digitaalinen lähikauppa?

Digitaalisten palvelujen ominaispiirre on niiden taipumus monopolisoitua. Tämä johtuu yksinkertaisesta logiikasta: aineettoman palvelun skaalan kasvaessa rajakustannus muuttuu likiarvoisesti nollaksi.

Eli siis mitäkukahäh? Ja sama suomeksi.

Hyvä esimerkki on sähköposti. Jos haluaisin perustaa sähköpostipalvelimen lähipiirilleni, joutuisin hankkimaan serverin, nettiliittymän, domainin, ohjelmiston ja mahdollisesti ylläpitoapua. Jos käyttäjiä on vain muutamia kymmeniä, sähköpostitilin kustannus on helposti satoja euroja per vuosi per sähköpostitili.

Jos taas käyttäjiä on miljardi, uuden sähköpostitilin järjestelmälle aiheuttama lisäkustannus on vain muutamia sentin sadassosia, vaikka toki koko järjestelmän pystytys- ja ylläpitokulut ovatkin päätähuimaavat.

Tästä johtuen esim. Google, Microsoft (Hotmail) ja Yahoo voivat tarjota sähköpostipalveluita ”ilmaiseksi”. Toisaalta kilpailevan puljun perustaminen tarkoittaisi Googlen veroista miljardiluokan satsausta. Näinpä markkinat yksipuolistuvat helposti. Milloin viimeksi käytit jotain muuta hakukonetta kuin Googlea? Niinpä.

Kashmir oli keikalla 2008 Ilosaaressa

Musiikkibisneksessä on nähtävissä sama trendi – valtaosa digitaalisesta kaupasta tapahtuu iTunesissa ja streamauspalveluissa vastaavasti Spotifyssa.

iTunesilla ja muilla valtaisilla nettikaupoilla ei ole mitään muita suoria intressejä kuin bisnes. Ei niitä kiinnosta tuoreen indie-musan myynti tai suomalaisen musiikkikulttuurin kehittyminen. Ne ovat digitaalisia automarketteja, jotka ovat sysänneet kivijalkakaupat pois markkinoilta.

Vanhan kansan pientä levykauppiasta saattoi kiinnostaa muutkin arvot kuin vain bisnes. Tärkeää oli sekä vaalia hyviä asiakassuhteita että ylläpitää mielenkiintoista ja monipuolista valikoimaa. Hyvänä esimerkkinä Digelius, jonka asiantuntijuudesta olen yhä valmis maksamaan ekstraa, vaikka saisinkin osan levyistä varmasti halvemmalla CDON.comista.

Mitä voisi olla nettiajan lähikauppa?

Chris Holmes ehdottaa kirjoituksessaan aivan uudenlaista ratkaisua musiikin jakeluun.

The name I have chosen for this model is “The Privateer System.”

That name is based on the historical decree of the British Crown legitimizing piracy, so long as it was for the benefit of the crown. With The Privateer System, I am suggesting that as artists we do the same with file sharers and bloggers. The Privateer model provides a mode where tastemakers and file-sharers are rewarded and their contribution is encouraged, rather than in the current model, where they are looked at as a cancer that is eroding the system.

We take that system, legitimatize it, and help the people doing the heavy lifting in the spread of music make a profit, all while making a profit for artists. As Privateers, we, as artists for the arts, can create a symbiotic system where fans can support the arts, and artists can blossom.

We have taken a lose/lose scenario for the artist and the consumer and turned it in to a win/win: creativity can flow, and tastemakers can be rewarded and incentivized for turning people on to cool stuff.

Lukekaa koko juttu. Pähkinänkuoressa Holmes ehdottaa nettiajan vähittäiskaupan radikaalia hajauttamista. Yhden digitaalisen jätti-Prisman sijaan kuka tahansa voisi olla musiikin nettikauppias.

1. ”Lähikauppias” ostaisi levyn joko ”tukkukauppiaalta” tai ”bändiltä” esim. 10€:lla.

2. Tämän jälkeen ”lähikauppias” saisi myydä levyä eteenpäin esim. 7,5€:lla, josta 5€ menisi levyn ”tukkukauppiaalle” ja 2,5€ ”lähikauppiaalle”.

Käytännössä tämä tarkoittaisi varmaankin jotain pientä verkkosovellusta, jonka kirjautunut ”lähikauppias” voisi upottaa blogiinsa, kotisivuilleen tai facebookkiin.

Mielestäni idea on nerokas. Ja vihdoinkin ajatustasolla jotain aivan uutta. Hiukan ehkä ”Nettiajan verkostomarkkinointia”.

Kaikki musiikki ei koskaan tule olemaan saatavilla Spotifyn kaltaisissa streamauspalveluissa – sen ansaintamalli ei vaan kertakaikkiaan toimi pienille artisteille. Monet kuitenkin väittävät fanittavansa ja tukevansa mieluusti ”reilun kaupan” indie-artisteja. Hieno puoli tässä mallissa onkin se, että levyjen tekijöiden lisäksi se saattaisi antaa myös musiikin arvoketjulle erittäin tärkeälle ”aggregaattori” ja fani-tasolle uuden tavan ansaita.

Miksei vaikkapa mainio musablogi Roklintu ole voinut myydä digailemiaan levyjä? Tai Basso-radio, Soundi, Rytmi, minä, sinä, me? Kuka vaan.

[insert random irc-profile here]

Mitä sanoo internet? Olisiko tämä mahdollista teknisesti? Kiinnostaisiko ketään? Ollaanko jo vuosia myöhässä?

Tämä olisi varmaankin mahdollista toteuttaa alhaalta ylös, pienimuotoisesti – esim. indie-yhtiöiden yhteistyönä. Tähän yhtälöön ei oikeastaan isoja yhtiöitä edes kaivata, niiden ansaintalogiikalla Spotifykin toimii.

Nyt Martsa heti koppi tästä!

Advertisement

apajalahdelle

Ahto Apajalahti julkaisi Piraattipuolueen blogilla näkemyksensä ”suoja-ajoista” -kirjoituksestani. Vastaus paljasti karusti koko piraattiliikkeen takana olevat intressit.

Blogauksesssa esittelemäni ajatukset lähtivät liikkeelle ”piraattipuolen” mielestäni vahvimmasta argumentista. Eli siitä, että tekijänoikeudet eivät saisi kohtuuttomasti estää uuden kulttuurin luomista. Erimielisyyttä piraattien kanssa löytyy heti varmasti siitä kuinka polttava ongelma tämä itse asiassa on, mutta ainakin se on todellinen eikä keksitty. (Mielestäni piraatit suurentelevat sekä remix-kulttuurin vaikeuksia että merkitystä.)

Mutu-tuntumalla sanoisin, että ainakin nuoremman polven musiikintekijöistä suuri osa ymmärtää esim. samplaamisen osaksi luovaa prosessia, ja pitää harmillisena sitä että nykyinen sääntöviidakko osittain estää uusien teosten kaupallista julkaisun, vaikka se ei luovaa työtä ja underground-julkaisua estäisikään.

Pyrkimykseni oli siis tekijälähtöinen. Ehdotukseni parantaisi mahdollisuuksia luoda uusia ja toivottavasti omaperäisiä teoksia mm. sämpläämällä, mutta ei kuitenkaan tuhoaisi samalla nykyistä (ja mielestäni hyvää) kaupallista suoja-aikakäytäntöä. Kulttuurilla on oltava oikeus kehittyä ja kulttuurin tekijöillä oikeus korvaukseen työnsä tuloksien käytöstä!

Apajalahden lähtökohta on toinen. Hän myös ilmaisee sen selvästi:

Mielestäni tällainen porrasmalli voisi olla hyvä askel siirryttäessä kohti vapaampaa teosten käyttöä. Epäkaupallisen käytön täydellisestä vapauttamisesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään.

(Lihavointi minun.)

Koko suoja-aika -keskustelu ja ”remixaajien” näkökulma on piraateille siis vain mukava keppihevonen, jonka avulla omaa pääagendaa, nettilatailua, edistetään.

”Epäkaupallisen käytön” ytimessä kun ei ole kyse luovasta uudelleenkäytöstä, mashupeista, remixeistä tai edes ”fanikulttuurista”. Epäkaupallinen käyttö tarkoittaa digitaalisten kulttuurituotteiden ilmaisuutta. ”Koska tiedostoja voidaan jakaa, niitä on saatava jakaa.” Vähät välitetään siitä että tuhotaanko samalla kokonaisia kulttuurin aloja.

Toisin kuin Apajalahti ilmeisesti ymmärsi, blogaukseni ei ollut kokonaisehdotus ”tekijänoikeuden uudistamiseksi” – se oli kirjoitus tekijänoikeuden suoja-ajoista. Ja siksi en käsitellyt siinä lainkaan esim. orpoteoksia tai ”epäkaupallista käyttöä”, joiden puuttumisen kirjoituksestani Apajalahti nokkelasti heti huomasi. (Olen kirjoittanut molemmista aiheista aiemmin.)

”Suoja-aika” -blogaukseni ydinajatus oli se, että tekijänoikeudet sisältävät erilaisia oikeuksia, jotka vaikuttavat erilaisilla tavoilla teosten käyttöön. Ja osa käyttötavoista on kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset – siksi niitä kannattaisi mielestäni kohdella eri tavoin myös lainsäädännöllisesti. Tätä erilaisten oikeuksien erilaista suojaa Ahto ei vastauksessaan käsittele, vaan tarjoaa vain piraattien standardivastauksen kaikkiin tekijänoikeuskysymyksiin:

Ahto kirjoitti:

On syytä aina muistaa, että luovat alat ovat ainoita, joilla toimivilla on oikeus saada korvaus työnsä tulosten käytöstä hamaan tulevaisuuteen. Tätä selostetaan esimerkiksi minun ja Kaj Sotalan Jokapiraatinoikeus-kirjan sivuilla 129—132 ja 216—218. Tällainen erityisoikeus voidaan mielestäni perustella hyväksyttävästi korkeintaan sillä, että ilman sitä luovaa työtä tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Näin voidaankin mielestäni melko hyvin perustella lyhyt, 5—10 vuoden suoja-aika, mutta ei enää muutamaa kymmentä vuotta pidempää suoja-aikaa.

Mielestäni markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassamme voidaan koko eliniän kestävä suoja-aika perustella erinomaisesti sillä että jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle. En ymmärrä mikä hinku piraateilla on edistää mm. soittolistaradioiden tai Poptorin kaltaisten kaupallisten toimijoiden asemaa suhteessa tekijöihin! Ehkä Piraatit eivät vain pidä ajatuksesta että kulttuurillakin voi tienata. Ja että menestyvät tekijät tienaavat enemmän, jopa kymmeniä vuosia.

Melkoinen kuilu ajattelumme välillä on. Minun on erittäin vaikea ymmärtää piraattien ”binäärilogiikkaa”: heille tuntuu kelpaavan vain musta tai valkoinen. Ja jokaisen ongelman patenttiratkaisu on aina sama: nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän täydellinen tuhoaminen. Mielestäni fiksumpaa on purkaa vaikeilta vaikuttavat vyyhdit pureskeltavan kokoisiksi paloiksi ja ratkoa ne yksi kerrallaan.

spam, sananvapaus ja blacklistaus

Miksi kävin turhaan vuosia kouluja? Tutkinto olisi ollut paljon helpompi hankkia juuri saamani sähköpostin avulla:

Bachêlor Degreee, Mâster, MBA, Evën PhD (non accredited) availâble in the fiëld of yôúr çhoice.

Your êxperieñçe can get you the degree you deserve!

Call Now!! 24-hours a day, 7-Days a \^/eek wâiting For your call

Jo ennen kuin mp3-tiedostomuotoa ja ”modernia nettipiratismia” oli edes keksitty, huomasivat kaikenkarvaiset markkinamiehet ympäri maailman sähköpostin hyvät puolet: se oli aina ilmaista riippumatta siitä kuinka monelle vastaanottajalla viestin lähettää. Digitaalisen viestin kopiointi yhdestä kappaleesta miljoonaksi onnistui silmän räpäyksessä.

”Ilmaisuuden” väärinkäyttäjät olivat lähellä tuhota koko sähköpostijärjestelmän – vuosituhannen vaihteessa tuntui siltä että suurin osa liikenteestä oli roskaa. Suurspämmääjiä, verkkorikollisia ja spambotteja vastaan ryhdyttiin kuitenkin taistelemaan: sähköposti oli liian hyvä työkalu uhrattavaksi Viagra-mainoksille.

Eräs tehokkaimmista keinoista estää spämmiä on mustalistaus, blacklisting. Yksinkertaistettuna spämmiä lähettävien saittien ip-osoitteet kirjataan ylös ja serverit kieltäytyvät vastaanottamasta näistä osoitteista lähetettyä sähköpostia. Ilman tätä järjestelyä sähköpostijärjestelmä romahtaisi.

Törmäsin itse Welhon blacklistiin jokunen vuosi takaperin kun en enää kotikoneeltani päässyt omille kotisivuilleni tai Sähkötuubaan, joka oli samalla serverillä. Syynä oli se, että Welhon automaattinen spämmin esto luuli uudelleenohjaustani roskapostiksi. Eston selvittelyssä meni muutamia viikkoja.

Tämä ”ennakkosensuuri” jota koko ajan harrastetaan ei estä mitään laillista toimintaa. Lisäksi mustat listat ovat avoimia: sähköpostipalvelimen ylläpitäjä voi valita käyttämänsä mustalistan ja listoilta pääsee tarvittaessa myös pois.

Suomessa kolmisen vuotta sitten käytöön otettu verkkosuodatus, jonka tarkoitus oli suitsia lapsipornon levittämistä herätti kuitenkin voimakasta vastarintaa. Eniten pelättiin sananvapauden puolesta. Lisäksi järjestelyä pidettiin tehottomana.

Todennäköisesti suodatuksen tehottomuus on tosiasia: minkä tahansa esteen voi halutessaan kiertää. Lisäksi esim. Kasvin nostamat ongelmat ovat todellisia: listan pitäisi olla avoin, joka taas sitten lapsipornon tapauksessa taistelisi perustarkoitustaan vastaan.

Pohdintani liittyy Central DDL:n (”Download All You Need”) kaltaisiin sivustoihin. Palvelun laittomuus itsestäänselvää: lähes kaikki ladattavissa olevat teokset ovat tekijänoikeuden alaisia ja luvatta jaossa ilmaiseksi. Ja vaikka sieltä jostain mutkan takaa löytyisi joku laillinen Linux-distrokin, se ei muuttaisi sivuston rikollista perusluonnetta.

Minä haluaisin että Suomeen luotaisiin pakollinen tekijänoikeuksia puolustava mustalista. Toisin kuin lapsipornolista, tämän estolistan tulisi kuitenkin olla julkinen, jotta estettyjen sivustojen laittomuudesta voitaisiin käydä avointa keskustelua.

Käytännössä suomalaiset internetpalveluntarjoajat määrättäisiin laajentamaan jo olemassaolevaa sulkulistaa ja lisäksi estämään muiden kuin oman DNS-palvelimen käyttö.

Olisiko järjestelmä täydellinen? Ei. Olisiko järjestelmää mahdollista kiertää? Kyllä. Hankaloittaisiko se ”nettipiratismia”? Kyllä.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, ei mielestäni ole edes tarpeen tavoitella 100% suojaa. Tällainen listaus kuitenkin karsisi kaikkein räikeimmät tapaukset ja hankaloittaisi laittomuuksia edes sen verran, että Rapidsharesta latailun sijaan kuluttajien valtaosa käyttäisi laillisia palveluita kuten Spotifyta tai iTunesia.

youtube ja tekijänoikeudet

Edellisessä postauksessani käsittelin esimerkkinä tekijöille epäreilusta tilanteesta Googlen yliolkaista asennetta Youtube-palvelunsa sisältöjen tekijänoikeuksiin.

Miten sitten yksityisen ja julkisen, kaupallisen ja epäkaupallisen ero voitaisiin käytännössä Youtubessa toteuttaa? Onko se tyystin mahdotonta? Mielestäni ei. Vaatiiko se muutoksia? Kyllä. Vastustaisiko Google näitä muutoksia? Takuulla.

People are watching hundreds of millions of videos a day on YouTube and uploading hundreds of thousands of videos daily. In fact, every minute, 20 hours of video is uploaded to YouTube.

Kuten määristä käy ilmi, kaiken materiaalin ennakkotarkistaminen olisi täysin mahdotonta. Jopa automaattinen tarkistus olisi hankalaa. Lisäksi, kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, pienimuotoinen jakelu Youtubenkin kautta on ”yksityistä” ja siten mielestäni paitsi sallittua, niin suorastaan kannustettavaa!

Harva video kuitenkaan saa edes sataa katsontakertaa, tuhansista puhumattakaan. Uskallan vankalla mutu-tuntumalla väittää että 90% videoista jää alle tuhannen katsontakerran. Ja yli sataantuhanteen yltää takuulla alle prosentti.

Ei siis varmaankaan olisi mahdotonta toteuttaa sisällön filtteröintiä siten, että vaikkapa 100:n katsontakerran jälkeen video menisi automaattiseen tarkastukseen, joka tsekkaisi esim. onko videon ääniraita tekijänoikeuksilla suojattu. Tämä on teknisesti täysin mahdollista.

Jos raita olisi suojattu, Youtube tarjoaisi lataajalle vaikka viittä vaihtoehtoa:
1. Ääniraidan vaihto tekijänoikeusvapaaseen materiaaliin, jota Youtube tarjoaa itsekin jo nyt halukkaille.
2. Videon muuttaminen ”julkisesta” ”yksityiseksi”.
3. Tekijänoikeusmaksun maksaminen. Esim. 1€/100 katsontakertaa. Käytännössä siis pakkolisensointi.
4. Mainosrahoitteisuus, jossa videon alkuun lisätään esim. 30 sekuntia kestävä mainos jota ei voi ohittaa.
5. Videon poistaminen.

Videon ylittäessä 500 katsontakertaa, sen tarkistaisi sitten Youtuben työntekijä, joka voisi myös tarkistaa videon kuvamateriaalin laillisuuden. (Olen ymmärtänyt, että video/kuvamateriaalin automaattinen tunnistaminen on hankalampaa kuin äänen, voin olla väärässäkin.)

Pakkolisensointi toimisi johonkin rajaan saakka. Ja vaikka 1000:n katsontakerran jälkeen Google ilmoittaisi alkuperäisteoksen oikeudenomistajille uudesta käytöstä, jotka voisivat sitten halutessaan vaatia videon poistamista.

Järjestelmä mahdollistaisi pienimuotoisen ”epäkaupallisen” käytön, mutta kuitenkin perinteiset tekijänoikeudet laajemmassa mittakaavassa huomioiden.

Googlen intresseissä tällainen, tai itseasiassa mikään tekijänoikeuksia puolustava, järjestely ei ole. Ei pidäkään. Googlen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Ja siinä se on onnistunut erinomaisesti viime vuosina. Silti sen etu ei ole aina sama kuin koko länsimaisen yhteiskunnan yhteinen hyvä.

Chris Anderson avaa kirjassaan ”Free” mielenkiintoisella tavalla internetin dynaamisia vaikutuksia: hyötyjiä häneen mukaansa ovat (hiukan yksinkertaistaen) ne, jotka a) voivat käyttää uusia ”ilmaisia” palveluita ja b) ne, joiden mittakaava tuo suuruuden edut. Toisin sanoen internet-busineksessa pärjäävät todella isot ja todella pienet.

Tämä dynamiikka johtaa siis todella helposti monopolistisiin markkinoihin. Niin paljon kuin ”piraattipuolella” itketäänkin ”tekijänoikeusmonopolien” vuoksi, niin näitä todellisia miljardiluokan oligarkkeja ja niiden haittoja ei kyetä näkemään.

Vaikka Googlen motto ”Don’t be evil” saattaa rehellisesti kuvata yhtiön ja sen työntekijöiden arvoja, niin kyllä kilttikin norsu posliinikaupassa hajottaa helposti paljon arvokkaita astioita.

made in china

Ehdotin viime viikolla Teostorylle juttuaihetta: musiikkibisneksen tila Kiinassa.

Idän ”kommunistisessa” valtiossa kun on pystyssä piraattien märkä uni – tekijänoikeuksia ei valvota ja kaikki ”tiedon” (eli siis musiikin, ohjelmistojen ja leffojen) jakaminen verkossa on laillista tai ainakin maan tapa.

New Perspectives By Bjarne Henning Kvaale

Googlailin aihetta ja löysin muutamia mielenkiintoisia artikkeleita.

Poimintoja:

Your average western band, therefore, does not sound totally alien, it’s just that no one is willing to spend money promoting an international (and therefore niche) act when 90 per cent of CDs are counterfeit and an even higher percent of online music is pinched. It’s all about hitting the mass market straight out of the box and selling big, if you want a chance of making money.

Such a high piracy rate leaves you with a legitimate physical market of only $86m a year (2006 figures), making China—a country of 1.3 billion people, remember—into only the 20th largest market in the world

Vuonna 2006 suomalaisen musiikkibisneksen kokonaismarkkinat olivat noin 99 miljoonaa euroa, eli karkeasti arvioituna n. 150 miljoonaa dollaria. Lähes tuplasti Kiinan markkinat siis! Suomessa on asukkaita 5 miljoonaa, Kiinassa 1 300 miljoonaa. Tietenkään kiinalaisten ostovoimaa ei voi suoraan verrata suomalaisten ostovoimaan, niin eri kehitysasteilla taloudet ovat, mutta järkyttävä luku on silti.

Summa kertoo suoraan, paljonko uutta musiikkia voidaan Kiinassa tuottaa. Kiinalainen musiikkiteollisuus onkin vaivaista naapurimaihinsa ja Hong Kongiin verrattuna:

Only 20 or so professional-quality albums are produced a year in China. Star musicians make their money from appearances, live performances and endorsement deals.

Summa antaa myös osviittaa siihen paljonko Suomessa tuotettaisiin uutta suomalaista musiikkia jos nettilataaminen laillistettaisiin. Ja meillä Suomessa ei ole tarjota artisteille 1300 miljoonan kuluttajan live- tai sponsori-markkinoita.

Tuollaisessa ilmastossa levy-yhtiöt eivät tietenkään pärjää ”perinteisin konstein”. Onko Kiina siis itsenäisten artistien onnela, jossa taiteilija saa 100% muilla keinoin hankittavista voitoista?

In order to survive it has become necessary for labels to take over an artist’s entire life—recording, publishing, management etc.—obsessively tapping all revenue streams in order to survive. You can count the number of recognisable independent labels on a pair of chopsticks.

Ei ole Kiina paratiisi ei. Sama kehitys on jo nyt nähtävissä Suomessakin – useat levy-yhtiöt hoitavat ”koko paletin” keikka- ja paitamyynnistä levytysstudioon. Se onko tämä artistin kannalta hyvä vai huono juttu riippuu täysin sopimuksesta.

Kaikkein paradoksaalisinta koko tässä kiinalaisessa nettipiratismissa on mielestäni kuitenkin se, että meillä Suomessa ja Pohjoismaissa vapaata latailua perustellaan usein ”sananvapaudella”. Mikä tahansa nettilatailun suitsiminen tuntuu monien keskustelijoiden mielestä olevan lähes fasismia.

Kiinassa sananvapautta ei ole – toisinajattelijoita vainotaan ja vähemmistökulttureita alistetaan väkivaltaisesti. Kiinassa pääsee hengestään jos arvostelee puoluetta tai johtajia väärässä paikassa väärään aikaan. Silti viihdettä saa latailla estoitta. Panem et circenses, anyone?

Ehkäpä näillä asioilla ei olekaan suoraa yhteyttä toisiinsa ja sananvapaus onkin jotain paljon laajempaa kuin oikeus latailla Simpsoneita tai Britneytä ilman rangaistuksen pelkoa?

markkinataloudesta

Markkinatalousjärjestelmämme perustuu luottamukseen ja vaihtokauppoihin. Myyjä luo tavaran tai palvelun ja ostaja neuvottelee myyjän kanssa kulloinkin sopivan hinnan.

Jos hinta on liian korkea niin kauppoja ei synny. Jos hinta on liian matala myyjä jää tappiolle. Kysynnän ja tarjonnan laki.

Tämä ketju ja vapaa kilpailu ajaa luontevasti tehokkuutta ja innovaatioita: jos tuotteesta saatava hinta on liian matala on tuottajan pyrittävä madaltamaan omia tuotantokustannuksiaan. Esimerkiksi kodin elektroniikan kohdalla tämä on tapahtunut ulkoistamalla henkilöresursseja vaativa tuotanto halpojen työvoimakustannusten maihin. Ns. Kiina-ilmiö siis.

Tällainen kilpajuoksu halpojen hintojen perässä on kuitenkin vain osittain tervettä. Osa edullisuudesta selittyy myös tuotteen laadun heikentämisellä, joka saattaa johtaa loppujen lopuksi siihen, että halvempi tuote on kokonaiskustannuksiltaan kalliimpi pitkällä tarkkailuvälillä. ”Köyhän ei kannata ostaa halpaa” tapasi iso-mummuni sanoa.

On myös olemassa absoluuttisia rajahintoja, joiden alle ei tuotteita ainakaan pitkään voi myydä. Jos tuotteesta saatava hinta on raaka-aine- ja pääomakustannuksia alhaisempi, menee yritys kuin yritys konkurssiin.

Kulttuurituotteiden kohdalla pelaa sama mekaniikka.

Levyjä voidaan tuottaa johonkin rajaan asti halvemmalla: käytetään vähemmän päiviä äänitykseen, vähemmän päiviä miksaukseen, halvempia mikrofoneja, halvempia äänipöytiä, vähemmän eläviä muusikoita, tehdään kannet itse ja hoidetaan masterointi nyrkkipajassa Finnvoxin sijaan.

Laatu laskee, mutta jos kuluttaja ei sitä huomaa, niin silloinhan ”laatu” olikin turhaa luxusta.

Absoluuttinen alaraja on erittäin liukuva käsite. On monia tyylilajeja, joissa suurin osa tallenteista on keikkatallenteita, jotka sitten vain miksataan julkaisukelpoisiksi. Jos miksataan.

En kuitenkaan usko että kovinkaan moni haluaisi kuunnella vaikka kuinka hyvällä samplepankilla toteutettua versiota Sibeliuksen Karelia-sarjasta. Myös nykyaikaisen populaarimusiikin esteettiset vaatimukset tuotannolle ovat erittäin korkeat. Amatöörilaittein ja amatöörin taidoilla miksattu musiikki nyt vaan kuulostaa… …amatöörimaiselta ja mitään asiaa soittolistaradioon ei ole.

Suomalaista viihdemusiikkia kuunnellessa voi helposti huomata, että tuotannot on jo nyt viritetty äärimmäisen tehokkaiksi. Löysät on todellakin otettu pois.

Lisäksi kustannusten alarajaa laskee meidän musiikin tekijöiden halu tuottaa uusia levyjä omasta osuudestamme tinkimällä. Ilmaista työtä, jonka uskotaan maksavan jollain tapaa takaisin ”pitkässä juoksussa” tehdään todella paljon. Ja voi olla että kannattaakin. Saas nähdä. Mutta se, että studiotyölle ei voi välttämättä laskea mitään palkkaa vähentää jo nyt selvästi mahdollisuuksia ja halukkuutta raivata tilaa kalentereista.

Piraattien ja Vihreiden nuorten vaatimus ’epäkaupallisen’ jakamisen sallimisesta romuttaa tämän markkinatalouden perusteena olevan logiikan.

1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä ja maksaa siitä muusikon pyytämän hinnan.

Jos hinta on liian korkea, jää kauppa tekemättä. Jos hinta on liian matala jää muusikko tappiolle. Kysyntä ja tarjonta asettavat hinnan oikealle kohdalleen.

Piraattien visiossa
1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä, lataa sen ilmaiseksi ja näyttää keskisormea Muusikolle.

Kysynnän ja tarjonnan lakia ei enää ole. Muusikko jää aina tappiolle.

Kysymys latailun hyväksyttävyydestä ei ole tekninen vaan moraalinen. Se että lataaminen on mahdollista ei tee siitä hyväksyttävää.

Ennemmin tai myöhemmin saavutetaan absoluuttinen alaraja. Sen jälkeen ei ammattimainen kulttuurin tuotanto ole enää mahdollista.

Ja tämä absoluuttinen alaraja ei kosketa pelkkää musiikki- tai elokuvateollisuutta. Sama helpon kopioitavuuden aiheuttama haaste koskee kaikkea netitse jaettavissa olevaa sisältöä. Jos leffoja kerran saa jakaa ilmaiseksi, niin miksei sitten myös aikakauslehtiä, tietokoneohjelmia ja graafista suunnittelua?

”Vapaan jakamisen” salliminen tuhoaa markkinatalouden edellytykset digitaalisesta maailmasta. En voi uskoa tämän olevan ”tietoyhteiskunnan” kehityksen etujen mukaista. Ilmaisia lounaita ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa.

tekijänoikeudet piiloon

Usealla foorumilla minne on tullut eksyttyä näiden tekijänoikeuskeskustelujen myötä on yksi jos toinenkin kirjoittaja väittänyt että ”tekijänoikeudet eivät de facto ole olemassa Spotifyssa.”

Mietin syytä moiseen kerrassaan outoon väitteeseen.

Sitten tajusin. Spotifyssa, jossa tekijänoikeudet siis ovat voimassa, tekijänoikeudet eivät ole näkyvissä.

Palataan tavallaan aikaan, jolloin kuluttajan ainoa vaihtoehtoa hankkia mekanisoitu musiikkituote oli levykauppiaan tiskin yli. Silloin kukaan ei kiinnittänyt huomiota tekijänoikeuksiin. Ei tarvinnut. Ne oli hoidettu huomaamatta. Pinnan alla toki tapahtui paljon: cd-levyn hinnasta kun vain noin 2-5% on itse levyn painokustannusten kattamiseen.* Loput menivät eri tahoille – suuri siivu myös tekijöille.

Tekijänoikeudet eivät siis haittaa keskimääräistä kuluttajaa, kunhan niitä ei itse tarvitse miettiä tai kohdata.

Verkosta ostamisen tai ”vapaan lataamisen” valintatilannetta voisi verrata kananmunien kauppaan. Kaupassa myytävistä kananmunista noin 90% on tavallisia häkkikananmunia ja vain noin 10% luomua. Oletettavasti me kaikki tiedämme häkkikanaloiden tehotuotannon olot hirvittäviksi. Silti vain 10% tekee moraalisen valinnan kanojen hyvinvoinnin edistämiseksi. Loput 90% edistävät omaa hyvinvointiaan rationaalisella päätöksellään ostaa halvempia munia.

Ymmärrettävästi suurin osa teineistä (74%) päätyy moraalisessa pohdinnassaan ohittamaan tekijänoikeudet ja ostaa mieluummin vaikka karkkia viikkorahoillaan kuin 100% ilmaista kalliimpia mp3-tiedostoja verkkokaupasta.

Ihmisillä on myös tarve rationalisoida päätöksensä, myös sellaiset, jotka tiedetään moraalisesti epäilyttäviksi. Tähän filosofiseen markkinarakoon syntyi Piraattipuolue. Rationalisointia ei ollut vaikea löytää, olihan levyteollisuus pissinyt kuluttajien, omien ystäviensä, nilkoille koko internet-aikakauden ajan.

”Kopiointi ei ole keneltäkään pois”, ”levy-yhtiöt riistävät köyhää muusikkoa”, ”tekijänoikeusmafia uhkaa sananvapautta”, ”kuollut teollisuudenala korisee”, ”keksikööt uuden ansaintalogiikan”, ”vapaa jakaminen edistää kulttuuria” jne.. Argumentit ovat tuttuja kaikille, jotka vähääkään ovat nettikeskusteluja aiheen ympäriltä seuraneet.

Osalle vapaan lataamisen käyttäjistä ja kannattajista edes rationalisoinnille ei ole tarvetta: musiikintekijöiden ansaintalogiikka on niin kaukana omasta kulutuskokemuksesta. Mietinkö minä muka japanilaisen autoteollisuuden työntekijöiden työsuhde-ehtoja Toyotan käynnistäessäni? En. Eikä minun tarvitsekaan, joku muu on jo miettinyt ne valmiiksi puolestani.

Tekijänoikeuksien moraalinen perusta on kuitenkin yhä olemassa. Yhä suurin osa kansasta on valmis maksamaan n. 20€ äänilevystä. Yhä suurin osa musiikin kuluttajista ymmärtää että jaettavaa munaa ei voi olla ilman kanoja, kanaloita ja erilaisten kanatuotteiden kirjon vähittäismyyjiä. Ja tietysti rokkikukkoja.

Miten tekijänoikeudet voitaisiin piilottaa ”internetin pinnan alle”? Jos tässä onnistuttaisiin myös tekijöitä tyydyttävällä tavalla, ei piraattiliikettä tarvittaisi enää juuri mihinkään.

(*Tästä itseasiassa johtuu immateriaaliseen kauppaan siirtymisen suurin ongelma musiikin tekijöiden näkökulmasta: lopputuotteen arvosta 95% oli immateriaalista jo ennen internettiä. Jos painokustannukset olisivat olleet vaikkapa 75% levyn kustannuksista, internet olisi otettu haltuun jo 90-luvulla.)

menkää oikeisiin töihin

Erehdyin jokunen viikko sitten jälleen mukaan erinäisiin nettikeskusteluihin tekijänoikeuksista.

Ei olisi kannattanut. Kukaan ei taatusti tullut hullua hurskaammaksi ja menetin keskellä kauneinta kesää mielenrauhani.

Osa ongelmista liittyy mielestäni nettikeskusteluihin formaattina, osa väiteltävänä olevan asian monimutkaisuuteen ja vain osa todellisiin perusteltavissa oleviin mielipide-eroihin.

Nettikeskustelu on vaikea laji, joka vaatii kaikilta osapuolilta uudenlaista lukutaitoa ja myös foorumeilta kehittynyttä yhteisöllisyyttä (mm. Metafilter), jotta edes jollain tapaa sivistynyt mielipiteiden vaihto olisi mahdollista.

Erityisen hankalaa helposti polveilevissa threadeissa on käsitellä monimutkaisia ja asiantuntijuutta vaatia aiheita kuten esimerkiksi tekijänoikeuksia tai ilmastonmuutosta. Jokainen kun tuntuu olevan aiheen kuin aiheen ekspertti. Välillä vain pelkkien väärien ja vääristeltyjen ”faktojen” kumoaminen veisi sivutolkulla tekstiä.

Ja kun ei niitä kaikkia ääliömäisyyksiä haluaisi jättää oikomattakaan.

Tuoreessa Teostory-lehdessä oli erinomainen juttu, ”10 väärinkäsitystä tekijänoikeudesta” (pdf, s.30), jonka toivoisin kaikkien tekijänoikeuksista kiinnostuneen lukevan on aiheesta mitä mieltä tahansa. Myös lehden Pirate Bay -juttu on vilkaisemisen arvoinen.

Yritän tässä kesän aikana paloitella TO-asiat useamman otsikon alle ja selvitellä niitä ainakin itselleni jos ei kukaan muu niistä selkoa saisikaan.

Kaikkein ikävintä on kuitenkin ollut lukea enemmän ja vähemmän kätkettyä perusasennetta monien kirjoittajien ajattelussa.

Musiikki ei ole työtä. Muusikkohan vain ”haihattelee”, soittelee kitaraansa pellolla maaten heinänkorsi hampaissaan. Puuhastelusta ei makseta muillekaan, miksi ihmeessä näille joillekin ”sanoittajille”, ”säveltäjille” ja ”soittajille” pitäisi rahaa siirtää? Kyllä musiikkia syntyy ilman näitä ”tekijänoikeus-mafiosoja”. Kaikki musiikki on ”yhteistä kulttuuriperimäämme”, jota on saatava jakaa kaikille ilman mitään esteitä! Tehkööt kunnon hommia ja tilutelkoot sitten vapaa-ajallaan.

Uskon, toivon ja tiedän että suurin osa suomalaisista ei näin ajattele, mutta ilmeinen perusaatos on läsnä monen ”piraatin” kommenteissa. Surullista ja ankeaa.

Uskokaa pois. Kyllä tämä työstä käy. Eikä ole aina hauskaa. Huonoa palkkaa, outoja työaikoja ja epävarmuutta löytyy riittämiin. Ei työterveyshuoltoa, ei kuukausipalkkaa, ei pekkaspäiviä. Kuuntelen usein kateellisena ”pätkätyöläisten” tilitystä miten muutaman kuukauden välein on epävarmuutta. Hah. Muusikoiden tienestejä kuvaa paremmin ”tilkkutäkkityöläisyys”.

Vanha vitsi muusikoista, jotka hyppäävät välittömästi junaan kuullessaan että Rovaniemen Tivolin oveen on naulattu satasen seteli, on täyttä totta.

Soitettavaa materiaalia täytyy jonkun tehdä. Se ei synny tyhjästä Ja ei onnistu vain vapaapäivinä, ”oikean työnteon” lomassa.

Hyvä todiste työn tärkeydestä ja ammattitaidon merkityksestä on se kuinka ammattisäveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teokset ovat suomessakin niitä, jotka parhaiten ovat kestäneet ajan hammasta: Junnu & Ilkka Vainio, Topi Kärki, Jukka Virtanen, Saukki, Vexi Salmi, Jukka Kuoppamäki, Kassu Halonen…

Jos edes tämä, mielestäni erittäin yksinkertainen perusasia ei mene jakeluun, niin silloin ”tekijänoikeuskeskustelu” on täysin turhaa. Mitään yhteistä mielipidettä ei voida löytää.

spotify jaksaa askarruttaa

Stream-musiikkipalvelu Spotify on vaikea pala. Olen käyttänyt sitä itsekin ilolla jo pari kuukautta, laillinen kun kerta on. Avoimia kysymyksiä silti riittää.

Mikä on Spotifyn todellinen ansaintalogiikka?

Paljonko Spotify tilittää artisteille?

Kuka Spotifyn todellisuudessa omistaa?

Miten suuret levy-yhtiöt saatiin mukaan?

Ainakin Suomen mainosrahoitteisessa eli ns. ilmaisessa versiossa kaikki mainokset ovat olleet Spotifyn omia. Tuloja ei siis synny lainkaan. ”Kentällä” kiertääkin jo koko joukko huhuja, joita on mahdotonta kumota tai todistaa oikeiksi, mutta monet niistä ovat varsin järkeenkäypiä.

Ensimmäinen kuulemani ”todellinen ansaintalogiikka isoille yhtiöille” oli että suuryhtiöt saavat äärimmäisen tarkkaa dataa kuluttajien käyttäytymisestä; kertoman mukaan tällainen mikrotason lähes reaaliaikainen data on erittäin arvokasta. Jos havaitaan käyttäjien kuuntelevan erityisesti retropoppia, niin sitten sitä tuupataan tuutista ulos vielä enemmän.

Toinen varsin realistinen arvio on se, että riskisijoittajat maksoivat suurille yhtiöille merkittävät ennakot katalogeista. Nyt puhutaan kymmenistä miljoonista euroista.

Ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävin huhu on että suuryhtiöt saivat katalogeistaan paitsi käteistä rahaa, myös Spotifyn osakkeita tai optioita, joiden arvo on mahdollisesti jopa satoja miljoonia jahka firma listautuu pörssiin seuraavan nousukauden alkaessa. Tai kun se myydään Googlelle miljardeilla.

Marginaalisemman musiikin tekijänä tässä piileekin homman juju. Toivoisin arvon tekijänoikeusaktivistien miettivän miten tällainen asetelma muuttaa markkinatilannetta. Pienet ”independent” -yhtiöt kun eivät saa Spotifylta ennakkoja eivätkä optioita. Ja tulojen tullessa suurillekin yhtiöille muita reittejä kuin artisteille yksilöitävissä olevat soitto- tai tallennekorvaukset, jäävät myös ison puulaakin riveissä musiikkia tekevän tulot saamatta. Iso ”paha” pääoma voittaa joka tapauksessa. Hilpeää kerrassaan.

Entä sitten? Tekijöillehän maksetaan streamatusta sisällöstä?

Maksetaan jos jaksetaan. ”Levy-yhtiön mies” tiesi kertoa erään varsin merkittävän online-jakelijan lisenssoineen katalooginsa Spotifylle. Ensimmäinen tilitys oli tullut joku aika sitten. Kuuntelukertoja 3 miljoonaa – yhtiön tilille oli kapsahtanut 300€. Könttänä. Ilman mitään selvitystä siitä, kenen raitoja oli soitettu. 300€ jaettavaksi kaikkien artistien kesken, eläkkeet, lomakorvaukset…

Vaikka kuinka streamaaminen on eri asia kuin musiikin ostaminen, en malta olla ajattelematta, että jos edes kymmenesosa olisi Spotifyn sijaan käyttänyt iTunes Music Storea, olisivat tekijät (ja levy-yhtiö) saaneet 300 000€. Sadasosakin olisi sentään 30 000€. Nyt tilitys oli vastaava kuin jos promillen kymmenesosa olisi ostanut teokset itselleen.

Vertailun vuoksi voisi mainita vaikka että studiopäivä maksaa vähintään n. 500€. Äkkiseltään laskeskellen siis streamauksia pitäisi halvankin levyn (8000€) tekemiseen tulla n. 80 miljoonaa, jotta hommassa päästäisiin edes omilleen masterkulujen jälkeen. Ja jos muusikoille maksettaisiin työstään vaikkapa SAK:n ehdottaman minimipalkan mukaisesti olisi kuuntelukertoja oltava yhden bändin kappaleille vähintään semmoiset 160 miljoonaa.

Ei toimi. Ei vain toimi.

Montako levyä voitaisiin Suomessa tehdä kaupallisesti kannattavasti vuodessa tällä markkinalogiikalla? Yksi? Kaksi? Edellämainitut summat olivat lisäksi absoluuttisia minimejä. Jos äänittämiseen ja miksaamiseen käytettäisiin vaikkapa kuukausi nousisivat vaadittavat kuuntelukerrat yhdelle levylle jo noin 300 miljoonaan. Heh.

Samoihin tuloihin päästäisiin n. 1000 levyn myynnillä keikoilta. Tai 2000 levyn myynnillä kaupoista. Mainosrahoitteisuus ja ”loppukäyttäjälle ilmainen” musiikkipalvelu saattaa olla tulevaisuuden bisnesmalli, mutta näin se ei tule toimimaan. Tai sitten musiikkia ei tuoteta ammattimaisesti. Ainakaan pieneille markkinoille. Lue: Suomi.

Spotifyhan on oikeastaan vain ”on-demand -radio”, joten mielestäni korvausten pitäisi noudatella edes radiosoittojen teosto- ja gramexmaksuja. Jos Spotify ei ole näillä korvauksilla kannattava, se on Spotifyn ongelma. Tällä hetkellä Spotify yrittää sanella ehdot kaikille toimijoille – pienet ja keskisuuret levy-yhtiöt ovat todella ikävässä pakkoraossa.

Millä muulla alalla vastaava muilutus hyväksyttäisiin? Jos vaikkapa palomiehille, paperiteollisuudelle ja opettajille yritettäisiin vastaavaa ehtojen heikennystä uhkaisi ay-liike välittömästi yleislakolla.

Muusikot! Nyt lakkoon! Kirjastonhoitajat ja humanistitutkijat mukaan! Näytetään voimamme! Yhteisrintamahan käy! Pysäytetään Suomi!

*kyynistä naurua*