kaupunkisuunnittelun kukkasia, osa 1

Festivaali-Suomea kiertäessä ei voi sulkea silmiään suomalaisen kaupunkisuunnittelun, tai lähinnä sen puutteen, kauneimmilta saavutuksilta. Yksi on kyllä ylitse muiden. Aina käydessä (tai ohi ajaessa) ei voi muuta kuin ihmetellä minkälainen aivoverenkierron häiriö on paikallisilla pampuilla mahtanut olla kun tästä on päätetty.

Hyvät naiset ja herrat, ärade medborgare, saanko esitellä… …*drumroll*… Jyväskylän ohikulkutie! *rimshot*

Kompaktin kokoisen ja toimivan keskustan, jossa tätä nykyä on myös upea kävelykatualue, ja paikallisen vesistön, Jyväsjärven, väliin on rakennettu neli-kaistainen moottoritie suoja-alueineen ja monitasoliittymineen.

Kaunista. Upeaa. Eikö sille ohikulkutielle, jollainen 80-luvulla toki piti rakentaa jokaiseen itseään kunniottavaan asutuskeskukseen (mm. Iisalmen, asukasluku 22 122, sivuitse vie 4-kaistainen ohikulkutie) olisi voinut keksiä mitään muuta reittiä. Esim. kaupungin ohi?

Jo kivikaudelta lähtien ihmisasutukset ovat useimmiten sijoittuneet veden äärelle. Nyt n. 50 metriä leveä elämälle vihamielinen vyöhyke katkaisee kaikki mahdollisuudet luoda kaupungin ja vesistön välille yhteys. Jyväskylän vierasvenesatama ja rantaraitti onkin (ainakin motarilta katsottuna) näivettynyt ja ankea verrattuna samankokoisten (ja jopa pienempien) paikkakuntien rantoihin. Lisäksi kaupungilta jäi saamatta järvenrantatonttien tuomat huomattavat tulot. Uskomatonta ankeutta. Ja täysin itseaiheutettua.

Keski-Suomen kotiseutulaulu

1.

Männikkömetsät ja rantojen raidat,
laaksojen liepeillä koivikkohaat,
ah, polut korpia kiertävät, kaidat,
kukkivat kummut ja mansikkamaat!

Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen,
vuorien huippujen kauneus ylhä,
ah, kotiseutua muistoineen.

2.
Syntymäpaikka kun on sydän Suomen
siis sitä suottako kiittelisin?
Täällähän aukeni ens’ elon huomen,
tänne ma toivon hautanikin.

Täällä on naapuri heimoni verta,
täällä on ystävä voittamaton,
tänne, ah, tänne on kaipaus kerta,
täällä on kaikki, mi kallista on!

Mut hei! Onhan Jyväskylä tosi kiva kesäkaupunki!

kuormafillari

Hankin toukokuussa käytettynä Pashley -merkkisen kuormafillarin. Edellinen omistaja oli tilannut sen suoraan tehtaalta.

Kaunotar. Nyt pari kuukautta kokeiltuani täytyy todeta että olen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Kolme vaihdetta riittävät kaupunkiajoon mainiosti ja mahdollisuus pyöräillä ympäri Helsinkiä hanuri etutarakalla on ollut erittäin kätevä. Pisin ”työmatka” on ollut Vallilasta Pitäjänmäkeen, joka taittui kohtuullisella vauhdilla alle puoleen tuntiin. Nopeampi kuin julkiset siis ja voittaa ruuhka-aikoina toisinaan jopa henkilöauton.

Paljon kymmentä kilometriä pidempää matkaa en tällä lähtisi taittamaan, oli lastia tai ei: pienet renkaat ja rungon huomattava paino tekevät polkemisesta kohtuullisen työlästä.

Polkupyörät ovat onneksi sen verran näppärän kokoisia ja hinnaltaankin kohtuullisia, että niitä voi omistaa useampia eri käyttötarkoituksiin. Pihalta löytyy tällä hetkellä kuormapyörän lisäksi vanha Crescentin viisi-vaihteinen CityBike, josta ajattelin saada hiukan tuunaamalla tyylikkään kaupunkipyörän. Sitten tarvitaan vielä ainakin monivaihteinen maantiepyörä, sinkula, kruiseri… Tarvitsen enää luottodiilerin, addiktio on jo.

festivaalin tasapainotila

Jukka Hauru kirjoitti eilisessä Hesarissa katkerasti Porin festivaalien nykytilasta otsikolla ”Näkemiin ja hyvästi Pori”.

Kolmeen vuosikymmeneen on riittänyt paljon arvosteltavaa, mutta vähitellen Pori on noussut massaluonteensa mukaisesti kaiken arvostelun yläpuolelle yleisrytmifestivaaliksi ja matkailutapahtumaksi lukemattomien muiden rockfestivaalien joukkoon.

…

Yleisön laadullinen aliarvioiminen jatkuu, koska määrälliset tavoitteet on pakko saavuttaa. Festivaalijohto etsii vanhoja tähtiä, toisaalta uusia trendikuplia. Näiden väitetään kustantavan pienet jazznurkat, mutta festivaalin kasvaessa marginaalien rooli on vain kutistunut.

Porin niin sanottu kehitys on masentavaa myös siksi, että se kuvastaa kulttuurimme yleistilaa. Porissa symboloituu kaikkien medioiden elinehto: massakulttuurin hegemonia ja viihteen totalitarismi. Aidon kritiikin asemaa vaikeuttaa se, että massakulttuurikritiikki on julkilausumattomasti kiellettyä.

…

On vain ikäpolvia ja niiden viihdetarpeen tyydyttämistä. Taiteelliset merkitykset latistuvat hauskanpitoon ja jäljelle jää vain festivaalien sosiaalinen ja kaupallinen merkitys. Massamusiikki yhdenmukaistuu, vain marginaalit pirstaloituvat. ”Taide” on valtanuorisolle kirosana.

Haurun sanamuodot ovat lähes täsmälleen samat kuin ne, joilla klassisen musiikin vanhemmat valtiomiehet moittivat musiikkielämän muutoksia. Ja täytyy tunnustaa että olen itsekin silloin tällöin syyllistynyt samaan jurnotukseen.

Olenko siis hypännyt keski-iän yli suoraan narisevaksi kansanmusiikkikääkäksi? Oliko ennen kaikki paremmin?

Ei ollut. Todellakaan. (Ja toivottavasti keski-ikäkin on vielä edessä päin – pikkuvanha narisija olen ollut jo siitä pitäen kun opin puhumaan.)

Suomessa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon tapahtumia näin laajalla skaalalla; löytyy pientä, suurta, keskikokoista, kyläjuhlaa, kansainvälistä… Lisäksi kotimaisen tarjonnan laatu on nykyisin aivan järkyttävän korkea.

Mistä sitten on kyse ja miksi Hauru on myös oikeassa?

Elmun kansanjuhlaa Alppipuistossa. Helsinki tukee tapahtumia.

Porin ongelmia ovat Suomen koko ja organisaatioiden luontainen kasvun dynamiikka.

Suomi on aivan liian pieni markkina-alue kaupallisin ehdoin toimiville kansainvälisen tason festivaaleille. Jos tänne halutaan keikalle jazzin maailmantähtiä, niin silloin maksavaa yleisöä täytyy olla kymmeniätuhansia. Esim. Saksassa tai Ranskassa, joissa suuren festivaalin markkina-alue on lähes koko Keski-Eurooppa, jazz-yleisö on myös moninkertainen. Tällöin kompromisseja muun ohjelmiston suhteen ei tarvitse tehdä. Pelkkä jazz-yleisön miellyttäminen riittää.

Suomessa markkina-alueen marginaalisuus voidaan kiertää vain kasvattamalla valtion yleisömääristä riippumatonta tukea festivaaleille.

Arvatkaapa huviksenne minkä musiikin tyylilajin juhla saa eniten rahaa?

Viisi suurinta opetusministeriön tuen saajaa vuonna 2007

Tapahtuma	€
Savonlinnan Oopperajuhlat	660 000
Tampereen Teatterikesä	217 000
Kuhmon Kamarimusiikki	172 000
Kuopio Tanssii ja Soi	151 000
Kaustinen Folk Music Festival	150 000

Onko kumma, että Pori Jazz joutuu tekemään taiteellisia kompromisseja ohjelmistoonsa samalla kun Kuhmo ja Savonlinna voivat paremmin keskittyä sisältönsä laadulliseen kehittämiseen?

Valtion tukea eri festivaaleille tulisikin tarkastella uudestaan sekä alueellisesti että taiteen lajien tasa-arvon kannalta. (Kauneinta olisi tietenkin kohottaa kaikkien festivaalien tukia roimasti ilman leikkausta Savonlinnan rahoihin – on tärkeää että Suomesta löytyy edes yksi kansainvälisen tason oopperafestivaali. Jälleen markkina-alue -logiikka: ei SOFkaan pysy pystyssä eurooppalaisessa kilpailussa ilman julkista tukea.)

Festivaalien taloudellinen merkitys voi olla paikallisesti rutkasti tukea suurempaa; esim. Kaustisen ravitsemusliikkeet tekevät käsittääkseni festivaaliviikon aikana melkoisen siivun koko vuoden tuloksesta. Ilman kansanmusiikkijuhlia koko alueen palvelutalous olisi siis eri tolalla. Kulttuurin tukeminen onkin aluepolitiikka parhaimmillaan – elvytystä, jossa kaupan päälle saadaan (kohtuuhintaisia) kulttuuritapahtumia kansalaisille ja työtä taiteilijoille!

Toinen varsin yleinen kulttuuritapahtumien ongelma on ”jatkuvan kasvun logiikka”.

Festivaalit, kuten organisaatiot yleensäkin, harvemmin kehittävät toimintaansa supistumalla. Jos vaan resurssit antavat myöten, juhlat haluavat lisää artisteja, anniskelupisteitä, lavoja, päiviä jne. ”Enemmän on enemmän” -logiikka jyllää. Kasvanut festivaali taas sitten vaatii kookkaamman budjetin ja organisaation, joka taas puolestaan vaatii entistäkin suurempien ihmismassojen liikuttelua. Ja suuret joukot eivät Suomessa lähde Poriin kuuntelemaan Tomasz Stankoa, mutta Totoa tai John Fogertya kyllä. Vain pakon edessä organisaatiot ovat valmiita leikkauksiin. Kasvu on paljon helpompaa kuin hallittu tiivistäminen.

Suurten massojen hyväksymän mainstream-hutun myötä festivaalit sitten menettävät jotain ytimestään; siitä perussyystä, miksi ne ovat ylipäätään olemassa. Tai miksi niitä tuetaan. Kaupallisesti kannattavia rokki- tai iskelmäjuhlia on tuskin tarpeen sponsoroida kulttuuriministeriön toimesta, vaikka elinkeinopoliittisesti se saattaisi usein ollakin järkevääkin.

2008 Kaustisella oli joka ilta iskelmänimi tanssittamassa kansaa tai päälavan vetonaulana joku tv:stä tuttu tähtönen. Tänä kesänä ei ollut. Ja moni kiitteli. Oli kuulemma hyvä fiilis. Tosin yleisötavoitteestakin jäätiin. Yhtälö ei siis toimi. Suun ja säkin on kohdattava ennemmin tai myöhemmin.

Voiko festivaali löytää tasapainotilan kriisiytymättä joko taloudellisesti tai sisällöllisesti? Onko tasapainotilaa edes olemassa? Miten toimintaa voi kehittää ilman epätoivottavaa kasvua?

Ainakin festivaalien taiteelliselta johdolta vaaditaan järkyttävän paljon asiantuntemusta ja näkemystä. Ymmärrystä siitä, mikä on juhlien ydinsisältö. Onko se musiikki vai VIP-teltan muovituopit? Ei käy kateeksi heidän leiviskänsä.