Tallari 2.0?

(Kolumni on julkaistu Pelimannilehden joulukuun numerossa.)

Tallari täytti tänä vuonna 25 vuotta. Monelle kaltaiselleni akateemiselle pelimannille se on ollut ainutlaatuinen yhteys jo paremmille soittoapajille ehtineisiin pelimanneihin. Hosiojan Antin haitaritunneilla en oppinut vain kipaleita, vaan sain myös häivähdyksen siitä, kuka sävelmän oli Antille opettanut ja millainen tyyppi vanha soittaja oli ollut. Ylen kantanauhojen, lukemattomien konserttien ja levytysten kautta Tallari on tullut tutuksi koko maassa. Nyt, neljännesvuosisadan yhdessä toimittuaan, yhtyeen jäsenet alkavat olla eläkeiässä.

Kun Tallari vuonna 1986 perustettiin, ei kansanmusiikin ammattilaiskenttää varsinaisesti ollut olemassa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto oli perustettu vain kolme vuotta aiemmin. Ja tuolloin valtiolla oli tarjota musiikin tukemiseen vain yksi malli: klassisen orkesterimusiikin tarpeisiin kehitetty virkamieslaitos.

Kentän nykytilanne on täysin erilainen. Meitä maistereita on valmistunut Sibiksestä jo yli sata ja lisäksi vielä Joensuun ja Kokkolan AMK:sta koko joukko päteviä pelimanneja.

Millainen järjestely palvelisi kansanmusiikin kenttää seuraavat 25 vuotta mahdollisimman hyvin? Onko vakituisiin eläkevirkoihin perustuva malli enää ainoa tai paras vaihtoehto?

Helsinkiläisen tanssiteatteri Zodiakin toimintatapa voisi olla tutustumisen arvoinen. Zodiakissa on myynti- ja tuotantohenkilöstöä, mutta taiteilijat, niin tanssijat kuin koreografitkin, palkataan määräaikaisiin pesteihin. Malli tuottaa monipuolisen kattauksen nykytanssiesityksiä erittäin kustannustehokkaasti.

Sopisiko malli myös kansanmusiikille?

”Tallari 2.0” olisi koko maan laajuinen katto-organisaatio: sen vakituinen henkilökunta myisi keikat ja kiertueet, julkaisisi nuottivihkot ja levyt ja hoitaisi käytännön järjestelyt keikkapakuista palkanlaskentaan. Muusikot puolestaan palkattaisiin harkinnanvaraisesti eri mittaisiin jaksoihin – kesto muutamasta kuukaudesta vuosiin.

Rautalangasta vääntäen voisi nykyresursseilla vuosittain toimia esim. kaksi kuuden tai neljä kolmen kuukauden kestoista yhtyeprojektia. Vuosittain esimerkkini mahdollistaisi siis 8-16 kansanmuusikon työllistymisen ja 25 seuraavan vuoden aikana olisi Tallarin sateenvarjon alla toiminut jo 50-100 bändiä!

Tallari 2.0:n tavoite olisi tietysti kasvaa organisaationa, kun tuki ei olisi enää sidottu vain tiettyyn yhtyeeseen ja paikkakuntaan. Kuvitelkaapa millaista kansanmusiikkitarjonta olisi maassamme, jos vuosittain kymmenen kamupoppoota saisi puolen vuoden pestin! (Ja silloinkin kansanmusiikin valtionosuus olisi vasta Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin luokkaa.)

Järjestely mahdollistaisi alan koko kirjon tukemisen runonlaulusta kuplettiin ja arkaaisesta ambientista superpolskiin. Käytännön kannalta tärkeää on myös se, että ehdotukseni on toteuttavissa olemassaolevan VOS-laitosjärjestelmän piirissä.

Kansanmusiikin kentän olisikin aika miettiä yhdessä miten me ylipäätään tukea haluaisimme? Pitäisikö avustaa kiertueita, klubijärjestäjiä, festivaaleja, kuntia, yksilöitä vai yhtyeitä? Opettajia vai esiintyjiä? Pyritäänkö pysyviin virkoihin vai harkinnanvaraisuuteen? Eri painotuksilla saadaan aikaan erilaisia lopputuloksia. Tallarin sukupolvenvaihdos on hyvä hetki tälle keskustelulle.

Joka tapauksessa on aika saada kansanmusiikin kasvulle tunnustusta valtiolta. On lähes skandaali että 25 vuoden aikana tuki ei ole noussut, vaikka ala on kehittynyt huikeasti. Miksi suomalaista ammattilaisten esittämää kansanmusiikkia kuulee todennäköisemmin Kööpenhaminassa kuin Kajaanissa?

Advertisement

Mitä nyt? – puhe Meidän Festivaaleilla 29.7.

Pekka Kuusisto keksi tänä kesänä tilata Meidän Festivaalille musiikin lisäksi myös puheita. Sain itse kunnian puhua yleisölle viime perjantain konsertissa Charles Ivesin ja John Coriglianon teosten välissä.

Kiitokset Pekalle loistavasta ideasta ja mahdollisuudesta päästä saarnaamaan yleisölle! En ole juurikaan puhunut julkisesti, joten kokemus oli sikälikin haastava. Puhuminen on aivan eri tavalla jännittävää kuin esim. soittaminen yleisön edessä. Treenaamisen tarvetta löytyy siis. Puhuin etenkin alkupuolella hermostuksissani aivan liian nopeasti.

Ohessa puhe suurin piirtein sellaisena kuin sen vetäisin.

Mitä nyt?

Hyvää iltaa rakas yleisö, kuten nokkelimmat teistä varmaan jo huomasivatkin, minä en ole Suomen tunnetuin ex-aikuisviihdetähti tai hänen vaimonsa – ainakaan vielä. Olen Hannu Oskala, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan Vihreä jäsen.

Väitän, että meillä Suomessa ei tehdä kulttuuripolitiikkaa, vaan meillä keskitytään 1970-luvun kulttuuripolitiikan ulkomuseon ylläpitämiseen.

Miksi taidetta tuetaan?

Yleisin vasta-argumentti kulttuurin tuelle kuuluu yksinkertaisesti: ”Miksi meidän kaikkien pitäisi maksaa toisten viihteestä? En käy oopperassa, miksi eliittiä tuetaan? Eikö markkinatalous hoidakaan hommaa kysynnän ja tarjonnan kautta?”

Tähän on mielestäni helppo vastaus.

Mikä on valtion tehtävä? Demokraattisen valtion on tarkoitus tasapainottaa markkinataloutta. On selvää, että markkinatalous ei ainakaan Suomen kokoisella markkina-alueella kykene ylläpitämään monipuolista ammattimaista tarjontaa. Tästä seuraisi se, että kotimaisen kulttuuritarjonnan korvaisi suurelta osin ulkomainen tuontikulttuuri, joka voi ottaa voittonsa yhtä maata laajemmalta alueelta. Suomalaista kulttuuria tulee tukea, jotta meillä olisi suomalaista kulttuuria.

Meille ”kulttuuri-ihmisille” on itsestään selvää että kulttuuria tulee tukea. Näemme selvästi että kulttuuri yleisesti ja korkeakulttuuri erityisesti ovat osa sivistysvaltion kudosta, siinä missä koulutus, tasa-arvo ja terveydenhuoltokin. Ilman kulttuuria Suomi ei olisi Suomi.

Aina silloin tällöin julkiseen keskusteluun nousee kuitenkin ääniä, jotka ovat eri mieltä. Miksi ihmeessä postmoderneille tekotaiteilijoille pitäisi jakaa yhteistä rahaa? ”Ettekö välitä veteraaneista ja vanhuksista?”

Kulttuurivaikuttajat sitten nousevat yhteisrintamaan. Kerätään adresseja, kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, puhutaan ylevästi sfäärien musiikista ja vähemmän ylevästi siitä miten helmiä pitää tarjoilla sioille. Perinteisesti Suomessa eduskunnan enemmistö on sitten ymmärtänyt yskän ja kulttuurin rahoitukseen ei ole koskettu. Kukapa uskaltuisi profiloitua ”kulttuurin vastustajana”? Kulttuuripuolue on isompi kuin mikään muu puolue eduskunnassa.

Minua tämä taide- ja kulttuurikentän siilipuolustus vituttaa.

Tottakai esim. Perussuomalaisten vaaliohjelman linjaukset ovat lyhytjänteisiä, sivistymättömiä, populistisia ja tyhmiä. Mutta silti niiden taustalla olevia kysymyksiä ei saa ohittaa. Kulttuurikenttä, etenkään tuettu sellainen, ei saa tuudittautua kuvittelemaan että nykyinen kulttuurimyönteinen ilmapiiri jatkuu ikuisesti. Mielestäni kulttuurikenttä on rakentanut itselleen Maginot-linjan; kestäviä bunkkereita, joilla edellinen sota voitettiin.

Hyvä. Kulttuuria siis pitää tukea. Seuraako tästä se, että kulttuuria tulee tukea siten, kuin sitä nyt Suomessa tuetaan? Kohdistuuko tuki oikeille toimijoille? Millaista taidetta tuki luo?

Mahtoikohan moni olla pettynyt ohjelmamuutokseen... :)

Miten taidetta tuetaan?

Suomessa valtaosa musiikin julkisesta tuesta jaetaan ns. valtionosuusjärjestelmän kautta. Homma toimii pähkinänkuoressa siten, että valtio on määritellyt laskennallisen henkilötyövuosikustannuksen, noin 54 000€ €, josta valtio sitten maksaa kunnalle 37%, eli noin 20 000€.

Näitä laskennallisia henkilötyövuosia on yhteensä 1033 kappaletta. Näistä klassisia on 988. ”Ei-klassisia” 45; Tallari (4), Loiskis (4), Riku Niemi Orchestra (9) ja UMO (28). Kaikki muu tuki menee klassiselle musiikille.. 96,5% tuesta.

Tämä valtionosuus nousi vuosina viime hallituskaudella 64%, rahassa noin miljoonaa euroa€. Yhteensä tätä tukea kunnille valtio jakaa tänä vuonna noin 21 miljoonaa euroa.

Vuodelle 2011 valtio satsaa ensimmäistä kertaa ”muun musiikin” klubitoimintaan 100 000€. Tämä on 0,4% klassisen musiikin valtiolliseta tuesta. Tämä summa on vain 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka klassinen musiikki edellisellä hallituskaudelle sai.

Jazzliiton tuki, eli merkittävin tuki, jolla Suomessa järjestetään jazz-kiertueita ja edistetään jazzia, on tänä vuonna noin 270 000€, eli noin 1,3% klassisten orkestereiden tukisummasta.

Onko kummakaan että meidän “ei-klassisten” piirissä kiehuu? Eikö mikään muu musiikki tarvitse tukea? Mikä on ”muun musiikin” arvo? Ainakaan ei voida väittää että kaikki muu musiikki olisi siinä määrin ”kaupallista” että se pärjäisi tyystin ilman tukea.

Vaikka ei olisi huolissaan tästä rakenteellisesta ongelmasta musiikin tukipolitiikassa, vaikka olisi sitä mieltä että klassisen musiikin tulee saada 100% musiikin tuesta, niin tästä päästään toiseen, mielestäni vielä merkittävämpään ongelmaan.

Esimerkki omalta alaltani, kansanmusiikista, Koko kansanmusiikin valtiollinen menee yhdelle yhteyeelle, Kaustisella sijaitsevalle Tallarille, jonka jäsenet valittiin koesoitolla sitä perustettaessa vuonna 1984.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983, ensimmäiset maisterit valmistuivat 1990-luvun taitteessa. Meitä on valmistunut nyt jo noin 100.

Paljonko kansanmusiikin valtiollinen tuki on noussut koulutettujen kansanmuusikoiden myötä? Ei pätkääkään.

Käytännössä Suomessa vuonna 2011 tukea saavat täsmälleen samat orkesterit kuin vuonna 1980. Itseasiassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuen saajat ovat samoja kuin koko tukea sorvattaessa 1970-luvulla.

Yli 30 vuotta sitten. Tuen perusrakenne ei ole muuttunut pätkääkään.

Eikö taiteen kenttä ole muuttunut 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö yleisö ja sen tarpeet ole muuttuneet 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö ole keksitty mitään uusia muotoja tukea musiikkia 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Koko nykyinen järjestelmämme perustuu 1970-lukulaiseen ajatukseen siitä, miten kulttuuria tuotetaan ja miten sitä voidaan tukea.

1970-luvulla oli mahdotonta ajatella, että valtio tukisi mitään muuta kuin vakituisia kuukausipalkkaisia töitä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan.

Tämä malli ei enää vastaa niihin kentän ja yleisön tarpeisiin, joita meillä on.

Erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä, jonka kaupunginorkesterin yleisöpohjasta on tehty tutkimukset sekä vuonna 1990 että vuonna 2009. Johtopäätös oli se, että yleisö oli 20 vuoden tarkasteluvälillä ikääntynyt 20 vuotta.

Mitä tapahtuu 20 vuoden kuluttua kun nykyiset kuulijat kuolevat pois?

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kulttuurielämän pitäisi tunnustaa, että muutos on luonnollinen osa kulttuurin kehitystä. Nykyisen järjestelmän perustehtävä tuntuu olevan muutoksen vastustaminen. Yritetään luoda tukimuotoja, joissa asiat tapahtuvat ikuisesti samalla tavalla.

Mielestäni tämä ei ole kulttuurin eikä taiteen perusolemuksen mukaista.

Esimerkiksi lautakuntamme päättää valtion jälkeen maamme toiseksi suurimmasta ”kulttuuribudjetista”, yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa. Kuulostaa isolta?

Käytännössä lautakunnassa keskustellaan kymmenien tuhansien siirtämisestä momentilta toiselle. Ja se on nimenomaan nollasummapeliä. Ei meillä ole mitään valtaa tehdä minkäänlaista aktiivista kulttuuripolitiikkaa. 98% rahasta menee vuodesta toiseen täsmälleen samoille toimijoille. Ja suurin osa näistä toimijoista on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälissä.

Tuotantomuoto on vain väline! Se ei ole itsetarkoitus! Ja tuotantomuodoista ei juurikaan keskustella! Keskustellaan vain siitä saako kulttuuri rahaa vai ei! Se, miten se raha käytetään on paljon tärkeämpi kysymys!

Tästä päästään klassiseen musiikkin. Kaupunginorkesteri on mielestäni ”vain” väline, jonka tarkoituksena on tuottaa korkealaatuista orkesterimusiikkia kuntalaisille! Nykyisin on olemassa muitakin tapoja tuottaa tämä palvelu. Ja nämä muodot ovat usein paljon moniarvoisempia ja kustannustehokkaampia.

Pieni esimerkki. Mikkelin kaupunki, jolla on 12-henkinen pieni jousiorkesteri, käyttää orkesteriinsa (valtionosuus ja kaupungin osuus yhteenlaskettuna) noin 850000€ vuodessa. Tällä rahalla Mikkeli saa alle 30 kymmentä saman 12-henkisen pumpun konserttia.

Mitä tällä samalla rahalla voitaisiin saada ”freelancekentältä” tilaamalla?

Laskeskelin hinnat hiukan yläkanttiin, mutta oman arvioni mukaan Mikkeli voisi saada 9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Tuplamäärä tapahtumia, valtaisa monipuolisuus. Samalla rahalla. Voisin kuvitella myös klassisen musiikin ystävien olevan tyytyväisempiä tarjontaan kuin nykyiseen, anteeksi nyt vain, ankeaan ohjelmistoon.

Kannattaa siis huomata että nykyinen tukijärjestelmä on järjettömän aukkoinen jopa klassisen musiikin puolella. Missä on tuki kuoromusiikille? Miksi meillä on vain yksi periodibändi? Missä on tuki kamarimusiikille? Miksei MetaFour kierrä ympäri Suomea? Miksei Arktinen Hysteria soita joka vuosi kymmeniä konsertteja joka puolella Suomea?

Hyvä esimerkki omasta työelämästäni: teen äänisuunnitelua Johanna Juhola Triossa, miksaan, sämplään, soitan. Olemme viimeisen parin vuoden aikana olleet keikalla Venäjällä, Japanissa, Sveitsissä, Norjassa ja Portugalissa – syksyllä menemme Ranskaan ja Tanskaan. Miksi olemme olleet keikalla Suomessa vain Helsingissä?

Niinpä niin. Siksi että meillä Suomessa ei tueta kulttuurin kierrättämistä.

Ei käy KOM-teatteri Kajaanissa, ei käy kamubändit Oulussa, ei jazzbändit napapiirillä.

Nykyinen tukijärjestelmä aiheuttaa osin senkin että taide ja kulttuuri keskittyy vain suurempiin kaupunkeihin. Pienissä kaupungeissa tarjonta on yksipuolista ja ankeaa. Onko kummakaan että kulttuurin tukea sitten Perussuomessa vastustetaan, jos suurin tuesta ja tuen hedelmistä nautitaan suurimmissa kehityskeskuksissa?

Muutoksen on pakko tapahtua.

Tähän on useampia syitä:

Ylipäätään kuvio ei ole kestävä kulttuuripoliittisesti. Tämä ei ole reilua. Helsingin kaupunginorkesteri saa joka vuosi julkista tukea Musiikkitalossa konsertoimiseen noin 13,4 miljoonaa euroa, ”muulle musiikille” Musiikkitalon budjetissa on varattu pyöreät nolla euroa. ”Muu musiikki” joutuu toimimaan Musiikkitalossa täysin markkinatalouspohjalta.

Toinen suuri syy on demografia. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat seuraavan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana aiheuttamaan valtaisan kustannuspaineen kun suuret ikäluokat eläköityvät. Lillukanvarret kuten kulttuuri tullaan leikkaamaan pois, jos niitä ei pystytä nykyistä paremmin perustelemaan. Se, että jokin on ”hienoa”, ei takuulla riitä ylläpitämään kaikkia 988:aa orkesterimuusikon työpaikkaa.

Se, mitä minä pelkään on se, että kulttuurielämä vastustaa kaikkia tarpeellisiakin toimintatapojen muutoksia viimeiseen saakka. Kaivetaan poteroja yhä syvemmälle. Ajetaan täysillä päin seinään.

Muutos kuitenkin tapahtuu ja sitten ne leikkaukset vaan jossain vaiheessa tehdään. Mistä sitten leikataan? Keneltä otetaan pois, kenelle annetaan? Lopputulos olisi parempi, jos muutokseen valmistauduttaisiin. Jos muutosta jopa kentän sisällä valmisteltaisiin. Nähtäisiin ongelmat, tunnustettaisiin ne.

Nyt lopuksi haluan korostaa, että minä en halua lakkauttaa klassista Suomessa? Ei. Päin vastoin. Minä rakastan klassista musiikkia. Minä haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja orkesterilaitoksen pihdeistä. Klassinen musiikki ole yhtä kuin orkesterilaitos.

Minä haluan elävän, hengittävän, kilpailevan, aggressiivisen, vaarallisen klassisen musiikin kentän, joka, juuri kuten täällä tänään, etsii uusia asioita, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on osa yhteiskuntaa, eikä vain ulkomuseo siitä, mitä musiikillisella korkeakulttuurilla ja kulttuuripolitiikalla tarkoitettiin 1970-luvulla.

Kiitos.

sirmakkalan sivistystoimi

Hoitolaitoskulttuuri-kirjoituksestani virinnyt mielenkiintoinen keskustelu sai minut jälleen pohtimaan suomalaisen esittävän taiteen tukijärjestelmiä yleisemminkin.

Suomessa kulttuurin tukijärjestelmä kun on näin ”nuoren” freelancerin näkökulmasta tuskastuttavan luutunut. Vakituisen VOS-tuen kerho saatiin valmiiksi jo 1980-luvulla. Sieltä ei voi tippua pois eikä uusia pääse sisään.

Yritän tässä purkaa muutamalla kärjistetyllä rautalankaesimerkillä sitä, miten erilaisia tuloksia erilaisilla järjestelmillä saadaan aikaiseksi ja mistä nykyisen järjestelmän sudenkuopat ainakin osittain johtuvat.

Kuvitellaanpa että Sirmakkalan pitäjä päättää edistää minullekin niin läheistä harmonikkamusiikkia. Valtuuston tahtotaso on korkea ja kunta päättää käyttää 50 000€ vuodessa yhteisistä verorahoista palkeiden venyttelyyn. Vain KD jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteen pirunkeuhkoilun edistämisestä.

Miten Sirmakkala voi käyttää rahansa?

Perinteinen suomalainen malli on ollut perustaa harmonikansoittajan virka.

Sivistystoimen alle syntyy työpaikka, kunnantalon kellarista luvataan treenikämppä (sisäinen vuokra 5000€) ja koesoiton perusteella onnekas yksi pelimanni saa vakituisen työpaikan. Konkreettisesti kunta saa vuosittain noin 25-80 konserttia. Ehkäpä kuntaan rakennettaisiin jopa oma harmonikkamusiikkitalo, jonka juuri harmonikalle soveltuvan salin suunnittelisi kansainvälinen huippuakustikko.

Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. Haitaristin ei tarvinnut etsiä uutta linjaa vaikka kuulijakunta harmaantui ja harveni. Palkkahan juoksi ja eläkeikä läheni.

Nykyisin kunta mitä todennäköisemmin perustaisi viran määräaikaisena esim. 2 vuotta pitkillä kausilla ja muusikko todennäköisesti vaihtuu ainakin silloin tällöin. Kuntalaiset saavat aina 2 vuotta kerrallaan saman soittajan konsertteja. Sama kaveri soittaa niin Tico ticot, Tiensuut kuin Telemannitkin. Kaksi vuotta kerrallaan.

Toinen tapa voisi olla ostaa Sirmakkalan kunnantalon auditorioon haitarikonsertteja 50 000€:lla vuosittain. Tällöin keikalla voisi käydä koko suomalaisen ja eurooppalaisen haitarimusiikin kerma. Tyylilajeja olisi varmasti jokaisen harmonikkamusiikin ystävän makuun.

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella vuotuinen kustannus resurssina, jota voisi käyttää monella eri tavalla.

Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
– apurahana työskentelyyn ja instrumenttien hankintaan
– konsertteihin, festivaaleihin
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
– haitaripiirien ja haitarinrakennuskurssien järjestämiseen harrastajille.
– tuotantoportaan palkkaamiseen

Tällä tavalla Sirmakkala työllistäisi sivutoimisesti tai keikkapohjaisesti vuosittain kymmeniä haitaristeja. Yhden vakituisen työntekijän 30 vuoden uraa vastaavana aikana Sirmakkala olisi sivunnut satojen haitaristien uraa ja luonut ympärilleen kukoistavan hanuriklusterin.

Sirmakkala olisi brändännyt itsensä suureksi hanuripitäjäksi. Voi sitä riemua. Otetaas pojat Vesivehmaan jenkka vielä kerran.

Kuva: loungerie, Flickr (cc-licensed)

Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. Ainakin näin freelance-haitaristista tuo vaihtoehto tuntuisi oudolta. Oikeastaan jopa pelottavalta ja luonnottomalta.

Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme. Laitosorkestereissa Suomessa työskentelee noin 1050 kuukausipalkkaista muusikkoa. Näistä muutamaa kymmentä poikkeusta lukuunottamatta (UMO, Tallari, Loiskis) kaikki soittavat klassista musiikkia.

Miksi kaikki kynnelle kykenevät kaupungit pyrkivät saamaan itselleen orkesterin? Yksi yksinkertainen vastaus: valtion raha.

Suomessa kulttuurin julkinen rahoitus tulee näennäisesti kahdesta lähteestä: kunnilta ja valtiolta. Laitosorkestereita tuetaan ns. valtionosuus- eli VOS-järjestelmän avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa tietyn osuuden, 37% sovituista laskennallisista henkilötyövuosista.

Orkesterien kohdalla laskennallinen henkilötyövuosi on tätä nykyä 53 669€. Tästä valtio maksaa kunnalle 37% eli noin 20 000€. Kunta siis saa valtiolta ”ilmaiseksi” 20 000€ per muusikko per vuosi. Sen lisäksi muusikko maksaa kunnallisveroja, ostaa asunnon, asioi kaupassa, juopottelee baarissa ja käy keilaamassa – elävöittää koko kuntaa. Tämä valtionosuus nousi vuosina 2007-2010 64%, rahassa 8 078 869€.

Orkesterilaitosjärjestelmä onkin kuin jatkuva elvytysjärjestelmä, jonka päätarkoitus ei ole tuottaa laadukasta ja monipuolista kulttuuria, vaan asukkaita ja verotuloja koko Suomeen. Jos sen sivutuloksena joku soittelee vielä vähän viuluakin, niin se on ihan kiva bonus. Kuntatalouden näkökulmasta orkesterien ylläpito on lähestulkoon kannattavaa toimintaa!

(Itseasiassa kaikkein muhkeinta on musiikin perusopetuksen laajan oppimäärän valtiollinen tuki, noin 70€ per tunti per oppilas. Palaan tähän aiheeseen ja sen koko musiikinopetusta vääristävään vaikutukseen omassa blogauksessa joskus myöhemmin. Perusongelma on sama.)

Sen sijaan näihin muihin vaihtoehtoihin, jotka soveltuisivat paremmin pienimuotoisemman kulttuurin tukemiseen ei valtion tukea tipu. Tai jos tippuu, niin lähes sattumanvaraisesti ja orkesterilaitoksen tukeen verrattuna summat ovat pähkinöitä.

Toisin sanoen tilauskonsertti-, kiertue-, apuraha- ja festaritoiminta on kunnan oman rahoituksen vastuulla lähes sataprosenttisesti. Tässä mitataan suomalaisten kuntien todellinen kulttuuritahto.

Ja se tahto on matala.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore julkaisi muutama vuosi takaperin selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Valitettavasti julkaisu ei saanut jatkoa – monet luvuista olisivat kiinnostavampia trendeinä kuin pistelukuina. Sieltä kuitenkin löytyy paljon mielenkiintoista tietoa, jota mikään muu taho ei ollut aiemmin kerännyt yhteen.

Kuvaajassa vain kaksi oikean puoleisinta saraketta ovat kuntien täysin ilman valtion tukea toteuttamaa kulttuuritoiminta.

Vaikka Helsinki näyttää kuviossa kuuluvan keskikastiin, pärjää se kuitenkin vertailussa erinomaisesti mittakaavansa ansiosta – suuresta potista pienempikin prosenttikin on merkittävä summa. Vaasan johtoasemaa selittää osittain kaksikielisyys. Valtakunnan pääkaupungin tietysti tuleekin pärjätä – asuuhan Helsingissä enemmistö monien alojen ammattilaisista. Kuvataiteilijoista pääkaupunkiseudulla asuu muistaakseni noin 70%.

Varsin kuvaavaa pääkaupunkiseudun kokonaistilanteelle on se, että vuoden 2007 lukujen perusteella Vantaa käytti vain noin 100€ per asukas kulttuuriin, Helsingin satsatessa 152€ ja Espoon(!) 178,2€. Jos Helsinki satsaisi kulttuuriin yhtä vähän kuin Vantaa, selviäisi kaupunkimme noin 30 miljoonaa euroa vähemmällä. Meillä ei toki olisi myöskään kaupunginorkesteria, kaupunginteatteria jne. Mahtaakohan tämä olla osa sitä kuuluisaa ”tehokkuutta”, jota Vantaalla väitetään olevan Helsinkiä enemmän?

VOS-järjestelmän budjetin kasvatus ei liene realistista tällä hallituskaudella. Jokin ”VOS-järjestelmä freelancereille” olisi kuitenkin kehitettävä. VAKA-hankkeen kautta synnytetty ja ESEK:n jakama klubituki on hyvä alku, mutta mittakaavaltaan säälittävä.

Vuodelle 2011 valtio satsaa klubitoimintaan 100 000€. Tämä summa on 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka valtio lisäsi klassiselle musiikille kuluvalla hallituskaudelle. Tai viiden klassisen muusikon valtionosuus. Onko kummakaan että meidän ”ei-klassisten” piirissä kiehuu?

Rahoituksen kaksinapaisuus luo kunnille virheellisen insentiivin pyrkiä toteuttamaan vain sellaista kulttuuria, joka saa myös valtiolta tukea.

kulttuuripolitiikan tulevaisuudesta

Haluan tehdä yhden asian täysin selväksi heti kärkeen: minä en vihaa tai halua ”ajaa alas” klassista musiikkia. Minä rakastan klassista musiikkia.

Kotona isäni levykokoelma sisälsi lähinnä klassista musiikkia ja vanhaa jazzia. Kasvoin Glenn Millerin, Sibeliuksen, Art Blakeyn ja Beethovenin tahtiin. Olin itseasiassa vielä ala-asteella niin pihalla nuorisomusiikin tuulista, että vein viattoman sinisilmäisesti levyraatiinkin mielimusiikkiani. Yllättäen Sabrinan ”Boys” voitti Stravinskyn Pulcinellan rökälenumeroin.

Kyllä, olin myös sietämättömän pikkuvanha ja näsäviisas. Toisin kuin nykyään…

HKO Finlandia-talossa, Photo by Blaine O'Neill (CC)

Olen saanut hienoja kokemuksia klassisesta musiikista myös esittävällä puolella. Keskimmäinen poikasopraano Mozartin Taikahuilussa Savonlinnan Oopperajuhlilla on yhä elävästi muistissa. Sibeliuksen Finlandian tai Toivo Kuulan mieskuoroteosten kajauttaminen YL:n riveissä oli käsittämättömän vahva kokemus.

Klassinen musiikki on minulle yhä tärkeää myös musiikin kuluttajana; ei ole pääsiäistä ilman Matteus-passiota ja Glenn Gouldin hyvinviritetty piano soi luureissa aina kun haluan todella keskittyä johonkin. Yninästä huolimatta teemojen kirkkaus vaan tuntuu ylittämättömältä. Käyn aika ajoin konserteissakin. Viimeksi Cafe Barockissa Allotriassa.

Toivon että Suomessa esitetään, luodaan ja kuunnellaan tulevaisuudessa yhä enemmän myös klassista musiikkia. Olen intohimoisesti musiikin ja kulttuurin puolella laiskuutta, sivistymättömyyttä, tyhmyyttä ja yleistä kulttuurivihamielisyyttä vastaan.

Siksi haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja siinä sivussa edistää muiden musiikin lajien asemaa. Nykymenolla ei nimittäin pitkälle pötkitä. Maailmalta kuuluu ikäviä uutisia.

Hollanti:

Dutch prime minister Mark Rutte insists that the coalition government must save 200 million euros in the cultural field.

The government programme includes a controversial plan to scrap the subsidy to the Netherlands Broadcasting Music Centre, which would mean the end of the Radio Philharmonic Orchestra, the Radio Chamber Philharmonic, the Netherlands Radio Choir and the Metropole Orchestra.

Iso-Britannia:

ACE’s budget is being cut by £100m between 2011 and 2015 as part of the government’s Spending Review.

Regularly-funded bodies will be subject to cuts of 15% in real terms across the four years.

The body’s fund which supports touring and audience development, is to be cut by 64%.

Detroit, USA:

Members of the Detroit Symphony Orchestra have gone on strike over a substantial pay cut, raising doubts about several scheduled performances, including this Friday’s season opener.

The musicians walked out Monday morning, saying they would not agree to a 33 percent pay cut. They had countered with a 22 percent salary reduction

Ruotsi:

Concerts Sweden will be terminated definitely on 1 January 2011, in accordance with the decision made by the Swedish Parliament and the Swedish Government.

Mutta Suomessa ei ole syytä huoleen? Meillähän kulttuurin määrärahat senkun nousevat.

Teatterit saavat varsinaiseen teatteritoimintaan liki 55 miljoonaa euroa, mikä on noin 890 000 euroa enemmän kuin tänä vuonna.

Orkestereille valtionosuutta jaettiin noin 20,9 miljoonaa euroa, lähes 330 000 euroa tämänvuotista enemmän.

Myös kevyempi musiikki saa tukea, kun Riku Niemi Orchestra RNO hyväksyttiin uutena orkesterina valtionosuuden piiriin. Edellisen kerran valtionosuuden piiriin on otettu uusi orkesteri vuonna 2006.

Onnea Rikulle. Mutta taidelaitoskentän rakenteelliset ongelmat eivät pelkällä lisärahoituksella poistu – vääjämättömät muutokset vain viivästyvät muutamalla vuodella.

Perussyy on tiedossa.

Väestöllinen huoltosuhde 1950-2009 ja ennuste 2010-2050

Jyväskylän kaupunginorkesterin yleisörakenteesta on tehty vuonna tutkimukset vuonna 1990 ja 2009. Tutkimuksesta selviää monia mielenkiintoisia asioita.

Tuloksista on kuitenkin nähtävissä, että ero tutkimusten välillä on huikea. Vuonna 2009 peräti 61 prosenttia yleisöstä oli syntynyt vuonna 1955 tai aikaisemmin, eli oli samana vuonna täyttämässä 54 vuotta tai enemmän. Vastaavasti 34-53 ikävuoden haarukkaan mahtui vuonna 2009 konserttiyleisöstä 20 prosenttia 30-49-vuotiaiden muodostaessa vuonna 1989 peräti 41 prosenttia yleisöstä.

Tutkimusten tuloksista on siis nähtävissä, että jyväskyläläinen konserttiyleisö on nykyään huomattavasti iäkkäämpää kuin vuonna 1989. Saattaa olla, että merkittävä osa yleisöstä on pysynyt uskollisena Jyväskylä Sinfonialle ja yleisössä on edelleen samoja henkilöitä kuin 20 vuotta sitten. Suurimmat ikäryhmät näyttävät nimittäin siirtyneen iässä saman 20 vuotta ylöspäin. Nuorempien kuulijoiden kohdalla tilanne ei kuitenkaan valitettavasti ole sama, vaan nykyään nuoria kuulijoita on huomattavasti vähemmän.

Klassisen musiikin yleisö siis ikääntyy ja vähenee ”luonnollisen poistuman” kautta. Samanaikaisesti (samaisen) ikääntyvän väestöryhmän terveydenhoitokulut kasvavat ja huoltosuhde heikkenee.

Yhtälö on mahdoton. Britannian ja Hollannin kaltaiset, tai jopa rajummat leikkaukset ovat vain ajan kysymys.

Tottakai leikkaaminen aloitetaan ensin harkinnanvaraisista avustuksista. Eli niistä, mistä muu kuin laitoskulttuuri saa tukensa. Sitten seuraavana tapetaan pienet maakuntaorkesterit ja teatterit: Joensuu, Mikkeli, Savonlinna jne. Jossain vaiheessa Yle sitten toteaa ettei se enää tarvitse Radion sinfoniaorkesteria kun muuallakin Euroopassa radio-orkesterit on lakkautettu.

Säästyneet rahat käytetään terveydenhuoltoon, euroakaan ei tihku muille muille musiikinlajeille tai esim. tanssille. Lopputuloksena Suomi 2030 ei ole enää ”klassisen musiikin suurvalta” eikä muutakaan kulttuuria tueta nykyistä paremmin. Ooppera säilyy Töölönlahdella ja sinfikset muutamissa isoimmissa kaupungissa (Helsinki, Tampere, Turku). Kaupunginteatterit pysyvät pystyssä enää yli 80 000 ihmisen kunnissa. Muualla ei kulttuuria ole tarjolla muuten kuin markkinaehtoisesti.

Melkoinen dystopia.

Missä sitten on vika? Klassisessa musiikissako? Ei. Sen edustamat eurooppalaisen sivistyksen ja kauneuden arvot ovat mielestäni ikuisia. Beethoven on yhtä päräyttävää musaa 2150 kuin 1950 tai 1850. Onko syy sitten klassisissa muusikoissa? Ei. Ainakin tuntemani klassiset muusikot ovat motivoituneita, äärimmäisen taitavia ja muutakin musiikkia kuin klassista arvostavia.

Vika on klassisen musiikin tukijärjestelmässä, joka luo tehottomia ja helposti jähmeitä rakenteita. Järjestelmän kivijalka on 60- ja 70-lukujen kulttuuripolitiikassa, jolloin ainoaksi keinoksi nähtiin valtion tai kunnan rooli sisältöjen tuottajana. Tämä ei enää nykyään ole välttämätöntä. Parempia malleja on olemassa. Klassinen orkesterimusiikki suojasi itsensä niin täydellisesti yleisöltä ja muuttuvalta maailmalta, että se jäi menneeseen.

Tulevaan muutokseen kannattaisi valmistautua. Jos muutos nähdään positiivisena ja myös klassisen musiikin kenttää tervehdyttävänä voimana, niin silloin uudistuksia voidaan ohjata. Kaoottisen romahduksen sijaan voitaisiin saada hallittu rakennemuutos, jonka jälkeen koko suomalainen kulttuurielämä ja konserttitarjonta esittävän taiteen lajista riippumatta olisi nykyistä kattavampaa, laadukkaampaa ja vaikuttavampaa.

Valitettavasti kulttuurimyönteisen ja hallitun vaihtoehdon todennäköisyys lienee pienempi kuin kulttuurivihamielisen ja kaoottisen. Minua pelottaa.

hei me säästetään

Rahvaanmusiikin Kerho Tampereella on jo yli kymmenen vuotta järjestänyt Telakka-teatteriravintolassa meille kansanmuusikoille harvinaista herkkua; säännöllistä klubi-toimintaa. Eihän sieltä isoja liksoja ole koskaan saanut, mutta onhan se kiva että edes jossain on kansanmusiikkia kuultavissa! Tampereen kaupunkikin muistaa arvokasta toimintaa antamalla yhdistykselle toiminta-avustusta 1000€ vuodessa. Viime vuonna avustuksen yhteydessä tosin oli ehto:

”avustuksen saaja sitoutuu allekirjoituksellaan palauttamaan jo maksetut avustukset, mikäli avustussummat pienenevät muutoksenhaun tai kaupunginvaltuuston myöhemmin keväällä päättämän säästösuunnitelman vuoksi.”

Eli tuki per klubi oli siis Tampereen kaupungin talousarvion (1,1 miljardia €) romahduttavat 125€. Per klubi.

Riku Kettunen harkitsee seuraavaa säveltä Rahvaanmusiikin pyörteissä.

Joensuussa Mahti ry. järjestää klubeja ja Hippa-festivaalia. Laskeskelivat vuosien aikana organisoineensa noin sata keikkaa. Hakivat tänä vuonna toimintaansa varten 5000€ avustusta Joensuun kaupungilta ja maakuntahallinnolta suurinpiirtein saman verran. Saivat kaupungilta 2000€ ja maakuntahallinnolta 0€. Kuulemma ei ole riittävän innovatiivista jos järjestää vuosittain samoja tapahtumia. Toisaalta taas opetusministeriöstä voi hakea rahoitusta vasta kun toimintaa on ollut noin viiden vuoden ajan. Saanko esitellä; vasen käsi – oikea käsi, oikea käsi – vasen käsi.

Vapaaehtoispohjalta toimivat aktiivit maksoivat sitten festivaalin tappiot omasta pussistaan. Keittiöremontti jäi kuulemma tekemättä. Toivovat saavansa joskus tulevaisuudessa tukea, jolla tappioita voi paikkailla.

Kuopiossa paikallinen jazz- ja blues ry., joka oli tavannut saada kaupungilta 8500€ tappiontakauksen mm. Jazzliiton kiertuekeikkojen järjestämistä varten, ei saanut sitä enää tänä vuonna. Ei euroakaan. Jazzliiton (, jota valtio tukee) vahvasti subventoimat kiertuekeikat ovat vaakalaudalla Kuopiossa.

Samanaikaisesti Tampereen kaupunginorkesterin julkinen tuki oli yli kuusi miljoonaa euroa, Joensuun kaupunginorkesterin noin kaksi miljoonaa (89,2€ per kuulija) ja Kuopion kaupunginorkesterin noin kolme miljoonaa euroa vuodessa (68,1€ per kuulija).

Mutta toki se säästäminen kannattaa aloittaa noista hiluista.

No ei tietenkään kannata. Ei missään nimessä. Erityisesti tuo Kuopion leikkaus on niin syvää, syvää urpoutta että en sanotuksi saa.

Miksi sitten säästäminen aina aloitetaan näistä suhteellisesti äärimmäisen tehokkaasti käytetyistä rahoista? Siksi, että niistä säästäminen on helpompaa tai ylipäätään mahdollista.

Helpompaa se on monestakin syystä. Ensinnäkin laitoksien kuluista suurin osa on henkilöstökuluja ja sellaista poliitikkoa (tai virkamiestä) ei ole keksittykään, joka ehdon tahdoin haluaisi profiloitua henkilökuntaa vähentävänä. Etenkään ennen vaaleja.

Toiseksi valtion kulttuurituki jaetaan reunaehdoilla, joiden mukaan lähestulkoon ainoa mahdollisuus avustukselle on työllistää ihmisiä kuukausipalkkaisiin laitoksiin. Ja kuntataloudellisesti se on itse asiassa kannattavaakin – taidelaitoksia kun voi ajatella myös ikuisina elvytyslaitoksina.

Kolmas ongelma on se, että harkinnanvaraisten apurahojen piirissä ei ole sellaista lobbauskoneistoa, joka esim. Suomen Sinfoniaorkesterit ry:llä on.

Tästä syystä olen sekä kulttuurilautakunnassa että lautakunnan avustusjaostossa pitänyt harkinnanvaraisten avustusten (mm. kohdeavustukset) puolta osittain kulttuurilaitosten avustusten kustannuksella.

Helpointa tulevien vuosien leikkaukset olisi ottaa harkinnanvaraisista. Samalla se olisi kulttuurin kentällä tuhoisinta ja iskisi rajuimmin niihin tekijöihin, joiden toiminta on jo entuudestaan aliresurssoitua. Esim. vapaalla teatterikentällä jopa 60% työstä on palkatonta.

Maailma on muuttunut ja sekä kulttuurin tukijärjestelmien, tuotantomallien että tuettavien sisältöjen tulee muuttua sen mukana.

kulttuuripoliittisen keskustelun vaikeudesta

Muutama kuukausi sitten kirjoitukseni orkesterilaitoksesta synnytti runsaasti keskustelua sekä täällä blogillani että Facebookissa. Ajatustenvaihdon yhteydessä moni tuttu pelkäsi argumentoinnin ja keskustelutyylin ajautuvan ”homma-foorumin” kaltaiseksi.

Eikä syyttä. Etelä-Suomen Sanomissa oli pari viikkoa sitten erinomainen esimerkki huonosta kulttuurikeskustelusta.

Jorma Ratian mielipidekirjoitus Etelä-Suomen Sanomissa, mustasin Mirja Hussainin valokuvan.

Lahtelainen valtuutettu Jorma Ratia (kok.) kirjoitti paikallislehtensä mielipidesivuilla:

ESS artikkelissaan (toimittaja Markus Luukkonen) 15.4.2010 kirjoitti orkesterin menoista ja tuloista, joka artikkeli herätti mielenkiintoni. Toimittajan tiedot perustuivat Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n tilastoihin.

Lahden kaupungin omista tilinpäätösluvuista voidaan havaita erinäisiä laskelmia, jotka poikkeavat lehden välittämistä tiedoista. Orkesterin toimintamenot 2009 olivat n. 5,61 miljoonaa euroa, toimintatulot 1,48 euroa ja toimintakate (=tappio) täten 4,13 miljoonaa euroa.

Olennaisin ero jutussa mainittujen lukujen ja kaupungin omien tilinpäätöstietojen välillä on, että ”kunnan tuki”, eli veronmaksajien maksuosuus on 4,13 miljoonaa euroa, eikä 2,64 miljoonaa euroa / vuosi, kuten jutussa väitettiin. Mistä ero johtuu, ei ole harmainta aavistustakaan. Jos on uskominen kaupungin omiin lukuihin, kuten on syytä tehdä, kaupungin veronmaksajien tuki per henkilö nousee n. 50 euroon/vuois.

Huokaus. ”Ei ole harmainta aavistustakaan.” Jorma ei siis tiedä mitään kulttuurin valtionosuusjärjestelmästä, jonka laskennallinen osuus henkilötyövuosista on 37%. Alkeellisinkin tutustuminen kulttuurin tukijärjestelmiin olisi auttanut. Varmasti Lahden virkamieskunta olisi vastannut myös puhelimitse esitettyihin kysymyksiin.

Olen kaikenlaisen kulttuurin ystävä, myös esim. jääkiekon. Verrokkina en malta olla ottamatta esiin jäähallin saneerausta, jossa kaupunki saa 20 vuoden kuluessa omistukseensa kiinteää omaisuutta n. 4,5 miljoonalla eurolla, kun ilman suurempia kansalaiskeskusteluja samaan aikaan orkesterin nettokulut olisivat laskennallisesti n. 41-44 miljoonaa euroa.

Kaikki on suhteellista, nicht war?

Valtuutettu Ratia ei siis selvästikään ymmärrä että valtio-osuuksisen kautta tuettu kulttuuritoiminta on kuin valtaisa ja jatkuva elvytyspaketti Lahden seudulle, joka työllistää suoraan noin sata ihmistä ja epäsuorasti vähintään toisen mokoman. Orkesterin ylläpitäminen on Lahdelle kokonaistaloudellisesti lähes kannattavaa jo sinällään – sen lisäksi, ikäänkuin ”bonuksena”, Lahdessa voi nauttia jääkiekon lisäksi myös maailmanluokan orkesterin konserteista. Se on huomattava vetovoimatekijä, vaikka se ei juuri Jorma Ratiaa kiinnostaisikaan.

Sehän on mahdoton ajatus, että käyttäisimme Hämeenlinnan mallia, eli maksamme ulkopuoliselle orkesterille vaikka n. 0,3-0,5 miljoonaa euroa/v, ja säästyneet varat ohjattaisiin johonkin muuhun käyttöön. Tällä mallilla kuluttaisimme 10 vuodessa sen, minkä orkesteri kuluttaa nyt vuodessa.. Uskon, että Hämeenlinnassa, josta orkesterimm saa vuodessa n. 0,3 miljoonaa euroa tuottoja, on kiitollisia kuulijoita, jotka ovat iloissaan lahtelaisten veronmaksajien tuesta.

Huokaus. Ja tässä on ongelmani ydin. Minunkin mielestäni kiertuejärjestelmien kehittäminen olisi varsin järkevä suunta suomalaiselle kulttuuripolitiikalle. Samalla rahalla voitaisiin tuottaa enemmän ja monipuolisemmin kulttuuritilaisuuksia ympäri Suomen.

Silti näkökulmamme eroavat kuin yö ja päivä. Jorma Ratia tuntuu vastustavan kulttuurin tukea ylipäätään. Minä haluan, että kulttuuria tuettaisiin enemmän kuin nykyisin. Minä vain toivon, että tukea voitaisiin kohdistaa muillekin musiikinlajeille kuin klassiselle orkesterimusiikille. Nykyjärjestelmän puutteet estävät monen kauniin asian synnyn.

Valtuutettu Ratian näkemykset eivät kuitenkaan ole harvinaisia. Ja tämä ”kulttuurivihamielisyys” ei varmasti lienny sillä, että Suomen sinfoniaorkesterit ry ja klassisen musiikin kenttä asemoi itsensä siilipuolustukseen ja kieltää muutospaineiden olemassaolon.

Miten Orkesterilaitosta voitaisiin hallitusti kehittää moniarvoisempaan suuntaan? Onko kriisiytyminen ainoa muutosvoima? Toivottavasti ei.

No, me päättäjät päätämme, mikä on tarpellista, mikä ei, ja mihin yhteiset varat ohjataan.

No niin teemme. Toivottavasti vaan olemme yleisesti hiukan paremmin informoituja.

berndt arell on oikeassa ja väärässä

Kirjoitin tämän blogauksen jo viime kesäkuussa, mutta jätin sen silloin julkaisematta. Osittain siitä syystä että kirjoituksessa esitän laskelmia, jotka on pääosin vetäisty ”hatusta”, mutta tiedän oikean suuntaisiksi. Olisi mukavaa olla aina eksakti. Lisäksi kirjoitus on melkoisen poleeminen ”kiistakirjoitus”. Tästä ei kaikki varmastikaan tykkää.

Eilisten kymppiuutisten kulttuuriuutinen ”Suomen klassinen musiikki romahtamassa” sisälsi kuitenkin niin monta päätöntä yleistystä, että aiemmin hyllyttämäni kirjoitus tuli mieleeni.

Tämä blogaus ei ole suora vastine Maikkarin jutun väitteille, mutta saman aihepiirin ympärillä pyöritään. On aivan käsittämätöntä miten sokeita osa klassisen orkesterilaitoksen piirissä toimivista muusikoista on muiden musiikinlajien arvolle ja taloudelliselle asemalle maassamme.

Marie Antoinetten teatteri Versaillesissa.

HS uutisoi muutama kuukausi takaperin Kiasman ja taiteen keskustoimikunnan johtajan Berndt Arellin blogauksen valtion tuottavuusohjelmasta. Sinällään erittäin hyvästä ja asiapitoisesta artikkelista pomppasi silmiini kappale:

Kun taideorganisaatioihin sovelletaan tuottavuusohjelman tapaisia järjestelmiä unohdetaan usein se tosiasia, että taide ja sen tuottaminen eivät muutu samaa tahtia ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Teknologisia edistysaskeleita voi vain harvoin käyttää tehostamaan taideorganisaation toimintaa; ihmisten työpanosta voi harvoin korvata tekniikalla. Mozartin sinfonian soittamiseen tarvitaan edelleen sama määrä muusikoita, kuin sen säveltämisen aikoihin. Muun muassa tästä syystä ei työn niin sanottu tehostaminen onnistu taideorganisaatioissa kivuttomasti.

Berndt on oikeassa ja väärässä. Oikeassa hän on toki siinä, että sinfonian soittamiseen tarvitaan yhä koko joukko erittäin taitavia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä. Ja että valtion tuottavuusohjelman sokea juustohöylä on vain yksinkertaisesti huonoa johtamista.

Väärässä hän on siinä, etteikö kulttuurin ja musiikin kokonaisjärjestelmässä olisi tehostamisen varaa.

Suomalainen orkesterilaitos on poikkeus koko maailmassa. Voimme toki ylpeänä esitellä maailman kattavinta klassisen musiikin orkestereiden järjestelmää, mutta ainoa mahdollinen tapa järjestää kulttuuritarjontaa se ei ole.

Miten ”tehokkuutta” sitten voitaisiin nostaa?

Helppo ja liioitellun yksinkertainen esimerkki olisi soitattamalla samaa ohjelmistoa enemmän. Usein harjoitettu ohjelmisto esitetään vain kerran. Esim. Lontoossa sinfoniaorkesterit soittavat saman konsertin useina peräkkäisinä päivinä. Täysin vierasta klassisen musiikin maailmalle tällainen tuotantotapa ei siis olisi. Suomessa vaan ei väkeä riitä yhdessä kaupungissa usealle illalle.

Mutta miksi vaikkapa Espoossa, Tampereella, Lahdessa ja Turussa on kaikissa omat sinfoniaorkesterit? Eikö yksi ja sama kiertävä orkesteri voisi soittaa saman ohjelmiston peräkkäisinä päivinä neljässä kaupungissa? Tehokkuus nousisi orkesterin kuljetus- ja majoituskustannukset mukaanlukienkin mahdollisesti useita satoja prosentteja.

Tehokkuuden lisääminen nykyisen järjestelmän puitteissa rakenteita muuttamatta on erittäin vaikeaa. Radikaalin muutoksen tarve tulee kuitenkin hyvin ilmi vertaamalla nykyistä tilannetta vaihtoehtoiseen malliin valtakunnallisen musiikkitarjonnan järjestämisestä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Mikkeli, männävuotisen ”orkesterijupakan” kotikaupunki. Mikkelin kaupunginorkesterin vuotuinen budjetti (VOS(37%)+kaupungin osuus) on yhteensä noin 800 000€.

Mitä tuolla rahalla saadaan?

12 vakituisessa toimessa olevaa jousisoittajaa, kaksi toimistotyöntekijää ja 20-25 kausikorttikonserttia kuntalaisille. Yhden konsertin hinnaksi tulee näin ollen suurinpiirtein 32000-40000€. (Mikkelin orkesteri konsertoi kokonaisuudessaan yritys- yms. tilaisuudet mukaan lukien noin 50 kertaa vuodessa, mutta yritystilaisuudet eivät liene se syy miksi orkesteri on alunperin perustettu. Ja lisäksi silloinkin yhden konsertin hinnaksi tulee noin 16000€.)

Uskallan väittää, että toisin sijoittamalla, tällä samalla rahalla saataisiin Mikkeliin selvästi laajempaa ja jopa korkeatasoisempaa musiikki- ja kulttuuritarjontaa.

Mitä ”freelance” -toiminta maksaa tilaajalle Suomessa? (Arviot omiani.)

Kamarimusiikkiyhtye (esim. jousikvartetti):	3000-10000€
Jazzyhtye:	2000-6000€
Kansanmusiikkiyhtye:	2000€-6000€
”Popyhtye”:	2000€-8000€
Nykysirkusesitys:	4000€-10000€
Tanssiesitys:	1500€-20000€
Kamariorkesteri tai kuoro	10000€-40000€
Sinfoniaorkesteri	100000€-200000€

Hintahaitareiden alapää on esim. nuoria nälkäisiä tekijöitä, jotka lähtevät keikalle hiukan halvemmallakin, yläpää taas vastaavasti establisoituneita kansainvälisen tason artisteja. Tiedän kokemuksesta, että esim. kuuluisimmat ruotsalaiset kamubändit maksavat suurinpiirtein 5000€ kuluineen.

Jos siis olisin Mikkelin kulttuuridiktaattori ja käytettävissäni olisi nykyisen orkesteribudjetin kokoinen summa euroja, tilaisin kuntalaisten iloksi vuoden aikana esimerkiksi:

Tapahtumalaji	Kustannus	Tapahtumia
Kamu ala	10 000,00€	5
Kamu ylä	24 000,00€	4
Jazz ala	10 000,00€	5
Jazz ylä	24 000,00€	4
Pop ala	10 000,00€	5
Pop ylä	32 000,00€	4
Nykysirkus ala	20 000,00€	5
Nykysirkus ylä	40 000,00€	4
Tanssi ala	7 500,00€	5
Tanssi ylä	100 000,00€	4
Kamarimusiikkikokoonpano ala	15 000,00€	5
Kamarimusiikkikokoonpano ylä	40 000,00€	4
Kamariorkesteri ala	50 000,00€	5
Kamariorkesteri ylä	160 000,00€	4
Sinfoniaorkesteri ala	100 000,00€	1
Sinfoniaorkesteri ylä	200 000,00€	1
Yhteensä:	842 500,00€	65

9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Ja tämä erittäin suurpiirteisesti arvioiden.

Mikkeliläiset voisivat siis saada samalla rahalla enemmän, korkeatasoisempia ja monipuolisempia kulttuuritapahtumia kuntaansa. Uskoisin klassisen musiikinkin ystävien olevan tyytyväisempiä hahmotelmaani kuin nykytilanteeseen. Kuka ylipäätään jaksaa kuunnella viikosta toiseen saman pienen kokoonpanon konsertteja? En minä ainakaan.

”Freelance-pohjainen” tarjonta antaa mahdollisuuden myös erilaisille klassisen musiikin lajeille. Miten on Mikkelin modernin musiikin, vanhan musiikin, kuorokonserttien tai vaikkapa puupuhallinmusiikin tarjonnan laita tällä hetkellä? Hiljaista lienee.

Jos tilaajalähtöinen tukijärjestelmä olisi kuntien kulttuurituotannon perusmalli syntyisi Suomeen kulttuurituottajien markkinat, joista kuntien kulttuuritoimesta vastaavat sitten tilaisivat esityksiä. Käytännössä tämä tarkoittaisi vakituista ja laajaa kiertuetoimintaa. Vaikutukset voisivat olla yllättäviäkin, esim. korkeatasoiset, mutta helppojen lokeroiden ulkopuolelle sijoittuvat teokset pääsisivät vihdoinkin tukien piiriin.

Toisaalta järjestelmä antaisi myös kunnille mahdollisuuden profiloitua. Miksei vaikkappa Seinäjoella voisi olla usein erilaisia tango-yhtyeitä keikalla? Voisiko Turku luoda mainetta nykysirkuskaupunkina tai Oulu tanssin tyyssijana? Onko yhden muotin sovittava kaikille? Mikäänhän ei estäisi Lahtea keskittymästä Sinfoniaansa ja Kokkolaa tunnetusti laadukkaaseen Keski-Pohjanmaan kamariorkesteriin.

Tärkein ero nykyisen järjestelmän ja luonnokseni välillä on järjestelmän peruslähtökohta. Onko tarkoituksena tuottaa monipuolista kulttuuritarjontaa vai tarjota pysyviä kuukausipalkkaisia virkoja muusikoille? Onko kunta tilaaja vai tuottaja? Luodaanko rakenteita vai sisältöjä?

Klassisen musiikin suhteelliselle asemalle ja klassisten muusikoiden toimeentulon säännöllisyydelle ehdotukseni on tietysti heikennys. Mutta onko nykyinen järjestelmä todellakin niin ainutlaatuisen fantastinen, että se kannattaa säilyttää hinnalla millä hyvänsä? Miksei valtio tunnu olevan lainkaan huolissaan jazz-, pop ja kansanmuusikoiden toimeentulosta? Tanssijoista ja sirkustaiteiljoista puhumattakaan.

Suomalainen orkesteri- (ja teatterilaitoksen) raskaus ja sisältö ilmentää syntyaikansa yhteiskunnallista ideologiaa. 1970-luvulla vain klassinen musiikki nähtiin tukemisen arvoiseksi ja toisaalta ay-liikkeen mielestä vakituinen kuukausipalkkainen työ oli ainoa oikea hyväksyttävä tapa synnyttää työpaikkoja kulttuurialalle. Kumpikaan näistä perusteista ei ole enää aikoihin pitänyt paikkaansa.

Muukin kulttuuri tarvitsee tukensa ja toisaalta kuukausipalkkainen järjestelmä on täysin sopimaton monien taiteenlajien tukimuodoksi. (Miltä Seinäjoen kaupungin jazz-kvartetti eläkevirkoineen kuulostaa? Samat patut veivaamassa Autumn Leavesia joka viikko 35 vuotta Seinäjoen kaupungin jazzklubin nurkassa? Eipä kovin mielenkiintoiselta…)

Suomeen on luotava tukijärjestelmä, joka mahdollistaa nykyistä joustavammin taiteen tukemisen taiteenlajien omilla ehdoilla. Ja jos kulttuurin rahoitus on Suomessa nollasummapeliä, tarkoittaa tämä käytännössä klassisen musiikin rahoituksen selvää heikentämistä. Jos taas pelaamme nollasumma-plus -peliä, voidaan nykyinen järjestelmä säilyttää entisellään, kyllähän sekin korkealaatuisia lopputuloksia tuottaa.

Suuri pelkoni on, että järkähtämätön klassisen musiikin ”saavutettujen etujen” puolustus johtaa ennemmin tai myöhemmin koko järjestelmän hallitsemattomaan alasajoon huoltosuhteen heikentyessä ja klassisen musiikin arvostuksen laskiessa. Mikkelin valtuustoaloite orkesterin lakkauttamiseksi oli ensimmäinen lajiaan mutta ei varmasti viimeinen. Tämä olisi tuhoisaa kaikelle suomalaiselle kulttuurille, ei vain klassiselle musiikille.

Suomalaiselle uutta luovalle kulttuurille ”vapaapohjainen” järjestelmä olisi suuri mahdollisuus. On aikalailla päätöntä, että korkeatasoista suomalaista uutta musiikkia on helpompi kuulla muissa pohjoismaissa, Keski-Euroopassa tai jopa Japanissa kuin Suomessa! Kokemuksesta tiedän kysyntää löytyvän, kunhan taiteilijat vain saadaan suurten asutuskeskusten ulkopuolelle esiintymään.

”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi”

Tuoreesta Rondo-lehdestä löytyy Kare Eskolan kirjoittama juttu ”Nykyetno elää klubeilla”, jossa mm. allekirjoittanut pääsi haastateltavana kertomaan näkemyksiään kansanmusiikin tilasta. Kaiken sanomani takana seison, mutta muutamat ”soundbitet” ovat siinä määrin poleemisia, että parempi varmaan tarkentaa näin blogilla vielä mitä tarkoitin.

– Olisihan se hirveä menetys, jos kansanmusiikki typistyisi konserttisalimusiikiksi, sanoo kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi Hannu Oskala. – Se on niin paljon muutakin. Ja aika tärkeässä yhteydessä kaljaa juovaan kansaan.

Ei. Kalja ei ole elinehto kansanmusiikille. Ihan selvinpäinkin voi soittaa ja kuunnella. Mutta mielestäni myös vapaammassa klubiympäristössä pitää kansanmusiikkia olla kuultavissa – erilaiset yleisökontaktit synnyttävät erilaista musiikkia. Jos soitamme vain konserttisaleissa hiiren hiljaa pysyttelevälle yleisölle, etäännytään ko. musiikin alkuperäisestä esitystilanteista turhan kauas. Ei Otto Hotakaisen rytmikäs polkka-tyyli syntynyt kirkossa, soiton piti kuulua tanssin paukkeen ja ihmisten hihkumisen yli akustisestikin, siksi nykykorvaan jo turhankin voimakas jousen käyttö oli tarpeen.

Klubitoiminta tuntuu erittäin luontevalta kodilta suomalaiselle nykykansanmusiikille. Toki lajityyppi elää myös kesäfestivaaleilla, tanhuväen häissä, maakuntien haitarikerhoissa ja niissä ”intiimeissä konserteissa”. Mutta tulevaisuuden kannalta nuorten aikuisten kaupunkiarki on erityisen tärkeä kohde.

Ongelmana on, kuinka saada toimintaan jatkuvuutta. Nuoret huippumuusikot pyristelevät edelleen ilman vakiintunutta estrdia.

– Perinnearkkua ei kukaan jaksa pyörittää kymmentä vuotta pidempään vapaaehtoistyönä, arvoi Hannu Oskala. – Se on ensisijaisesti pilotti, joka näyttää valtiovallalle, että tällaiselle musiikille on sekä tarjontaa että kysyntää, eikä se edes maksa paljon.

Oskalan toiveissa on, että kun formaatti nyt on synnytetty, sille heltiäisi vakiintunutta tukea, ja huipputason nykyetno-osaajille saataisiin sellaisia keikkoja, joita olisi mukava sekä soittaa että kuunnella. Oskalalla riittää ideoita – valtio voisi vaikkapa kilpailuttaa ohjelmapalveluyrityksiä järjestämään kansanmusiikkikiertueita.

Käsittääkseni Britanniassa ainakin osa valtiollisesta kulttuurista toimii juuri näin; ohjelmatoimistoja kilpailutetaan tuottamaan erilaisia kiertueita. Näin raskasta byrokratiaa tarvitaan mahdollisimman vähän ja rahan käyttö keskittyy erilaisten kulttuurisisältöjen järjestämiseen. ”Kaupallisten ohjelmatoimistojen” käyttö ei kerro mitään sisällöistä – kyllä täysin ”epäkaupallisellakin musiikilla” on omat agenttinsa ja managerinsa, jos sille vain luodaan ”markkinat”.

Oskalan mukaan suomalainen orkesterilaitos on luonut muusikkostandardin, joka on poikkeuksellinen muusikkouden historiassa: muusikon, joka nauttii kuukausipalkkaa ja soittaa omassa orkesterissaan neljä konserttia kuukaudessa.

– Se on mukava formaatti ja auttaa asuntolainan saamisessa, ja on valitettavaa, että ne vakiintuneet edut on unohdettu muiden musiikin lajien edustajilta, polemisoi Oskala.

Kansanmusiikille hän ei kuitenkaan toivo samanlaista järjestelmää – ei uusia Tallareita:

– Freelancerius on tälle genrelle lähes elintärkeää, siis se että kokoonpanot ja esiintymispaikat vaihtelevat.

Ja huh. Älkää nyt kukaan vaan ymmärtäkö tätä lausahdusta siten, että haluaisin romuttaa koko nykyisen klassisen musiikin orkesterilaitoksen. Se on erinomainen järjestelmä siihen mitä se tekee: tarjoaa klassista orkesterimusiikkia kuultavaksi elävänä ympäri Suomen. Ja vaikka seuraavissa kappaleissa esitänkin tiukkaa kritiikkiä nykyiselle systeemille, täytyy muistaa, että orkesterilaitoksella on paljon positiivisia ”ulkoisvaikutuksia”, joiden arvoa ei voi taskulaskimella mitata. (Esim. kuinka parikymmentä muusikkoa/näyttelijää/tanssijaa vaikuttaa pienen paikkakunnan henkiseen ilmapiiriin, jonka mukaan vaikkapa korkeakoulutetut lääkärit saattavat valita asuinpaikkansa.)

Täysin ongelmaton järjestelmä se ei silti ole. Ravistelemiselle on tarvetta. Ja laitoksen puolustajien parista huokuva muutosvastarinta jo pelkälle kriittiselle tarkastelulle on mielestäni pitkällä tähtäimellä vahingollinen myös klassisen musiikin tulevaisuudelle Suomessa. 1970-luvun perusteluilla ja organisaatioilla ei pärjätä enää 2010-luvulla.

1. Klassista musiikkia on paljon muutakin kuin orkesterimusiikki. Tarjoaako nykyinen orkesterilaitosjärjestelmä parhaan kattauksen koko sitä kirjoa, mitä ns. klassinen musiikki pitää sisällään? Miksei jähmeän kuukausipalkkaisen järjestelmän ohessa (tai jossain päin Suomea tilalla) voisi olla myös ns. klassisen musiikin kiertuepohjaista toimintaa? Vanha musiikki, kamarimusiikki (klassisen musiikin pienkokoonpanot 2-8 henkeä), uusi musiikki ja solistien resitaalit joutuvat suotta paitsioon yksipuolistavan orkesterilaitoksen vuoksi.

2. Ns. klassisen musiikin orkesterisoittajat ovat valtion tarjoamien työtilaisuuksien ja pitkäkestoisten työpaikkojen suhteen kohtuuttoman paljon paremmassa asemassa kuin muiden musiikinlajien edustajat. Suomesta löytyy n. 1000 kuukausipalkkaista klassista muusikkoa, n. 20 jatsaria (UMO) ja 5 kansanmuusikkoa (Tallari). Tilanne ei ole kestävä. Onko mitään järkeä, että suuri osa eturivin jazzmuusikoistamme ansaitsee leipänsä opettamalla samalla kun klassiset muusikot voivat keskittyä soittamiseen? Ei.

3. Orkesterilaitosjärjestelmä keskittää musiikkitilaisuudet maantieteellisesti suuriin asutuskeskuksiin, vaikka lähes jokaisessa niemenmutkassa maassamme on jokin konserttitoimintaan soveltuva tila. (Kirkko, auditorio, jumppasali jne.) Kulttuurin kiertuetoimintaa kehittämällä voitaisiin korkeatasoisia elävän taiteen kokemuksia saada huomattavasti suuremmalle osalle väestöä. Maaseutu ei pysy elävänä pelkillä maataloustukiaisilla.

4. Orkesterilaitos on taiteen tuotantomuotona jähmeä ja ei sovellu kaikille musiikinlajeille sellaisenaan. Vaikka esim. Tallari on tehnyt hienoa työtä viimeiset parikymmentä vuotta, ei se kuitenkaan edusta sellaista kansanmusiikin kuvaa, joka mielestäni on elävintä ja tuoreinta. Freelancerius, jatkuva muutos, kehittyminen ja vaihtuvat kokoonpanot, jotka ovat mielestäni vahvasti sekä kansanmusiikin että jazzin ytimessä tuntuvat vastakohdalta kuukausipalkkaiselle eläkeviralle.

Viime aikoina on myös puhuttu paljon kulttuurialojen ylikoulutuksesta. Tavallaanhan tämä pitääkin paikkansa; nykyisellä kulttuurin tuen määrällä läheskään kaikille ei riitä koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Hyvä kysymys kuitenkin on, onko kulttuurin tuen kohdistuminen ja kulttuurin tuen kokonaismäärä kohdallaan maassamme? Ei kai kukaan voi väittää, että Suomessa olisi aivan liikaa kulttuuritilaisuuksia kautta maan? Kulttuurin valtakunnallinen tarjonta ei suinkaan ole yhtä laajaa ja monipuolista kuin Helsingin konserttikalenterista voisi päätellä. Pullonkaula on järjestelmän tarjoaman tuen muodoissa.

Jazzille, kansanmusiikille ja muillekin ”epäkaupallisen, mutta korkeatasoisen musiikin muodoille” tuleekin kehittää oma tukijärjestelmänsä, joka mahdollistaa konserttitoiminnan kaikkialla maassamme. Ja miksi rajoittua vain musiikkiin? Mm. maantieteellinen keskittyminen on musiikkia räikeämpää esim. nykytanssin saralla. Kulttuurin tuki pitäisi voida irroittaa laitoksista tiukkoine genrerajoineen, ja kohdistaa tilaisuuksiin.

Miltä näyttäisi ulkoistettu kulttuuri? Miksei kulttuuria voisi ulkoistaa? Täytyykö jokaisella kunnalla olla täysi koko kulttuurituotannon ketju palkkalistoillaan? Eikö asiantunteva tilaajaorganisaatio riittäisi? Onko kulttuuritoimen tärkein tehtävä taata kuukausipalkkaisia virkoja taidealoille vai tuottaa mahdollisimman monipuolisia ja korkeatasoisia tilaisuuksia kuntalaisille?

Itse asiassa ns. taiteen vapaa kenttähän on jo ulkoistettua, kunnille ja valtiolle äärimmäisen edullista taidetta. Hyvänä esimerkkinä hyvin tuntemani Tanssiteatteri Hurjaruuth, joka saa Helsingin kaupungilta vuosittain vähemmän tukea kuin mitä se maksaa Kaapelille (kaupungin kiinteistö) vuokrana. Kaupunki ei siis tavallaan tue Hurjaruuthin korkeatasoista esitystoimintaa eurollakaan.

Vapaa kenttä kunniaan ja rahoitus nousuun! Lukekaa koko juttu kamu-klubeista tuoreesta Rondosta. Hop!

mikkelin tauti

HS uutisoi, että Mikkeli haluaa lakkauttaa orkesterinsa.

Kaupunki supistaa toimintaansa tänä vuonna miljoonilla euroilla muun muassa vähentämällä laitospaikkoja. Karsittavaa halutaan löytää myös 12 soittajan jousiorkesterista, joka maksaa kaupungille vuosittain runsaat 400 000 euroa.

”Samaan aikaan pannaan mahdollisesti vanhuksia vanhainkodista ulos, niin tämä ei oikein synkkaa yhteen”, kaupunginvaltuutettu Erkki Paasonen (sd) sanoo.

Olen itse kotoisin Savonlinnasta ja valtuutettujen ajatuksenjuoksu kuullostaa tutulta. Vanhassa kotikunnassani jokavuotinen spektaakkeli oli valtuuston kokous, jossa naristiin Savonlinnan Oopperajuhlien avustuksesta. Markka-aikaan muistaakseni noin miljoona.

”Herrojen leikkejä me vaan täällä kustannetaan” totesivat kansan syvät rivit useammankin kerran Itukan ja Savonmuan mielipide-palstoilla.

Muistaakseni oopperajuhlat toivat kaupunkiin noin 20 miljoona markkaa. Eli kunnan sijoitus oli äärimmäisen tuottava. (Summat hatusta, mutta suuntaa-antavia.)*

Adressi kuvastaa erittäin hyvin sitä henkistä ilmapiiriä minkä vuoksi en voi kuvitellakaan muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Ahdistava, tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt, kulttuurivihamielinen, rasistinen – kaikkea muuta kuin suvaitseva, luova ja avoin. Pienellä paikkakunnalla, jossa ”kaikki tuntevat toisensa” kyräily ja kyttääminen on sääntö, ei poikkeus.

Mikkeliläisten valtuutettujen kannattaisi tutustua valtion orkesterilakiin; kunnan 400 000 euroa on vain osa orkesterin budjetista. Valtio piffaa loput. Orkesterilaiset ovat siis kunnalle kannattavia! Muusikot pienipalkkaisina myös käyttävät palkkansa pääosin Mikkelissä ostaen palveluja, tavaraa ja muusikkojen alkoholinkäytön tuntien ravintolatkin ovat jousiston olemassaolosta hyötyneet. Orkesteri säteilee siis ympärilleen taloudellistakin hyötyä.

(En voi kieltää sitä, että orkesterilaitosjärjestelmä luotiin tyystin toisenlaiseen aikaan. Musiikin muodot, tekijät, kysyntä ja tarjonta ovat sittemmin muuttuneet. Summalla, minkä Mikkeli käyttää orkesteriinsa olisi saatavissa huomattavasti suurempi määrä konsertteja toisenlaisella rakenteella. (Palannen tähän ja mm. pienyhtyeiden kiertuetoimintaan liittyviin kysymyksiin lähitulevaisuudessa, stay tuned.))

Viime vuosina on ollut paljon puhetta ns. luovasta luokasta. Mikkeli näyttää hyvän esimerkin, miksi Suomessa luova talous on keskittynyt vain suurimpiin keskuksiin, jos sinnekään. Toimiva talouselämä ja yhteiskunta tarvitsee muutakin kuin pelkät luut! Lihaa ja verta! Teatteri, orkesterit, museot, kansalaisopistot, urheilujoukkueet ym. muodostavat kokonaisuuden, joka jo pelkällä olemassaolollaan tekee paikkakunnasta houkuttelevamman.

En usko, että tämänkertainen itäsuomalainen keskustelu tulee jäämään yksittäistapaukseksi, huoltosuhteemme kun ei ole muuttumassa tuottavammaksi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Ja niin karua kuin se kulttuurin ammattilaiselle onkin; ”first things first” – moni asia menee kulttuurin edelle. Erittäin todennäköisesti maakunnalliset orkesterit kuihtuvat pois seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Mitä niiden tilalle tulee, jos mitään, jää nähtäväksi.

Kysymys mielestäni kuitenkin kuuluu: onko Suomi niin köyhä, ettei sillä ole varaa enää kulttuuriin?

Ei sinne päinkään. Valtiomme on varakkaampi kuin koskaan aiemmin. Samoin kansalaiset.

Mistä sitten kiikastaa? Onko kyse ajasta, zeitgeist ei ole myötä? Miksi arvoviisarimme on kääntynyt oikealle? Mihin kehitys johtaa? Mitä on suomalaisuus ilman suomalaista kulttuuria? Eikö sivistys ole koko demokraattisen valtiojärjestelmän ydin?

Muutama päivä sitten Hesari kirjoitti Rauta-ajasta, Paavo Haavikon kalevala-tulkinnasta. Viimeiset kappaleet jäivät kaivertamaan:

Juha Itkonenkaan ei pidä Rauta-ajan tapaisen työn tekemistä kovin mahdollisena nyt.

”Se oli niin kokonaisvaltaisen häpeilemättä kulttuuria ja taidetta, että on vaikea kuvitella, että tällainen hanke toteutuisi tv:ssä vuonna 2008. Noin radikaalia käsikirjoitusta olisi mahdotonta saada läpi.”

”Ollaanhan me konservatiivisempia kuin ne”, Itkonen sanoo, viitaten Rauta-ajan tekijöiden sukupolveen.

”Ne oli radikaaleja. Radikaalius oli niiden identiteetti. Me ei olla sellaista onnistuttu kehittämään itsellemme. Ei sukupolvena, enkä ainakaan minä kirjailijana.”

Tunnistan tästä itseni, radikaalius ei ole ensimmäinen sana millä kuvaisin itseäni tai ikätovereitani. Me olemme nössöjä, ja päätavoiteemme tuntuu olevan kiipiminen edellisen sukupolven luomilla rappusilla. Me emme kyseenalaista. Ehkä sekin on vain osa luontevaa kehitystä? Mikä voisi luoda skandaalin nykyään (Marskin korsettia ja Smedsin tuntematonta lukuunottamatta)? Ei ole kuvia kaadettavaksi. Ja kuvien kaataminenkin on niin pirun tylsää. Jos konvention rikkominen on konventio, niin mitä silloin voi tehdä? Ahh, ihanan postmodernia. Tai post-postmodernia, mene/tiedä. Web 4.0, anyone?

Meillä on opittavaa 70-lukulaisesta anteeksipyytämättömyydesä. Kunnioitan osastomme professoria Heikki Laitista juuri sen vuoksi, että hän on ikuinen radikaali, idealisti. Viime syksynä kansanmusiikin kiertuetoimintaa käsitelleessä seminaarissa hän oli ainoa keskustelija, joka toi ”taloudellisten argumenttien” oheen myös kulttuurisen; kulttuuria on tuettava, jotta meillä olisi kulttuuria. Se on ajatus, jota ei enää kuule usein esitettävän. ”Me kulttuurialan toimijat” olemme ostaneet kaupallisen ja taloudellisen diskurssin, jossa kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä mitään itseisarvoa, se on vain väline jollekin muulle. Me olemme typistäneet itse itsemme lisäarvon tuottajiksi.

Ja loppujen lopuksi nimenomaan itseisarvoinen taide on sitä pysyvintä, arvokkainta, parhaimmillaan jopa yhteistä identiteettiämme määrittävää.

Suomessa tulee olla korkeatasoista kulttuuria saavutettavissa kaikialla. Sen tulisi olla perusoikeus. Kiinteä osa mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Toivottavasti Mikkeli ei lakkauta orkesteriaan. Pelkään pahoin, että se vain ajan kysymys. Tänä vuonna sitä ei ehkä vielä tehdä, mutta viiden vuoden kuluttua kyllä.

Suomen henkinen maisema tulee muuttumaan. Tämän maan ”idea”, suomenruotsalaisten johtama nationalistinen projekti, perustui kultturille, korkea-kulttuurille; jalostetulle kielelle, musiikille ja taiteelle. Nyt olemme ilmeisesti valmiita hylkäämään sen.

Mitä meillä on tarjota tilalle?

Mitä jää jäljelle, jos se otetaan pois?

IHANAA LEIJONAT, IHANAAAAAA! VAIKKA TEKEE KIPEEÄÄ, EI HAITTAAAAAAA!

*Heh, Savonlinnan kulttuurielämässä on yksi poikkeus, jota ei voida lakkauttaa: kaupunginteatteri. Sattumalta kiinteistön, jossa se toimii, omistaa paikallinen työväenyhdistys. MOT, tutkimisen paikka! Backmanin Jounilta voi kysyä yksityiskohtia.