Lähetimme Tommy Lindgrenin kanssa oheisen kirjoituksen Helsingin Sanomien mielipidepalstalle viime viikolla. Eivät ole (ainakaan vielä) julkaisseet, mutta lykätään tämä nyt tänne blogille ainakin.
Oulun kärppien entinen valmentaja Kari Heikkilä on solminut kolmivuotisen sopimuksen Valko-Venäjän jääkiekkomaajoukkueen kanssa. Heikkilälle tämä on varmastikin hieno uusi askel valmentajauralla. Harva saa valmentaa MM-tasoista maajoukkuetta!
Diktaattori on jääkiekkomiehiä.
Moraalisesti pesti on kuitenkin kyseenalainen. Valko-Venäjällä, jota on syystäkin kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, jääkiekko ei ole vain urheilua – se on myös politiikkaa. Maan presidentti, Alexander Lukashenko, jonka EU on asettanut matkustuskieltoon, käyttää maansa jääkiekkojoukkuetta osana propagandakoneistoaan.
Kansainvälisen jääkiekkoliiton tulisikin perua Valko-Venäjälle myönnetty vuoden 2014 jääkiekon maailmanmestaruuskisojen isännöinti. Hienoa lajia ei pidä sotkea oppositiopoliitikkoja ja rauhanomaisia mielenosoittajia mielivaltaisesti pahoinpitelevään ja pidättävään hallintoon.
Toivomme myös Kari Heikkilän harkitsevan päätöstään ryhtyä ihmisoikeuksia räikeästi rikkovan diktaattorin jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi.
Sain kiinni projektista vastaavan tietotekniikkapäällikkö Markku Raition, joka vastaili auliisti kysymyksiini. Erinomaista palvelua! Suuri kiitos!
Ilmeisesti tietotekniikkastrategiasta on nyt olemassa jonkinlainen virkamiesten valmistelema pohja ja jatkoa suunnitellaan ”ohjausryhmässä”, johon kuuluvat Jussi Pajusen johdolla kaupunginjohtajat ja liuta virastopäällikköjä. Tällä joukolla sitten päätetään missä laajuudessa tietotekniikkastrategiaa ylipäätään käsitellään poliittisesti.
Tietotekniikkastrategiahan on sikäli mielenkiintoinen dokumentti, että sen käsittelemistä asioista suuri osa on ns. asiantuntijakysymyksiä, joihin ei poliitikkoja kaivata sähläämään. Eihän meillä ole myöskään ”wc-lautakuntaa” valitsemassa Embon ja Lambicin väliltä.
Mutta myös ”it-hallinnon” alueella monet kysymykset ovat poliittisia tai ainakin politisoitumassa yhä ubiikimman tietoyhteiskuntamme ansiosta.
Tietotekniikkastrategiassa linjataan mm. Helsingin suhdetta avoimeen dataan, avoimiin ohjelmistoformaatteihin ja avoimiin ohjelmistoihin. Nämä valinnat eivät ole vain ”epäpoliittisia” ja niihin liittyy suuria taloudellisia intressejä. Käsittääkseni Helsinki on Microsoftin suurin yksittäinen asiakas Suomessa. IT-puolen strategisia päätöksiä voi hyvällä syyllä verrata vanhan kansan gryndaamiseen: isot rahat liikkuu ju rumaa jälkeä syntyy.
Vuosien 2007-2010 strategiassa linjattiin kustannusten kasvavan noin 50%. Näin myös tapahtui. Minkälainen linjaus tällä kertaa on strategiaan päätymässä? Vaikea ainakaan vastaavaa linjausta olisi luottamushenkilönä niellä kun kaikkialta muualta säästetään.
Budjetillisesti tietohallinto on samaa kokoluokkaa kuin koko kulttuuriala. Tällä hetkellä laajalla lausuntokierroksella olevaa kulttuuristrategiaa käsittelimme lautakunnassa viidesti, kaupunginhallitus ainakin pariin otteeseen ja koko paketti menee vielä myöhemmin syksyllä valtuustokeskusteluun.
Millaisia avauksia ja ideoita Helsinki olisi voinut saada tietotekniikkastrategiaansa, jos sitä olisi valmisteltu esim. wiki-pohjaisesti tai osittain avoimesti? Tai no, voisi toivoa, että valmistelusta edes tiedotettaisiin jollain tapaa. Tätä prosessia seurailleena kaupungin ”demokratiatyöryhmä” vaikuttaa melko humoristiselta puuhastelulta.
Tietoyhteiskunnassa tietotekniikkastrategia ei ole vain virkamiespäätöksiä.
Mukulakivi on kaunis pintamateriaali ja erityisesti historiallisesti arvokkaissa ympäristöissä se puoltaakin paikkaansa. Silti tapa, jolla sitä Helsingissä käytetään sapettaa kyllä pyöräilijää.
Hyvä esimerkki Unioninkadulta:
Tämä pyöräkaista on lähes käyttökelvoton. Tärinä itsessään tekee ajamisesta todella epämiellyttävää ja vähänkin kapearenkaisemmalla fillarilla tai kivien ollessa märkiä (onneksi Helsingissä ei sada koskaan) pyöräily tällaisella päällysteellä on jopa vaarallista.
Muita vastaavia paikkoja ovat mm. Caloniuksenkatu, Fredrikinkatu ja Kaisaniemenkatu, vaikka niissä ei (vielä) varsinaista pyöräkaistaa olekaan. Ainakin Unioninkadun pyöräkaista tulisi päällystää asfaltilla tai sitten sen kohdalla tulisi käyttää tasaiseksi hiottuja ja tiheämpään ladottuja katukiviä, jolloin haitat pyöräilylle vähenisivät.
Kolumni julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 3/2011. Blogini säännöllisemmille lukijoille matsku lienee tuttua. Tunnustan, vähän copipeistasin vanhaa. (On siellä uuttakin seassa.)
Halleluja! Nyt se on valmis. Ja kohta täytetty. Musiikkitalo nimittäin. Ja komea on. Diggaan.
Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO suuressa konserttisalissaan ja pienempiä saleja täyttävät Sibelius-Akatemian konsertit. Hienoa! Kierros skumppaa kaikille!
Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:
”Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla.”
Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain reilusti 20 miljoonan euron paremmalla puolella.
Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.
Casa da Musica, Porto, Portugal. Todella wow-arkkitehtuuria.
Orkesterien ja SibAn lisäksi talon sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.
Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.
14.5. Musiikkitalon säätiö järjestikin “hyväntekeväisyyskirpputorin”. Ideana oli kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivottiin esityksiä:
”Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!
Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).
Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!”
Niinpä niin.
Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonen eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus hankitaan kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi. Tämä lienee sitä edelläkävijyyttä kulttuurin alueella.
Lahjoituksia puolestaan oli keväällä asia tiedustellessani tullut Mesenaatti-rahastoon vähän yli 10 000 euroa. 5% tuotto-odotuksella jaettavaa syntyy vuositasolla jo yli 500€! Nyt rillataan! Kierros skumppaa kaikille!
Tätä on kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.
Käväisin heinäkuussa keikalla Portossa Portugalissa, josta löytyy tuoreehko oma ”musiikkitalo”, Casa da Música. Keskustelin talon ”muun musiikin” ohjelmistosta vastaavan johtajan kanssa.
Kuulemma hänen käytettävissään oleva vuotuinen budjetti on noin pari miljoonaa euroa. Ja jälki oli myös sen näköistä.
Kesä-syyskuun ohjelmalehtisestä löytyi niin George Clinton, Laurie Anderson kuin Maria Schneiderkin. Huippuluokan jazz- ja maailmanmusiikkikonserttien lisäksi talossa järjestetään myös säännöllisesti aamuyöhön asti jatkuvia klubeja, joissa puolestaan raikaa DJ-pohjainen musa ja talon seinät välkkyvät vj-kuvavirrasta. Sisääntuloaulasta löytyi ”digitopia”, musiikkityöpiste, jossa kuka tahansa voi luoda musiikkia iMaceilla ja säännöllisesti järjestetään myös ilmaisia elektronisen musiikin työpajoja.
Kyllähän tuolla oli ihan kiva veistellä.
Kateus iski. Miksei meillä?
Älkää ymmärtäkö väärin; Sibelius-Akatemia toki tuottaa Musiikkitaloon laajan kirjon korkealaatuista konserttitarjontaa. Kuitenkaan yhtälöllä ”Sibelius-Akatemia = muu musiikki” ei pitkälle pötkitä, vaikka rakas laitoksemme tuntuu toisinaan niin kuvittelevan.
Ja taas puhtaan markkinatalouden ehdoilla ”muun musiikin” konserttien liput ovat niin pirun kalliita, että ”kaikille avoimesta” Musiikkitalosta puhuminen kannattaa lopettaa saman tien. (Itseasiassa Musiikkitalon ulosvuokraushinnoilla ”muun musiikin” konsertteja ei Musiikkitalossa oikein edes kannata järjestää. Mutta siitä riittää narinaa toiseenkin kolumniin.)
Toivottavasti olen väärässä ja lähitulevaisuudessa löydetään poliittista tahtoa tuoda uuteen uljaaseen Musiikkitaloon monimuotoisempaa ohjelmistopolitiikkaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä se ei tule onnistumaan.
Suomi—Ruotsi-maaottelu lähestyy. Tänä vuonna kisat järjestetään Stadikalla 9.-10.9..
Minkäs takia minä tällaisesta intoilen? No, pisti silmiin bussipysäkillä maaottelun mainos. Siinä oli pääosassa tämä kuva:
Mainoksen on ilmeisesti tarkoitus olla ”humoristinen”. Ei naurata. Ei yhtään.
Suomalainen kuvataan hiukan ylipainoiseksi ”kunnon jätkäksi”, joka kuitenkin farkutkin jalassaan voittaa ”hintiksi” stailatun ruotsalaisen. Voi herranjestas sentään. Ruotsalaiset, ne on niinku homoja, hehheh. Vuosi oli mikä, 2011? Jaksaako tämä vitsi naurattaa enää edes kohderyhmäänsä? Åttå drinkero -mainokset olivat sentään reilusti övereitä.
Ei hyvä. Pyörät eivät pysy ehjänä ja jalkakäytävä on niin kapea että esim. lastenvaunujen kanssa on jo hiukan hankalaa.
Usein henkilöautojen kadunvarsipysäköintiä perustellaan tarpeella päästä asioimaan kivijalkakaupoissa. Rytmin edessä oli vähintäänkin parikymmentä tsygää. Eikö sama yrittäjyyttä tukeva logiikka koske myös pyöräilijöitä? Baareissa autoilijat ovat harvemmin niitä kaikkein tuottoisimpia asiakkaitakaan…
Entä jos henkilöauton kadunvarsipaikka olisi muutettu fillaripaikaksi? Yhden auton viemälle tilalle, 5m*2,5*m=12,5m2, saisi helposti laitettua paikat yli kymmenelle polkupyörälle. Kuvasta näkee hyvin, kuinka paljon enemmän tilaa auto vie.
Mitä tulisi tehdä? No, ehdotus valtuustoaloitteeksi:
”Kantakaupungin yrittäjille tulee antaa mahdollisuus anoa ko. yrittäjien liikkeiden sisäänkäynnin lähellä sijaitsevien autopaikkojen muuttamista polkupyöräpaikoiksi. Tämä muutos voi olla väliaikainen, esim. vain ”kesäkuukausia” (toukokuu-syyskuu) koskeva.”
Mielestäni olisi hyvä, että tällaisia fillariparkkipaikkoja ei saneltaisi ”ylhäältä päin”, vaan yrittäjät voisivat tarpeidensa mukaisesti anoa muutosta. Kaikille liiketiloille pyöräparkki ei varmastikaan ole tarpeellinen – vaikea kuvitella että kukaan keittiön pöytää polkupyörällä siirtelisi. Sen sijaan esim. Uudenmaan-, Eerikin, Vaasan-, Mäkelän-, Helsingin-, Flemingin-, Kalevan- ja Annankadun ravintoloita voisi varmasti kiinnostaa.
Välillä pieni blogaus blogaamisesta tasalukujen kunniaksi. Blogin kävijälaskuri kun ottaa räpsähti sadantuhannen paremmalle puolelle noin viikko sitten. Kolme ja puoli vuotta siihen meni.
Suosituin kirjoitus on ollut ”persu edellä premodernismiin”, joka on luettu, tai no ainakin avattu, yli 14 500 kertaa. Käyrä on kuitenkin selvästi nousujohteinen: tänä vuonna kävijöitä on ollut tähän mennessäkin yli 45000.
En osaa yhtään sanoa onko tämä ”paljon vai vähän”. Varmaan enemmän hittejä tulisi jos blogaisin ah niin kiehtovan kunnallispolitiikan sijaan vaikkapa bikinimuodista (katso kuvat). WordPress.comin ”Best of the day” listauksissa olen ollut aina silloin tällöin kärkisijoilla. Enemmän siellä kuitenkin näyttää löytyvän kehonrakennusta ja monikulttuurisuuskritiikkiä.
Tämä kirjoitus on samalla kolmassadas blogaukseni. Yllättävä määrä tekstiä, jos kaiken paperille printtaisi.
Blogin ulkoasu tulee vaihtumaan lähiaikoina persoonallisemmaksi – 2012 kunnallisvaalit lähestyvät ja me ”alan harrastajat” joudumme jo käynnistelemään vaalityötä…
Kiitokset kaikille blogin lukijoille ja erityisesti asiallisille kommentaattoreille. Ihan mahtavaa touhua tämä tämmöinen! Jatketaan!
Uudelle asukkaalle rakennettavat liikenneväylät pääkaupunkiseudulla maksavat 33 600 euroa, jos liikkuminen perustuu yksinomaan henkilöautoon. Ratikkaradoille tulee hintaa 4500 euroa per niitä käyttävä asukas, ja pyöräväylille 1700 euroa.
Jäin miettimään näiden yhteiskunnalle autoilusta kollektiivisesti koituvien staattisten ja marginaalikustannusten lisäksi myös yksilötasoa. Maksaahan henkilöauton omistaminen ja sillä ajaminen pirusti rahaa. Paljonko? Ja kuinka paljon enemmän helsinkiläisten olisi käytettävä rahaa per asukas per vuosi, jos meillä ei olisi Otson edulliseksi todistamaa julkista liikennettä.
Sitten lasketaan montako autoa Helsingissä pitäisi olla lisää, jos autotiheys olisi ympäryskuntien luokkaa:
”Helsinki”
Ero
Espoo
275212
42 697
Hyvinkää
303579
71 064
Kirkkonummi
294048
61 533
Nurmijärvi
333832
101 318
Vantaa
288537
56 022
Tuusula
363660
131 146
Mäntsälä
348085
115 571
Eli jos Helsinki olisi rakennettu Tuusulan tapaan, pitäisi helsinkiläisten omistaa yli 131 000 henkilöautoa enemmän. Espoolaisittainkin henkilöautoja pitäisi olla yli 42 000 lisää. Lienee selvää, etteivät nuo lisäpirssit myöskään mahtuisi nykyiselle tieverkolle.
Sitten tarvitaan enää simppeli kertolasku ja saadaan selville paljonko helsinkiläiset säästävät vuosittain tiiviimmän kaavoituksen ja toimivan julkisen liikenteen ansiosta. Oletetaan auton keskikustannukseksi vuosittain noin 4000€.
Helsinkiläisillä kuluisi henkilöautoihin Tuusulan autotiheydellä vuosittain yli puoli miljardia euroa nykyistä enemmän. Tietysti fillarit ja julkisen liikenteen liputkin jotain maksavat, mutta lopputulos on silti täysin selvä: tiivis kaavoittaminen kannattaa. Ja helsinkiläisten vuosittain julkiseen liikenteeseen käyttämä noin 150 miljoonaa euroa on todella hyvin sijoitettua rahaa.
Miljoonaa euroa
Espoo
171
Hyvinkää
284
Kirkkonummi
246
Nurmijärvi
405
Vantaa
224
Tuusula
526
Mäntsälä
462
Kannattaa myös muistaa että Suomen teillä surraa noin 2,9 miljoonaa henkilöautoa. Paljonko koko kansantalous säästäisi, jos yhteiskuntarakenne olisi tiiviimpi ja vähemmän yksityisautoiluun perustuva? Tarkkaa lukua ei tietenkään kukaan voi laskea, mutta selvää on, että yhdyskuntarakenteen hajautumisen aiheuttamat kustannukset ovat vuositasolla miljardeja euroja.
Pekka Kuusisto keksi tänä kesänä tilata Meidän Festivaalille musiikin lisäksi myös puheita. Sain itse kunnian puhua yleisölle viime perjantain konsertissa Charles Ivesin ja John Coriglianon teosten välissä.
Kiitokset Pekalle loistavasta ideasta ja mahdollisuudesta päästä saarnaamaan yleisölle! En ole juurikaan puhunut julkisesti, joten kokemus oli sikälikin haastava. Puhuminen on aivan eri tavalla jännittävää kuin esim. soittaminen yleisön edessä. Treenaamisen tarvetta löytyy siis. Puhuin etenkin alkupuolella hermostuksissani aivan liian nopeasti.
Ohessa puhe suurin piirtein sellaisena kuin sen vetäisin.
Mitä nyt?
Hyvää iltaa rakas yleisö, kuten nokkelimmat teistä varmaan jo huomasivatkin, minä en ole Suomen tunnetuin ex-aikuisviihdetähti tai hänen vaimonsa – ainakaan vielä. Olen Hannu Oskala, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan Vihreä jäsen.
Väitän, että meillä Suomessa ei tehdä kulttuuripolitiikkaa, vaan meillä keskitytään 1970-luvun kulttuuripolitiikan ulkomuseon ylläpitämiseen.
Miksi taidetta tuetaan?
Yleisin vasta-argumentti kulttuurin tuelle kuuluu yksinkertaisesti: ”Miksi meidän kaikkien pitäisi maksaa toisten viihteestä? En käy oopperassa, miksi eliittiä tuetaan? Eikö markkinatalous hoidakaan hommaa kysynnän ja tarjonnan kautta?”
Tähän on mielestäni helppo vastaus.
Mikä on valtion tehtävä? Demokraattisen valtion on tarkoitus tasapainottaa markkinataloutta. On selvää, että markkinatalous ei ainakaan Suomen kokoisella markkina-alueella kykene ylläpitämään monipuolista ammattimaista tarjontaa. Tästä seuraisi se, että kotimaisen kulttuuritarjonnan korvaisi suurelta osin ulkomainen tuontikulttuuri, joka voi ottaa voittonsa yhtä maata laajemmalta alueelta. Suomalaista kulttuuria tulee tukea, jotta meillä olisi suomalaista kulttuuria.
Meille ”kulttuuri-ihmisille” on itsestään selvää että kulttuuria tulee tukea. Näemme selvästi että kulttuuri yleisesti ja korkeakulttuuri erityisesti ovat osa sivistysvaltion kudosta, siinä missä koulutus, tasa-arvo ja terveydenhuoltokin. Ilman kulttuuria Suomi ei olisi Suomi.
Aina silloin tällöin julkiseen keskusteluun nousee kuitenkin ääniä, jotka ovat eri mieltä. Miksi ihmeessä postmoderneille tekotaiteilijoille pitäisi jakaa yhteistä rahaa? ”Ettekö välitä veteraaneista ja vanhuksista?”
Kulttuurivaikuttajat sitten nousevat yhteisrintamaan. Kerätään adresseja, kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, puhutaan ylevästi sfäärien musiikista ja vähemmän ylevästi siitä miten helmiä pitää tarjoilla sioille. Perinteisesti Suomessa eduskunnan enemmistö on sitten ymmärtänyt yskän ja kulttuurin rahoitukseen ei ole koskettu. Kukapa uskaltuisi profiloitua ”kulttuurin vastustajana”? Kulttuuripuolue on isompi kuin mikään muu puolue eduskunnassa.
Minua tämä taide- ja kulttuurikentän siilipuolustus vituttaa.
Tottakai esim. Perussuomalaisten vaaliohjelman linjaukset ovat lyhytjänteisiä, sivistymättömiä, populistisia ja tyhmiä. Mutta silti niiden taustalla olevia kysymyksiä ei saa ohittaa. Kulttuurikenttä, etenkään tuettu sellainen, ei saa tuudittautua kuvittelemaan että nykyinen kulttuurimyönteinen ilmapiiri jatkuu ikuisesti. Mielestäni kulttuurikenttä on rakentanut itselleen Maginot-linjan; kestäviä bunkkereita, joilla edellinen sota voitettiin.
Hyvä. Kulttuuria siis pitää tukea. Seuraako tästä se, että kulttuuria tulee tukea siten, kuin sitä nyt Suomessa tuetaan? Kohdistuuko tuki oikeille toimijoille? Millaista taidetta tuki luo?
Mahtoikohan moni olla pettynyt ohjelmamuutokseen... :)
Miten taidetta tuetaan?
Suomessa valtaosa musiikin julkisesta tuesta jaetaan ns. valtionosuusjärjestelmän kautta. Homma toimii pähkinänkuoressa siten, että valtio on määritellyt laskennallisen henkilötyövuosikustannuksen, noin 54 000€ €, josta valtio sitten maksaa kunnalle 37%, eli noin 20 000€.
Näitä laskennallisia henkilötyövuosia on yhteensä 1033 kappaletta. Näistä klassisia on 988. ”Ei-klassisia” 45; Tallari (4), Loiskis (4), Riku Niemi Orchestra (9) ja UMO (28). Kaikki muu tuki menee klassiselle musiikille.. 96,5% tuesta.
Tämä valtionosuus nousi vuosina viime hallituskaudella 64%, rahassa noin miljoonaa euroa€. Yhteensä tätä tukea kunnille valtio jakaa tänä vuonna noin 21 miljoonaa euroa.
Vuodelle 2011 valtio satsaa ensimmäistä kertaa ”muun musiikin” klubitoimintaan 100 000€. Tämä on 0,4% klassisen musiikin valtiolliseta tuesta. Tämä summa on vain 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka klassinen musiikki edellisellä hallituskaudelle sai.
Jazzliiton tuki, eli merkittävin tuki, jolla Suomessa järjestetään jazz-kiertueita ja edistetään jazzia, on tänä vuonna noin 270 000€, eli noin 1,3% klassisten orkestereiden tukisummasta.
Onko kummakaan että meidän “ei-klassisten” piirissä kiehuu? Eikö mikään muu musiikki tarvitse tukea? Mikä on ”muun musiikin” arvo? Ainakaan ei voida väittää että kaikki muu musiikki olisi siinä määrin ”kaupallista” että se pärjäisi tyystin ilman tukea.
Vaikka ei olisi huolissaan tästä rakenteellisesta ongelmasta musiikin tukipolitiikassa, vaikka olisi sitä mieltä että klassisen musiikin tulee saada 100% musiikin tuesta, niin tästä päästään toiseen, mielestäni vielä merkittävämpään ongelmaan.
Esimerkki omalta alaltani, kansanmusiikista, Koko kansanmusiikin valtiollinen menee yhdelle yhteyeelle, Kaustisella sijaitsevalle Tallarille, jonka jäsenet valittiin koesoitolla sitä perustettaessa vuonna 1984.
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983, ensimmäiset maisterit valmistuivat 1990-luvun taitteessa. Meitä on valmistunut nyt jo noin 100.
Paljonko kansanmusiikin valtiollinen tuki on noussut koulutettujen kansanmuusikoiden myötä? Ei pätkääkään.
Käytännössä Suomessa vuonna 2011 tukea saavat täsmälleen samat orkesterit kuin vuonna 1980. Itseasiassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuen saajat ovat samoja kuin koko tukea sorvattaessa 1970-luvulla.
Yli 30 vuotta sitten. Tuen perusrakenne ei ole muuttunut pätkääkään.
Eikö taiteen kenttä ole muuttunut 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Eikö yleisö ja sen tarpeet ole muuttuneet 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Eikö ole keksitty mitään uusia muotoja tukea musiikkia 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Koko nykyinen järjestelmämme perustuu 1970-lukulaiseen ajatukseen siitä, miten kulttuuria tuotetaan ja miten sitä voidaan tukea.
1970-luvulla oli mahdotonta ajatella, että valtio tukisi mitään muuta kuin vakituisia kuukausipalkkaisia töitä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan.
Tämä malli ei enää vastaa niihin kentän ja yleisön tarpeisiin, joita meillä on.
Erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä, jonka kaupunginorkesterin yleisöpohjasta on tehty tutkimukset sekä vuonna 1990 että vuonna 2009. Johtopäätös oli se, että yleisö oli 20 vuoden tarkasteluvälillä ikääntynyt 20 vuotta.
Mitä tapahtuu 20 vuoden kuluttua kun nykyiset kuulijat kuolevat pois?
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Kulttuurielämän pitäisi tunnustaa, että muutos on luonnollinen osa kulttuurin kehitystä. Nykyisen järjestelmän perustehtävä tuntuu olevan muutoksen vastustaminen. Yritetään luoda tukimuotoja, joissa asiat tapahtuvat ikuisesti samalla tavalla.
Mielestäni tämä ei ole kulttuurin eikä taiteen perusolemuksen mukaista.
Esimerkiksi lautakuntamme päättää valtion jälkeen maamme toiseksi suurimmasta ”kulttuuribudjetista”, yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa. Kuulostaa isolta?
Käytännössä lautakunnassa keskustellaan kymmenien tuhansien siirtämisestä momentilta toiselle. Ja se on nimenomaan nollasummapeliä. Ei meillä ole mitään valtaa tehdä minkäänlaista aktiivista kulttuuripolitiikkaa. 98% rahasta menee vuodesta toiseen täsmälleen samoille toimijoille. Ja suurin osa näistä toimijoista on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälissä.
Tuotantomuoto on vain väline! Se ei ole itsetarkoitus! Ja tuotantomuodoista ei juurikaan keskustella! Keskustellaan vain siitä saako kulttuuri rahaa vai ei! Se, miten se raha käytetään on paljon tärkeämpi kysymys!
Tästä päästään klassiseen musiikkin. Kaupunginorkesteri on mielestäni ”vain” väline, jonka tarkoituksena on tuottaa korkealaatuista orkesterimusiikkia kuntalaisille! Nykyisin on olemassa muitakin tapoja tuottaa tämä palvelu. Ja nämä muodot ovat usein paljon moniarvoisempia ja kustannustehokkaampia.
Pieni esimerkki. Mikkelin kaupunki, jolla on 12-henkinen pieni jousiorkesteri, käyttää orkesteriinsa (valtionosuus ja kaupungin osuus yhteenlaskettuna) noin 850000€ vuodessa. Tällä rahalla Mikkeli saa alle 30 kymmentä saman 12-henkisen pumpun konserttia.
Mitä tällä samalla rahalla voitaisiin saada ”freelancekentältä” tilaamalla?
Laskeskelin hinnat hiukan yläkanttiin, mutta oman arvioni mukaan Mikkeli voisi saada 9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Tuplamäärä tapahtumia, valtaisa monipuolisuus. Samalla rahalla. Voisin kuvitella myös klassisen musiikin ystävien olevan tyytyväisempiä tarjontaan kuin nykyiseen, anteeksi nyt vain, ankeaan ohjelmistoon.
Kannattaa siis huomata että nykyinen tukijärjestelmä on järjettömän aukkoinen jopa klassisen musiikin puolella. Missä on tuki kuoromusiikille? Miksi meillä on vain yksi periodibändi? Missä on tuki kamarimusiikille? Miksei MetaFour kierrä ympäri Suomea? Miksei Arktinen Hysteria soita joka vuosi kymmeniä konsertteja joka puolella Suomea?
Hyvä esimerkki omasta työelämästäni: teen äänisuunnitelua Johanna Juhola Triossa, miksaan, sämplään, soitan. Olemme viimeisen parin vuoden aikana olleet keikalla Venäjällä, Japanissa, Sveitsissä, Norjassa ja Portugalissa – syksyllä menemme Ranskaan ja Tanskaan. Miksi olemme olleet keikalla Suomessa vain Helsingissä?
Niinpä niin. Siksi että meillä Suomessa ei tueta kulttuurin kierrättämistä.
Ei käy KOM-teatteri Kajaanissa, ei käy kamubändit Oulussa, ei jazzbändit napapiirillä.
Nykyinen tukijärjestelmä aiheuttaa osin senkin että taide ja kulttuuri keskittyy vain suurempiin kaupunkeihin. Pienissä kaupungeissa tarjonta on yksipuolista ja ankeaa. Onko kummakaan että kulttuurin tukea sitten Perussuomessa vastustetaan, jos suurin tuesta ja tuen hedelmistä nautitaan suurimmissa kehityskeskuksissa?
Muutoksen on pakko tapahtua.
Tähän on useampia syitä:
Ylipäätään kuvio ei ole kestävä kulttuuripoliittisesti. Tämä ei ole reilua. Helsingin kaupunginorkesteri saa joka vuosi julkista tukea Musiikkitalossa konsertoimiseen noin 13,4 miljoonaa euroa, ”muulle musiikille” Musiikkitalon budjetissa on varattu pyöreät nolla euroa. ”Muu musiikki” joutuu toimimaan Musiikkitalossa täysin markkinatalouspohjalta.
Toinen suuri syy on demografia. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat seuraavan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana aiheuttamaan valtaisan kustannuspaineen kun suuret ikäluokat eläköityvät. Lillukanvarret kuten kulttuuri tullaan leikkaamaan pois, jos niitä ei pystytä nykyistä paremmin perustelemaan. Se, että jokin on ”hienoa”, ei takuulla riitä ylläpitämään kaikkia 988:aa orkesterimuusikon työpaikkaa.
Se, mitä minä pelkään on se, että kulttuurielämä vastustaa kaikkia tarpeellisiakin toimintatapojen muutoksia viimeiseen saakka. Kaivetaan poteroja yhä syvemmälle. Ajetaan täysillä päin seinään.
Muutos kuitenkin tapahtuu ja sitten ne leikkaukset vaan jossain vaiheessa tehdään. Mistä sitten leikataan? Keneltä otetaan pois, kenelle annetaan? Lopputulos olisi parempi, jos muutokseen valmistauduttaisiin. Jos muutosta jopa kentän sisällä valmisteltaisiin. Nähtäisiin ongelmat, tunnustettaisiin ne.
Nyt lopuksi haluan korostaa, että minä en halua lakkauttaa klassista Suomessa? Ei. Päin vastoin. Minä rakastan klassista musiikkia. Minä haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja orkesterilaitoksen pihdeistä. Klassinen musiikki ole yhtä kuin orkesterilaitos.
Minä haluan elävän, hengittävän, kilpailevan, aggressiivisen, vaarallisen klassisen musiikin kentän, joka, juuri kuten täällä tänään, etsii uusia asioita, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on osa yhteiskuntaa, eikä vain ulkomuseo siitä, mitä musiikillisella korkeakulttuurilla ja kulttuuripolitiikalla tarkoitettiin 1970-luvulla.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Viimeisimmät kommentit