(Kolumni on julkaistu Pelimannilehden joulukuun numerossa.)
Tallari täytti tänä vuonna 25 vuotta. Monelle kaltaiselleni akateemiselle pelimannille se on ollut ainutlaatuinen yhteys jo paremmille soittoapajille ehtineisiin pelimanneihin. Hosiojan Antin haitaritunneilla en oppinut vain kipaleita, vaan sain myös häivähdyksen siitä, kuka sävelmän oli Antille opettanut ja millainen tyyppi vanha soittaja oli ollut. Ylen kantanauhojen, lukemattomien konserttien ja levytysten kautta Tallari on tullut tutuksi koko maassa. Nyt, neljännesvuosisadan yhdessä toimittuaan, yhtyeen jäsenet alkavat olla eläkeiässä.
Kun Tallari vuonna 1986 perustettiin, ei kansanmusiikin ammattilaiskenttää varsinaisesti ollut olemassa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto oli perustettu vain kolme vuotta aiemmin. Ja tuolloin valtiolla oli tarjota musiikin tukemiseen vain yksi malli: klassisen orkesterimusiikin tarpeisiin kehitetty virkamieslaitos.
Kentän nykytilanne on täysin erilainen. Meitä maistereita on valmistunut Sibiksestä jo yli sata ja lisäksi vielä Joensuun ja Kokkolan AMK:sta koko joukko päteviä pelimanneja.
Millainen järjestely palvelisi kansanmusiikin kenttää seuraavat 25 vuotta mahdollisimman hyvin? Onko vakituisiin eläkevirkoihin perustuva malli enää ainoa tai paras vaihtoehto?
Helsinkiläisen tanssiteatteri Zodiakin toimintatapa voisi olla tutustumisen arvoinen. Zodiakissa on myynti- ja tuotantohenkilöstöä, mutta taiteilijat, niin tanssijat kuin koreografitkin, palkataan määräaikaisiin pesteihin. Malli tuottaa monipuolisen kattauksen nykytanssiesityksiä erittäin kustannustehokkaasti.
Sopisiko malli myös kansanmusiikille?
”Tallari 2.0” olisi koko maan laajuinen katto-organisaatio: sen vakituinen henkilökunta myisi keikat ja kiertueet, julkaisisi nuottivihkot ja levyt ja hoitaisi käytännön järjestelyt keikkapakuista palkanlaskentaan. Muusikot puolestaan palkattaisiin harkinnanvaraisesti eri mittaisiin jaksoihin – kesto muutamasta kuukaudesta vuosiin.
Rautalangasta vääntäen voisi nykyresursseilla vuosittain toimia esim. kaksi kuuden tai neljä kolmen kuukauden kestoista yhtyeprojektia. Vuosittain esimerkkini mahdollistaisi siis 8-16 kansanmuusikon työllistymisen ja 25 seuraavan vuoden aikana olisi Tallarin sateenvarjon alla toiminut jo 50-100 bändiä!
Tallari 2.0:n tavoite olisi tietysti kasvaa organisaationa, kun tuki ei olisi enää sidottu vain tiettyyn yhtyeeseen ja paikkakuntaan. Kuvitelkaapa millaista kansanmusiikkitarjonta olisi maassamme, jos vuosittain kymmenen kamupoppoota saisi puolen vuoden pestin! (Ja silloinkin kansanmusiikin valtionosuus olisi vasta Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin luokkaa.)
Järjestely mahdollistaisi alan koko kirjon tukemisen runonlaulusta kuplettiin ja arkaaisesta ambientista superpolskiin. Käytännön kannalta tärkeää on myös se, että ehdotukseni on toteuttavissa olemassaolevan VOS-laitosjärjestelmän piirissä.
Kansanmusiikin kentän olisikin aika miettiä yhdessä miten me ylipäätään tukea haluaisimme? Pitäisikö avustaa kiertueita, klubijärjestäjiä, festivaaleja, kuntia, yksilöitä vai yhtyeitä? Opettajia vai esiintyjiä? Pyritäänkö pysyviin virkoihin vai harkinnanvaraisuuteen? Eri painotuksilla saadaan aikaan erilaisia lopputuloksia. Tallarin sukupolvenvaihdos on hyvä hetki tälle keskustelulle.
Joka tapauksessa on aika saada kansanmusiikin kasvulle tunnustusta valtiolta. On lähes skandaali että 25 vuoden aikana tuki ei ole noussut, vaikka ala on kehittynyt huikeasti. Miksi suomalaista ammattilaisten esittämää kansanmusiikkia kuulee todennäköisemmin Kööpenhaminassa kuin Kajaanissa?
(Tämä juttu julkaistaann Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 4/2011. Provosoinnin aika ei ole ohi.)
Jokunen viikko takaperin ylitin Facebookissa tuhannen frendin rajan. Sydänystäviä toki kaikki. Tuttavapiirini jakautuu karkeasti neljään eri ryhmään: suku, lapsuus, poliitikot ja taiteilijat. Kuluva vuosi on ollut kiintoisaa aikaa keskustella fb:ssä politiikasta ja nyt syksyllä myös kulttuuripoliittinen debatti tuntuu vain kiihtyvän. Sen sävy on ollut välillä täysin hämmentävä.
Musiikkibisneksen väki muistelee aikoja kun kultalevykin oli vielä kultalevy ja miehet puuta. AMK-oppilaitosten säilyttämistä vaativia adressit.com -linkkejä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Edes vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri ei voinut pelastaa taidelaitoksia leikkauksilta ja M-talon harjoitushuoneiden määrä vaarantaa orkesteiden tulevaisuuden! Ja niin edelleen. Kirjastoapurahoja pitää kuulemma jakaa vain kirjailijoille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet. Huipentumana viime viikolla eräs kulttuurivaikuttaja vastusti Taideyliopiston perustamista vaikka, ja nyt tarkkana tytöt ja pojat, yhdistäminen tuo näiden korkeakoulujen kassaan vuosittain noin 18 miljoonaa lisäeuroa.
Outoa mussutusta. Ovatko asiat todella näin heikosti? Eivät ole.
Vanhasen toinen hallitus nosti teattereiden ja orkesterien valtionosuuksia yli 60% vuosina 2007-2011. Ensi vuonna teatterit ja orkesterit saavat siis kuluvaa vuotta lukuunottamatta enemmän rahaa valtiolta kuin koskaan aikaisemmin. Itseasiassa Helsinki jopa paikkaa valtion leikkauksia ja antaa VOS-teattereille 200 000€ ja taiteen vapaalle kentälle 500 000€ enemmän kuin viime vuonna! M-talon myötä myös kaupunginorkesterimme tuki on saanut valtaisan tasokorotuksen ja ymmärtääkseni yleisömäärätkin ovat uuden talon myötä nousussa. Rahaa tulee lasiovista ja ikkunoista.
Entä sitten AMK:t? Tuhoaako Gustafsson tulevaisuuden kulttuurielämän? Vaikeneeko viulu? Ei ja ei. Pikemminkin pelastaa. Koko AMK-järjestelmä kun on suuren remontin tarpeessa. Kun ammattikorkeakoulut tuotiin 90-luvun loppupuolella koulutuspalettiin ei kokonaisuutta valvonut kukaan ja etenkin kulttuurialan koulutuspaikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Miksi? No yksinkertaisesti siitä syystä että kannusteet oli viritetty väärin: AMK:t saivat rahoitusta sisäänotettavien opiskelijoiden pääluvun mukaan ja tunnetusti taidetta on kiva opiskella. Hakijoita siis riitti. Täysin eri kysymys on se, montako teatteri-ilmaisunohjaajaa maahamme tarvitaan tai moniko pystyy työllistymään koulutuksellaan. Tai mikä kaikkien laitosten taiteellinen taso ylipäätään on.
Jos taas M-talon harjoitushuoneiden määrä tuhoaa suomalaisen orkesterilaitoksen, niin silloin se on kyllä jo niin heikoissa kantimissa että saa luvan tuhoutuakin. (Pop-jazz -konsalla muuten suurin osa rumpaleista on aina joutunut vuokraamaan treenikämpän koko opiskelujensa ajaksi. Kummasti on kuitenkin kovatasoisia paukuttajia valmistunut.)
Taideyliopiston perustamisesta iniseminen meneekin sitten jo täysin yli käsityskykyni. Olisi kuulemma pitänyt saada tuo lisäraha ilman yhdistymistäkin. Mieleen tulee vanha vitsi palopäälliköstä, joka saapuu paikalle vasta kun roihu on jo taltutettu ja toteaa että ”Väärin sammutettu.”.
Joku raja! Vähän positiivisempaa meininkiä pliis! Ilon kautta perkele! Pidemmän päälle kukaan ei tykkää tyypeistä jotka vain valittavat.
Kulttuurilla ja sen tekijöillä menee Suomessa todella hyvin! Maassamme on enemmän monipuolisesti koulutettuja ammattilaisia kuin koskaan aiemmin, työtilaisuuksia riittää tekevälle, tukipalvelut ovat aivan eri kuosissa kuin vielä kymmenen vuotta sitten ja julkinen tukikin kehittyy! Elävän kulttuurin merkitys myös tunnustetaan koko poliittisella kentällä yhtä nimeltämainitsematonta puoluetta lukuunottamatta.
Kyllä minä ymmärrän valittamisen terapeuttisuuden kun räntää vihmoo kasvoille ja valoa tulee taivaalta vain muutamia tunteja päivässä – sekin vähä harmaan pilvipeitteen läpi. Muthei, kohta on taas kevät! Elämä voittaa ja toivottavasti myös Kylddyyri. Enemmän tätä ja isommat lusikat!
Kolumni julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 3/2011. Blogini säännöllisemmille lukijoille matsku lienee tuttua. Tunnustan, vähän copipeistasin vanhaa. (On siellä uuttakin seassa.)
Halleluja! Nyt se on valmis. Ja kohta täytetty. Musiikkitalo nimittäin. Ja komea on. Diggaan.
Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO suuressa konserttisalissaan ja pienempiä saleja täyttävät Sibelius-Akatemian konsertit. Hienoa! Kierros skumppaa kaikille!
Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:
”Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla.”
Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain reilusti 20 miljoonan euron paremmalla puolella.
Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.
Casa da Musica, Porto, Portugal. Todella wow-arkkitehtuuria.
Orkesterien ja SibAn lisäksi talon sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.
Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.
14.5. Musiikkitalon säätiö järjestikin “hyväntekeväisyyskirpputorin”. Ideana oli kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivottiin esityksiä:
”Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!
Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).
Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!”
Niinpä niin.
Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonen eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus hankitaan kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi. Tämä lienee sitä edelläkävijyyttä kulttuurin alueella.
Lahjoituksia puolestaan oli keväällä asia tiedustellessani tullut Mesenaatti-rahastoon vähän yli 10 000 euroa. 5% tuotto-odotuksella jaettavaa syntyy vuositasolla jo yli 500€! Nyt rillataan! Kierros skumppaa kaikille!
Tätä on kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.
Käväisin heinäkuussa keikalla Portossa Portugalissa, josta löytyy tuoreehko oma ”musiikkitalo”, Casa da Música. Keskustelin talon ”muun musiikin” ohjelmistosta vastaavan johtajan kanssa.
Kuulemma hänen käytettävissään oleva vuotuinen budjetti on noin pari miljoonaa euroa. Ja jälki oli myös sen näköistä.
Kesä-syyskuun ohjelmalehtisestä löytyi niin George Clinton, Laurie Anderson kuin Maria Schneiderkin. Huippuluokan jazz- ja maailmanmusiikkikonserttien lisäksi talossa järjestetään myös säännöllisesti aamuyöhön asti jatkuvia klubeja, joissa puolestaan raikaa DJ-pohjainen musa ja talon seinät välkkyvät vj-kuvavirrasta. Sisääntuloaulasta löytyi ”digitopia”, musiikkityöpiste, jossa kuka tahansa voi luoda musiikkia iMaceilla ja säännöllisesti järjestetään myös ilmaisia elektronisen musiikin työpajoja.
Kyllähän tuolla oli ihan kiva veistellä.
Kateus iski. Miksei meillä?
Älkää ymmärtäkö väärin; Sibelius-Akatemia toki tuottaa Musiikkitaloon laajan kirjon korkealaatuista konserttitarjontaa. Kuitenkaan yhtälöllä ”Sibelius-Akatemia = muu musiikki” ei pitkälle pötkitä, vaikka rakas laitoksemme tuntuu toisinaan niin kuvittelevan.
Ja taas puhtaan markkinatalouden ehdoilla ”muun musiikin” konserttien liput ovat niin pirun kalliita, että ”kaikille avoimesta” Musiikkitalosta puhuminen kannattaa lopettaa saman tien. (Itseasiassa Musiikkitalon ulosvuokraushinnoilla ”muun musiikin” konsertteja ei Musiikkitalossa oikein edes kannata järjestää. Mutta siitä riittää narinaa toiseenkin kolumniin.)
Toivottavasti olen väärässä ja lähitulevaisuudessa löydetään poliittista tahtoa tuoda uuteen uljaaseen Musiikkitaloon monimuotoisempaa ohjelmistopolitiikkaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä se ei tule onnistumaan.
Pekka Kuusisto keksi tänä kesänä tilata Meidän Festivaalille musiikin lisäksi myös puheita. Sain itse kunnian puhua yleisölle viime perjantain konsertissa Charles Ivesin ja John Coriglianon teosten välissä.
Kiitokset Pekalle loistavasta ideasta ja mahdollisuudesta päästä saarnaamaan yleisölle! En ole juurikaan puhunut julkisesti, joten kokemus oli sikälikin haastava. Puhuminen on aivan eri tavalla jännittävää kuin esim. soittaminen yleisön edessä. Treenaamisen tarvetta löytyy siis. Puhuin etenkin alkupuolella hermostuksissani aivan liian nopeasti.
Ohessa puhe suurin piirtein sellaisena kuin sen vetäisin.
Mitä nyt?
Hyvää iltaa rakas yleisö, kuten nokkelimmat teistä varmaan jo huomasivatkin, minä en ole Suomen tunnetuin ex-aikuisviihdetähti tai hänen vaimonsa – ainakaan vielä. Olen Hannu Oskala, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan Vihreä jäsen.
Väitän, että meillä Suomessa ei tehdä kulttuuripolitiikkaa, vaan meillä keskitytään 1970-luvun kulttuuripolitiikan ulkomuseon ylläpitämiseen.
Miksi taidetta tuetaan?
Yleisin vasta-argumentti kulttuurin tuelle kuuluu yksinkertaisesti: ”Miksi meidän kaikkien pitäisi maksaa toisten viihteestä? En käy oopperassa, miksi eliittiä tuetaan? Eikö markkinatalous hoidakaan hommaa kysynnän ja tarjonnan kautta?”
Tähän on mielestäni helppo vastaus.
Mikä on valtion tehtävä? Demokraattisen valtion on tarkoitus tasapainottaa markkinataloutta. On selvää, että markkinatalous ei ainakaan Suomen kokoisella markkina-alueella kykene ylläpitämään monipuolista ammattimaista tarjontaa. Tästä seuraisi se, että kotimaisen kulttuuritarjonnan korvaisi suurelta osin ulkomainen tuontikulttuuri, joka voi ottaa voittonsa yhtä maata laajemmalta alueelta. Suomalaista kulttuuria tulee tukea, jotta meillä olisi suomalaista kulttuuria.
Meille ”kulttuuri-ihmisille” on itsestään selvää että kulttuuria tulee tukea. Näemme selvästi että kulttuuri yleisesti ja korkeakulttuuri erityisesti ovat osa sivistysvaltion kudosta, siinä missä koulutus, tasa-arvo ja terveydenhuoltokin. Ilman kulttuuria Suomi ei olisi Suomi.
Aina silloin tällöin julkiseen keskusteluun nousee kuitenkin ääniä, jotka ovat eri mieltä. Miksi ihmeessä postmoderneille tekotaiteilijoille pitäisi jakaa yhteistä rahaa? ”Ettekö välitä veteraaneista ja vanhuksista?”
Kulttuurivaikuttajat sitten nousevat yhteisrintamaan. Kerätään adresseja, kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, puhutaan ylevästi sfäärien musiikista ja vähemmän ylevästi siitä miten helmiä pitää tarjoilla sioille. Perinteisesti Suomessa eduskunnan enemmistö on sitten ymmärtänyt yskän ja kulttuurin rahoitukseen ei ole koskettu. Kukapa uskaltuisi profiloitua ”kulttuurin vastustajana”? Kulttuuripuolue on isompi kuin mikään muu puolue eduskunnassa.
Minua tämä taide- ja kulttuurikentän siilipuolustus vituttaa.
Tottakai esim. Perussuomalaisten vaaliohjelman linjaukset ovat lyhytjänteisiä, sivistymättömiä, populistisia ja tyhmiä. Mutta silti niiden taustalla olevia kysymyksiä ei saa ohittaa. Kulttuurikenttä, etenkään tuettu sellainen, ei saa tuudittautua kuvittelemaan että nykyinen kulttuurimyönteinen ilmapiiri jatkuu ikuisesti. Mielestäni kulttuurikenttä on rakentanut itselleen Maginot-linjan; kestäviä bunkkereita, joilla edellinen sota voitettiin.
Hyvä. Kulttuuria siis pitää tukea. Seuraako tästä se, että kulttuuria tulee tukea siten, kuin sitä nyt Suomessa tuetaan? Kohdistuuko tuki oikeille toimijoille? Millaista taidetta tuki luo?
Mahtoikohan moni olla pettynyt ohjelmamuutokseen... :)
Miten taidetta tuetaan?
Suomessa valtaosa musiikin julkisesta tuesta jaetaan ns. valtionosuusjärjestelmän kautta. Homma toimii pähkinänkuoressa siten, että valtio on määritellyt laskennallisen henkilötyövuosikustannuksen, noin 54 000€ €, josta valtio sitten maksaa kunnalle 37%, eli noin 20 000€.
Näitä laskennallisia henkilötyövuosia on yhteensä 1033 kappaletta. Näistä klassisia on 988. ”Ei-klassisia” 45; Tallari (4), Loiskis (4), Riku Niemi Orchestra (9) ja UMO (28). Kaikki muu tuki menee klassiselle musiikille.. 96,5% tuesta.
Tämä valtionosuus nousi vuosina viime hallituskaudella 64%, rahassa noin miljoonaa euroa€. Yhteensä tätä tukea kunnille valtio jakaa tänä vuonna noin 21 miljoonaa euroa.
Vuodelle 2011 valtio satsaa ensimmäistä kertaa ”muun musiikin” klubitoimintaan 100 000€. Tämä on 0,4% klassisen musiikin valtiolliseta tuesta. Tämä summa on vain 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka klassinen musiikki edellisellä hallituskaudelle sai.
Jazzliiton tuki, eli merkittävin tuki, jolla Suomessa järjestetään jazz-kiertueita ja edistetään jazzia, on tänä vuonna noin 270 000€, eli noin 1,3% klassisten orkestereiden tukisummasta.
Onko kummakaan että meidän “ei-klassisten” piirissä kiehuu? Eikö mikään muu musiikki tarvitse tukea? Mikä on ”muun musiikin” arvo? Ainakaan ei voida väittää että kaikki muu musiikki olisi siinä määrin ”kaupallista” että se pärjäisi tyystin ilman tukea.
Vaikka ei olisi huolissaan tästä rakenteellisesta ongelmasta musiikin tukipolitiikassa, vaikka olisi sitä mieltä että klassisen musiikin tulee saada 100% musiikin tuesta, niin tästä päästään toiseen, mielestäni vielä merkittävämpään ongelmaan.
Esimerkki omalta alaltani, kansanmusiikista, Koko kansanmusiikin valtiollinen menee yhdelle yhteyeelle, Kaustisella sijaitsevalle Tallarille, jonka jäsenet valittiin koesoitolla sitä perustettaessa vuonna 1984.
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983, ensimmäiset maisterit valmistuivat 1990-luvun taitteessa. Meitä on valmistunut nyt jo noin 100.
Paljonko kansanmusiikin valtiollinen tuki on noussut koulutettujen kansanmuusikoiden myötä? Ei pätkääkään.
Käytännössä Suomessa vuonna 2011 tukea saavat täsmälleen samat orkesterit kuin vuonna 1980. Itseasiassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuen saajat ovat samoja kuin koko tukea sorvattaessa 1970-luvulla.
Yli 30 vuotta sitten. Tuen perusrakenne ei ole muuttunut pätkääkään.
Eikö taiteen kenttä ole muuttunut 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Eikö yleisö ja sen tarpeet ole muuttuneet 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Eikö ole keksitty mitään uusia muotoja tukea musiikkia 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.
Koko nykyinen järjestelmämme perustuu 1970-lukulaiseen ajatukseen siitä, miten kulttuuria tuotetaan ja miten sitä voidaan tukea.
1970-luvulla oli mahdotonta ajatella, että valtio tukisi mitään muuta kuin vakituisia kuukausipalkkaisia töitä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan.
Tämä malli ei enää vastaa niihin kentän ja yleisön tarpeisiin, joita meillä on.
Erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä, jonka kaupunginorkesterin yleisöpohjasta on tehty tutkimukset sekä vuonna 1990 että vuonna 2009. Johtopäätös oli se, että yleisö oli 20 vuoden tarkasteluvälillä ikääntynyt 20 vuotta.
Mitä tapahtuu 20 vuoden kuluttua kun nykyiset kuulijat kuolevat pois?
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Kulttuurielämän pitäisi tunnustaa, että muutos on luonnollinen osa kulttuurin kehitystä. Nykyisen järjestelmän perustehtävä tuntuu olevan muutoksen vastustaminen. Yritetään luoda tukimuotoja, joissa asiat tapahtuvat ikuisesti samalla tavalla.
Mielestäni tämä ei ole kulttuurin eikä taiteen perusolemuksen mukaista.
Esimerkiksi lautakuntamme päättää valtion jälkeen maamme toiseksi suurimmasta ”kulttuuribudjetista”, yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa. Kuulostaa isolta?
Käytännössä lautakunnassa keskustellaan kymmenien tuhansien siirtämisestä momentilta toiselle. Ja se on nimenomaan nollasummapeliä. Ei meillä ole mitään valtaa tehdä minkäänlaista aktiivista kulttuuripolitiikkaa. 98% rahasta menee vuodesta toiseen täsmälleen samoille toimijoille. Ja suurin osa näistä toimijoista on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälissä.
Tuotantomuoto on vain väline! Se ei ole itsetarkoitus! Ja tuotantomuodoista ei juurikaan keskustella! Keskustellaan vain siitä saako kulttuuri rahaa vai ei! Se, miten se raha käytetään on paljon tärkeämpi kysymys!
Tästä päästään klassiseen musiikkin. Kaupunginorkesteri on mielestäni ”vain” väline, jonka tarkoituksena on tuottaa korkealaatuista orkesterimusiikkia kuntalaisille! Nykyisin on olemassa muitakin tapoja tuottaa tämä palvelu. Ja nämä muodot ovat usein paljon moniarvoisempia ja kustannustehokkaampia.
Pieni esimerkki. Mikkelin kaupunki, jolla on 12-henkinen pieni jousiorkesteri, käyttää orkesteriinsa (valtionosuus ja kaupungin osuus yhteenlaskettuna) noin 850000€ vuodessa. Tällä rahalla Mikkeli saa alle 30 kymmentä saman 12-henkisen pumpun konserttia.
Mitä tällä samalla rahalla voitaisiin saada ”freelancekentältä” tilaamalla?
Laskeskelin hinnat hiukan yläkanttiin, mutta oman arvioni mukaan Mikkeli voisi saada 9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Tuplamäärä tapahtumia, valtaisa monipuolisuus. Samalla rahalla. Voisin kuvitella myös klassisen musiikin ystävien olevan tyytyväisempiä tarjontaan kuin nykyiseen, anteeksi nyt vain, ankeaan ohjelmistoon.
Kannattaa siis huomata että nykyinen tukijärjestelmä on järjettömän aukkoinen jopa klassisen musiikin puolella. Missä on tuki kuoromusiikille? Miksi meillä on vain yksi periodibändi? Missä on tuki kamarimusiikille? Miksei MetaFour kierrä ympäri Suomea? Miksei Arktinen Hysteria soita joka vuosi kymmeniä konsertteja joka puolella Suomea?
Hyvä esimerkki omasta työelämästäni: teen äänisuunnitelua Johanna Juhola Triossa, miksaan, sämplään, soitan. Olemme viimeisen parin vuoden aikana olleet keikalla Venäjällä, Japanissa, Sveitsissä, Norjassa ja Portugalissa – syksyllä menemme Ranskaan ja Tanskaan. Miksi olemme olleet keikalla Suomessa vain Helsingissä?
Niinpä niin. Siksi että meillä Suomessa ei tueta kulttuurin kierrättämistä.
Ei käy KOM-teatteri Kajaanissa, ei käy kamubändit Oulussa, ei jazzbändit napapiirillä.
Nykyinen tukijärjestelmä aiheuttaa osin senkin että taide ja kulttuuri keskittyy vain suurempiin kaupunkeihin. Pienissä kaupungeissa tarjonta on yksipuolista ja ankeaa. Onko kummakaan että kulttuurin tukea sitten Perussuomessa vastustetaan, jos suurin tuesta ja tuen hedelmistä nautitaan suurimmissa kehityskeskuksissa?
Muutoksen on pakko tapahtua.
Tähän on useampia syitä:
Ylipäätään kuvio ei ole kestävä kulttuuripoliittisesti. Tämä ei ole reilua. Helsingin kaupunginorkesteri saa joka vuosi julkista tukea Musiikkitalossa konsertoimiseen noin 13,4 miljoonaa euroa, ”muulle musiikille” Musiikkitalon budjetissa on varattu pyöreät nolla euroa. ”Muu musiikki” joutuu toimimaan Musiikkitalossa täysin markkinatalouspohjalta.
Toinen suuri syy on demografia. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat seuraavan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana aiheuttamaan valtaisan kustannuspaineen kun suuret ikäluokat eläköityvät. Lillukanvarret kuten kulttuuri tullaan leikkaamaan pois, jos niitä ei pystytä nykyistä paremmin perustelemaan. Se, että jokin on ”hienoa”, ei takuulla riitä ylläpitämään kaikkia 988:aa orkesterimuusikon työpaikkaa.
Se, mitä minä pelkään on se, että kulttuurielämä vastustaa kaikkia tarpeellisiakin toimintatapojen muutoksia viimeiseen saakka. Kaivetaan poteroja yhä syvemmälle. Ajetaan täysillä päin seinään.
Muutos kuitenkin tapahtuu ja sitten ne leikkaukset vaan jossain vaiheessa tehdään. Mistä sitten leikataan? Keneltä otetaan pois, kenelle annetaan? Lopputulos olisi parempi, jos muutokseen valmistauduttaisiin. Jos muutosta jopa kentän sisällä valmisteltaisiin. Nähtäisiin ongelmat, tunnustettaisiin ne.
Nyt lopuksi haluan korostaa, että minä en halua lakkauttaa klassista Suomessa? Ei. Päin vastoin. Minä rakastan klassista musiikkia. Minä haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja orkesterilaitoksen pihdeistä. Klassinen musiikki ole yhtä kuin orkesterilaitos.
Minä haluan elävän, hengittävän, kilpailevan, aggressiivisen, vaarallisen klassisen musiikin kentän, joka, juuri kuten täällä tänään, etsii uusia asioita, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on osa yhteiskuntaa, eikä vain ulkomuseo siitä, mitä musiikillisella korkeakulttuurilla ja kulttuuripolitiikalla tarkoitettiin 1970-luvulla.
(Kirjoitus on julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan lehdessä SAYmaassa 1/2011)
Uudessa uljaassa musiikkitalossa on akatemialaisille tarjolla mullistava uutuus, joka on jäänyt suuren salin säihkeen varjoon: Black Box, ”musta laatikko”, muunneltavalla katsomolla varusteltu teatterikäyttöönkin soveltuva tila.
Se on Sibelius-Akatemian historian ensimmäinen äänentoiston tarpeet huomioiden suunniteltu sali.
Mukan kasvatti Lauri Schreck Puhuri-yhtyeensä kera keikalla.
Kyllä, Kamarimusiikkisalissa ja Feeniksillä on ”peeaat”, mutta ei, niitä kumpaakaan ei ole rakennettu vahvistettua musiikkia varten. R-talon kuppilaa ei ole oikeastaan suunniteltu mitään musiikkia varten – siitä pitävät huolen jo kylmälaitteet. Toki elektroakustisen musiikin ystävät kuulevat siinäkin surinassa yläsävelsarjoja, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.
Kuitenkin Sibelius-Akatemian opiskelijoista noin puolet, eli muka-, kamu- ja jazz-osastot ovat jo vuosikymmeniä soittaneet musiikkia, joka kaipaa äänentoistoa. Ja ns. ”työelämässä” lähes kaikki esiintymiset ovat vahvistettuja.
Nykytilannetta voikin verrata siihen, että Sibiksen klassiset pianistit joutuisivat soittamaan konserttinsa tumpussa luokkahuoneessa Hellas-pianolla flyygelin ja konserttisalin sijaan. Piireissä puhuttaisiin kulttuuriskandaalista.
Mutta parannusta tilanteeseen on siis luvassa. Hyvä, oli jo aikakin! Saanko esitellä, 2010-luku – Sibelius-Akatemia, Sibelius-Akatemia – 2010-luku.
Yhtä kuitenkin jäi uupumaan: musiikkitalossa ei ole äänentoistolle suunniteltua harjoitussalia, eikä bändiluokkaa, johon olisi suunniteltu hankittavaksi kunnollinen monitori-järjestelmä.
Kun musiikkia soitetaan vahvistetusti instrumenttien oma akustinen ääni (jos sitä edes on) jää helposti salia varten tarkoitetun signaalin jalkoihin. Tarvitaan monitoreita, niitä lattian rajassa vaanivia mustia laatikoita, joiden päälle rokkikukot lajityypilleen ominaisen käytöksen mukaisesti nostelevat karvaisia kinttujaan.
Vahvistetusti soittaminen ja hyvän monitorisoundin luominen on usein vaikeaa: muusikon pitää ymmärtää mistä kaikista osatekijöistä kokonaisuus muodostuu ja tietenkin välittää informaatio vielä monitorimiksaajalle kielellä, jota molemmat ymmärtävät. Tämä kaikki mahdollisimman nopeasti yleisön jo kärkkyessä ovien takana.
Toisin sanoen, vahvistetusti soittaminen on osa nykyaikaista muusikkoutta ja taito, jota pitäisi opettaa. Tällä hetkellä koulutus kuitenkin valmentaa opiskelijoita lähinnä varoittavan esimerkin avulla.
Pitskun bändiluokissa harjoitellaan vahvistettua musiikkia ns. laulukamoilla. Laitteistoa voi kuvailla äänentoiston Hellas-pianoksi – lopputulos on tasaisen kehno. Moni opiskelija kohtaakin kunnollisen monitoroinnin ensimmäistä kertaa vasta keikalla. Suostuisivatko pianon A-kurssin suorittajat soittamaan ensimmäisen kerran Steinwaylla vasta tutkintopäivänään?
Äänentoistoa tulisi ajatella instrumenttina. Sitäkin pitää osata käsitellä ja sitäkin pitää harjoitella. Ja Suomen ainoan musiikkiyliopiston tulisi tarjota opiskelijoilleen parempi mahdollisuus tutustua sen saloihin jo opintojensa aikana.
Hannu Oskala
kirjoittaja on kansanmusiikkiosastolta valmistunut musiikkialan moniottelija
Pääsin höpisemään kulttuuri(talo)politiikkaa Ylen Ykkösen Välilevyihin toimittaja Kare Eskolan ja RSO:n pianistin Jouko Laivuoren kanssa. Ohjelma on kuunneltavissa viikon ajan täältä.
Armon vuonna 2011 valmistuu Helsinkiin kauan odotettu Musiikkitalo. Tämän vuoden alkamisen kunniaksi Välilevyissä kuullaan erikoisohjelma – neljän salin, kolmen polkupyörän ja rikkaan historian kierros syksyisessä Helsingissä. RSO:n pianisti Jouko Laivuori, kulttuuripoliitikko Hannu Oskala ja toimittaja Kare Eskola ajavat kohti uutta Musiikkitaloa.
Oman puhumisen kuuntelu alkaa niinku helpottua vähitellen. Mutta miten niinku tosta niinku niinkuttelusta pääsee eroon? Niinku?
Statukseni on näemmä noussut ainakin toimittajan mielestä ”kulttuuripoliitikoksi”. Kulttuurivaikuttajan arvonimeä odotellessa…
Harrastin viime kuussa enemmän penkkiurheilua kuin koskaan aikaisemmin. Keikkareissulla Kuopiossa sattui vapaailta, joten käväisin porukan mukana ensimmäistä kertaa elämässäni lätkämatsissa. Kokemus oli hämmentävä. Ainakin markkinatorin pillit soivat – mainoksia tuntui tulevan joka suunnasta kaikille aisteille.
Mä en oikein tajunnu livenä tosta lajista mitään.
Kalpa voitti rankkarikisassa. Liput halvimmille istumapaikoille maksoivat 20€, yleisöä oli Niiralan montussa 3495 kappaletta. (Arvasin muuten yleisömääräksi arvauskisassa 3500 ja voitin Kotipizzan! Matseissa käynti kannattaa!)
Seuraavalla viikolla kävin sitten katsomassa jalkapallomaajoukkueemme peliä Unkaria vastaan. Tuuliselle ja kylmällä olympiastadionille halvin istumapaikka maksoi 30€. Lipun ostaneita oli lähemmäs 17000. Kuulemma kalliimmat katsomot myydään nopeammin loppuun kuin halvemmat kaarteet.
Missä on Hetemaj? Missä on Hetemaj? Baxter! Missä on Hetemaj?
Jokereiden matseissa on tällä kaudella käynyt jo 52000 lätkän ystävää. Yleisökeskiarvo 7423, HIFK:llä 6465. Ostovoimaista yleisöä tuntuu siis pääkaupunkiseudulla riittävän. Lipun lisäksi katsojat ostavat usein koko tukun ruokaa, juomaa ja fanituotteita.
Peruslippu:
I hintaluokassa 25,00 €
II hintaluokassa 20,00 €
Eläkeläislippu:
I hintaluokassa 15,00 €
II hintaluokassa 13,00 €
Opiskelijalippu:
I hintaluokassa 7,00 €
II hintaluokassa 6,00 €
Julkiset harjoitukset 3,00 €
Opiskelijalippukategoriassa ovat mukana koululaiset, varusmiehet ja työttömät.
Musiikkitalon myötä HKO:n lippuihin tulee ensi vuonna uudistus: nykyisen yhden sijaan kaksi hintaluokkaa, joista I hintaluokan lippuhinnat ovat korkeampia. (II hintaluokan lippujen hinnat ovat nykyiset hinnat.) Ensimmäisen hintaluokan konserteissa on ”mm. nimekkäitä ulkomaisia esiintyjiä”.
Hinnat ovat mielestäni todella edulliset. Opiskelijalipun hinnalla ei saa edes kahta bisseä keskustan ravintoloissa.
Kohdasta toimintakate voidaan nähdä ensi vuoden julkinen tuki HKO:lle: 13 360 000€, 93% orkesterin budjetista. Monelleko katsojalle tämän tuen oletetaan kohdistuvan? Se löytyy Kaupunginjohtajan budjettiesityksen kohdasta Tunnusluvut:
Tuki on siis 175 789€ per konsertti tai 157,2€ per kuulija.
On hyvä ja tärkeä kulttuuripoliittinen tavoite, että myös korkeakulttuuri on saavutettavan hintaista. Ja että siitä nauttiminen on mahdollista kaikissa tuloluokissa.
HKO:n subventio on kuitenkin niin massiivista, että muutamia kysymyksiä on pakko esittää.
1. Ovatko pääsyliput ylipäätään tarpeelliset, jos järjestelmä on kuitenkin 93%:sti tuettu?
2. Mikä on sopiva hintataso erittäin korkeatasoisesta konsertista ja mikä on taso, joka ei kuitenkaan estä muuta ei-tuettua toimintaa?
3. Onko yleinen subventio paras keino avata korkeakulttuuria yleisösegmenteille, jotka eivät konserteissa tällä hetkellä käy?
1. Jos yhteisesti rahoitamme joka tapauksessa yli 90% kuluista, niin miksi ihmeessä rajata kävijöitä pääsylipuilla?
Museolaitoksen kohdalla ilmaisuudesta on käyty keskustelua jo vuosikausia ja mielestäni vastaus on selvä: valtion ja kaupungin museoiden tulisi olla ilmaisia. Naapurimaastamme Ruotsista on kokemuksia, joissa pääsylippujen poistamisen jälkeen kävijämäärä tuplaantui ja museokauppojen myynnin kasvu peitti pääsylipuista menetetyt tulot.
Museolaitos ja orkesterilaitos eroavat kuitenkin erittäin merkittävällä tavalla. Orkesterilaitos on, halusi se tai ei, osa samaa markkinapaikkaa kuin kaikki muutkin musiikkitapahtumat. Kaupunginmuseolla tuskin on ketään kilpailijaa omalla alallaan, valtion taidemuseonkin kohdalla kilpailu on vähäistä – lähinnä on tarvetta rajata suosittujen näyttelyiden käyttäjämääriä lippujen hinnan kautta (Picasso).
Vahvan subvention on tarkoituskin vääristää kilpailua epäkannattavan taiteen eduksi, mutta täysi ilmaisuus (100% subventio) tekisi kaiken ei-laitos -musiikin, etenkin klassisen, aseman erittäin hankalaksi.
Sen sijaan voidaan varsin hyvin argumentoida, että lippujen hinta tulee asettaa siten, että saavutetaan maksimaalinen täyttöaste. Ts. hintadifferointia käyttämällä. Paremmista paikoista enemmän, huonommista vähemmän. Viime hetken hajapaikat hyvissä ajoin valittuja halvemalla. (HKO:n 85% täyttöastetavoite, joka nousee vuonna 2012 90%:iin vaikuttaa käytännössä maksimaaliselta – konserttikohtaista vaihtelua kun on varmasti ohjelmistosta riippuen.)
Mitä sitten tapahtuisi jos hintoja nostettaisiin nykyisestä? Romahtaisiko käyttöaste?
2. Mikä on sopiva hintataso erittäin korkeatasoisesta konsertista?
Tähän kysymykseen vastauksen voi saada hakemalla markkinoilta vertailukelpoisia tapahtumia
– Finnkinon leffaliput maksavat noin kympin, 3d-leffat ja normileffat viikonloppuisin enemmänkin. Finnkinon ”live-oopperaliput” maksavat 32€.
– Kaupungin omistaman ja vahvasti tukeman Savoy-teatterin lippujen hinnat näyttävät pyörivän 30-50€ haarukassa. Moniin konsertteihin ei ole lainkaan alennuslippuja.
– Oopperan liput näyttävät vaihtelevan 14€ ja 95€ välillä. Hintaryhmiä on lukuisia mm. istumapaikan mukaan.
– Pääsyliput Olli Mustosen sooloresitaaliin Temppeliaukion kirkkoon ensi sunnuntaina maksavat 35€, 30€ (eläkeläiset) ja 18€ (opiskelijat).
HKO:n konserttien liput ovat siis edullisempia kuin muiden vastaavantasoisten kulttuuritapahtumien – ne ovat itseasiassa jopa halvempia kuin mielestäni heikkolaatuisempien konserttien. Onhan se nyt vaan kertakaikkiaan eri asia kuunnella elävää orkesteria upeassa salissa Tennarin äänentoiston sijaan! Jääkiekon hintoihin vertailu ei ole aivan reilua, mutta herättää hyviä kysymyksiä sekin. Aliarvioidaanko klassisen musiikin yleisön maksukykyä? Onko todella niin että Finlandia-taloon kokoontuu keskimäärin köyhempää sakkia kuin Hartwall-Areenalle tai Savoy-teatteriin? Miksi maailmanmusiikin ystävät joutuvat maksamaan enemmän lipuistaan kuin klassisen orkesterimusiikin?
Pienen laskennallisen sormiharjoituksen tulos oli se, että jos Musiikkitalossa aikoo järjestää pienimuotoisenkaan vapaarahoitteisen konsertin, on lippujen hintojen oltava korkeammat kuin HKO:n konserteissa. Ja HKO tarjoaa kuitenkin maan parhaan sinfoniaorkesterin ja maailmanluokan tähtiä uskomattoman upeassa akustiikassa! Lähes sata musiikin huippuammattilaista töissä! Kyllä äärimmäisen laadukkaan sisällön tulisi jollain tapaa heijastua myös lippujen hintoihin.
Mielestäni on siis selvää että a) HKO:n lippujen hinnat ovat niin matalat että ne aiheuttavat liiallisen markkinahäiriön ja b) HKO:n yleisöllä voisi olla maksukykyä nykyistä korkeampiin lipunhintoihin.
Yleisesti ottaen Helsingin kaupungin kulttuuripolitiikassa on mm. teattereiden kohdalla on pyritty siihen, että julkinen tuki (valtio+kaupunki) ei ylittäisi 70% budjetista. Tämä voisi olla hyvä tavoite myös kaupunginorkesterille ja UMO:lle. (UMO on tällä hetkellä itseasiassa HKO:takin tuetumpaa musiikkia, palaan aiheeseen myöhemmin.)
Lippujen hintoja ei tietenkään voi töräyttää kertaheitolla kymmenillä euroilla ylöspäin, mutta vähittäinen nosto olisi kannattanut aloittaa jo ensi vuonna. Jos olisin HKO:n johtokunnan jäsen, olisin ajanut seuraavia lippujen hintoja ensi kaudelle.
Peruslippu:
I hintaluokassa 30,00 (+5€)
II hintaluokassa 25,00 (+5€)
Eläkeläislippu:
I hintaluokassa 20,00 (+5€)
II hintaluokassa 15,00 (+2€)
Opiskelijalippu:
I hintaluokassa 15,00 (+8€)
II hintaluokassa 10,00 (+4€)
Julkiset harjoitukset 5,00 (+2€)
Nämäkin hinnat ovat mielestäni erittäin maltillisia.
Yleisiä subventioita määritettäessä kannattaa muistaa myö se että kaikki eläkeläiset tai opiskelijat eivät ole pienituloisia. Nykyisen laajan alennuksen saa niin Mikael Lilius kuin pihlajamäen mummokin. Mielestäni jälkimmäistä voisi tukea enemmän.
Sinfoniakonsertit eivät myöskään ole ”päivittäisiä” kulttuuritarpeita – kaksi, kolme kertaa kaudessa on varmasti varaa käydä noilla hinnoilla kenellä tahansa jos vain halukuutta löytyy. Kulttuurin hc-kuluttajille, kausikorttilaisille, hinnat sitten erikseen.
3. Ovatko halvat pääsyliput paras tapa saada ihmisiä korkeakulttuurin pariin?
Tämä on mielestäni äärimmäisen tärkeä kysymys, jota Suomessa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Halpoja lippujahan perustellaan pitkälti sillä, että kaikilla tulee olla mahdollisuus päästä korkeakulttuurin ääreen. Mutta ovatko (liian) halvat liput paras ja ainoa keino saada nykyistä laajempi osa kansaa hienoihin konsertteihin?
Sattumalta sisareni Anni oli mukana British Art Councilin tutkijaryhmässä, joka teki muutama vuosi takaperin todella laajan selvityksen kulttuurin kuluttamisesta Britanniassa. (Taking Part Survey).
Raportin luvussa viisi (Barriers to engagement, s.44-) sivutaan kulttuuritilaisuuksien hintoja. Ja vaikka Britannian sosioekonomiset olosuhteet eivät olekaan yksi yhteen vertailukelpoisia, antaa tutkimus mielestäni hyvää osviittaa päätöksentekoon.
Tapahtuman hinta ei ollut tärkein syy kuin n. 6%:lle jättää kulttuuritapahtumat väliin:
Ja mikä mielenkiintoisinta, tulos oli sama sosioekonomisesta ryhmästä riippumatta (s.49). Korkeimmassa tuloluokassa suurin syy oli ajan puute ja matalassa kiinnostuksen, mutta hinnan merkitys oli molemmille ryhmille suurinpiirtein sama (5%-6%).
Minä vedän tästä sen johtopäätöksen, että vain halvat hinnat eivät saa opiskelijoita, eläkeläisiä tai työttömiä ryntäämään sankoin joukoin HKO:n konsertteihin. Erittäin todennäköisesti väestöryntäystä ei syntyisi vaikka liput maksaisivat vain 2€ tai olisivat tyystin ilmaisia. Ei vaan kiinnosta. Ja taas toisaalta ne, joita kiinnostaa, ovat valmiita maksamaan laadukkaasta palvelusta.
Jos korkeakulttuurin voimakkasta subventiota perustellaan halulla saada nykyistä suurempi osa väestöstä osallistumaan sinfoniakonsertteihin, on halvat hinnat väärä keino. Jotain muuta täytyisi yrittää.
Kokeilemisen arvoista voisi olla vaikkapa ”orkesterivoucherit”. Voisimme esim. antaa 20€ alennuksen mistä tahansa kaupunginorkesterin konsertista syksyn esityskaudelle vaikkapa Helsinkiin juuri muuttaneille, yli 6 kk työttöminä olleille, uusille opiskelijoille, 15 vuotta täyttäville tai 3 vuotta täyttävän lapsen yh-äideille, alle 15 000€ tienaaville eläkeläisille jne. Tuki voisi olla joka tapauksessa laajan ja tehottoman alennuksen sijaan kohdistettua ja henkilökohtaista.
Edellisen ”jameista” -kirjoituksen keskustelu kääntyi Tuomaksen kanssa heti yleisemmin Musiikkitaloon. Olen ilmeisesti turhan pessimistinen tönön suhteen. Mutta epäluulolle ja pessimismille on perusteensa.
Eräs todellinen haaste Musiikkitalon sisällön monipuolisuudelle ovat talon salien suunnitellut ulosvuokraushinnat. Musiikkitaloonhan on tulossa loisteliaan suuren salin lisäksi myös viisi pienempää salia, joissa voi musiikkiesityksiä järjestää. Suurta salia tarvitsee suomalainen jazz- ja kansanmusiikki harvemmin, mutta näille muille saleille olisi varmasti tarvetta.
Tiedustelin salien hinnoittelua ja sain vuokrauksesta vastaavan Sibelius-Akatemian Tuula Linsiön kautta seuraavan vastauksen:
Kokonaisuudessaan hinta muodostuu tilavuokran lisäksi tarvittavista henkilökunta- ja tekniikkapalveluista. Hinnat ovat vielä tässä vaiheessa alustavia, mutta auttanevat kokonaiskustannusten hahmottamisessa. Hinnat eivät sisällä ALV:tä. :
Flyygelin vuokra 130€ konsertin yhteydessä, tuntihinta 40€/h.
Näistä hinnoista voi sitten haarukoida erilaisia hintoja erilaisilla lähtöoletuksilla vaikkapa seuraavasti.
Ryhmä 1: akustinen trio
– selviää konsertista ja harjoituksista neljässä tunnissa
– naulakkopalvelut
Ryhmä 2: Viiden hengen jazzyhtye
– tarvitsee äänentoiston
– esiohjelmoitu valotilanne
– kolme lisätuntia checkiä ja purkua varten
– naulakkopalvelut
Ryhmä 3: ”Kahden bändin ilta”, 12 henkeä ja oma miksaaja
– tarvitsee äänentoiston
– tarvitse valopalvelun
– viisi lisätuntia checkiä ja purkua varten
– tarvitsee flyygelin ja mieluusti tietysti virityksen
– naulakkopalvelut
– ovilipunmyynti
Ryhmä 1
Ryhmä 2
Ryhmä 3
Salivuokra
800
800
800
Lisätunnit
300
500
Äänentoistopalvelu
245
315
Valopalvelu
200
315
Naulakkopalvelut
120
120
120
Flyygeli
130€
Flyygelin viritys
120
Ovilipunmyynti
60
60
60
Yhteensä
980
1725
2360
sis. alv 23%
1205,4
2121,75
2902,8
Halvimmillaan, minimiajalla ja minimipalveluilla salin vuokra on siis noin 1200€. 800€ perushinnan saleihin mahtuu 200-240 katsojaa. Tämä on jo kohtuullisen kunnianhimoinen yleisötavoite vähänkään kokeellisemmalle taiteelle. Lasketaan kannattavuusraja esimerkkiyhtyeille kolmella eri yleisömäärällä
Tällöin lipunhinta, jolla maksettaisiin pelkät tilakustannukset muodostuu seuraavasti:
100 katsojaa
12,05€
21,22€
29,03€
180 katsojaa
6,70€
11,79€
16,13€
240 katsojaa
5,02€
8,84€
12,10€
Jos jatketaan kuvittelua vielä siten, että muusikoille pitäisi maksaa palkkaa keikoista! Arvotaan muusikon laskutushinnaksi 250€, joka tarkoittaa noin 150€ palkkana käteen riippuen veroprosentista. Kustannus per lippu muodostuu seuraavasti:
Muusikkojen palkat
750,00€
1 250,00€
3 250€
100 katsojaa
7,50€
12,50€
32,50€
180 katsojaa
4,17€
6,94€
18,06€
240 katsojaa
3,13€
5,21€
13,54€
180 katsojaa on 75% täyttöaste 240 katsojan saliin. Lippujen hinnaksi, jolla nämä todella karusti arvioidut kustannukset saadaan juuri ja juuri kuitattua ovat siis seuraavat:
100 katsojaa
19,55€
33,72€
61,53€
180 katsojaa
10,86€
18,73€
34,18€
240 katsojaa
8,15€
14,05€
25,64€
Ja nämä laskelmat eivät pidä sisällään minkäänlaista markkinointia, matkakuluja, tuottajan palkkioita jne. Ja sitten taas toisaalta trio, joka saa liikkeelle 240 henkeä, haluaa varmasti enemmän palkkaa työstään kuin 150€. Suomalaisen kansanmusiikin huippunimetkin pyytävät keikoistaan noin 300€-1000€ palkkana (sivukuluineen n. 450€-1300€).
Mitä noista luvuista voidaan kuitenkin päätellä? Se, että Musiikkitalossa tullaan esittämään joko projekteja, jotka takuuvarmasti myyvät salin täyteen tai erittäin vahvasti apurahoitettuja juttuja. Kokeelliselle ja yhtään marginaalisemmalle, eli juuri taloa ”moniarvoistavalle” taiteelle ei näillä hinnoilla ja lippuriskeillä ole Musiikkitaloon yhtään mitään asiaa.
Ei siinä mitään. Voidaanhan niitä järjestellä vaikkapa Allotriassa (ravintolasali n.250€, alasali 800€) tai jossain sellaisissa paikoissa, joissa vuokra pyydetään juomatakuuna (Dubrovnik) tai hintaa ei edes pyydetä (Kantiksen kellari).
Jos kuitenkin Musiikkitalon halutaan aidosti olevan ”kaiken musiikin” moniarvoinen kohtaamispaikka, niin silloin täytyy kehittää jokin metodi, jolla muitakin kuin laitoksien tuottamia tai muuten vahvasti apurahoitettuja sisältöjä voidaan talossa järjellisellä yhtälöllä tuottaa. Tällä hetkellä esim. Helsingin kaupungilta ei ole mahdollista hakea tukea yksittäisiä konsertteja varten. Tulevaisuudessa ehkä pitäisi olla. Nykyisiin avustusraameihin tällaisen uuden tukimuodon sijoittaminen on kuitenkin todella haastavaa. Se on sitten sitä kuuluisaa nollasummapeliä.
(Kokonaispalettiin liittyy olennaisesti myös Musiikkitalossa toimivien orkestereiden lippujen hinnoittelu, joka tekee muiden konserttien lipunmyynnistä, miten sen sanoisi, haastavaa. Palaan tähän omassa postauksessaan lähiaikoina.)
Ydinkysymys onkin, minkälainen Musiikkitalo halutaan? Ovatko sen seinät leveällä ja katto korkealla? Vai tarkoittaako ”Musiikki” vielä vuonna 2011 lähinnä massiivisesti subventoitua klassista musiikkia?
Tein isäni Pertin kanssa vuonna 2000 Kaustisen kansanmusiikkijuhlien häävalssikilpailuun ”Talvihäät”-nimisen kipaleen. Sitä kysellään yhä silloin tällöin sähköpostitse ja puhelimella. Männä viikolla löysin Youtubesta ko. biisin otsikolla ”Oksalan talvihäät”. Olin samanaikaisesti otettu siitä, että joku oli tykännyt valssistamme ja toisaalta kyynisesti huvittunut videon cheesyistä tuotantoarvoista.
Eipä sikäli, kyllä teokseen oli siirappia vuodatettu ämpärikaupalla myös sävellys- ja sanoitusvaiheessa. Olen oppinut kyynisemmäksi ilmeisesti vasta opintojen myötä. (Tuolloin olin vielä kirkassilmäinen ensimmäisen vuosikurssin opiskelija.)
Sain viime kesänä sattumalta käsiini myös biisin kadonneet stemmat. (Kiitos Ritva Talvitie!)
Laitan stemmat, nuotin ja mp3-tiedoston jakoon tänne pilveen, jos joku haluaa häitään biisillä juhlistaa. Demolla laulaa sooloa Mikko Vihma, viulut soitteli Emilia Lajunen, mandoliinia rimpautti Riku Kettunen ja loput instrumentit soitti allekirjoittanut.
Talvihäät, sanat Pertti Oskala, sävel Hannu Oskala
A 1: On taivaanrannassa talven taikaa.
Niin kuulas on sää.
Pakkasilmassa kello kaikaa,
hääkutsu helähtää.
Niin puhtaan kaunis on lumen pinta,
jää kristallinen,
Hääpäivää ihaninta
ei haittaa kylmyys pakkasen.
Soi häävalssi loitolle sen.
A 2: On taivaanrannassa talven taikaa.
Niin kuulas on sää.
Pakkasilmassa kello kaikaa,
hääkutsu helähtää.
Ei vuodenkiertoa saata estää,
ei aikaa seisauttaa.
Tää liitto kyllä kestää.
Sen tuiskutuulet lujittaa,
kun valkoisen vaipan saa maa.
B: Kun kietoutuu huntuun huurteiseen puu,
se parhaimpiinsa hääjuhlaan pukeutuu.
Jääpeitteissään järvi käy säihkymään,
kun talvihäät vietetään.
A 3: Pian taittuu talvi ja lumet haihtuu,
vaan rakkaus jää.
Se säilyy, syksyyn kun kesä vaihtuu,
taas talveen vierähtää.
Ei vuodenkiertoa saata estää,
ei aikaa seisauttaa.
Tää liitto kyllä kestää.
Sen tuiskutuulet lujittaa,
kun valkoisen vaipan saa maa.
Pieni kaupallinen tiedote tähän väliin. Maanmainio Korpi Ensemble -yhtyeemme julkaisi viime viikon torstaina kolmannen pitkäsoittonsa ”For a New Day”. Woohoo!
Levyä voipi tilata ainakin Levykauppa Äxstä” ja piakkoin myös iTunesista. Spotifyhyn en usko tuo päätyvän.
Kannessa fillari, Pikku Vallila, soittimet ja kavereita. Ei paha.
Korpi uskaltautuu uuden levyn myötä keikoille myös Kehä Ykkösen pohjoispuolelle.
21.10. Joensuu, Teatteri
22.10. Savonlinna, Casino
23.10. Jyväskylä, Poppari
6.11. Kaustinen
7.11. Seinäjoki
Tervetuloa kuuntelemaan, jos satutte heilumaan lähistöllä! Liput ovat kaikkialla edulliset.
Edellisiin levyihin verrattuna Korpi on jollain tapaa aurinkoisempi. Tuottajamme Miikka Huttunen sai aikaiseksi äänityssessiohin leppoisan, mutta tehokkaan ilmapiirin, jonka ansiosta lopputuloskin kuulostaa hengittävältä. Miikka myös kannusti meitä kokeilemaan uusia saundeja ja erilaisia instrumentteja. Levyltä löytyykin niin munniharppua, kellopeliä, harmonia, marimbaa, banjoa, viulua kuin alttotorveakin perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi.
Jokseenkin kuvaavaa, että allekirjoittanut räplää kännykkäänsä juuri kun paras bändikuva otetaan.
Harvoin omista tuotoksista tykkää niin paljon että niitä jaksaa kotona kuunnella, ainakaan heti sessioiden jälkeen. On vaan henkisesti liian lähellä – musiikin sijaan kuulee jokaisen äänen, jonka olisi voinut soittaa paremmin, tai sovituksen, joka olisi omasta mielestä pitänyt tehdä toisin. ”For a New Day” on soinut kotona heti kesäkuusta lähtien. En tiedä aistiiko yleisö musiikin samalla tavalla, mutta ainakin itse olen todella tyytyväinen lopputulemaan.
Suuret kiitokset kuuluvat myös Texicalli Recordsin Martti Heikkiselle, joka maksoi levyn tekemisen. Martsa tekee kulttuurityötä, jonka arvo tullaan kokonaisuudessaan ymmärtämään vasta tulevaisuudessa; Martsa julkaisee enemmän mielenkiintoista, uutta ja luovaa musiikkia kuin suomalaiset major labelit yhteensä. Toivottavasti myös koko maailman musiikkidiggarit hoksaavat tilanteen ja sijoittavat euronsa Texicallin huikeaan kataloogiin.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Viimeisimmät kommentit