Posts Tagged ‘tekijänoikeudet

24
Hel
11

digitaalinen lähikauppa?

Digitaalisten palvelujen ominaispiirre on niiden taipumus monopolisoitua. Tämä johtuu yksinkertaisesta logiikasta: aineettoman palvelun skaalan kasvaessa rajakustannus muuttuu likiarvoisesti nollaksi.

Eli siis mitäkukahäh? Ja sama suomeksi.

Hyvä esimerkki on sähköposti. Jos haluaisin perustaa sähköpostipalvelimen lähipiirilleni, joutuisin hankkimaan serverin, nettiliittymän, domainin, ohjelmiston ja mahdollisesti ylläpitoapua. Jos käyttäjiä on vain muutamia kymmeniä, sähköpostitilin kustannus on helposti satoja euroja per vuosi per sähköpostitili.

Jos taas käyttäjiä on miljardi, uuden sähköpostitilin järjestelmälle aiheuttama lisäkustannus on vain muutamia sentin sadassosia, vaikka toki koko järjestelmän pystytys- ja ylläpitokulut ovatkin päätähuimaavat.

Tästä johtuen esim. Google, Microsoft (Hotmail) ja Yahoo voivat tarjota sähköpostipalveluita ”ilmaiseksi”. Toisaalta kilpailevan puljun perustaminen tarkoittaisi Googlen veroista miljardiluokan satsausta. Näinpä markkinat yksipuolistuvat helposti. Milloin viimeksi käytit jotain muuta hakukonetta kuin Googlea? Niinpä.

Kashmir oli keikalla 2008 Ilosaaressa

Musiikkibisneksessä on nähtävissä sama trendi – valtaosa digitaalisesta kaupasta tapahtuu iTunesissa ja streamauspalveluissa vastaavasti Spotifyssa.

iTunesilla ja muilla valtaisilla nettikaupoilla ei ole mitään muita suoria intressejä kuin bisnes. Ei niitä kiinnosta tuoreen indie-musan myynti tai suomalaisen musiikkikulttuurin kehittyminen. Ne ovat digitaalisia automarketteja, jotka ovat sysänneet kivijalkakaupat pois markkinoilta.

Vanhan kansan pientä levykauppiasta saattoi kiinnostaa muutkin arvot kuin vain bisnes. Tärkeää oli sekä vaalia hyviä asiakassuhteita että ylläpitää mielenkiintoista ja monipuolista valikoimaa. Hyvänä esimerkkinä Digelius, jonka asiantuntijuudesta olen yhä valmis maksamaan ekstraa, vaikka saisinkin osan levyistä varmasti halvemmalla CDON.comista.

Mitä voisi olla nettiajan lähikauppa?

Chris Holmes ehdottaa kirjoituksessaan aivan uudenlaista ratkaisua musiikin jakeluun.

The name I have chosen for this model is “The Privateer System.”

That name is based on the historical decree of the British Crown legitimizing piracy, so long as it was for the benefit of the crown. With The Privateer System, I am suggesting that as artists we do the same with file sharers and bloggers. The Privateer model provides a mode where tastemakers and file-sharers are rewarded and their contribution is encouraged, rather than in the current model, where they are looked at as a cancer that is eroding the system.

We take that system, legitimatize it, and help the people doing the heavy lifting in the spread of music make a profit, all while making a profit for artists. As Privateers, we, as artists for the arts, can create a symbiotic system where fans can support the arts, and artists can blossom.

We have taken a lose/lose scenario for the artist and the consumer and turned it in to a win/win: creativity can flow, and tastemakers can be rewarded and incentivized for turning people on to cool stuff.

Lukekaa koko juttu. Pähkinänkuoressa Holmes ehdottaa nettiajan vähittäiskaupan radikaalia hajauttamista. Yhden digitaalisen jätti-Prisman sijaan kuka tahansa voisi olla musiikin nettikauppias.

1. ”Lähikauppias” ostaisi levyn joko ”tukkukauppiaalta” tai ”bändiltä” esim. 10€:lla.

2. Tämän jälkeen ”lähikauppias” saisi myydä levyä eteenpäin esim. 7,5€:lla, josta 5€ menisi levyn ”tukkukauppiaalle” ja 2,5€ ”lähikauppiaalle”.

Käytännössä tämä tarkoittaisi varmaankin jotain pientä verkkosovellusta, jonka kirjautunut ”lähikauppias” voisi upottaa blogiinsa, kotisivuilleen tai facebookkiin.

Mielestäni idea on nerokas. Ja vihdoinkin ajatustasolla jotain aivan uutta. Hiukan ehkä ”Nettiajan verkostomarkkinointia”.

Kaikki musiikki ei koskaan tule olemaan saatavilla Spotifyn kaltaisissa streamauspalveluissa – sen ansaintamalli ei vaan kertakaikkiaan toimi pienille artisteille. Monet kuitenkin väittävät fanittavansa ja tukevansa mieluusti ”reilun kaupan” indie-artisteja. Hieno puoli tässä mallissa onkin se, että levyjen tekijöiden lisäksi se saattaisi antaa myös musiikin arvoketjulle erittäin tärkeälle ”aggregaattori” ja fani-tasolle uuden tavan ansaita.

Miksei vaikkapa mainio musablogi Roklintu ole voinut myydä digailemiaan levyjä? Tai Basso-radio, Soundi, Rytmi, minä, sinä, me? Kuka vaan.

[insert random irc-profile here]

Mitä sanoo internet? Olisiko tämä mahdollista teknisesti? Kiinnostaisiko ketään? Ollaanko jo vuosia myöhässä?

Tämä olisi varmaankin mahdollista toteuttaa alhaalta ylös, pienimuotoisesti – esim. indie-yhtiöiden yhteistyönä. Tähän yhtälöön ei oikeastaan isoja yhtiöitä edes kaivata, niiden ansaintalogiikalla Spotifykin toimii.

Nyt Martsa heti koppi tästä!

22
Jou
10

hyvitysmaksuista osa 3

Olin noin neljä vuotta sitten Kansanmusiikin edistämiskeskuksen järjestämässä apurahaseminaarissa, jossa meille kansanmusiikkitoimijoille kerrottiin tukea myöntävistä tahoista. Hyödyllinen semma, ehdottomasti.

Hyvitysmaksu näytti olevan mielenkiintoinen aihe. Vuoden vilkkain päivä tällä blogilla.

Meille esiteltiin mm. esittävän säveltaiteen edistämisen keskusta, ESEK:iä, jonka rahoituksen kerrottiin pohjaavan hyvitysmaksuihin.

Presentaation loputtua esitin yksinkertaisen kysymyksen: ”Mitäs sitten tapahtuu jos hyvitysmaksutulot vähenevät, kun cd-r -levyjä ja muita tallennusformaatteja ei enää tarvita?”. Sain vastaukseksi että ei syytä huoleen.

Ja tässä nyt sitten ollaan. Melkoinen osa sisällöistä on jo pilvessä ja sinällään yhä hyväksyttävän hyvitysmaksun legitimiteetti on vaakalaudalla kun sitä yritetään ulottaa myös laitteisiin, joissa sen oikeutus on yhä kyseenalaisempi.

Samassa tilaisuudessa Taiteen keskustoimikunnan silloinen puheenjohtaja Hannu Saha esitteli meille kulttuurin tukijärjestelmää yleisemminkin. Rahoitustilanne oli kuulemma parantunut kun kulttuuri on saanut lisää Veikkaus-voittovaroja. Kysyin Hannulta mitä sitten tapahtuu, jos Veikkauksen monopoli kaatuu.

Ei kuulemma syytä huoleen. Dam-di-dam-dam-dam-dam.

tv-museo

Aika ajoi Sisä-Suomen Tv-museon ohi

Ongelmat hyvitysmaksukertymässä olivat mielestäni nähtävissä ja ennakoitavissa. Ei nykyisen tilanteen olisi pitänyt tulla millään tapaa yllätyksenä kenellekään.

Pidän yhä kovalevyihin kohdistettua hyvitysmaksua periaattessa perusteltuna – niin suuri osa käyttäjistä käyttää kovalevyä yksityiseen kopiointiin ja kuten edellisessä postauksessani totesin, ”merkittävän määrän” kynnys ylittyy teraisen kovalevyn kohdalla jo noin prosentin käyttöasteesta.

Tästä ei kuitenkaan suoraan seuraa se, että järkevin tapa kerätä tämä sinällään perusteltu hyvitysmaksu olisi lätkäistä ulkoisiin kovalevyihin, matkapuhelimiin tai mp3-soittimiin lisämaksu.

Osmo Soininvaara perustelee blogikirjoituksessaan varsin hyvin miksi hyvitysmaksujen kaltaiset pisteverot eivät ole kansantalouden kokonaisedun mukaisia:

Satunnaiset pisteverot ovat talousteoreettisesti erittäin huono verotusmuoto. Ajatelkaamme, että sotainvalidit saisivat oikeuden verottaa sinisiä villatakkeja, partiolaiset kumisaappaita ja suksivoiteista kerättäisiin erityisverolla rahaa syöpälapsille. Kuka näitä voisi vastustaa, siis sotainvalideja, partiolaisia ja syöpälapsia? Pisteverot kuitenkin vinouttavat käyttäytymistä. Vähemmän sinisiä villapuseroita ja enemmän sinisiä puuvillaisia puseroita tai punaisia villapuseroita. Enemmän kitkapohjasuksia voideltavien sijaan ja vähemmän kumisaappaita.

Tätä logiikkaa vastaan on täysin mahdotonta argumentoida järkevästi.

On täysin mahdollista, että Suomen valtio menettää kovalevyjen tai dvd-levyjen myynnin vähenemisen seurauksena enemmän verotuloja, kuin mikä hyvitysmaksu ko. tuotteista on. Tosiasioiden tunnistaminen olisi hyvä alku järkevämmälle linjaukselle – hyvitysmaksu on nykyisin efektiivisesti vero, ja se myös kannattaisi kerätä muun verotuksen mukana, ei lähes sattumanvaraisena pisteverona.

Sinällään surullista Oden hyvitysmaksukirjoituksissa on ollut asiavirheiden valtava määrä. Kysehän ei ole teostomaksusta, eikä hyvitysmaksua ole koskaan peritty videokameroista kuten Ode virheellisesti väitti. Ensimmäisessä kirjoituksessa myös hyvitysmaksujen luvut olivat aivan seinällään. Toivoisin hänen korjaavan nämä virheelliset tiedot vielä uudessa postauksessa. Oden kaltaisille luotetuilla blogaajille syntyy mielestäni jo ”oikean journalismin” kaltainen vaatimus faktojen paikkansapitävyydestä.

Lisäksi teknologian kehitys on joka tapauksessa niin nopeaa, että vaikka laitteita päivitettäisiin poliittisessa tyhjiössä joka vuosi, olisi korvauslista aina vähintään muutaman vuoden myöhässä. Eikö tekijänoikeusjärjestöjenkin kannattaisi ennemmin olla muutaman vuoden edellä kehitystä kuin jäljessä?

Viisainta ja myös kulttuurin tekijöiden edun mukaista olisi siirtää hyvitysmaksu valtion budjettiin. Jo vuosittaisen hyvitysmaksukeskustelun Teostolle aihettaman imago-tappion välttäminen olisi selkeästi positiivinen seuraus.

Lisäksi ESEK, AVEK, LUSES, Kopiosto ja muut hyvitysmaksuja apurahoina jakaneet tahot edustavat juuri sellaista kulttuuripolitiikkaa, jota toivoisin näkeväni Suomessa enemmänkin: vertaisarviointiin perustuvaa moniarvoista ja monipuolista tukitoimintaa – olisiko tässä nykyaikaisen freelanceriuteen pohjautuvan valtionosuusjärjestelmän perusta?

Kuvitelkaapa millainen olisi Suomen musiikkielämä, jos ESEK:llä olisi jaettavanaan 551 000 euron sijaan vaikkapa viisi miljoonaa vuosittain? Huh. Vau. Aah. Mä tulin just. Budjettiin siirrettyä tukea voitaisiin ajaa osana kulttuuripolittista kokonaispakettia, eikä vain laillisen kopioinnin kompensaationa.

Ja tuo viisi miljoonaa on vasta alle yksi kymmeneosa Kansallisoopperan budjetista.

Täysin vailla ennakkotapauksia hyvitysmaksu ei valtion budjetissa olisi. Itseasiassa se olisi yhä pieni tekijä verrattuna esim. maatalouden periaatteellisesti samankaltaisiin korvauksiin. Pelkästään suurpetojen aiheuttamia riistavahinkoja korvataan vuonna 2010 arviolta noin neljä miljoonaa euroa ja hirvieläinten aiheuttamien metsätuhojen korvaukset olivat vuonna 2009 arviolta noin 5,3 miljoonaa euroa. Sato- ja tulvavahingoista puhumattakaan.

Eivätkä yritystuetkaan ole Suomessa ennenkuulemattomia. Tekes – teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus jakoi vuonna 2009 tukea yrityksille ja yliopistoille 579 miljoonaa euroa. Esim. nimeltämainitsematon puutteessa ja kurjuudessa elävä matkapuhelinjättimme sai apurahaa 9 630 879 euroa ja sen network-puoli vielä lisäksi nelisen miljoonaa. Nokia teki viime vuonna liikevoittoa vain rapiat 1 197 miljoonaa euroa. (Jotta kukaan ei unohtaisi, niin hyvitysmaksukertymähän oli viime vuonna kokonaiset 15 miljoonaa euroa eli suurin piirtein saman verran kuin mitä Nokia sai suoraa tukea valtiolta.)

Kyllä meillä Suomessa pitää olla rahaa rahoittaa kulttuurin tekijöitäkin edes muutamalla miljoonalla. Omasta kokemuksesta tiedän, että monet ESEK:n jakamista apurahoista toimivat kuin kulttuurin ”starttirahoina”, tuotekehitystukena, jonka avulla sisältöjä voidaan jalostaa ja tuotteistaa kansainvälisillekin markkoinoille, joilla ne sitten pärjäävät ihan markkinaehtoisesti.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten tekijänoikeudet eivät haittaa ketään, jos ne on ”piilotettu”. Kun tekijänoikeudet eivät ole suoraan loppukäyttäjän moraalin tai kukkaron äärellä, niitä ei tule edes ajatelleeksi. Tähän tulisi pyrkiä myös hyvitysmaksun kohdalla. Nykyinen käytäntö johtaa juuri päinvastaiseen ja kaikkien kannalta epätoivottavaan lopputulokseen.

17
Jou
10

hyvitysmaksuista

Disclaimer: Olen saanut hyvitysmaksutuotoista jaettuja apurahoja useampia kertoja.

Eduskunta päätti eilen laajentaa hyvitysmaksuja koskemaan myös ulkoisia kovalevyjä. Matkapuhelimet jätettiin jälleen maksun ulkopuolelle.

Keskustelu asiasta on hankalaa, koska asiassa risteää ainakin kolme teemaa, joita pitäisi pystyä käsittelemään erillisinä, mutta jotka helposti klimppiytyvät:

1. Hyvitysmaksuilla tuettu kulttuuri
2. Hyvitysmaksujen periaattellinen oikeutus
3. Hyvitysmaksujen käytännöllinen toteutus

Kuva: Taniapaz, Flickr cc-lisenssi

Ensimmäinen kohta on kulttuurin tekijöille tärkein: hyvitysmaksuilla kerätyillä rahoilla tuetaan Suomessa paljon sellaista kulttuuria, joka ei saa tukea mistään muualta.

Tuoreen Gramexpressiin mukaan ESEK:ltä tukea ovat saaneet äänitetuotantoon mm. ”Anal Thunder” -yhtye (800€) ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri (3000€). Millä muulla listalla nuo nimet voisivat olla yhtä aikaa?

Itse olen saanut tukea niin harjoittelemiseen, julkaisemiseen, esittämiseen kuin klubien järjestämiseenkin. ESEK on juuri sellaista äärimmäisen tehokasta ja moniarvoista tukitoimintaa, jota toivoisi maassamme olevan enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että sama koskee myös AVEK:ia ja muita hyvitysmaksun tuottoja jakavia tahoja.

Ilman hyvitysmaksutuottoja suuri osa uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista on vaakalaudalla. Tilanne on todella ikävä.

Tällä ei kuitenkaan ole periaatteessa mitään tekemistä hyvitysmaksujen kanssa. Voidaan varsin hyvin perustella, että hyvitysmaksuja jakavien järjestöjen kaltainen vertaisarviointiin perustuva apurahajärjestelmä olisi hyvä olla olemassa joka tapauksessa. Ja verorahoitus olisi vuosittain vaihtelevan hyvitysmaksusumman sijaan monella tapaa kestävämpi ratkaisu.

Se että hyvitysmaksuilla rahoitetaan hyviä asioita ei yksin riitä legitimoimaan niitä.

Kuva: Giovanni Scanavino, Flickr, cc-lisenssi

Toinen onkin sitten monimutkaisempi. Hyvitysmaksu juontaa juurensa 1980-luvulle ja yksityisen kopioinnin syntyyn.

Ennen c-kasettinauhureiden yleistymistä vain aniharvat jaksoivat kopioida iskusäveliä kelanauhalta toiselle. Äänitys oli vaivalloista, kopio huonotasoinen ja laite vaikeasti liikuteltava. Kasetti muutti tilanteen täysin ja yksityinen kopiointi kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti. Käsi sydämelle, kenellä meistä 70- tai 80-luvuilla syntyneillä ei ollut kaverilta kopioituja kasetteja?

Laillisen yksityisen kopioinnin aiheuttama haittaa kompensoimaan kehitettiin ns. kasettimaksu – tyhjän nauhan hinnasta pieni osa kilahti tekijöille, joiden tuottamaa musiikkia nauhoille pääasiassa kopioitiin.

Periaate oli varsin yksinkertainen, hyväksyttävä ja ymmärrettävä.

Samaa periaatetta noudattaa myös nykyinen laki; pieni hyvitysmaksu tallennusmedian hinnassa mahdollistaa laillisen yksityisen kopioinnin. Vaikka hyvitysmaksutuotto on romahtanut viime vuosina, niin yksityisen kopioinnin määrä ei ole laskenut, pikemminkin päin vastoin.

Ongelma onkin lähinnä siinä, miten hyvitysmaksu voitaisiin toteuttaa ja kohdentaa oikein.

Kuva: Matthew Miller, Flickr, cc-lisenssi

Kasettimaksun evoluutio hyvitysmaksuksi oli luonteva.

Aina aika-ajoin hyvitysmaksun piiriin vain lisättiin uusia tallennusformaatteja. Erilaisten nauhojen kohdalla tilanne oli yksinkertainen: mitä pidempi kasetti, sitä enemmän sille mahtui sisältöä ja sitä korkeampi vastaavasti oli maksukin. En ainakaan muista suurta julkista mutinaa vhs-nauhojen yhteydessä. Kasetin hinta oli joka tapauksessa kohtuullinen ja nauhoja käytettiin lähinnä siihen, mitä hyvitysmaksun oli tarkoituskin korvata – tekijänoikeuden suojaamien teosten yksityistä kopiointia.

Kehitys kehittyi ja homma pelasi aina viime vuosiin saakka. Nyt koko järjestelmä on monestakin syystä syvien ongelmien edessä.

Yksi suuri virtahepo olohuoneessa on kännyköistä yhä puuttuva hyvitysmaksu. Keilaniemen jättiläinen sanelee ehdot suomalaisessa politiikassa. Ironisinta koko hommassa on se, että kännykkä olisi ehkä luontevin lisä vanhan järjestelmän piiriin! Niin paljon musiikkia suomalaisten puhelimiin on eri tavoilla kopioitu. Anssi Kela kirjoittaa:

Taloustutkimuksen 3/2010 mukaan yli miljoona suomalaista on tallentanut puhelimeensa musiikkia, keskimäärin 97 kappaleen verran – yhteensä valtakunnan luureissa soi siis yli 90 miljoonaa kappaletta.

Mutta ongelmia on muitakin.

Yhä suurempi osa eri medioille tallennettavasta materiaalista on käyttäjien itsensä tuottamaa. Toisin kuin c-kasettia, ei kukaan tarvitse teran kovalevyä vain kopioidakseen musaa tai leffoja. Kuluttajien itsensä tuottamat valokuvat, digivideo ja varmuuskopiointi vievät yhä suuremman osan tallennustilasta.

Ongelman ydin on siis maksun kohdentuminen. Yhä pienempi osa sisällöistä on sitä, millä korvaus perustellaan.

Osa hyvitysmaksun piirissä olevista formaateista on myös outoja. En voi ymmärtää esim. kameroiden muistikorttien hyvitysmaksuja – enhän minä järkkärini kortille kenenkään muun kuvia saati sitten mp3-tiedostoja lataa.

Myös tallennusmedioiden kapasiteetin kasvu on alkanut tehdä koon mukaan määräytyvän maksun irrelevantiksi. Yhdelle terabitin kovalevylle kun mahtuu arviolta noin 200 000 musiikkikappaletta, joka lienee enemmän kuin suurin osa kuluttajista koskaan tulee kuuntelemaan, saati kopioimaan.

Hyvitysmaksun piiriin pitäisi toki saada nyt myös e-kirjat. Tiedoston koko muuttuu viimeistään tämän vuoksi täysin järjettömäksi tavaksi määrittää maksun suuruus. Onhan kirja paljon arvokkaampi kuin yksittäinen musiikkikappale, mutta silti teran levylle mahtuu 200 000 kirjaa eli kirjastollinen. Iso kirjastollinen.

Myös fyysinen media on tulossa tiensä päähän. Itse käytän Dropbox-nimistä verkkokovalevy-palvelua, josta hyvitysmaksua ei tietenkään tarvitse maksaa. Se kun ei ole fyysinen eikä sitä myydä Suomessa vaan internetissä. (Voin muuten suositella. Ihan loistava systeemi.)

Pilvipalvelut ovat jo arkipäivää, eikä tietokoneen, matkapuhelimen tai digiboksin massamuistin koko millään tavalla määritä laitteella käytettävän yksityisesti kopioidun sisällön määrää.

Kuva: Stallio, Flickr, cc-lisenssi

No minkälaisia johtopäätöksiä tästä sitten pitäisi vetää?

”Taiteilija-blokki” karvahattulähetystöineen vetää johtopäätöksen että koska kohta 1 on elintärkeä ja 2 oikein, niin 3 täytyy vaan vetää eteenpäin välittämättä toimintaympäristön muutoksista.

”Piraattihenkisemmät” tuntuvat perustelevan ajattelunsa siten, että koska 3 on väärin, on myös 2 perusteeton ja 1 turhaa luddiittien kitinää.

Minun ajatteluni on jostain noiden väliltä. Mielestäni median kokoon ja uusiin fyysisiin tallennusmedioihin perustuva hyvitysmaksu tulee muutaman vuoden sisään tiensä päähän. Ehkä hyvitysmaksu olisikin järkevämpi sitoa päätelaitteen ominaisuuksiin kuin muistiin. (Mp3-soittimesta maksu, kamerasta ei, monikäyttöisestä muistikortista ei.)

Olisi myös varmaankin syytä tutkimustiedon perusteella arvioida kuinka suuri osa esim. teran kovalevyn kapasiteetista on hyvitysmaksun piirissä. Kokonaan se ei sitä varmaankaan enää ole.

Siirtymäkaudella maksun ulottaminen esim. kännyköihin ja ulkoisiin kovalevyihin on kuitenkin perusteltua. Tässäkin asiassa kannattaa ”seurata rahavanaa” eli kuka voittaisi ja kuka häviäisi. Hyvitysmaksun laajentamista vastustavat maailman suurimmat laitevalmistajat. Tietenkin. Ne ovat saamapuolella. Häviäjiä ovat sisällöntuottajat. Ei järin reilua sekään.

Ulkoisten kovalevyjen käyttäjistä 54% kuitenkin käyttää niitä hyvitysmaksujen tarkoituksen mukaisesti:

Jos laillisen yksityisen kopioinnin mahdollistava korvaus maksettaisiin yhteisistä verovaroista, joutuisi “Pihtiputaan mummokin” osallistumaan toisten kopioinnin korvaamiseen. Kumpi on reilumpaa?

Suurin hyvitysmaksuista luistava taho tällä hetkellä on kuitenkin laajakaista-palveluiden tarjoajat. Ei kukaan hanki 100MB:n liittymää vain sähköpostia ja naamakirjaa varten. Kyllä nopeaa laajakaistaa tarvitaan nimenomaan sisältöjä varten. Arttu Tolonen lausuu laatuisasti kolumnissaan.

Ajatus ilmaisesta musiikista on loistavaa bisnestä tälle kohtalaisen tehokkaasti yli kansallisten rajojen järjestäytyneelle liiketoimintasektorille, jonka puitteissa varmasti tosi moni ikävyydessä ja mälsyydessä karrikatyyrien levy-yhtiöpatruunalle vertoja vetävä nilkki ansaitsee elantonsa. Sen liikevaihto on kasvanut vielä hurjempaa vauhtia kuin musiikkiteollisuuden on romahtanut. Vuosien 2004 ja 2009 välillä kiinteitä ja mobiili-internet-yhteyksiä tarjoavien yritysten liikevaihto nelinkertaistui $226 miljardiin, kun taas musiikkiteollisuuden liikevaihto kutistui $25 miljardista $16 miljardiin.

Hyvitysmaksu on hyvä olla olemassa myös tulevaisuudessa.

Tärkein minulle näistä kolmesta on kuitenkin kohta 1. Hyvitysmaksuilla tuetaan kulttuuria, joka ei saa tukea mistään muualta. Tuki on vertaisarviointiin pohjautuvaa, pienimuotoista, harkinnanvaraista, moniarvoista ja ennakkoluulotonta. Tätä tarvittaisiin ehdottomasti lisää.

Toisin kuin moni perinteinen tukimuoto, kuten orkesterilaitos, hyvitysmaksuilla tuetaan usein hankkeita, jotka voivat synnyttyään pärjätä omillaan ilman subventiota. Tarvitaan vain siemenraha. ”Kulttuurin starttirahaa”, if you will. On todella sääli, jos tämä loistava tukikanava kuihtuu pois.

Siksi toivoisinkin, että valtio näkisi tilanteessa päivän politiikan yli – rajustikin vaihteleva hyvitysmaksukertymä voi olla osa tämän tuen rahoitusta, mutta ainoaksi rahoituslähteeksi se on tulevaisuudessa liian epäluotettava. Fiksu ratkaisu voisi olla yhdistää nykyinen hyvitysmaksukertymä budjettirahoitukseen tappiontakaus -hengessä.

Tänä vuonna hyvitysmaksukertymä oli noin kuusi miljoonaa euroa, vähän yli euron per suomalainen siis. Aika pieni korvaus yksityisen kopioinnin mahdollistamisesta, eikö vain? Onko tämä maksu todellakin polttavin vääryys maassamme?

 

P.S. Molemmat päähallituspuolueet saavat muuten ensi vuonna puoluetukea yli yhdeksän miljoonaa euroa.

13
Jou
10

vihreitä tekijänoikeuslinjauksia

Viime viikolla julkistettiin Vihreän liiton tekijänoikeustyöryhmän valmistelema tekijänoikeuslinjapaperi. Paperin voi lukea täältä (pdf). Olin työryhmän jäsen.

Ei liene kenellekään yllätys, että Vihreiden sisällä on useita rankasti eroavia mielipiteitä siitä, mitä tekijänoikeuksille pitäisi tehdä. Ääripäästä löytyy Vino, piraattipuolueelta kopioituine vaatimuksineen ja toisessa laidassa ehkä sitten esim. Heli Järvinen.

Photo: Horia Varlan / Flickr, Lisenssi: Creative Commons Attribution 2.0

Tästä syvästä ristiriidasta johtuen mielestäni Vihreiden tekijänoikeuslinjausten tulee olla tarkoituksellisestikin ympäripyöreitä.

En minä liittynyt Vihreään liittoon puolustaakseni tekijänoikeuksia tai jonkin muun kapean eturyhmäni asiaa. Minä liityin Vihreään liittoon pelastaakseni maailman. Ainoana poliittisena puolueena Suomessa Vihreät ottaa vakavasti ilmastonmuutoksen ja muut ihmisen aiheuttamat ympäristöuhat. Vihreiden tärkein eturyhmä ovat vielä syntymättömät sukupolvet. Toivon tämän Vihreän liiton poliittisen ytimen olevan myös piraattihenkisempien vihreiden syy kuulua juuri tähän puolueeseen.

Tekijänoikeuksien on oltava Vihreille ”omantunnonkysymys”, jonka kohdalla meidän on kyettävä olemaan sovussa eri mieltä. Myös tekijänoikeuslinjaustemme on heijasteltava tätä todellisuutta. Olisi todella surullista, jos puolue linjaisi tässä kysymyksessä niin radikaalisti, että menettäisimme kulttuurin tekijät joukostamme.

Minulle linjatyön peruslähtökohta oli se, että internetin vaikutukset kulttuuriin ja tekijänoikeuksiin täytyy jollain tapaa ottaa huomioon. Maailma on muuttunut ja tekijänoikeuksien tulee sopeutua uuteen tilanteeseen. Lähtökohtani oli kuitenkin todella konkreettinen: halusin löytää todellisia ongelmia ja niihin ratkaisuja. Osa tekijänoikeus-keskustelussa esitetyistä kipupisteistä kun on erittäin marginaalisia, osa jopa lähinnä kuvitteellisia.

Toisaalta mielestäni se, että kaikkea ei saa ladata vapaasti ilmaiseksi ei ole ongelma. Ainakaan se ei ole sellainen ongelma, johon voitaisiin koskaan löytää sekä piraatteja tyydyttävä että tekijöille reilu vastaus.

Olen lopputulokseen melko tyytyväinen. Aina tuollaisen ”komissioviilauksen” ja äänestyskierrosten jäljiltä lopputuotteeseen jää puutteita ja outouksia, jotka ”omasta tekijänoikeuslinjauksestani” olisin ehdottomasti ottanut pois, mutta tämä ei ollutkaan minun paperini, vaan työryhmämme yhteistyön ja kompromissien lopputulos.

En vieläkään ymmärrä mitä esimerkiksi tällä lauseella haetaan:

Vaikka tekijänoikeuksiin liittyvän informaatioteollisuuden arvo on noin viisi prosenttia BKT:stä ilman patentteja, koko tästä summasta ainoastaan noin viisi prosenttia kulkeutuu itse tekijöille.

Ehkä se on jotain merirosmojen koodikieltä. Mene, tiedä. Minulle se ei aukea useiden lukukertojen jälkeenkään. Tai ainakaan sen merkitys käsiteltävään asiaan nähden.

Toinen juttu joka jäi minulle merkitykseltään tyystin hämäräksi oli paperiin viime metreillä tuotu ”panoraamavapaus” (panoramafreiheit), josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Eipä tuo kai juuri ketään haitannekaan.

Ylipäätään linjauksestamme huokuu tekijälähtöisyys: me olemme heikomman puolella. Ja heikompi on usein tekijä – on vastapuolella sitten kotimainen mediayhtiö, Google tai nettipiraatit.

Kokonaan uutta ajattelua paperissa edustaa tekijänoikeuksien jakaminen erilaisiin osatekijöihin, jonka perusajatuksen blogin vanhat lukijat varmaankin tunnistavat. Paperimme ehdotuksessa mielestäni erittäin konkreettisella tavalla vastataan ”piraattipuolen” esittämään konkreettiseen ongelmaan.

Katutaidetta Berliinistä. Kuva minun, lisenssi: CC Attribution-NonCommercial-ShareAlike

Vihreät nuoret ja opiskelijat, Vino, ei tätä linjausta hyväksynyt lainkaan. Ja työryhmämme jäsen, Vinon silloinen puheenjohtaja Heikki Sairanen, näki parhaakseen heti paperimme julkaisupäivänä ilmaista pettymyksensä oman lehdistötiedotteen muodossa.

Heikin purkaus ja Piraattipuolueen ruodinta linjapaperistamme tuovat mielestäni hyvin esiin tekijänoikeuskeskustelun perusvaivan. Tekijänoikeuksia heikentämään pyrkivällä osapuolella ei ole kuin yksi vastaus kaikkiin ongelmiin, sekä todellisiin että keksittyihin.

On kysymys mikä tahansa, niin ratkaisu on aina sama: nettilataaminen lailliseksi, ”epäkaupallinen käyttö” vapaaksi, suoja-aika 5-20 vuoteen, hyvitysmaksut pois. Tiivistäen – nykymuotoisten tekijänoikeuksien ja nykymuotoisen kulttuurituotannon tuhoaminen. Binääri-logiikkaa. On vain ykkönen tai nolla, musta tai valkoinen. Ei kompromisseja, ei välimuotoja, ei harmaan eri sävyjä.

Ja tämä kaikki välittämättä lainkaan siitä, mitä nämä ehdotukset konkreettisesti tarkoittaisivat miljoonille luovan työn tekijöille länsimaissa. Välittämättä siitä että suurimpia voittajia olisivat kansainväliset suuryritykset ja häviäjiä tekijät.

En vain jaksa ymmärtää. Korjaus. En kykene ymmärtämään. Olen kyllä yrittänyt.

Käsittämättömintä se on mielestäni juuri sen takia, että minun mielestäni tekijänoikeudet toimivat suurimmaksi osaksi oikein hyvin. Tekijät saavat rahaa ja kuluttajat kulttuuria kohtuullista korvausta vastaan. Homma toimii. Missä luuraa se suuri periaatteellinen vääryys?

Minun onkin todella vaikea keksiä mitään täysin ylitsepääsemättömiä ongelmia tekijänoikeuksien tulevaisuudessa. Ratkaisuja on, kunhan niitä vain halutaan aidosti hakea. Tämä paperi on toivoakseni askel eteenpäin sillä tiellä.

Tutustukaa paperiin ja kommentoikaa!

19
Lok
10

e-kirjat, mp3 ja drm

Olen pitkään vastustanut musiikin DRMsuojauksia. Ne eivät vaan kertakaikkiaan toimi. Piste. DRM onnistui lähinnä hankaloittamaan e-bisneksen kehittymistä kun laillisesti ostettujen fileiden toimivuudesta ei voinut olla varmuutta. Fyysiset CD-levyt toimivat aina. Samoin piratoidut mp3-tiedostot. Laittomasti sai siis paremman tuotteen kuin laillisesti. Ei näin.

Otso Kivekäs ja Kenneth Falck vetävät tästä johtopäätöksen, että myös e-kirjojen kohdalla drm on tuhoontuomittua ja tekijänoikeudet sen mukaisesti.

Kenneth:

Osallistuin eilen eReading-seminaarin, jossa käsiteltiin sähköisen lukemisen nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia Suomessa. Eräs mieleenpainavimpia lausahduksia oli erään kirjakustantajan edustajan lausunto, joka meni suunnilleen näin:

”Haluamme välttää musiikkiteollisuuden virheet. Siksi kaikki sähköiset kirjat pitää suojata DRM:llä.”

Toisin sanoen kirjamiehet ovat onnistuneet ymmärtämään täysin päälaelleen sen, mikä musiikkibisneksessä mokattiin. Siellähän yritettiin monen vuoden ajan käyttää DRM:ää, ja juuri se sai ihmiset kääntymään laittomien lähteiden puoleen, koska käyttökokemuksesta tuli niin huono.

Otso:

E-kirja kopioituu valitsemalla ”edit” ja ”copy”. Missä tahansa maailman miljardista tietokoneessa. Vaikka intressi rajoittaa on yhä olemassa, mahdollisuudet siihen ovat aika heikot.

Kirjojen kohdalla binääriaika on vasta alkamassa. Näyttää siltä, että kirja-ala aikoo toistaa musiikkiteollisuudessa jo hyvin koeteltuja virheitä, joissa voi turvallisesti luottaa epäonnistuvansa.

Otso ja Kenneth ovat kuitenkin sekä oikeassa että väärässä. Jos pelkkä lopputuote, esim. ääni- tai kirjatiedosto, kopiosuojataan, yritys on tuomittu epäonnistumaan.

Jos taas koko ketju luodaan suljetuksi, on onnistumisella paljon suuremmat mahdollisuudet.

Musabisneksen ”moka” oli se, että cd-levy luotiin avoimeksi alusta lähtien. Vuonna 1980 ei voitu edes kuvitella, että jokaisella ihmisellä olisi taskussaan laite, jolla voitaisiin lähetellä megatavujen (gasp) kokoisia tiedostoja ympäri maailman.

Tämän sudenkuopan e-kirjabisnes nyt yrittää ohittaa ja mahdollisesti jopa onnistuu siinä.

Minulla on iPadissani e-kirjoja Kindle Readerissa sekä Wiredin ja Suomen Kuvalehden diginumeroita. Kindle readerissa ”edit” ja ”copy” ei onnistu, koska koko ohjelmassa ei ole ”edit” tai ”copy”-toimintoa. Enkä liioin tiedä missä ”tiedosto” sijaitsee, koska perinteistä tiedostonhallintaa ei ole. Uudet Wiredin ja SK:n numerot hankitaan Wiredin oman sovelluksen kautta täysin suljetusti. Minua tämä kontrollin menetys ei haittaa koska homma toimii muuten sujuvasti.

(Kirjoittaakohan Chris Anderson muuten seuraavaksi kirjan ”Closed – a radical old price”?)

Vaikka suljettu järjestelmä ei täysin aukottomasti estäkään ”piratismia”, se kuitenkin hankaloituu niin merkittävästi, että laillinen metodi on parempi vaihtoehto enemmistölle käyttäjistä, joka mahdollistaa järkevän ansaintalogiikan. Ja se on itse asiassa myös PC-pelien drm:n tavoite. Olin ymmärtänyt DRM:n perustarkoituksen väärin.

Many people will blurt out what they believe is the ultimate argument against copy protection and DRM: ”It doesn’t work!”. This claim is borne out of the misconception that the games industry is using copy protection or DRM measures to completely eliminate piracy, which is absurd. It’s common knowledge both within the gaming industry and outside it that piracy cannot be stopped completely. If properly motivated, and given enough time, pirates can and will break through virtually any software or hardware-based defence mechanism. The rationale behind the use of copy protection and DRM is much the same as the rationale behind the use of physical locks: to increase the complexity, time, effort and risk involved in attempting to overcome the protection, in the hopes of discouraging ’casual’ pirates and thieves. In other words whether a physical lock or a digital lock, the aim is essentially to keep honest people honest, not to present an impenetrable barrier.

So really, all locks and keys do 99% of the time is present a constant inconvenience for legitimate users. If we lose them, we’re locked out of our own houses or cars. Yet strangely enough, you won’t find a groundswell of popular opinion stating firmly around the Internet that ”door locks don’t work!” and demanding that everyone remove them because of the inherent inconvenience that they impose. Why is that? Probably because everyone is the owner of physical property of some kind, and is willing to endure the constant inconvenience of various locks and keys in their daily lives in the hopes of protecting that property from potential theft, even if in reality it actually provides them with no real protection against most thieves. However because most people are not owners of intellectual property, they find it exceedingly easy to flippantly shout simplistic solutions across the Internet such as ”Greedy companies must remove all protection and DRM, they don’t work!”.

Kun tähän lisätään musiikkibisneksen etsikkoaikaa kehittyneempi internet-kauppa ja aukottomasti toimivat palvelukonseptit (Kindle, iBookStore), niin e-kirjojen tulevaisuus näyttää musiikkibisnestä valoisammalta. Ja siihen tulevaisuuteen drm kuuluu olennaisena osana.

Sori vaan piraatit, aiheutitte itse ihannoimanne vapaan internetin tuhon. Tulevaisuus on suljettujen palvelukonseptien kuten Steam, Kindle ja Spotify. En tiedä pidänkö tästä tulevaisuudenkuvasta sen enempää kuin vapaan latailun onnelasta. Dystopioita ovat molemmat.

12
Huh
10

apajalahdelle

Ahto Apajalahti julkaisi Piraattipuolueen blogilla näkemyksensä ”suoja-ajoista” -kirjoituksestani. Vastaus paljasti karusti koko piraattiliikkeen takana olevat intressit.

Blogauksesssa esittelemäni ajatukset lähtivät liikkeelle ”piraattipuolen” mielestäni vahvimmasta argumentista. Eli siitä, että tekijänoikeudet eivät saisi kohtuuttomasti estää uuden kulttuurin luomista. Erimielisyyttä piraattien kanssa löytyy heti varmasti siitä kuinka polttava ongelma tämä itse asiassa on, mutta ainakin se on todellinen eikä keksitty. (Mielestäni piraatit suurentelevat sekä remix-kulttuurin vaikeuksia että merkitystä.)

Mutu-tuntumalla sanoisin, että ainakin nuoremman polven musiikintekijöistä suuri osa ymmärtää esim. samplaamisen osaksi luovaa prosessia, ja pitää harmillisena sitä että nykyinen sääntöviidakko osittain estää uusien teosten kaupallista julkaisun, vaikka se ei luovaa työtä ja underground-julkaisua estäisikään.

Pyrkimykseni oli siis tekijälähtöinen. Ehdotukseni parantaisi mahdollisuuksia luoda uusia ja toivottavasti omaperäisiä teoksia mm. sämpläämällä, mutta ei kuitenkaan tuhoaisi samalla nykyistä (ja mielestäni hyvää) kaupallista suoja-aikakäytäntöä. Kulttuurilla on oltava oikeus kehittyä ja kulttuurin tekijöillä oikeus korvaukseen työnsä tuloksien käytöstä!

Apajalahden lähtökohta on toinen. Hän myös ilmaisee sen selvästi:

Mielestäni tällainen porrasmalli voisi olla hyvä askel siirryttäessä kohti vapaampaa teosten käyttöä. Epäkaupallisen käytön täydellisestä vapauttamisesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään.

(Lihavointi minun.)

Koko suoja-aika -keskustelu ja ”remixaajien” näkökulma on piraateille siis vain mukava keppihevonen, jonka avulla omaa pääagendaa, nettilatailua, edistetään.

”Epäkaupallisen käytön” ytimessä kun ei ole kyse luovasta uudelleenkäytöstä, mashupeista, remixeistä tai edes ”fanikulttuurista”. Epäkaupallinen käyttö tarkoittaa digitaalisten kulttuurituotteiden ilmaisuutta. ”Koska tiedostoja voidaan jakaa, niitä on saatava jakaa.” Vähät välitetään siitä että tuhotaanko samalla kokonaisia kulttuurin aloja.

Toisin kuin Apajalahti ilmeisesti ymmärsi, blogaukseni ei ollut kokonaisehdotus ”tekijänoikeuden uudistamiseksi” – se oli kirjoitus tekijänoikeuden suoja-ajoista. Ja siksi en käsitellyt siinä lainkaan esim. orpoteoksia tai ”epäkaupallista käyttöä”, joiden puuttumisen kirjoituksestani Apajalahti nokkelasti heti huomasi. (Olen kirjoittanut molemmista aiheista aiemmin.)

”Suoja-aika” -blogaukseni ydinajatus oli se, että tekijänoikeudet sisältävät erilaisia oikeuksia, jotka vaikuttavat erilaisilla tavoilla teosten käyttöön. Ja osa käyttötavoista on kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset – siksi niitä kannattaisi mielestäni kohdella eri tavoin myös lainsäädännöllisesti. Tätä erilaisten oikeuksien erilaista suojaa Ahto ei vastauksessaan käsittele, vaan tarjoaa vain piraattien standardivastauksen kaikkiin tekijänoikeuskysymyksiin:

Ahto kirjoitti:

On syytä aina muistaa, että luovat alat ovat ainoita, joilla toimivilla on oikeus saada korvaus työnsä tulosten käytöstä hamaan tulevaisuuteen. Tätä selostetaan esimerkiksi minun ja Kaj Sotalan Jokapiraatinoikeus-kirjan sivuilla 129—132 ja 216—218. Tällainen erityisoikeus voidaan mielestäni perustella hyväksyttävästi korkeintaan sillä, että ilman sitä luovaa työtä tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Näin voidaankin mielestäni melko hyvin perustella lyhyt, 5—10 vuoden suoja-aika, mutta ei enää muutamaa kymmentä vuotta pidempää suoja-aikaa.

Mielestäni markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassamme voidaan koko eliniän kestävä suoja-aika perustella erinomaisesti sillä että jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle. En ymmärrä mikä hinku piraateilla on edistää mm. soittolistaradioiden tai Poptorin kaltaisten kaupallisten toimijoiden asemaa suhteessa tekijöihin! Ehkä Piraatit eivät vain pidä ajatuksesta että kulttuurillakin voi tienata. Ja että menestyvät tekijät tienaavat enemmän, jopa kymmeniä vuosia.

Melkoinen kuilu ajattelumme välillä on. Minun on erittäin vaikea ymmärtää piraattien ”binäärilogiikkaa”: heille tuntuu kelpaavan vain musta tai valkoinen. Ja jokaisen ongelman patenttiratkaisu on aina sama: nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän täydellinen tuhoaminen. Mielestäni fiksumpaa on purkaa vaikeilta vaikuttavat vyyhdit pureskeltavan kokoisiksi paloiksi ja ratkoa ne yksi kerrallaan.

18
Maa
10

spam, sananvapaus ja blacklistaus

Miksi kävin turhaan vuosia kouluja? Tutkinto olisi ollut paljon helpompi hankkia juuri saamani sähköpostin avulla:

Bachêlor Degreee, Mâster, MBA, Evën PhD (non accredited) availâble in the fiëld of yôúr çhoice.

Your êxperieñçe can get you the degree you deserve!

Call Now!! 24-hours a day, 7-Days a \^/eek wâiting For your call

Jo ennen kuin mp3-tiedostomuotoa ja ”modernia nettipiratismia” oli edes keksitty, huomasivat kaikenkarvaiset markkinamiehet ympäri maailman sähköpostin hyvät puolet: se oli aina ilmaista riippumatta siitä kuinka monelle vastaanottajalla viestin lähettää. Digitaalisen viestin kopiointi yhdestä kappaleesta miljoonaksi onnistui silmän räpäyksessä.

”Ilmaisuuden” väärinkäyttäjät olivat lähellä tuhota koko sähköpostijärjestelmän – vuosituhannen vaihteessa tuntui siltä että suurin osa liikenteestä oli roskaa. Suurspämmääjiä, verkkorikollisia ja spambotteja vastaan ryhdyttiin kuitenkin taistelemaan: sähköposti oli liian hyvä työkalu uhrattavaksi Viagra-mainoksille.

Eräs tehokkaimmista keinoista estää spämmiä on mustalistaus, blacklisting. Yksinkertaistettuna spämmiä lähettävien saittien ip-osoitteet kirjataan ylös ja serverit kieltäytyvät vastaanottamasta näistä osoitteista lähetettyä sähköpostia. Ilman tätä järjestelyä sähköpostijärjestelmä romahtaisi.

Törmäsin itse Welhon blacklistiin jokunen vuosi takaperin kun en enää kotikoneeltani päässyt omille kotisivuilleni tai Sähkötuubaan, joka oli samalla serverillä. Syynä oli se, että Welhon automaattinen spämmin esto luuli uudelleenohjaustani roskapostiksi. Eston selvittelyssä meni muutamia viikkoja.

Tämä ”ennakkosensuuri” jota koko ajan harrastetaan ei estä mitään laillista toimintaa. Lisäksi mustat listat ovat avoimia: sähköpostipalvelimen ylläpitäjä voi valita käyttämänsä mustalistan ja listoilta pääsee tarvittaessa myös pois.

Suomessa kolmisen vuotta sitten käytöön otettu verkkosuodatus, jonka tarkoitus oli suitsia lapsipornon levittämistä herätti kuitenkin voimakasta vastarintaa. Eniten pelättiin sananvapauden puolesta. Lisäksi järjestelyä pidettiin tehottomana.

Todennäköisesti suodatuksen tehottomuus on tosiasia: minkä tahansa esteen voi halutessaan kiertää. Lisäksi esim. Kasvin nostamat ongelmat ovat todellisia: listan pitäisi olla avoin, joka taas sitten lapsipornon tapauksessa taistelisi perustarkoitustaan vastaan.

Pohdintani liittyy Central DDL:n (”Download All You Need”) kaltaisiin sivustoihin. Palvelun laittomuus itsestäänselvää: lähes kaikki ladattavissa olevat teokset ovat tekijänoikeuden alaisia ja luvatta jaossa ilmaiseksi. Ja vaikka sieltä jostain mutkan takaa löytyisi joku laillinen Linux-distrokin, se ei muuttaisi sivuston rikollista perusluonnetta.

Minä haluaisin että Suomeen luotaisiin pakollinen tekijänoikeuksia puolustava mustalista. Toisin kuin lapsipornolista, tämän estolistan tulisi kuitenkin olla julkinen, jotta estettyjen sivustojen laittomuudesta voitaisiin käydä avointa keskustelua.

Käytännössä suomalaiset internetpalveluntarjoajat määrättäisiin laajentamaan jo olemassaolevaa sulkulistaa ja lisäksi estämään muiden kuin oman DNS-palvelimen käyttö.

Olisiko järjestelmä täydellinen? Ei. Olisiko järjestelmää mahdollista kiertää? Kyllä. Hankaloittaisiko se ”nettipiratismia”? Kyllä.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, ei mielestäni ole edes tarpeen tavoitella 100% suojaa. Tällainen listaus kuitenkin karsisi kaikkein räikeimmät tapaukset ja hankaloittaisi laittomuuksia edes sen verran, että Rapidsharesta latailun sijaan kuluttajien valtaosa käyttäisi laillisia palveluita kuten Spotifyta tai iTunesia.




twtr

Flickr Photos

Pekan_ajelu 1

Pekan_ajelu 2

Pekan_ajelu 3

More Photos

%d bloggers like this: