ne on ne pienet jutut

Tuli taas eilen käytyä fillarilla keskustassa. Ei ole tehty asiointia liian helpoksi ei. Mukulakivikaduilla pyöräilyn tuntee ranteissaan, pyörätiet katkeavat välillä täysin sattumanvaraisesti ja lasin sirpaleita on lähes joka nurkalla.

Pyöräilyn vastainen perusasenne tulee kuitenkin parhaiten esille ”pienistä seikoista”.

Pyöräilijät! Hajurako! Fillarit pois meidän nurkilta! Entäs autoilijat?

Aaaahhh! 600 uutta paikkaa! Tervetuloa!

Stockmannin mukaan:

Stockmann Q-Park on viiden tähden pysäköintilaitos. Sen valtteja ovat valoisuus, siisteys, turvallisuus, pysäköinnin helppous ja kaupungin paras sijainti. Se tarjoaa keskusta-alueen tilavimmat parkkiruudut 600 autolle.

Miksei Stockmannila ole edes pientä fillariluiskaa? Suora ajoväylä kellarin polkupyörä-osastolle? Pieni siisti pyöräparkki Espalle? Varmasti halvempaa lystiä kuin tunneleiden louhiminen Ruoholahdesta saakka. Ylipäätään julkisilla, jalan tai fillarilla asiointia helpottaisivat selvästi pienemmät investoinnit kuin mitä autoilun helpottamiseksi tehdään. Keskitetty ja edullinen tavarankuljetuspalvelu keskustan liikkeille pääkaupunkiseudulle? Säilytystavaralokerot ”shoppailukokemusta” heikentäviä nyssäköitä varten?

Lisäksi toivottavaa olisi että maanpäällistä pysäköintiä vähennettäisiin samassa suhteessa kuin mitä paikkoja louhitaan maan alle. Nyt Pohjois-Espalta autot pois ja jalkakäytävät, pyörätiet ja terassit levämmäksi! Lisää kävelykeskustaa heti!

Kuulin asiaan liittyen mielenkiintoisen huhun Ruoholahdessa työskentelevältä ystävältäni. Hänen mukaansa osa Stockmannin pysäköintilaitoksen käytöstä on ”läpikulkuliikennettä”. Halvimmalla 1€ pysäköintimaksulla (12 minuuttia arkisin) saa ajaa ruuhkatonta tunnelia pitkin Ruoholahdesta Manskulle. Kuulemma kannattaa.

Tämä ei varmaankaan ollut alkuperäinen tarkoitus? Jos huhu on lainkaan paikkansa pitävä voidaan tästä päätellä ainakin se, että suomalaiset olisivat valmiita hyväksymään tietullit, jos niiden avulla voidaan sujuvoittaa liikennettä. Onko ruuhkamaksujenkaan vastustus niin absoluuttista autoilijoiden keskuudessa kuin usein annetaan ymmärtää?

sotiiko suomi?

Charly Salonius-Pasternak avasi viime viikolla vihdoin keskustelun Suomen roolista Afganistanissa. Hänen mukaansa Suomi on sotaa käyvä maa:

Vaikka suomalaiset sotilaat eivät osallistu hyökkäysoperaatioihin, vastustajan ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta he ovat selvästi sodan osapuoli. Afganistanin-operaatiossa Suomi on ylittänyt merkittävän käytännöllisen ja moraalis-eettisen rajan.

Salonius-Pasternak ei kuitenkaan pitänyt tätä lähtökohtaisesti negatiivisena seikkana vaan totesi ainoastaan että

Kyseisen rajan ylittämisen pitää olla mahdollista. Toisaalta niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin olisi parasta tietää jo ennen operaatioon lähtöä, millä puolella periaatteellista rajaa toimitaan ja mitä tehdään, jos raja ylitetään.

Valitettavasti tällainen älyllinen rehellisyys ei suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa ole sallittua.

”No ei todellakaan” puolustusministeri Häkämies vastaa kysymykseen, onko Suomi sodassa. ”Suomi on mukana YK:n operaatiossa. Tilanne on tavattoman vaikea, mutta väite että Suomi olisi sodassa ja että päättäjät eivät olisi sitä tiedostaneet, on vailla pohjaa.” ”Ei missään nimessä, ja minun mielestäni on vastuutonta väittää toisin”, ulkoministeri Stubb vastaa samaan kysymykseen. ”Tämä on kriisinhallintaoperaatio YK:n mandaatilla. Kuten presidentti on todennut, nämä ovat vaarallisia paikkoja. Onneksi meillä on kalusto kunnossa. Ei näihin tilanteisiin mennä kevyin askelin.”

Wikipedian ”Sota”-artikkelin mukaan:

Melvin Smallin ja J. David Singerin sekä Karl W. Deutschin ja Dieter Senghaasin määritelmän mukaan aseellinen konflikti muuttuu sodaksi mikäli konflikti täyttää seuraavat ehdot:

1) Laajuus: yli 1000 ihmistä/vuosi tapetaan sotatoimista johtuvista syistä.

2) Suunnitelmallisuus: mikäli konflikti on etukäteen valmisteltu, ja/tai sitä ylläpidetään suurten järjestäytyneiden yhteisöjen toimesta

3) Laillisuus: konflikti on vakiintuneiden hallinnollisesti tai näennäisen hallinnollisesti järjestäytyneiden yhteisöjen laillistama, jolloin suurimittaista tappamista ei pidetä rikoksena vaan velvollisuutena.

On selvää että Afganistanin konflikti täyttää nämä ehdot. Ja vaikka suomalaiset sotilaat eivät osallistukaan päivittäisiin taistelutehtäviin etulinjassa on Suomi silti osallinen sodassa. On järkyttävää että Suomessa ei kyetä keskustelemaan rehellisesti edes näin päivänselvästä seikasta.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Vetäytyä saman tien? Ei. Olen samaa mieltä Pertti Salolaisen kanssa; suomalaisia ja muita kansainvälisiä joukkoja tarvitaan juuri nyt ennen vaaleja Afganistanissa enemmän kuin koskaan aiemmin. Toisinaan pasifistinkin on pakko tunnustaa että aseellinen voima on tarpeen.

Mutta milloin Afganistanin sota loppuu? Mikä on sen tavoite? Länsimainen demokratiako ja tasa-arvoinen sekulaari yhteiskunta? Hammashuolto kaikille alle 16-vuotiaille? Miten määritellään voitto? Milloin joukot voidaan vetää pois?

Näihin kysymyksiin on toki osittain mahdotonta vastata, mutta toivoisin silti että suomalaiset päättäjät pyrkisivät keskusteluun, jossa puhuttaisiin asioista eikä kinasteltaisi semantiikasta.

YK:n rauhanturvaamistehtävä Kyproksella alkoi vuonna 1964 – 45 vuotta sitten. Onko ”lännellä” pitkäkestoista strategiaa Afganistanin kriisiin, joka voitaisiin ääneen lausua? Onko ISAF:n tarkoitus hallita maan turvallisuutta vielä 2040? Miksei tällaisesta mahdollisuudesta edes keskustella, vaikka se on mielestäni vähintään yhtä realistinen kuin maan turvallisuustilanteen paraneminen heti tulevien vaalien jälkeen sellaiseksi, että läntiset joukot voidaan vetää pois jouluun mennessä.

Mikä olisi ”kansan reaktio” jos tunnustaisimme olevamme mukana vyyhdissä, joka ei ratkea kuukausissa tai vuosissa vaan mahdollisesti vasta vuosikymmenten raskaan prosessin jälkeen. Saimmeko  2000-luvulle kantilaisen ikuisen rauhan sijaan ikuisen sodan?

kuluttajan oikeudet

Viime aikoina tekijänoikeuskeskustelussa on ponnahtanut esille termi ”kuluttajan oikeudet”. Täsmällistä määritelmä mitä näillä oikeuksilla tarkoitetaan en ole löytänyt. Olen kokenut, että niitä käytetään enemmänkin ”poliittisena koodisanana” osoittamaan sympatiaa ”tekijänoikeusaktivisteille”. Vähän samaan tapaan kuin Ameriikoissa ”empaattinen” tuomari tarkoittaa aborttioikeuksien puolustajaa.

Tottakai kuluttajalla on myös oikeuksia. Niitä suojaa kuluttajansuojalaki. Kuluttajaliiton mukaan:

Kuluttajan velvollisuus on maksaa tavaran tai palvelun hinta kokonaan ja sovittuna aikana.

Myyjän velvollisuus on toimittaa sovitunlainen tuote sovittuna aikana ja sovittuun hintaan.

Selvästikään kuluttajan oikeudet eivät anna lupaa ladata mitä vain milloin vain huvittaa. Mitä uusia kuluttajan oikeuksia sitten digitaalisella ajalla tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin voisi ja pitäisi mielestäni liittyä?

1. Oikeus konvertointiin

Mielestäni kuluttajalla pitää olla oikeus muuttaa ostamansa digitaalinen teos omaan käyttöönsä johonkin toiseen formaattiin. Esimerkiksi täytyy olla laillista muuttaa CD-levy mp3-tiedostoiksi.

Teknisesti tähän seikkaan liittyy mielestäni kuluttajan oikeus heikentää kopion laatua eli ostettuaan dvd:n kuluttajalla on oikeus pienentää kuvakoko vaikkapa luuriin sopivaksi, mutta dvd:n hankkiminen ei oikeuta lataamaan blu-ray (HD) -tasoista kopiota vertaisverkoista. Täydellisessä maailmassa joskus tulevaisuudessa ”laadun päivittämisestä” maksettava hinta voisi tietysti olla pienempi kuin täyslaatuisen HD-kopion hinta.

2. Oikeus käyttää teosta millä tahansa laitteella

Mielestäni kaikki DRM ym. tekniset rajoitteet ovat:
a) tuhoon tuomittuja – ne voidaan joka tapauksessa kiertää
b) vahingollisia tekijänoikeudenhaltijoiden imagolle – miksi potkia nilkoille niitä, jotka ostavat laillisen tuotteen?
c) väärin kuluttajaa kohtaan

Kannatan vahvasti avoimia tiedostoformaatteja, jotka toimisivat laitteella kuin laitteella.

Myös koska kopioiden tekeminen yksityiseen käyttöön on – ja tulee ollakin sallittua – on kaikenlaisten kopiosuojausten käyttö paitsi typerää myös aidosti kuluttajien oikeuksia vahingoittavaa.

3. Internet on globaali, joten maantieteellisistä rajoitteista pitäisi luopua

Dvd-levyjen aluekoodaus on hyvä esimerkki järjestelmästä, joka ei edistä juuri kenenkään hyvinvointia. Miksen saisi ostaa Japanin matkalta dvd-levyjä ja katsoa niitä tietokoneellani koto-Suomessa? Kulttuuri on globaalia – kun digitaalinen kopio julkaistaan, on sen hankkiminen oltava mahdollista mistä päin maailmaa tahansa.

Jo nyt joka tapauksessa kaikkien maantieteellisten rajoitteiden kiertäminen on paitsi mahdollista myös helppoa – dvd-levyistä ja -soittimista saa aluekoodit helposti pois ja Amerikan iTunesiin pääsee leffaostoksille sopivan proxyn avulla. Tekniset rajoitteet ovat typeriä ja turhia.

4. Kuluttajan oikeus ostamaansa teoskappaleeseen

Viime viikolla Kindlen omistajat, jotka olivat ostaneet George Orwellin teoksia, havaitsivat kirjojen hävinneen lukulaitteistaan. Ostohinta oli hyvitetty käyttäjätileille, mutta silti temppu oli typerä ja tulisi mielestäni oikeastaan olla jopa laiton.

Fyysisessä maailmassa tekoa voisi verrata siihen, että Akateeminen kirjakauppa murtautuisi asuntooni yöllä, nappaisi osan kirjoista pois hyllystä ja jättäisi tilalle ostokuponkeja. Ei näin pitäisi saada toimia oli alkuperäisen lisenssin ehdot minkälaiset tahansa.

Kun teos on julkaistu ja myyty kuluttajalle tulee kuluttajalla olla oikeus säilöä sitä juuri niin kuin haluaa, juuri niin pitkään kuin haluaa.

Ja miksi, oi miksi, Kindlestä piti napata pois juuri Orwellin teokset?

5. Oikeus yksityiseen kopiointiin

Kuten tekijänoikeuslaki nykyäänkin sallii, tulee käyttäjillä olla lähtökohtainen oikeus jakaa hankkimiaan teoksia kohtuullisesti yksityiseen käyttöön.

Kohtuullista yksityistä käyttöä ei ole esim. musiikkikirjastonsa jakaminen LimeWirellä, mutta vaikkapa ”mixtapen” tekeminen tyttöystävälle mielestäni on.

(Jotenkin fyysisessä mixtapessa on kyllä yhä enemmän hehkua kuin vaikka kuinka suurella sydämellä laaditussa Spotify-soittolistassa… :)

—-

Nämä ovat mielestäni ”kuluttajan oikeuksia”, jotka toteutuvat tällä hetkellä puoli tiehen ja aiheuttavat turhia hankaluuksia, mielipahaa ja vaikeuttavat  kulttuuristen ilmiöiden leviämistä. Edellä kuvailemani ”uudet oikeudet” eivät mielestäni ole myöskään pahasti ristiriidassa perinteisten tekijänoikeuksien kanssa.

Jos joku muuten tietää mitä kuluttajanoikeuksilla oikeasti tarkoitetaan to-keskustelussa, valaiskaa minua. Olen aidosti kiinnostunut kuulemaan.

verinen mies

Oltiin männä viikolla keikalla Viitasaarella ”Musiikin aika” -festivaaleilla.

Keikkapaikkamme oli hotelli Pihkurin ”klubi” – normaalisti varmaankin paikallisten humppatanssien keskipiste.

Pääsimme paikalle puoli kahdeksan maissa ja aloimme keikkavalmistelut; ruokailun ja sound checkin.

Mutustimme kaikessa rauhassa paistettua kananrintaa ja kävimme vuorotellen testaamassa soittimiamme lauteilla kun aulaan tuli mies, joka alkoi vaatia henkilökunnalta kovaan ääneen tupakkaa ja viskiä. Aivan tuhannen kännissä tietty. Tiedättehän, sellaisessa kaamostilassa, johon pääsee vain pitempiaikaisella ja määrätietoisella harjoittelulla. Pistin merkille myös miehen pelottavan näköisen fyysisen tilan – käsivarsissa oli verta ja naamassakin näytti olevan jotain naarmuja. T-paita oli musta, joten siinä ei näkynyt mitään. Oletin äijän kaatuneen pahasti.

Henkilökunta toimi esimerkillisesti: toinen tarjoilijoista ehdotti tyypille että ”Mennääs tuonne ulos, niin tarjoan sulle tupakan.” Menivät. Muutaman minuutin kuluttua ulkoa kuului mekkalaa ja tyyppi olikin sitten raudoissa pihalla. Poliisit käväisivät sisällä kysymässä tarjoilijoilta mitä herra oli tehnyt sisällä ja lähtivät pois.

Ei siitä sen enempää. Mentiin alakerran ”bäkkärille”, juotiin kaljat ja soitettiin keikka moderneista säveltäjistä ja klassisista muusikoista koostuneelle yleisölle. Hämmentävä meno. Kaikkien biisien jälkeen taputettiin, soiton aikana ei kuulunut keskustelua ja vasta viimeisten kappaleiden aikana jokunen nuorempi nainen uskaltautui tanssilattialle. Ihan niinkuin oltaisiin oltu oikeassa konsertissa. No, suomalaiset ovat jähmeää kansaa.

Keikan jälkeen kuulimme, että näkemämme hahmo oli puukottanut viereisessä kerrostalossa kaksi miestä ja haavoittanut kahta naista. Tullut suoraan tappopaikalta sound checkiimme.

Kylmäsi. Samaan aikaan kun touhusimme omiamme Pihkurin aulassa, 30 metrin päässä oltiin oltu puukkohippasilla. Onneksi kukaan meistä ei mennyt väliin kun tappaja tuli aulabaariin. Herra oli uhkaillut pidätettäessä poliisejakin puukolla – virkavalta käytti etälamautinta pysäyttääkseen hänet.

Kuten arvata saattoi, ”tekijän muistikuvat tapahtumista ovat hataria”.

Surullista. Niin kertakaikkisen turhaa.

Suomalaisen pahoinvoinnin stereotyyppi – puukolla kaveri kylmäksi kännissä. En voi välttyä ajatukselta että merkkejä ongelmista on ollut nähtävissä aiemminkin puukkomiehen kohdalla. Oli varmaankin vain ajan kysymys milloin jotain sattuu. Montako aikapommia meillä täällä Suomessa kaduilla kulkee?

Vaikka puukottaja on tietysti syyllinen ja kantaa vastuun teoistaan itse, on osa syyllisyydestä vääjäämättä yhteiskunnan. Täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi kuolla väkivaltaisesti, täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi ajautua tilanteeseen, jossa puukko on ainoa ratkaisu.

Pahasti jeesustelematta toivon, että tuoreen taantuman aikana ei kehdattaisi säästää peruskoulutuksesta, nuoriso-, mielenterveys- ja päihdetyöstä. Ongelmien ratkaiseminen kun tavallisesti maksaa enemmän kuin niiden ennaltaehkäisy.

menkää oikeisiin töihin

Erehdyin jokunen viikko sitten jälleen mukaan erinäisiin nettikeskusteluihin tekijänoikeuksista.

Ei olisi kannattanut. Kukaan ei taatusti tullut hullua hurskaammaksi ja menetin keskellä kauneinta kesää mielenrauhani.

Osa ongelmista liittyy mielestäni nettikeskusteluihin formaattina, osa väiteltävänä olevan asian monimutkaisuuteen ja vain osa todellisiin perusteltavissa oleviin mielipide-eroihin.

Nettikeskustelu on vaikea laji, joka vaatii kaikilta osapuolilta uudenlaista lukutaitoa ja myös foorumeilta kehittynyttä yhteisöllisyyttä (mm. Metafilter), jotta edes jollain tapaa sivistynyt mielipiteiden vaihto olisi mahdollista.

Erityisen hankalaa helposti polveilevissa threadeissa on käsitellä monimutkaisia ja asiantuntijuutta vaatia aiheita kuten esimerkiksi tekijänoikeuksia tai ilmastonmuutosta. Jokainen kun tuntuu olevan aiheen kuin aiheen ekspertti. Välillä vain pelkkien väärien ja vääristeltyjen ”faktojen” kumoaminen veisi sivutolkulla tekstiä.

Ja kun ei niitä kaikkia ääliömäisyyksiä haluaisi jättää oikomattakaan.

Tuoreessa Teostory-lehdessä oli erinomainen juttu, ”10 väärinkäsitystä tekijänoikeudesta” (pdf, s.30), jonka toivoisin kaikkien tekijänoikeuksista kiinnostuneen lukevan on aiheesta mitä mieltä tahansa. Myös lehden Pirate Bay -juttu on vilkaisemisen arvoinen.

Yritän tässä kesän aikana paloitella TO-asiat useamman otsikon alle ja selvitellä niitä ainakin itselleni jos ei kukaan muu niistä selkoa saisikaan.

Kaikkein ikävintä on kuitenkin ollut lukea enemmän ja vähemmän kätkettyä perusasennetta monien kirjoittajien ajattelussa.

Musiikki ei ole työtä. Muusikkohan vain ”haihattelee”, soittelee kitaraansa pellolla maaten heinänkorsi hampaissaan. Puuhastelusta ei makseta muillekaan, miksi ihmeessä näille joillekin ”sanoittajille”, ”säveltäjille” ja ”soittajille” pitäisi rahaa siirtää? Kyllä musiikkia syntyy ilman näitä ”tekijänoikeus-mafiosoja”. Kaikki musiikki on ”yhteistä kulttuuriperimäämme”, jota on saatava jakaa kaikille ilman mitään esteitä! Tehkööt kunnon hommia ja tilutelkoot sitten vapaa-ajallaan.

Uskon, toivon ja tiedän että suurin osa suomalaisista ei näin ajattele, mutta ilmeinen perusaatos on läsnä monen ”piraatin” kommenteissa. Surullista ja ankeaa.

Uskokaa pois. Kyllä tämä työstä käy. Eikä ole aina hauskaa. Huonoa palkkaa, outoja työaikoja ja epävarmuutta löytyy riittämiin. Ei työterveyshuoltoa, ei kuukausipalkkaa, ei pekkaspäiviä. Kuuntelen usein kateellisena ”pätkätyöläisten” tilitystä miten muutaman kuukauden välein on epävarmuutta. Hah. Muusikoiden tienestejä kuvaa paremmin ”tilkkutäkkityöläisyys”.

Vanha vitsi muusikoista, jotka hyppäävät välittömästi junaan kuullessaan että Rovaniemen Tivolin oveen on naulattu satasen seteli, on täyttä totta.

Soitettavaa materiaalia täytyy jonkun tehdä. Se ei synny tyhjästä Ja ei onnistu vain vapaapäivinä, ”oikean työnteon” lomassa.

Hyvä todiste työn tärkeydestä ja ammattitaidon merkityksestä on se kuinka ammattisäveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teokset ovat suomessakin niitä, jotka parhaiten ovat kestäneet ajan hammasta: Junnu & Ilkka Vainio, Topi Kärki, Jukka Virtanen, Saukki, Vexi Salmi, Jukka Kuoppamäki, Kassu Halonen…

Jos edes tämä, mielestäni erittäin yksinkertainen perusasia ei mene jakeluun, niin silloin ”tekijänoikeuskeskustelu” on täysin turhaa. Mitään yhteistä mielipidettä ei voida löytää.