Posts Tagged ‘kulttuuripolitiikka

15
Jou
11

Tallari 2.0?

(Kolumni on julkaistu Pelimannilehden joulukuun numerossa.)

Tallari täytti tänä vuonna 25 vuotta. Monelle kaltaiselleni akateemiselle pelimannille se on ollut ainutlaatuinen yhteys jo paremmille soittoapajille ehtineisiin pelimanneihin. Hosiojan Antin haitaritunneilla en oppinut vain kipaleita, vaan sain myös häivähdyksen siitä, kuka sävelmän oli Antille opettanut ja millainen tyyppi vanha soittaja oli ollut. Ylen kantanauhojen, lukemattomien konserttien ja levytysten kautta Tallari on tullut tutuksi koko maassa. Nyt, neljännesvuosisadan yhdessä toimittuaan, yhtyeen jäsenet alkavat olla eläkeiässä.

Kun Tallari vuonna 1986 perustettiin, ei kansanmusiikin ammattilaiskenttää varsinaisesti ollut olemassa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto oli perustettu vain kolme vuotta aiemmin. Ja tuolloin valtiolla oli tarjota musiikin tukemiseen vain yksi malli: klassisen orkesterimusiikin tarpeisiin kehitetty virkamieslaitos.

Kentän nykytilanne on täysin erilainen. Meitä maistereita on valmistunut Sibiksestä jo yli sata ja lisäksi vielä Joensuun ja Kokkolan AMK:sta koko joukko päteviä pelimanneja.

Millainen järjestely palvelisi kansanmusiikin kenttää seuraavat 25 vuotta mahdollisimman hyvin? Onko vakituisiin eläkevirkoihin perustuva malli enää ainoa tai paras vaihtoehto?

Helsinkiläisen tanssiteatteri Zodiakin toimintatapa voisi olla tutustumisen arvoinen. Zodiakissa on myynti- ja tuotantohenkilöstöä, mutta taiteilijat, niin tanssijat kuin koreografitkin, palkataan määräaikaisiin pesteihin. Malli tuottaa monipuolisen kattauksen nykytanssiesityksiä erittäin kustannustehokkaasti.

Sopisiko malli myös kansanmusiikille?

”Tallari 2.0” olisi koko maan laajuinen katto-organisaatio: sen vakituinen henkilökunta myisi keikat ja kiertueet, julkaisisi nuottivihkot ja levyt ja hoitaisi käytännön järjestelyt keikkapakuista palkanlaskentaan. Muusikot puolestaan palkattaisiin harkinnanvaraisesti eri mittaisiin jaksoihin – kesto muutamasta kuukaudesta vuosiin.

Rautalangasta vääntäen voisi nykyresursseilla vuosittain toimia esim. kaksi kuuden tai neljä kolmen kuukauden kestoista yhtyeprojektia. Vuosittain esimerkkini mahdollistaisi siis 8-16 kansanmuusikon työllistymisen ja 25 seuraavan vuoden aikana olisi Tallarin sateenvarjon alla toiminut jo 50-100 bändiä!

Tallari 2.0:n tavoite olisi tietysti kasvaa organisaationa, kun tuki ei olisi enää sidottu vain tiettyyn yhtyeeseen ja paikkakuntaan. Kuvitelkaapa millaista kansanmusiikkitarjonta olisi maassamme, jos vuosittain kymmenen kamupoppoota saisi puolen vuoden pestin! (Ja silloinkin kansanmusiikin valtionosuus olisi vasta Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin luokkaa.)

Järjestely mahdollistaisi alan koko kirjon tukemisen runonlaulusta kuplettiin ja arkaaisesta ambientista superpolskiin. Käytännön kannalta tärkeää on myös se, että ehdotukseni on toteuttavissa olemassaolevan VOS-laitosjärjestelmän piirissä.

Kansanmusiikin kentän olisikin aika miettiä yhdessä miten me ylipäätään tukea haluaisimme? Pitäisikö avustaa kiertueita, klubijärjestäjiä, festivaaleja, kuntia, yksilöitä vai yhtyeitä? Opettajia vai esiintyjiä? Pyritäänkö pysyviin virkoihin vai harkinnanvaraisuuteen? Eri painotuksilla saadaan aikaan erilaisia lopputuloksia. Tallarin sukupolvenvaihdos on hyvä hetki tälle keskustelulle.

Joka tapauksessa on aika saada kansanmusiikin kasvulle tunnustusta valtiolta. On lähes skandaali että 25 vuoden aikana tuki ei ole noussut, vaikka ala on kehittynyt huikeasti. Miksi suomalaista ammattilaisten esittämää kansanmusiikkia kuulee todennäköisemmin Kööpenhaminassa kuin Kajaanissa?

25
Mar
11

Itkurunkkauksen sm-kisat

(Tämä juttu julkaistaann Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 4/2011. Provosoinnin aika ei ole ohi.)

Jokunen viikko takaperin ylitin Facebookissa tuhannen frendin rajan. Sydänystäviä toki kaikki. Tuttavapiirini jakautuu karkeasti neljään eri ryhmään: suku, lapsuus, poliitikot ja taiteilijat. Kuluva vuosi on ollut kiintoisaa aikaa keskustella fb:ssä politiikasta ja nyt syksyllä myös kulttuuripoliittinen debatti tuntuu vain kiihtyvän. Sen sävy on ollut välillä täysin hämmentävä.

Musiikkibisneksen väki muistelee aikoja kun kultalevykin oli vielä kultalevy ja miehet puuta. AMK-oppilaitosten säilyttämistä vaativia adressit.com -linkkejä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Edes vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri ei voinut pelastaa taidelaitoksia leikkauksilta ja M-talon harjoitushuoneiden määrä vaarantaa orkesteiden tulevaisuuden! Ja niin edelleen. Kirjastoapurahoja pitää kuulemma jakaa vain kirjailijoille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet. Huipentumana viime viikolla eräs kulttuurivaikuttaja vastusti Taideyliopiston perustamista vaikka, ja nyt tarkkana tytöt ja pojat, yhdistäminen tuo näiden korkeakoulujen kassaan vuosittain noin 18 miljoonaa lisäeuroa.

Outoa mussutusta. Ovatko asiat todella näin heikosti? Eivät ole.

Vanhasen toinen hallitus nosti teattereiden ja orkesterien valtionosuuksia yli 60% vuosina 2007-2011. Ensi vuonna teatterit ja orkesterit saavat siis kuluvaa vuotta lukuunottamatta enemmän rahaa valtiolta kuin koskaan aikaisemmin. Itseasiassa Helsinki jopa paikkaa valtion leikkauksia ja antaa VOS-teattereille 200 000€ ja taiteen vapaalle kentälle 500 000€ enemmän kuin viime vuonna! M-talon myötä myös kaupunginorkesterimme tuki on saanut valtaisan tasokorotuksen ja ymmärtääkseni yleisömäärätkin ovat uuden talon myötä nousussa. Rahaa tulee lasiovista ja ikkunoista.

Entä sitten AMK:t? Tuhoaako Gustafsson tulevaisuuden kulttuurielämän? Vaikeneeko viulu? Ei ja ei. Pikemminkin pelastaa. Koko AMK-järjestelmä kun on suuren remontin tarpeessa. Kun ammattikorkeakoulut tuotiin 90-luvun loppupuolella koulutuspalettiin ei kokonaisuutta valvonut kukaan ja etenkin kulttuurialan koulutuspaikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Miksi? No yksinkertaisesti siitä syystä että kannusteet oli viritetty väärin: AMK:t saivat rahoitusta sisäänotettavien opiskelijoiden pääluvun mukaan ja tunnetusti taidetta on kiva opiskella. Hakijoita siis riitti. Täysin eri kysymys on se, montako teatteri-ilmaisunohjaajaa maahamme tarvitaan tai moniko pystyy työllistymään koulutuksellaan. Tai mikä kaikkien laitosten taiteellinen taso ylipäätään on.

Jos taas M-talon harjoitushuoneiden määrä tuhoaa suomalaisen orkesterilaitoksen, niin silloin se on kyllä jo niin heikoissa kantimissa että saa luvan tuhoutuakin. (Pop-jazz -konsalla muuten suurin osa rumpaleista on aina joutunut vuokraamaan treenikämpän koko opiskelujensa ajaksi. Kummasti on kuitenkin kovatasoisia paukuttajia valmistunut.)

Taideyliopiston perustamisesta iniseminen meneekin sitten jo täysin yli käsityskykyni. Olisi kuulemma pitänyt saada tuo lisäraha ilman yhdistymistäkin. Mieleen tulee vanha vitsi palopäälliköstä, joka saapuu paikalle vasta kun roihu on jo taltutettu ja toteaa että ”Väärin sammutettu.”.

Joku raja! Vähän positiivisempaa meininkiä pliis! Ilon kautta perkele! Pidemmän päälle kukaan ei tykkää tyypeistä jotka vain valittavat.

Kulttuurilla ja sen tekijöillä menee Suomessa todella hyvin! Maassamme on enemmän monipuolisesti koulutettuja ammattilaisia kuin koskaan aiemmin, työtilaisuuksia riittää tekevälle, tukipalvelut ovat aivan eri kuosissa kuin vielä kymmenen vuotta sitten ja julkinen tukikin kehittyy! Elävän kulttuurin merkitys myös tunnustetaan koko poliittisella kentällä yhtä nimeltämainitsematonta puoluetta lukuunottamatta.

Kyllä minä ymmärrän valittamisen terapeuttisuuden kun räntää vihmoo kasvoille ja valoa tulee taivaalta vain muutamia tunteja päivässä – sekin vähä harmaan pilvipeitteen läpi. Muthei, kohta on taas kevät! Elämä voittaa ja toivottavasti myös Kylddyyri. Enemmän tätä ja isommat lusikat!

11
Mar
11

budjettineuvotteluista ja organisaatiouudistuksesta

Marraskuun vaihteessa Helsingin valtuustoryhmät pääsivät sopuun kaupungin vuoden 2012 talousarviosta. Kaupunginjohtajan ehdotukseen verrattuna menolisäyksiä syntyi 18,5 miljoonaa euroa eli n. 0,5% koko 4,3 miljardin budjetista. Vaikka summa on prosenttiosuutena pieni, oli joukossa kuitenkin monia pieniä lisäyksiä, joilla saadaan paljon hyvää aikaiseksi.

Henkilökohtaisesti iloisin yllätys oli, että ensi vuonna Helsingin kaupunki lisää VOS-teattereiden tukea 200 000€ ja kulttuurin ns. vapaan kentän avustuksia 500 000€. Vapaan kentän avustusnousun takana on osittain viime kesäkuussa kulttuurilautakunnassa tekemäni 300 000€ lisäysehdotus. Suurkiitokset Vihreille budjettineuvottelijoille ja kulttuuri- ja kirjastolautakunnalle, jonka jäsenet uskalsivat lisäystä kannattaa ja ajaa vielä budjettineuvotteluissakin! Kiitokset myös muille vapaan kentän avustusten korottamista kannattaneille ryhmille.

Kulttuurikeskuksen tukeman "Alppipuiston kesä" -tapahtumasarjan tunnelmaa.

Perustelut ovat samat kuin kesäkuussakin:

– Harkinnanvaraisten teattereiden ja tanssiryhmien avustukset ovat pysyneet samana viime vuodet. Efektiivisesti tämä on tarkoittanut säästöä, vaikka tekijöitä on tullut lisää ja moni ryhmä (esim. Kapsäkki, Karttunen) on lisännyt toimintansa laatua ja volyymia paljon.
– Musiikkioppilaitosten kohdalla leijonanosa kaupungin tuesta ja käytännössä kaikki valtion tuki menee musiikin laajaa perusopetusta antaville laitoksille. Tämä tuki kohdistuu käytännössä klassisen musiikin opetukseen sosiaalisesti hyvinvoivilla alueilla. Yleisen oppimäärän (harkinnanvarainen) tuen laajentaminen alentaisi kynnystä päästä harrastamaan musiikkia ja monipuolistaisi tarjontaa.
– Kohdeavustusten summa on liian pieni. Joudumme erittäin todennäköisesti loppuvuodesta toteamaan rahojen loppuneen kesken. Laadukkaita toimijoita on koko ajan enemmän. Kohdeavustusten työllistävä vaikutus kulttuurialalla on myös erittäin merkittävä, yli puolet (54 %) myönnetystä summasta käytetään palkkoihin ja palkkioihin.

Toivomaani parempi neuvottelutulos mahdollistaa mm. kohdeavustusten nostamisen tämänvuotisesta tasosta (672 628€) noin 800 000 euroon. Erinomaista. Hyvä fiilis. Kiva että edes välillä tuntuu siltä että politiikkaa harrastamalla voi oikeastikin vaikuttaa asioihin.

Jos kulttuurilautakunta seuraavassa kokouksessaan päättää jakaa lisäyksestä 300 000€ kesäkuussa ehdottamammalla tavalla, jäisi meille vielä 200 000€, jonka voisimme käyttää mm. kansainvälisiin avustuksiin, lähikulttuuriavustuksiin sekä taiteilija-apurahojen indeksikorotuksiin.

Talousarviopäätöksen lisäksi myös kulttuurialan organisaatiotarkastelu etenee! Asia viime maanantaina ensimmäistä kertaa käsittelyssä kaupunginhallituksessa. Tasken pohjaesitys on jo kohtuullisen hyvä ja pitkälti omien pohdintojeni suuntainen, mutta jostain syystä kaupunginteatteri oli jätetty mahdollisesti 2013 alussa aloittavan ”superkulttuurilautakunnan” alta pois. Vihreät jättivät tämän vuoksi asian vielä pöydälle.

Kulttuuritoimen lautakuntarakennetta tulisi tiivistää siten, että keskeiset kulttuuria tuottavat tai kulttuuria tukevat virastot ovat saman lautakunnan alaisuudessa. Kulttuurikeskus, kaupunginkirjasto, taidemuseo, kaupunginmuseo ja kaupunginorkesteri toimisivat yhteisen lautakunnan alaisuudessa. Lautakunnalle kuuluisivat myös yhteisöjen tukeminen ja avustukset teatterilain piiriin kuuluville ammattiteattereille. Uudelle kulttuuri-, kirjasto- ja museolautakunnalle muodostuisi linjaavampi rooli ja kattava näkemys kulttuuritoimen kokonaisuudesta.

Mielestäni on täysin selvää että myös Helsingin kaupunginteatterin tulee olla saman budjettivaltaa käyttävän elimen alainen kuin kaikkien muidenkin VOS-teatterien. Sama kohtelu kaikille. Sen sijaan en olisi tietenkään lakkauttamassa kaupunginteatterin säätiön hallitusta, vaan se yhä vastaisi kaupunginteatterin ”pyörittämisestä”. Malli olisi siis sama kuin esim. UMO:n kohdalla jo nykyisin ja ainoa syy toimia toisin on poliittinen – kaupunginteatterilla kun on nykyisessä hallintojärjestelyssä merkittävää suoraa lobbausvaltaa, josta se ei tietenkään halua luopua.

Helsingin kulttuuripolitiikassa tapahtuu muutoksia! Mahtavaa!

20
Elo
11

Muu musiikki mustikka

Kolumni julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 3/2011. Blogini säännöllisemmille lukijoille matsku lienee tuttua. Tunnustan, vähän copipeistasin vanhaa. (On siellä uuttakin seassa.)

Halleluja! Nyt se on valmis. Ja kohta täytetty. Musiikkitalo nimittäin. Ja komea on. Diggaan.

Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO suuressa konserttisalissaan ja pienempiä saleja täyttävät Sibelius-Akatemian konsertit. Hienoa! Kierros skumppaa kaikille!

Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:

”Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla.”

Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain reilusti 20 miljoonan euron paremmalla puolella.

Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.

Casa da Musica, Porto, Portugal. Todella wow-arkkitehtuuria.

Orkesterien ja SibAn lisäksi talon sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.

Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.

14.5. Musiikkitalon säätiö järjestikin “hyväntekeväisyyskirpputorin”. Ideana oli kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivottiin esityksiä:

”Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!
Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).

Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!”

Niinpä niin.

Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonen eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus hankitaan kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi. Tämä lienee sitä edelläkävijyyttä kulttuurin alueella.

Lahjoituksia puolestaan oli keväällä asia tiedustellessani tullut Mesenaatti-rahastoon vähän yli 10 000 euroa. 5% tuotto-odotuksella jaettavaa syntyy vuositasolla jo yli 500€! Nyt rillataan! Kierros skumppaa kaikille!

Tätä on kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.

Käväisin heinäkuussa keikalla Portossa Portugalissa, josta löytyy tuoreehko oma ”musiikkitalo”, Casa da Música. Keskustelin talon ”muun musiikin” ohjelmistosta vastaavan johtajan kanssa.

Kuulemma hänen käytettävissään oleva vuotuinen budjetti on noin pari miljoonaa euroa. Ja jälki oli myös sen näköistä.

Kesä-syyskuun ohjelmalehtisestä löytyi niin George Clinton, Laurie Anderson kuin Maria Schneiderkin. Huippuluokan jazz- ja maailmanmusiikkikonserttien lisäksi talossa järjestetään myös säännöllisesti aamuyöhön asti jatkuvia klubeja, joissa puolestaan raikaa DJ-pohjainen musa ja talon seinät välkkyvät vj-kuvavirrasta. Sisääntuloaulasta löytyi ”digitopia”, musiikkityöpiste, jossa kuka tahansa voi luoda musiikkia iMaceilla ja säännöllisesti järjestetään myös ilmaisia elektronisen musiikin työpajoja.

Kyllähän tuolla oli ihan kiva veistellä.

Kateus iski. Miksei meillä?

Älkää ymmärtäkö väärin; Sibelius-Akatemia toki tuottaa Musiikkitaloon laajan kirjon korkealaatuista konserttitarjontaa. Kuitenkaan yhtälöllä ”Sibelius-Akatemia = muu musiikki” ei pitkälle pötkitä, vaikka rakas laitoksemme tuntuu toisinaan niin kuvittelevan.

Ja taas puhtaan markkinatalouden ehdoilla ”muun musiikin” konserttien liput ovat niin pirun kalliita, että ”kaikille avoimesta” Musiikkitalosta puhuminen kannattaa lopettaa saman tien. (Itseasiassa Musiikkitalon ulosvuokraushinnoilla ”muun musiikin” konsertteja ei Musiikkitalossa oikein edes kannata järjestää. Mutta siitä riittää narinaa toiseenkin kolumniin.)

Toivottavasti olen väärässä ja lähitulevaisuudessa löydetään poliittista tahtoa tuoda uuteen uljaaseen Musiikkitaloon monimuotoisempaa ohjelmistopolitiikkaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä se ei tule onnistumaan.

01
Elo
11

Mitä nyt? – puhe Meidän Festivaaleilla 29.7.

Pekka Kuusisto keksi tänä kesänä tilata Meidän Festivaalille musiikin lisäksi myös puheita. Sain itse kunnian puhua yleisölle viime perjantain konsertissa Charles Ivesin ja John Coriglianon teosten välissä.

Kiitokset Pekalle loistavasta ideasta ja mahdollisuudesta päästä saarnaamaan yleisölle! En ole juurikaan puhunut julkisesti, joten kokemus oli sikälikin haastava. Puhuminen on aivan eri tavalla jännittävää kuin esim. soittaminen yleisön edessä. Treenaamisen tarvetta löytyy siis. Puhuin etenkin alkupuolella hermostuksissani aivan liian nopeasti.

Ohessa puhe suurin piirtein sellaisena kuin sen vetäisin.

Mitä nyt?

Hyvää iltaa rakas yleisö, kuten nokkelimmat teistä varmaan jo huomasivatkin, minä en ole Suomen tunnetuin ex-aikuisviihdetähti tai hänen vaimonsa – ainakaan vielä. Olen Hannu Oskala, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan Vihreä jäsen.

Väitän, että meillä Suomessa ei tehdä kulttuuripolitiikkaa, vaan meillä keskitytään 1970-luvun kulttuuripolitiikan ulkomuseon ylläpitämiseen.

Miksi taidetta tuetaan?

Yleisin vasta-argumentti kulttuurin tuelle kuuluu yksinkertaisesti: ”Miksi meidän kaikkien pitäisi maksaa toisten viihteestä? En käy oopperassa, miksi eliittiä tuetaan? Eikö markkinatalous hoidakaan hommaa kysynnän ja tarjonnan kautta?”

Tähän on mielestäni helppo vastaus.

Mikä on valtion tehtävä? Demokraattisen valtion on tarkoitus tasapainottaa markkinataloutta. On selvää, että markkinatalous ei ainakaan Suomen kokoisella markkina-alueella kykene ylläpitämään monipuolista ammattimaista tarjontaa. Tästä seuraisi se, että kotimaisen kulttuuritarjonnan korvaisi suurelta osin ulkomainen tuontikulttuuri, joka voi ottaa voittonsa yhtä maata laajemmalta alueelta. Suomalaista kulttuuria tulee tukea, jotta meillä olisi suomalaista kulttuuria.

Meille ”kulttuuri-ihmisille” on itsestään selvää että kulttuuria tulee tukea. Näemme selvästi että kulttuuri yleisesti ja korkeakulttuuri erityisesti ovat osa sivistysvaltion kudosta, siinä missä koulutus, tasa-arvo ja terveydenhuoltokin. Ilman kulttuuria Suomi ei olisi Suomi.

Aina silloin tällöin julkiseen keskusteluun nousee kuitenkin ääniä, jotka ovat eri mieltä. Miksi ihmeessä postmoderneille tekotaiteilijoille pitäisi jakaa yhteistä rahaa? ”Ettekö välitä veteraaneista ja vanhuksista?”

Kulttuurivaikuttajat sitten nousevat yhteisrintamaan. Kerätään adresseja, kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, puhutaan ylevästi sfäärien musiikista ja vähemmän ylevästi siitä miten helmiä pitää tarjoilla sioille. Perinteisesti Suomessa eduskunnan enemmistö on sitten ymmärtänyt yskän ja kulttuurin rahoitukseen ei ole koskettu. Kukapa uskaltuisi profiloitua ”kulttuurin vastustajana”? Kulttuuripuolue on isompi kuin mikään muu puolue eduskunnassa.

Minua tämä taide- ja kulttuurikentän siilipuolustus vituttaa.

Tottakai esim. Perussuomalaisten vaaliohjelman linjaukset ovat lyhytjänteisiä, sivistymättömiä, populistisia ja tyhmiä. Mutta silti niiden taustalla olevia kysymyksiä ei saa ohittaa. Kulttuurikenttä, etenkään tuettu sellainen, ei saa tuudittautua kuvittelemaan että nykyinen kulttuurimyönteinen ilmapiiri jatkuu ikuisesti. Mielestäni kulttuurikenttä on rakentanut itselleen Maginot-linjan; kestäviä bunkkereita, joilla edellinen sota voitettiin.

Hyvä. Kulttuuria siis pitää tukea. Seuraako tästä se, että kulttuuria tulee tukea siten, kuin sitä nyt Suomessa tuetaan? Kohdistuuko tuki oikeille toimijoille? Millaista taidetta tuki luo?

Mahtoikohan moni olla pettynyt ohjelmamuutokseen... :)

Miten taidetta tuetaan?

Suomessa valtaosa musiikin julkisesta tuesta jaetaan ns. valtionosuusjärjestelmän kautta. Homma toimii pähkinänkuoressa siten, että valtio on määritellyt laskennallisen henkilötyövuosikustannuksen, noin 54 000€ €, josta valtio sitten maksaa kunnalle 37%, eli noin 20 000€.

Näitä laskennallisia henkilötyövuosia on yhteensä 1033 kappaletta. Näistä klassisia on 988. ”Ei-klassisia” 45; Tallari (4), Loiskis (4), Riku Niemi Orchestra (9) ja UMO (28). Kaikki muu tuki menee klassiselle musiikille.. 96,5% tuesta.

Tämä valtionosuus nousi vuosina viime hallituskaudella 64%, rahassa noin miljoonaa euroa€. Yhteensä tätä tukea kunnille valtio jakaa tänä vuonna noin 21 miljoonaa euroa.

Vuodelle 2011 valtio satsaa ensimmäistä kertaa ”muun musiikin” klubitoimintaan 100 000€. Tämä on 0,4% klassisen musiikin valtiolliseta tuesta. Tämä summa on vain 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka klassinen musiikki edellisellä hallituskaudelle sai.

Jazzliiton tuki, eli merkittävin tuki, jolla Suomessa järjestetään jazz-kiertueita ja edistetään jazzia, on tänä vuonna noin 270 000€, eli noin 1,3% klassisten orkestereiden tukisummasta.

Onko kummakaan että meidän “ei-klassisten” piirissä kiehuu? Eikö mikään muu musiikki tarvitse tukea? Mikä on ”muun musiikin” arvo? Ainakaan ei voida väittää että kaikki muu musiikki olisi siinä määrin ”kaupallista” että se pärjäisi tyystin ilman tukea.

Vaikka ei olisi huolissaan tästä rakenteellisesta ongelmasta musiikin tukipolitiikassa, vaikka olisi sitä mieltä että klassisen musiikin tulee saada 100% musiikin tuesta, niin tästä päästään toiseen, mielestäni vielä merkittävämpään ongelmaan.

Esimerkki omalta alaltani, kansanmusiikista, Koko kansanmusiikin valtiollinen menee yhdelle yhteyeelle, Kaustisella sijaitsevalle Tallarille, jonka jäsenet valittiin koesoitolla sitä perustettaessa vuonna 1984.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983, ensimmäiset maisterit valmistuivat 1990-luvun taitteessa. Meitä on valmistunut nyt jo noin 100.

Paljonko kansanmusiikin valtiollinen tuki on noussut koulutettujen kansanmuusikoiden myötä? Ei pätkääkään.

Käytännössä Suomessa vuonna 2011 tukea saavat täsmälleen samat orkesterit kuin vuonna 1980. Itseasiassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuen saajat ovat samoja kuin koko tukea sorvattaessa 1970-luvulla.

Yli 30 vuotta sitten. Tuen perusrakenne ei ole muuttunut pätkääkään.

Eikö taiteen kenttä ole muuttunut 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö yleisö ja sen tarpeet ole muuttuneet 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö ole keksitty mitään uusia muotoja tukea musiikkia 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Koko nykyinen järjestelmämme perustuu 1970-lukulaiseen ajatukseen siitä, miten kulttuuria tuotetaan ja miten sitä voidaan tukea.

1970-luvulla oli mahdotonta ajatella, että valtio tukisi mitään muuta kuin vakituisia kuukausipalkkaisia töitä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan.

Tämä malli ei enää vastaa niihin kentän ja yleisön tarpeisiin, joita meillä on.

Erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä, jonka kaupunginorkesterin yleisöpohjasta on tehty tutkimukset sekä vuonna 1990 että vuonna 2009. Johtopäätös oli se, että yleisö oli 20 vuoden tarkasteluvälillä ikääntynyt 20 vuotta.

Mitä tapahtuu 20 vuoden kuluttua kun nykyiset kuulijat kuolevat pois?

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kulttuurielämän pitäisi tunnustaa, että muutos on luonnollinen osa kulttuurin kehitystä. Nykyisen järjestelmän perustehtävä tuntuu olevan muutoksen vastustaminen. Yritetään luoda tukimuotoja, joissa asiat tapahtuvat ikuisesti samalla tavalla.

Mielestäni tämä ei ole kulttuurin eikä taiteen perusolemuksen mukaista.

Esimerkiksi lautakuntamme päättää valtion jälkeen maamme toiseksi suurimmasta ”kulttuuribudjetista”, yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa. Kuulostaa isolta?

Käytännössä lautakunnassa keskustellaan kymmenien tuhansien siirtämisestä momentilta toiselle. Ja se on nimenomaan nollasummapeliä. Ei meillä ole mitään valtaa tehdä minkäänlaista aktiivista kulttuuripolitiikkaa. 98% rahasta menee vuodesta toiseen täsmälleen samoille toimijoille. Ja suurin osa näistä toimijoista on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälissä.

Tuotantomuoto on vain väline! Se ei ole itsetarkoitus! Ja tuotantomuodoista ei juurikaan keskustella! Keskustellaan vain siitä saako kulttuuri rahaa vai ei! Se, miten se raha käytetään on paljon tärkeämpi kysymys!

Tästä päästään klassiseen musiikkin. Kaupunginorkesteri on mielestäni ”vain” väline, jonka tarkoituksena on tuottaa korkealaatuista orkesterimusiikkia kuntalaisille! Nykyisin on olemassa muitakin tapoja tuottaa tämä palvelu. Ja nämä muodot ovat usein paljon moniarvoisempia ja kustannustehokkaampia.

Pieni esimerkki. Mikkelin kaupunki, jolla on 12-henkinen pieni jousiorkesteri, käyttää orkesteriinsa (valtionosuus ja kaupungin osuus yhteenlaskettuna) noin 850000€ vuodessa. Tällä rahalla Mikkeli saa alle 30 kymmentä saman 12-henkisen pumpun konserttia.

Mitä tällä samalla rahalla voitaisiin saada ”freelancekentältä” tilaamalla?

Laskeskelin hinnat hiukan yläkanttiin, mutta oman arvioni mukaan Mikkeli voisi saada 9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Tuplamäärä tapahtumia, valtaisa monipuolisuus. Samalla rahalla. Voisin kuvitella myös klassisen musiikin ystävien olevan tyytyväisempiä tarjontaan kuin nykyiseen, anteeksi nyt vain, ankeaan ohjelmistoon.

Kannattaa siis huomata että nykyinen tukijärjestelmä on järjettömän aukkoinen jopa klassisen musiikin puolella. Missä on tuki kuoromusiikille? Miksi meillä on vain yksi periodibändi? Missä on tuki kamarimusiikille? Miksei MetaFour kierrä ympäri Suomea? Miksei Arktinen Hysteria soita joka vuosi kymmeniä konsertteja joka puolella Suomea?

Hyvä esimerkki omasta työelämästäni: teen äänisuunnitelua Johanna Juhola Triossa, miksaan, sämplään, soitan. Olemme viimeisen parin vuoden aikana olleet keikalla Venäjällä, Japanissa, Sveitsissä, Norjassa ja Portugalissa – syksyllä menemme Ranskaan ja Tanskaan. Miksi olemme olleet keikalla Suomessa vain Helsingissä?

Niinpä niin. Siksi että meillä Suomessa ei tueta kulttuurin kierrättämistä.

Ei käy KOM-teatteri Kajaanissa, ei käy kamubändit Oulussa, ei jazzbändit napapiirillä.

Nykyinen tukijärjestelmä aiheuttaa osin senkin että taide ja kulttuuri keskittyy vain suurempiin kaupunkeihin. Pienissä kaupungeissa tarjonta on yksipuolista ja ankeaa. Onko kummakaan että kulttuurin tukea sitten Perussuomessa vastustetaan, jos suurin tuesta ja tuen hedelmistä nautitaan suurimmissa kehityskeskuksissa?

Muutoksen on pakko tapahtua.

Tähän on useampia syitä:

Ylipäätään kuvio ei ole kestävä kulttuuripoliittisesti. Tämä ei ole reilua. Helsingin kaupunginorkesteri saa joka vuosi julkista tukea Musiikkitalossa konsertoimiseen noin 13,4 miljoonaa euroa, ”muulle musiikille” Musiikkitalon budjetissa on varattu pyöreät nolla euroa. ”Muu musiikki” joutuu toimimaan Musiikkitalossa täysin markkinatalouspohjalta.

Toinen suuri syy on demografia. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat seuraavan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana aiheuttamaan valtaisan kustannuspaineen kun suuret ikäluokat eläköityvät. Lillukanvarret kuten kulttuuri tullaan leikkaamaan pois, jos niitä ei pystytä nykyistä paremmin perustelemaan. Se, että jokin on ”hienoa”, ei takuulla riitä ylläpitämään kaikkia 988:aa orkesterimuusikon työpaikkaa.

Se, mitä minä pelkään on se, että kulttuurielämä vastustaa kaikkia tarpeellisiakin toimintatapojen muutoksia viimeiseen saakka. Kaivetaan poteroja yhä syvemmälle. Ajetaan täysillä päin seinään.

Muutos kuitenkin tapahtuu ja sitten ne leikkaukset vaan jossain vaiheessa tehdään. Mistä sitten leikataan? Keneltä otetaan pois, kenelle annetaan? Lopputulos olisi parempi, jos muutokseen valmistauduttaisiin. Jos muutosta jopa kentän sisällä valmisteltaisiin. Nähtäisiin ongelmat, tunnustettaisiin ne.

Nyt lopuksi haluan korostaa, että minä en halua lakkauttaa klassista Suomessa? Ei. Päin vastoin. Minä rakastan klassista musiikkia. Minä haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja orkesterilaitoksen pihdeistä. Klassinen musiikki ole yhtä kuin orkesterilaitos.

Minä haluan elävän, hengittävän, kilpailevan, aggressiivisen, vaarallisen klassisen musiikin kentän, joka, juuri kuten täällä tänään, etsii uusia asioita, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on osa yhteiskuntaa, eikä vain ulkomuseo siitä, mitä musiikillisella korkeakulttuurilla ja kulttuuripolitiikalla tarkoitettiin 1970-luvulla.

Kiitos.

14
Kes
11

kklk 6/2011 14.6.

Tärkeä kokous, mutta toivottavasti ei kovin pitkä. Pj. Sumuvuori ei pääse paikalle, eikä valitettavasti hänen sijaisensakaan, joten jos häviän äänestyksiä tiukasti niin äänekäs manaus lähtee Säätytalon suuntaan… Esityslista.

KIRJASTOTOIMEN JOHTAJA

2 Lausunto valtuustoaloitteesta perintätoimistojen käytöstä luopumiseksi Helsingin kaupungin maksujen perinnässä

ok. Arhinmäki & co haluaisivat luopua perintätoimistojen käytöstä. Lausunto ei kannata ehdotusta ja hyvä niin.

3 Oikaisuvaatimus kirjastonjohtajan avoimen tehtävän määräaikaista hoitamista koskevassa asiassa

ok. Toivottavasti tämä saaga loppuu tähän.

KULTTUURIJOHTAJA

2 Lausunto luonnoksesta kaupungin avustustusten myöntämisessä noudatettavista yleisohjeista

ok. Mielestäni myös kohdasta 9, “Avustusten maksaminen”, tulisi huomauttaa.

3 Lausunto kuntalaisaloitteesta Kansanteltan saamiseksi Helsinkiin

ok.

4 Lausunto aloitteesta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen työryhmän perustamiseksi

ok. Valtuutetut toivovat hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen työryhmää. Eikö ole oikeasti mitään muuta tapaa kuin keksiä lisää työryhmiä?

Voisikohan tähän kohtaan syöttää ajatustani

13
touko
11

paneloimassa

Käväisin viikko sitten yleisötyöhön keskittyneen Himo3-seminaarin paneelissa keskustelemassa yleisötyön rahoituksesta ja roolista. Toin paneeliin “kuntapäättäjän” näkökulmaa – muut keskustelijat (Minna Turtiainen, Lea Halttunen ja Niina Torkko) olivat alan ammattilaisia.

Suuri osa keskustelusta koski rahoitusta. Mistä, miten ja paljonko. En tajunnut paneelissa huomauttaa eräästä todella merkittävästä rahoitukseenkin vaikuttavasta seikasta, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Parhaat jutut keksii aina viisi minuuttia tilanteen jälkeen.

Seminaarin noin 140:stä osaanottajasta vain 4 oli miehiä. Ja minä viidentenä olin “tuuraamassa” Johanna Sumuvuorta… Kulttuuri ja kulttuurikasvatus on koetaan kukkahattutätien ja -setien harrasteena ja rahoituksen määrä ja laatu heijastelee suoraan tätä rankasti sukupuolittunutta todellisuutta. Feminismille ja sukupuolirooleja purkavalle poliitikalle on yhä tarvetta. Maailma ei ole valmis.

Valmistauduin paneeliin lukemalla yleisötyöstä. Googlaamalla löytyi mm. Suvi Ahon mielenkiintoinen opinnäytetyö, nettikeskustelua museopedagogiikasta ja Helsingin kaupunginteatterin yleisötyön vuosikertomus.

Mitä yleisötyöllä sitten tarkoitetaan? Englanninkieliset termit audience education ja audience development ehkä avaavat käsitettä suomalaista paremmin. Toisaalta on tärkeää kasvattaa kokonaan uutta yleisöä esim. klassiselle musiikille ja toisaalta taas ylläpitää suhdetta jo olemassaolevan yleisön kanssa.

Muutamia paneelin jälkeisiä fiiliksiä:

1. Yleisötyön tulisi olla luonteva osa lähes kaikkien julkisesti tuettujen kulttuuriorganisaatioiden toimintaa.

Itseasiassa kulttuuristrategian luonnoksessa aiheesta lausutaan seuraavasti:

18. Taide- ja kulttuurilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö *
Kiinnitetään huomiota julkista tukea saavien taide- ja kulttuurilaitoksien yhteisöllisten ja yleisötyön tavoitteiden asettamiseen avustuksia myönnettäessä. Lisätään mahdollisuuksia kulttuurihankkeiden pitkäjänteiseen tukemiseen.

En kuitenkaan lähtisi tekemään yleisötyöstä pakollista (ehtoa tuelle). Voihan olla että yleisötyö ei vaan sovellu kaikille toimijoille.

2. Yleisötyö tippuu rahoituksellisesti ja toiminnallisesti rosvosektorille.

Yleisötyö olisi luontevasti Helsingissä kolmen viraston yhteistoimintaa: opetus-, nuoriso- ja kulttuuritoimen. Nämä kolme eivät kuitenkaan ole (tähän mennessä) saaneet pelimerkkejään laudalle siten, että lapsille ja nuorille olisi johdonmukainen “kulttuuripolku”, joka nivoisi yhteen niin kouluopetuksen, koulun yhteydessä tapahtuvat kulttuurivierailut sekä taiteen perusopetuksen ja muun koulun ulkopuolisen pedagogisen kulttuuritarjonnan.

3. Yleisötyöhön tarvittaisiin rahaa.

Jos ajatellaan yleisötyötä ja lasten ja nuorten kulttuurikasvatusta laajemmin, niin on selvää, että Helsingissä tulisi satsata lisää esim. koulujen teatteri- ja museovierailuihin. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista opetus- tai kulttuuritoimen nykyisellä rahoituksella.

Tyhmintä tässä on se, että meillä olisi tekijät ja sisällöt jo valmiina, vain rahoitus puuttuu.

4. Kulttuurikasvatuksen valtionosuusrakenteet ovat valitettavan yksipuolisia

Tällä hetkellä Helsingissä musiikkiopistot saavat musiikin taiteen laajaa oppimäärää varten vuosittain noin kahdeksan miljoonaa euroa. Harkinnanvaraista tukea tulee Helsinkiin vain noin 50 000€.

Laajan oppimäärän mukainen opetus on todella tiukasti säänneltyä ja myös kallista – tästä seuraakin se valitettava tosiasia, että ko. opetus on alueellisesti rajusti jakautunutta. Niillä alueilla, joissa soisi nimenomaan nuorison kulttuuriharrastuksia tuettavan ei tuki juurikaan kohdistu. Voi itseasiassa puhua jo lähes “negatiivisesta diskriminaatiosta”.

Ohessa kartta musiikin perusopetukseen osallistuvien lasten osuuksista. Vaikea uskoa, että Krunassa ja Kulosaaressa asuisi vain luonnostaan kymmenen kertaa enemmän lahjakkaita lapsia kuin Itiksen lähistöllä…




twtr

Flickr Photos

Pekan_ajelu 1

Pekan_ajelu 2

Pekan_ajelu 3

More Photos

%d bloggers like this: