mackris vs. o’reilly

Säveltäjä Igor Keller loi barokkioopperan sietämätöntä amerikkalaista tv-juontajaa Bill O’Reillya vastaan nostetusta oikeusjutusta. Hilpeää ja täysin tyylipuhdasta. Libretto sanasta sanaan oikeuden pöytäkirjoista. (Youtube)

Aatokset tietysti alkoivat lipua kotimaiseen politiikkaan. Mistä lähihistorian tapahtumasta saisi oopperan aikaiseksi?

Ensimmäinen idea oli tietysti UKK. Kekkonen – The Opera. Elämänmittainen tarina valtiota suuremmasta miehestä. Nuoruuden voima ja vitaalisuus rapistuu hiljalleen viimeiseen trioon, jossa valtionpäämiestä talutetaan kaukaisuuteen. Ehkä mahdollisesti vielä valtaisan hautajaiskuoron saattue lippuun käärittyine arkkuineen.

Kekkonen olisi basso tai bassobaritoni. Ehkä Baritoni, Paasikivi voisi olla basso. Mannerheimin kuulen tenorina, mahdollisesti myös nuoren Väyrysen. (Tenorit ovat aina jotenkin epäilyttäviä.) Neuvostojohto kasakkakuoroineen aivan välttämätön.

Muttamutta. Tuo vaikuttaa liian ”oikealta”; Turhan vakavalta ja lähes uudelta kansalliseepokselta. Missä huumori, missä draaman kaari? Irrallinen palmuun kiipeäminen noottien ja sotien keskellä tuntuisi lähinnä irvokkaalta ja elämäkertaelokuvatkin tuppaavat olemaan tylsiä. Ajallisen kaaren tulee olla tiiviimpi, hahmoja vähemmän ja tunteiden suurempia! Kekkos-oopperaa pitää säästellä vielä tulevaan. Ehkäpä Urkista pitäisikin säveltää Ring-tyyppinen kolmen massiivisen oopperan sarja?

Sitten se tuli. Huukipuuki. Ihan salamana kirkkaalta taivaalta. Enemmän klassinen ”Verdi-henkinen” ooppera kuin barokkiooppera, mutta olkaa hyvät:

Anneli Jäätteenmäen Nousu ja Tuho

Ooppera kahdessa näytöksessä

Päähenkilöt:

Anneli Jäätteenmäki, puoluejohtaja, sopraano
Paavo Lipponen, puoluejohtaja, basso
Tarja Halonen, presidentti, altto (tai mezzosopraano)

Martti Manninen, presidentin neuvonantaja, baritoni
Jouni Backman, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kontratenori
Timo Kalli, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, tenori

Matti Vanhanen, kansanedustaja, baritoni
Eero Heinäluoma, puoluesihteeri, basso
Ville Itälä, puoluejohtaja, tenori
Suvi-Anne SIimes, puoluejohtaja, altto
Osmo Soininvaara, puoluejohtaja, baritoni

Lisäksi:
Toimittajia – kuoro
Eduskunta – kuoro

I Näytös – Nousu

Alkusoitto

I Kohtaus – Tapaaminen Mamma Rosassa

Martti Manninen, Anneli Jäätteenmäki

Duetto ruokapöydän ääressä, salaisuuksien jakaminen.

II Kohtaus – Annelin toimisto

Faksi ja Anneli Jäätteenmäki laulavat, Irak-tieto paljastuu ja tenttistrategia syntyy.

Kohtalokas sopraanoaaria. ”Nämä paperit, yllättäen ja pyytämättä!”

III kohtaus – Vaalitentti

Puoluejohtajajien ja toimittajien oktetti, Paavo Lipposen ja Anneli Jäätteenmäen duetto.

Polyfoninen, riitaisa kokonaisuus ensin muiden teemojen ympäriltä, turvallisuuteen siirryttäessä Annelin lyhyt soolo kuvaamaan mielentilaa, sitten hyökkäys ja Lipposen tappio.
IV Kohtaus – Eduskunnan tentti

Kuoro, eli eduskunta, esittää kirjallisen kysymyksen Lipposelle.

”AMOS! AMOS!”

V Kohtaus – Vaaliyö

Annelin voitonjuhla. Tunnelma huipentuu pääministerihymniin, jonka kuoro (Keskustan puolueväki) laulaa Annelin kunniaksi. Mukana myös Matti Vanhanen, Timo Kalli, Martti Manninen.

VÄLIAIKA

II Näytös – Tuho

I Kohtaus – Lehdistön marssi

Kuoron epäilevä herääminen. Kysymyksiä, otsikoita, tiedustelua.

II Kohtaus – Hallituksen kaato

Eero Heinäluoma, Ville Itälä.

Puoluesihteeri Heinäluoma yrittää houkutella kokoomusta kaatamaan hallituksen. Dramaattinen kahden miehen duetto. Kulissien takaisen taistelun tiivistyminen.

III Kohtaus – Eduskunnan epäluottamus

Kuoro, eduskunta, puoluejohtajat, puoluesihteerit.

Dramaattinen välienselvittely Arkadianmäellä huipentuu Jouni Backmanin (kontratenori) Timo Kallille viemään lappuun, jossa vaaditaan Jäätteenmäen eroa.

Jäätteenmäki poistuu.

IV Kohtaus – Eropyyntö

Anneli Jäätteenmäen ja Tarja Halosen koskettava duotto, jonka alussa Tarja käskee Martti Mannisen poistumaan linnastaan. Anneli saa eron. Poistuu.

V Kohtaus – Uusi pääministeri

Vihlova vastakkainasettelu Matti Vanhasen epädramaattisen virkaanastumisen ja toisaalta Anneli Jäätteenmäen poistumisen kanssa.

VI Kohtaus – Syytteet ja tuomio

Käräjäoikeuden tuomari, lehdistö, Anneli Jäätteenmäki, Martti Manninen.

Annelin puolustuspuhe.

Käräjäoikeuden tuomio: syytön! Kuoro: syyllinen!

Muun väen hävitessä näyttömöltä ooppera päättyy Annelin hiljaiseen sooloon, jossa hän päättää jatkaa; nousta ylös ja lähteä Eurooppaan. Uusi aamu, Jäätteenmäki kävelee auringonnousuun.

LOPPU

(Mainittakoon tänne loppuun, että tämä on vaatimaton yritys harjoittaa huumoria, kenenkään en toivo tästä loukkantuvan. Lähteenä ja muistinvirkistyksenä lähinnä Wikipedia.)

Advertisement

tuntematon näytelmä

Voi hyvät pyssykät! Iltalehti ei ilmeisesti saanut vielä tarpeekseen Smedsin Tuntemattoman sotilaan mainostamisesta ja olivat sitten kysyneet myös pääministeri Vanhasen kantaa asiaan.

Ja Matti näemmä nieli syötin asiaa ihmeemmin miettimättä.

Vaikka en ole esitystä nähnyt, sallittakoon minun sanoa, etten ylipäätään pidä hyvänä, että tunnistettuja ihmisiä ammutaan tällä tavalla. Olkoon siinä minkälainen taiteellinen viesti hyvänsä, niin minulla on oikeus sanoa, etten ymmärrä sitä.

Sallitaan sanoa, sallitaan toki, aivan kuten näytelmänkin esitykset sallitaan, sananvapaushan meillä vallitsee, mutta yleisesti taideteoksen arviointia sitä näkemättä/lukematta/kokematta pidetään typeränä. Islam ja pilapiirrokset? Khomeini ja Rushdie? Monty Python ja Katolinen kirkko? Vanhanen ja Smeds? Pääministeriltä olisi voinut odottaa hiukan parempaa, vanhojen valtiosihteereiden sivistyneet sepustukset kun voi vielä ohittaa höperyyden ensi merkkeinä.

Ja Lehti osuu jälleen kerran tarkasti maaliinsa.

Selvää on, että Tuntematon pitää päästä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Eli todennäköisesti ensi syksynä, jonne lippuja vielä lienee muutama vapaana. Maria-Liisa Nevala kiittänee keltaista lehdistöä teatterinsa talouden turvaamisesta.

Ja loppuun täytyy tietenkin vielä itsekin lausua muutama sana näytelmästä sitä näkemättä. :)

On mielenkiintoista seurata miten suurelta osalta asiaa julkisesti kommentoineilta koko Kansallisteatterin version perustaso on jäänyt tajuamatta.

Tuntematon on Smedsille metaa; me tunnemme jo Rokan, Rahikaisen, Lehdon, Lammion. Hahmot ovat läheisempiä kaikille ”suomalaisille” kuin kaukaisemmat sukulaiset. Tuttu sisältö saa uuden tulkinnan tuoreista, haastavista rinnastuksista. Asioiden merkitys nousee arvoksi sinällään. Sukupolvelleni, joka on nähnyt ”Sotamies Ryaninsa” ei nallipyssyjen paukuttelu pimeällä teatterin lavalla tuntuisi enää missään.

Kansallisteatteri olisi pettänyt itsensä ja teatterin tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän jos se olisi pyrkinyt vain toimivaan epookkiin. Linna oli 50-luvun Smeds, taiteilija, joka suututti valtaa pitävät kirjoittamalla rivimiehistä rivimiesten omalla kielellä ja mielellä. Smedsin versio lähestyy Linnaa ideoiden tasolla, myyttejä luoden ja rikkoen. Upeaa.

Elokuvapuolelta ero on sama kuin vaikkapa Montrealin Jeesuksen ja Gibsonin ”Kärsimysnäytelmän”. Sen minkä Mel voittaa veren ja kidutuksen määrässä, hän hengessä ja merkityksien tulkinnassa häviää.

On muuten erittäin mielenkiintoista, että 2000-luvun rohkeinta (tai ainakin parhaiten julkisuuden läpäissyttä) teatteria tekee instituutioiden instituutio, Kansallisteatteri – nimeään myöten establishmentin ja ”kansallisen kulttuuurin” etuvartio. Miksi näin? Eikö muualla ole resursseja vai puuttuuko vain uskallusta?

Ja kuten ensi-illan aikaan tuli jo todettua, niin mahtavaa on se, että Suomessa vuonna 2007 voi ylipäätään syntyä teatteri-skandaali! Kaikki toivoa ei siis vielä ole menetetty.

zeitgeist

Kun lukee Paleo-futuren kaltaisia blogeja ei voi olla ihastelematta miten toiveikkaasti tulevaisuuteen aiemmin suhtauduttiin.

50-luvun visioissa ihmiskunta on ratkonnut maalliset ongelmansa ja siirtynyt asumaan erittäin hienosti muotoiltuihin avariin taloihin. Sairaudet on voitettu, jalkakäytävät motorisoituja, onnellisuus normi, avaruus valloitettu, pahat diktaattorit kaadettu ja äiti (tai robotti) leipoo maistuvaa omenapiirakkaa.

Oman rajallisen käsitykseni mukaan myös tavanomaisemmat ihmisten odotukset olivat optimistisia ja miksi eivät olisi olleet? Kansa vaurastui, elintaso nousi, sosiaaliturvaa parannettiin, vapaa-aika lisääntyi, koneet tekivät puuduttat ja raskaat työt, lääkkeet paransivat sairauksia yhä useammin, ihmiskunta (tai ainakin mies :) lensi kuuhun… Autot, radiot, televisiot, puhelimet ja muut kodinkoneet paranivat silminnähden ja arkipäiväistyivät. Mikä olisi voinut olla mahdotonta homo sapiensille?

Tulevaisuudelta sopi odottaa kaikkea hyvää ja vielä enemmän.

Oma kristallipalloni ei lupaa mitään mukavaa.

Jollei ilmastonmuutos tee elämisestä myös täällä Pohjoisessa Hyvinvointionnelassa™ paljon nykyistä tukalampaa niin sitten varallisuuden ja hyvinvoinnin uusjakoa vaativat voimakkaat oikeistolaiset, ”yksilökeskeiset”, neo-liberaalit piirit tuhonnevat ihanteet tasa- ja ihmisarvosta ”taloudellisten totuuksien” alttarilla kantilaisen ikuisen rauhan puristuessa uusmilitarismin tai ”terrorismin vastaisen sodan” alle ja lääketieteen saavutusten hävitessä pöpöjen uusille, resistanteille, sukupolville.

Ei ole hääviä ei.

(Vihreät lienevät ainoa poliittinen liike, jonka yhtenä päämotivaattorina toimii maailmanlopun uhka. (Tai no, ydinaseita vastustava pasifismi ja kristillisen liiton ”melleriläinen” siipi ehkä myös.))

2000-luvun zeitgeist ei ole optimistinen. Olemmeko me ensimmäinen sukupolvi, jonka aikana materiaalinen ja henkinen hyvinvointi kääntyy laskuun?

edit: tämä FT:n artikkeli johdatteli ajatuksia näin lohduttomille poluille. Onko demokratia enää edes mahdollista jos palaamme takaisin ”nolla-summa-maailmaan”?

vihdoin!

HS uutisoi, että EU-maat päättivät ottaa lentoliikenteen mukaan päästökauppaan vuonna 2012.

Hyvä. Vaikka yhtiöt saavatkin 90% oikeuksista ilmaiseksi. Nouseva päästöoikeuden hinta kuitenkin rajoittaa lentoliikenteen kasvua. Jotain täytyy tehdä ja tämä on hyvä ensimmäinen askel. Suomen jatkuva lentokerosiinin verotuksen vastustus kun tuntuu täysin järkähtämättömältä. (Täysin päätöntä sillä vaikutukset lippujen hintoihin eivät olisi mitenkään ratkaisevia, verotus lähinnä poistaisi lentoliikenteeltä sen turhaa kilpailuetua suhteessa mm. juniin.)

Toinen tärkeä seikka, johon harvemmin ilmastonmuutoskeskustelussa kiinnitetään huomiota on tarjonta. Ei riitä, että pyritään tekemään fossiilisten polttoaineiden käyttö kalliimmaksi – kaikki mikä maasta pumpataan tai kaivetaan tullaan käyttämään joka tapauksessa. Ja siihen ei ole varaa jos ilmastonmuutoksen torjunnassa ollaan tosissaan. Fossiiliset polttoaineethan eivät lopu öljyn kanssa samaan aikaan – hiiltä (, josta löpön valmistus onnistuu kyllä,) riittää sadoiksi vuosiksi. Wikin mukaan hiilestä valmistetun öljyn hinta olisi n. 35 taalaa per tynnyri. Toiminta olisi erittäin kannattavaa siis jo nyt. Halvinta ja yksinkertaisintata ilmastonmuutoksen torjuntaa olisikin jättää hiilidioksidi maahan. Miten tämä toteutettaisiin globaalisti onkin sitten jo todella mielenkiintoinen kysymys.

Kysynnän ja tarjonnan laki liittyy myös ilmailuun. Lenttokenttien laajennukset tulee kieltää. On täysin turhaa puuhastelua vaatia kansaa käyttämään energiansäästölamppuja jos samaan aikaan lentoliikennettä kasvatetaan rakenteellisilla päätöksillä. Helsingin seudulla tämä tarkoittaa lähinnä Malmin kentän tulevaisuudessa korvaavan kentän kokoluokkaa. Porvooseen ehdotetusta kentästä ei saa tulla Helsingin omaa ”Stanstedia”, johon sitten Ryanairin kaltaiset yhtiöt lentäisivät yhä sankemmin joukoin.

Lentäminen on tuhoisuudestaan huolimatta ehkä kaikkein vaikein kiellettävä. Matkustelemalla laajenevalle maailmankuvalle ja todelliselle ”kansojen ystävyydelle” on vaikea laittaa hintaa. Aivan varmasti esim. suursodan uhka Euroopassa on sitä pienempi mitä useammin ihmiset eri puolilta tapaavat toisiaan. Ehkä tärkeintä tällä hetkellä olisikin pyrkiä minimoimaan aiheutettavat vahingot ja siirtämään kaikki mahdollinen Euroopan sisäinen liikenne kiskoille.

työ ja vapaa-aika

Vähitellen alkaa vuoden 2007 kalenteri tyhjentyä menoista (ja tuloista). Tänään on vielä Helsingin vihreiden piiriyhdistyksen hallituksen vaihtokokous. Suurin osa porukasta säilyy – puheenjohtaja tosin vaihtuu, Ville Ylikahri siirtyy puikkoihin. Hyvä! Outikin oli mainio puhis, mutta kansanedustajan työtaakka verotti mahdollisuutta panostaa piiriyhdistykseen. Kunnallisvaalit lähestyvät…

Omatkin työt alkavat olla tämän vuoden osalta päätöksessä. Vielä muutama näytös Kumman kalan paloja Kokolla ja sitten ei olekaan ”mitään” ennen tammikuuta, jolloin ei myöskään ole ”mitään muuta” kuin Folklandia ja joku irtokeikka kuun lopussa.

Tuo ”mitään” on äärimmäisen venyvä käsite. Oletin olevani myös taannoisen ensi-illan jälkeen vapaaherra, loikoilevani kahviloissa ja ajattelevani yleviä. Sen sijaan löysin itseni vielä pahemmin tuhannen raudan tulesta.

Ongelmani on työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen; ilmeisesti tyypillinen vaiva meille, jotka olemme luoneet ”harrastuksesta” työn. Aikani jakautuu karkeasti luokitellen muutamiin eri ryhmiin:

1. Taiteellinen työ (työ)
– omaa kunnianhimoista toimintaa, jossa rahallinen palkkio ei ole kaiken mitta.
– esim. Kumman kalan palojen n. 2kk työstä sain n. 1,5 viikon palkan ja viime maanantain duo-keikasta sain pihvin kermaperunoilla
– tyydyttävää, aikaa ja keskittymistä vaativaa

2. Taiteeseen liittyvä työ (työtyö)
– esim. teatteriesitykset, joissa olen vain rahan perässä, firmakeikat

3. Äänityöt (työtyötyö)
– miksaus yms. keikat, joissa oma panos on lähinnä muiden taiteellisen työn tukitoimintaa

4. PR / myynti
– omien bändien keikkojen myyminen festivaaleille, konserttijärjestäjille, baareihin
– henkisesti raskasta, pääosin palkatonta

5. Kulttuuriyhdistystoiminta
– Perinnearkun pyörittäminen, klubien järjestäminen, ”alan yleisten toimiedellytysten parantaminen”
– tyydyttävää, raskasta, palkatonta

Mikä tässä yhtälössä sitten on vaikeaa? No se, että lähes kaikkia näistä voi tehdä koska tahansa ja niitä kaikkia voisi aina tehdä enemmän ja paremmin. Alkaa olla takki tyhjänä. Vapaapäivää, jolloin en edes ajattelisi töitä, saati etten lukisi sähköposteja tai vastaisi puhelimeen en muista. Lokakuun lopun pikalomalla Espanjassakin vastailin koko ajan tekstiviesteihin, maileihin ja säädin tulevia tapahtumia.

Lisäksi palkallisen ja palkattoman työn välinen suhde on erittäin häilyvä. Teen pahimmillaan samana päivänä samaa työtä sekä rahasta että ilmaiseksi. Korvaus työtunneista vaihtelee niin paljon, että sitä ei tee edes mieli ajatella.

Haluaisin nollauksen, puhtaan pöydän. Tuntuu usein siltä, että paikkaan pahiten vuotavia kohtia (deadlinet) vaikka järkevintä olisi peruskorjata koko laiva. Tammikuulle LUSESilta saamani työskentelytuki ehkä mahdollistaakin tämän. En ole ottanut keikkoja, vaan yritän tehdä biisejä omaan tahtiini kotona. Tämä siis taas sitä ”ei mitään kalenterissa” -toimintaa eli täyspainoista työtä jo sinällään, heh.

Toivottavasti apuraha ei entisestään hämärrä työntekoa – olenko töissä koko ajan kun olen kotona? Ehkä olisi viisasta siirtää työpiste treenikämpälle ihan vain saadakseni henkisen eron kotona puoliskon kanssa vietettävään laatuaikaan.

Toisinaan olen erittäin kateellinen ystävilleni, jotka ovat normaalissa päivätyössä – kukaan ei edes oleta, että ajattelisit työasioita tai hoitaisit niitä omalla ajallasi.

pikkujoulukauden logistiikka

Taas on se aika vuodesta kun koko Suomi saa erittäin hyvän/huonon syyn juopotella porukalla – pikkujoulut.

Helsingissä tämä ilmenee erityisesti taksijonoina. Eilen illalla keikalta tullessani Elielin aukion jono oli kevyesti toista sataa metriä pitkä. Neuvostoliitto tuli mieleen. Odotusaika kylmässä räntäsateessa varmasti ainakin tunnin.

Hilpeää. Suorastaan kansallinen yhteiskokemus. ”Muistattekos kun silloin 00-luvulla venailtiin loskassa toista tuntia?” ”Kyllä kyllä! Mutta me jonotettiin kerran kaksi ja puoli tuntia…” ”Muttamuttamutta kerran kun me jonotettiin niin tuli rakeita, räntää ja salamoi ja odoteltiin ainakin 3 tuntia!”…

Oikeastihan jossain on vika. Joko takseja tai julkista liikennettä on liian vähän.

Ymmärrän taksiautoilijoiden kannattavuusargumentin; taksilupia ei saa lisätä huippujen mukaan koska silloin kyytejä ei saa riittävästi hiljaisempina aikoina. Taksit toimivat kuitenkin keskimäärin Suomessa laadukkaasti ja luotettavasti. Taksiautoilijoiden vaatima korkeampi aloitusmaksu iltoihin olisi ollut varmaankin hyvä keino saada varmasti kaikki autot ajoon ruuhkaviikonloppuisin. Hiukan kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti.

Miksi sitten ei YTV/HKL lisää bussivuoroja  varman ennustettavasti ruuhkaisiin iltoihin? Toisinaan tuntuu siltä että suuret yleisötapahtumat tai vuodenajat (kesäaikatauluja lukuunottamatta) eivät vaikuta julkisen liikenteen tarjontaan. Typerää. Pidempään jatkuvat yöbussivuorot pikkujoulukaudella olisivat varmasti kannattavia. Sen verran epämukavaa siellä pakkasessa on kyyköttää juhlatamineissaan vaakasuoran sateen vihmoessa naamaa.

Toinen seikka joka hämmästyttää kummastuttaa on julkisten vessojen puute Helsingin keskustasta viikonloppuisin. Jos tiedossa on, että porukka joka tapauksessa kuseksii nurkkiin, niin eikö olisi fiksua sijoittaa Bajamajoja ja/tai muita kusilaareja strategisiin paikkoihin? Esim. Elielinaukiolle, Flemarin ja Hesarin nurkille, Kampin keskuksen tienoille, Koirapuistoon, Roballe jne.. Jos edes 30% virtsasta saataisiin talteen olisi kaupunki huomattavan paljon mukavampi meille kaikille muille.

kumman kalan paloja

Viimeiset pari viikkoa kului kirjoittamatta tänne mitään. Syynä taukoon oli taide.

Sävelsin ja äänisuunnittelin Kokoteatterille musiikin ”Kumman kalan paloja” tanssiesitykseen. Ennen ensi-iltaa taideteoksen vääntäminen on kokonaisvaltaista puuhaa; päivät venyvät helposti 15-tuntisiksi ja ajatukset pyörivät monotonisesti oman työn ympärillä.

Proggigsesta tuli hyvä, suosittelen lämpimästi. Tanssijat ovat loistavat; tanssin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski sekä ”nuoret lahjakkuudet” Eero Vesterinen ja Esete Sutinen. Koreografian loi Reetta-Kaisa Pirhonen ja valot suunnitteli William Iles. Näytöksiä Kokoteatterilla on vielä 13., 15., 18., 20. ja 21. päivä tätä kuluvaa joulukuuta klo 19. Liput 15€/10€.

Demarin arvio. Taas voisi ruikuttaa siitä, että nimeä ei koskaan kirjoiteta oikein…

Oksalan äänimaailma liikkuu katuhälinästä kansanmusiikkimaisuuteen, jossa yhtenä merkittävänä instrumenttina on hänen soittamansa haitari.

Ja minä kun luulin tehneeni oikeinkin taiteellista musiikkia, joka pientä poikkeusta lukuunottamatta on sovitettu jousikvartetille. Koira ja karvat jne..

Tein tähän teokseen vaihteen vuoksi ns. nauhamusiikin. Olen ollut niin usein itse lavalla heilumassa että (kts. Flickr) ”kuollut musiikki” tuntui virkistävältä vaihtoehdolta. Se myös mahdollisti musiikin ja äänen eri funktioiden tutkimiseen suhteessa lavan tapahtumiin. Yritin äänellisten temppujen kautta luoda illuusioita muistoista, elävästä hetkestä, etäisyydestä, läheisyydestä, läsnäolosta, vieraudesta. Onnistuin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti, vaikkakin lopputulos on jollain tapaa ehkä asteen verran ”elokuvamaisempi” kuin mitä olin lähtenyt hakemaan.

Oli myös jälleen kerran mielenkiintoista pohtia musiikin sisältöä suhteessa liikkeeseen ja esitykseen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli käyttää esityksessä ainakin ositttain kappaleita, jotka sävelsin lokakuussa pitämääni II-tutkintokonserttiani (Uho) varten. Huomasin kuitenkin erittäin pian, että ne eivät sopineet tanssin säestykseksi. Eivät ainakaan tällaisen tanssin ja tässä yhteydessä. Äänikuva oli liian täynnä. ”Too many notes.” Polyfoninen jatkuvasti etenevä täyteen läpikirjoitettu sävelellisesti kertova ja voimakkaan dramaattisen kaaren sisältävä kappale tuntuu helposti liian alleviivalta. Kumman kalan paloja varten pitikin sitten alle kuukaudessa säveltää n.25 minuuttia uutta materiaalia, joka oli paremmin tilanteeseen sopivaa – tyhjempää, minimalistisempaa, ”yksinkertaisempaa”.

Paikoitellen sointikuva on yhteneväinen liikkeeseen, jopa liikkeestä ideoitaan ammentavaa, toisaalla äänet taas elävät omaa elämäänsä tanssijoiden puuhaillessa omiaan. ”Mikki Hiirtä” (=liike ja ääni täysin yhteneviä kuin Disney-musikaalissa) ja vastakkainasettelua sopivassa suhteessa. Lähes säveliä tärkeämpää on se, miten musiikki asettuu tilaan. Osa musiikista tulee pienistä lavalle sermin taakse sijoitetuista kaiuttimista, joista syntyy illuusio konkreettisesti soitetusta musiikista. Osan taas olen miksannut tarkoituksellisesti kaikuisaksi, jolloin äänentoistosta ajettuna ne luovat elokuvallisen kerronnan tunteen.

On tullut mietittyä viime aikoina myös teosten syntyprosesseja. Ns. ”Taiteen” piirissä kun prosessianalyysia ja taiteellisten organisaatioiden ohjausta jos ei nyt suorastaan kaihdeta, niin sitä ainakin pidetään toisarvoisena. Tarkoitan tällä sitä, että en usko taiteellisen prosessin lähtökohtaisesti eroavan mistään ”ei-taiteellisesta” suunnittelu/tuotantoprosessista. Kuitenkin usein taiteellisen prosessin määrätietoista analyysia ja organisoitunutta luonnetta pidetään jopa taiteen korkean laadun vastaisena.

Miksi joskus töitä on mukava tehdä ja välillä se on aivan kauhean tuskaista? Löytyisikö esim. yritysmaailmasta metodeja ja työkaluja, joilla myös taiteellinen työympäristö ja siinä leiskuvat valta- ja ihmissuhdekuviot saataisiin hallintaan? Miksei ryhmädynamiikka ole oppiaineena Sibiksessä?

Mainittakoon, että tällä kertaa koko periodi oli erittäin miellyttävä – Reetan ja muiden työryhmän jäsenten kanssa on ilo työskennellä. Itse huomaa väsyneenä ja stressaantuneena olevansa porukan hankalin. Tärkeä huomio sekin.