Helsingin liikennesuunnitteluhistorian ehkä kauhein suunnitelma tunnetaan nimellä ”Smith-Polvinen”. Se on vuonna 1968 julkaistu rohkea visio, jossa uljaiden moottoriteiden alta olisi purettu korttelikaupalla vanhaa kantakaupunkia. Hyvän kuvan ajan hengestä saa ihailemalla Ruoholahteen suunniteltua monitasoliittymää.
Kylläpä on koria. Hyvä olisi tuolla ihmisen elää ja yrittää. Myös täällä meillä Vallilassa Smith-Polvinen olisi tehnyt selvää jälkeä. Vallilanlaakson olisi halkaissut motari.
Luojan kiitos näin ei kuitenkaan tehty. Smith-Polvista pidetäänkin Helsingin liikennesuunnitteluhistoriassa käännekohtana – se oli liian hirveä toteutettavaksi ja yksityisautoilun ei annettu tuhota koko kaupunkia lopullisesti. Sen sijaan päätettiin rakentaa Metro.
Smith-Polvisen hengessä viheralueita kuitenkin ollaan yhä valmiita tuhoamaan. Toissapäiväisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa päätettiin Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien äänillä rakentaa Vallilanlaaksoon joukkoliikennekatu. Vihreät ja Vasemmistoliitto vastustivat.
Näyttääkö linjaus tutulta?
Mitä ihmettä? Eikö Vihreille kelpaakaan joukkoliikennekatu? Jo on aikaihin eletty.
Joukkoliikennekadun hyödyt julkiselle liikenteelle ovat kiistattomat. Se tulee vähentämään bussimatkustajien ajankäyttöä noin 200 000 – 300 000 tuntia vuosittain. Yhteys Pasilaan lyhenee useampia minuutteja per matka.
Mutta myös sen vaikutus Vallilanlaaksoon on kiistaton; se tulee muuttamaan puistoaluetta merkittävästi. Valinta on minulle henkilökohtaisesti erityisen hankala; en haluaisi millään leimautua silkaksi nimbyilijäksi – asun puiston vieressä, lenkkeilen laaksossa viikottain ja siellä on kiva loikoilla kesäisin. Mitä siis olisi pitänyt tehdä?
Vihreät ja Vasemmistoliitto ehdottivat silkan änkyröinnin sijaan kompromissia; Vallilanlaaksoon olisi voitu meidän mielestämme rakentaa maisemoitu ratikkalinja. Raideliikenne olisi itseasiassa mielestäni kulttuurimaisemaan jopa istunut; Sörnäisten Satamaratahan on kulkenut laakson halki jo yli puoli vuosisataa. Nyt ehdotettu linjaus on joka tapauksessa parempi kuin aiemmin ajettu Pietari Kalmin kadun jatkaminen, joka olisi tuhonnut Kumpulanlaakson täysin.
Tärkein ero raitiolinjan ja joukkoliikennekadun välillä on kuitenkin se, että ratikkalinja voidaan nurmipohjalla toteuttaa erittäin nätisti ja kulttuuriympäristöön istuvasti. Vaihtoehdollamme olisi saatu matkustajien aikahyödyt katua vähäisemmällä haitalla. Mainio esimerkki Karlsruhesta Saksasta:
(Kiitos kuvasta "nakkiputkalle". Löysin kuvan googlaamalla, jos käyttö häiritsee, ota yhteyttä.)
Tämä ei kuitenkaan Kokoomukselle ja Demareille kelvannut. Asfalttia piti saada. Mikäpä siinä. Bussien laaksossa kun ilmeisesti paistaa aina aurinko.
Kylläpä Vallilanlaaksossa on kurjat kelit nykyisin. Onneksi tilanne korjaantuu jahka saamme uuden tien!
Murheellista on sekin, että Vallilanlaaksossa menetettiin mahdollisuus tehdä esimerkillisen kaunista ratikkalinjaa – sen sijaan että Vallilanlaaksoa tultaisiin tulevaisuudessa esittelemään positiivisena esimerkkinä hyvin maisemaan istuvasta raideliikentestä, se tullaan nostamaan esiin kun halutaan vastustaa hyviäkin liikennehankkeita. Ärsyttää.
Toivottavasti ensi syksyn kunnallisvaaleissa täällä Vallilassa muistetaan ketkä äänestivät asfaltin puolesta.
Huhtikuun eduskuntavaalit ovat merkittävimmät aikoihin. Syitä on useita.
Ensinnäkin Perussuomalaisten nousun ja vastaavasti muiden isojen puolueiden kannatuksen suhteellisen tasaantumisen vuoksi seuraavaa hallitusta ei perusta kaksi suurta puoluetta siten, että pienpuolueet (PS, RKP, Vihreät, Vas) ovat mukana vain somisteena. Vaikka nykyinen hallituspohja jatkaisi, Keskusta ja Kokoomus eivät enää saa enemmistöä taakseen.
Muutos voi vaikuttaa pieneltä, mutta politiikan dynamiikan kannalta kyseessä on lähes vallankumous. ”Apupuolueen” yli ei enää voi noin vain kävellä, edes hyvän tsoukin varjolla.
Seuraavan hallituksen perustaa siis joko kolme suurta puoluetta (esim. Kesk., Kok, PS), tai kaksi puoluetta ja muutama pienpuolue (esim. Kok, SDP, Vihr, Rkp). Pääministeripuolueena on todennäköisesti Kokoomus, mutta vaalien tulos on todella ratkaiseva koko hallituksen kokoonpanoa ajatellen.
Toisaalta taas Perussuomalaisten piiristä nouseva herravihainen ja rasistinen kumu on saavuttanut ennennäkemättömän paljon kaikupohjaa. Sulkeeko Suomi ovensa maailmalta ja pyrkii takaisin 50-luvulle? Toivottavasti ei.
Bonuksena koko länsimainen talousjärjestelmä painii tulevan vaalikauden ajan taannoisen taantuman jälkiseurausten kanssa. Sillä miten tulevina vuosina säästetään, verotetaan tai tuetaan on todella kauaskantoisia vaikutuksia. Mielestäni tärkeää olisi, että Suomessa ei apinoida ainakaan “Cameronin mallia”.
Hyvinvointivaltion pelastaminen ei riitä, vaan sen perusta on valettava uudelleen. Tulevaisuuden menestyvää Suomea ei rakenneta haikailemalla menneeseen tai keskittymällä vain menestyjien menestykseen. Tarvitaan uusia ajatuksia ja uutta solidarisuutta.
Helsinkiläisistä kansanedustajaehdokkaista näihin haasteisiin vastaa mielestäni parhaiten Jukka Relander.
Jukka sekä ymmärtää 2010-luvun haasteet että osaa viestiä fiksut vastaukset ymmärrettävällä tavalla. Jukka Relander on sivistynyt ja solidaarinen eurooppalainen suomalainen, jolle olisi tilausta Arkadianmäellä, kun ajan henki tuntuu olevan enemmänkin lyhytnäköisen itsekeskeisyyden ja populistisen urpouden puolella.
Paitsi äänestämällä ja tukiryhmäilemällä, tuen Jukan kampanjaa myös rahallisesti. Lahjoitin männä viikolla 50€ tämän sivun kautta – lahjoittaminen onnistuu helposti kaikkien pankkien tunnuksilla.
Miksi kansalaisten pitäisi tukea poliittisia kampanjoita? Annetaan ehdokkaan itse kertoa:
Vihreät eivät saa tukea kaupalta ja teollisuudelta. Emme kaavoita liikemiesten toiveiden mukaan, emmekä tee poliittisia linjauksia kysymällä ensin kolmikannalta, että sopisiko tämä. Emme toteuta Metalliliiton ilmastopolitiikkaa, vaan omaamme.
Siksi uskomme yksityisten ihmisten lahjoituksiin. Niillä ei osteta poliittisia päätöksiä, vaan edesautetaan sitä, että oma ehdokas menee läpi.
Helsingin vaalipiirissä joudun kilpailemaan Mari Kiviniemen kanssa, joka sai viime vaaleissa tukea 57.000 euroa, tärkeimpänä tukijanaan turkistarhaajien järjestöt. Sinun tukesi tekee kisasta vähän vähemmän epätasaisen ja samalla se tekee politiikasta taas kerran vähän puhtaampaa.
Lahjoittaa voi myös tekstiviestitse: lähetä viesti “TUE10 Jukka Relander” tai “TUE20 Jukka Relander” numeroon 16511. Viestin hinta on 10/20€. Jokainen euro auttaa hyvän taistelussa pahaa vastaan.
Vaalit lähestyvät ja puoluekoneistot alkavat käydä täysillä kierroksilla. Vihreätkin avasivat kampanjansa pari viikkoa takaperin.
Vaalirahakohun myötä pienentyneet kampanjabudjetit näkyvät varmaan parhaiten aiempaa vähäisemmässä tv-mainonnassa. Sen sijaan sosiaalisen median voi varmaan pistää huhtikuuksi pois päältä. Virta lienee kyllästetty ehdokkaiden ja puolueiden epätoivoisella tyrkkyilyllä.
Verkkokampanjointi on joka tapauksessa keskeisemmässä asemassa kuin aiemmin. Ja selvästi Suomessa on jokaisessa puolueessa päätetty käyttää YouTubea ja verkkovideoita osana kamppista.
Ongelma vaan on se, että web-video ja video ylipäätään on sikamaisen hankala laji. Hyviä huonoja esimerkkejä riittää. Käydäänpä tässä läpi muutamia.
En muuten väitä itse osaavani tätä hommaa yhtään paremmin – yritin 2008 kunnallisvaaleihin äänittää itselleni vaalivideon mutta luovuin kolmen tunnin yrittämisen jälkeen ajatuksesta. Lähinnä pätkät herättivät myötähäpeää. Web-video on taitolaji, sitä pitää funtsia ja harjoitella. Paljon.
Ensin oman puolueeni Vihreiden tuore kampanja-avausvideo:
Toi taustakilkutus saa mut muuten aivan raivon partaalle. Hirvee biisivalinta.
Videon perusongelma minulle on se, että suoraan kameraan puhuminen ja ällöttävän makean mainostekstin yhdistelmä tuntuu epäaidolta. Jos en olisi hardcore-Vihreä, en olisi katsonut tätä videota.
Eikä sitä muutenkaan ole kovin moni katsonut. Ainakaan sellainen, joka ei jo entuudestaan äänestäisi Vihreitä:
Yleisin linkkaaja on Vihreiden oma kotisivu, johon ei eksy näin kaukana vaaleista muita kuin kotijoukkueen pelaajia ja vastustajien piilokärkiä. Toiseksi yleisin on Hommafoorumi, jolta taas en usko kovin monen katsoneen videota ”positiivisessa hengessä”.
Parhaiten pätkällä pärjää mielestäni Jyrki Kasvi, joka on luonnossakin hyvä ja tottunut esiintyjä. Hänen puheessaan on ainoana jotain eloa ja sävyjä.
Huomio: Kenelle web-video -viestintä on suunnattu? Omille kannattajille vai potentiaalisille uusille äänestäjille?
Huomio: Suoraan kameralle puhuminen vierastuttaa eikä tunnu luontevalta Suomessa.
Lisää kampanjavideoita. Puolueen varapuheenjohtaja Mari Puoskari:
Mari, joka on elävänä älykäs, ihastuttava ja karismaattinen nuori nainen, vaikuttaa tällä videolla pystyynkuolleelta automaattipäältä, joka vain toistaa monotonisesti prompterissa lukevia lauseita. Äänen korkeus ei vaihtele, ei liioin lauseiden rytmitys. Ylipäätään suoritus on mekaaninen, ei inhimillinen.
Vaikka Mari katsoo kameraa, eli minua, äänestäjää, suoraan silmiin, ei kontaktista tule henkilökohtainen olo.
Huomio: Suoraan lukeminen paperista ei tunnu hyvältä. Tarvitaan joku aitoa spontaaniutta tai tietoista esiintymisharjoittelua.
Marin eurovaalikampanjan amatöörimäisesti toteutetuissa videohaastatteluissa on paljon parempi meininki:
Mari on selvästikin tottunut vastaamaan fiksusti fiksuihin kysymyksiin myös kameralle. Heleppoahan se on kun on kerta fiksu ja filmaattinen.
Kokoomus puolestaan on satsannut todella sliipattuun ulkoasuun:
Tämäkään ei minusta tunnu uskottavalta. Yleisö on vain statisti aidosti reagoivan porukan sijaan. Videon ylituotettu tyyli softattuine kuvineen ja leffamusiikkeineen tehostaa kiiltokuvamaisuutta. Jälleen pelkkien iskulauseiden toisteleminen ei tunnu kiinnostavalta. Katsojalla täytyy olla jokin erityinen syy katsoa koko video. Ketä kiinnostaa kuunnella viisi minuuttia mainossaarnaa kun sen jälkeen ei saa edes ilmaista tuotenäytettä?
En ole kylläkään kohderyhmää, mutta kuka on? Tälläkin videolla on vain 1886 katsojaa, vaikka pätkä on jo puoli vuotta vanha. Videon tuottaminen on maksanut takuulla enemmän kuin 2000€, mahdollisesti budjetti on jopa lähempänä kymppitonnia. Euro/ääni -suhde ei ole kovin hyvä.
Huomio: Toisin kuin perinteinen tv-mainos, kuluttajan pitää itse valita web-video katsottavakseen, se ei vaan valu osana mainosvirtaa alitajuntaan. Ketään ei kiinnosta tyhjien komiteaprässin läpikäyneiden vaalilauseiden toistelu.
Huomio: Web-videossa teknisen toteutuksen taso ei takaa onnistumista. Luontevuus, hyvä idea ja aitous on paljon tärkeämpää.
Mutta ei matala tekninen tasokaan ole laadun tae. Pääministeri Kiviniemi:
Pelottava. Onk’ se elossa? Ei tunnetta, ei intohimoa. Mahdollisesti uuniperunoita kuvaamisen jälkeen. Ja jälleen viestinnän yksipuolisuus häiritsee. Kuka jaksaa kuunnella iskulauseita toisensa perään?
Maria ei ollut myöskään valaistu eikä mikitetty sinne päinkään. Myös kuvan asettelu on hyvää ”lomakuvat-Rhodokselta” -tasoa.
Teknisen toteutuksen rupuisuus haittaa ainakin minua myös seuraavissa Vihreiden videoissa:
Anni Sinnemäki 1,2:
Voisi Vihreä liitto varmaan kuitenkin hankkia nappimikrofonin? Puheesta pitäisi saada paremmin selvää ja taustakohina ei olisi aivan noin järkyttävä. Ensimmäinen video, joka lienee kuvattu kamerakännykällä puoluekokouksen pihalla on katsottu 8821 kertaa. Huomioarvo vs. tuotantokulut kohdallaan! Pienellä satsauksella tekniikkaan tämä olisi ollut loistava.
Erityisesti toisen pätkän puhe on sinällään kertaluokkaa luontevampaa kuin vaaliavausvideossa. Luontevin Annin youtube-clippi, jonka Youtubesta löysin oli kuitenkin haastattelusta:
Anni Sinnemäki 3:
Vaikka tässä ei tietenkään myyty poliittista agendaa, oli puhetta silti kertaluokkaa miellyttävämpi seurata kuin mitään muista klipeistä. Uskoisin sen johtuvan siitä, että tv-haastattelu on tapa, jolla olemme tottuneet kuuntelemaan muiden ihmisten puhetta.
Huomio: tv-haastattelu on suomalaisittain tuttu tapa katsoa puhuvia päitä. Ei puhuta suoraan katsojalle saarnaten, vaan puhutaan haastattelijalle. Katsoja tarkkailee.
Paras poliittinen video, jonka nopealla haeskelulla löysin oli ylläripylläri vanhan mediakonkarin, SDP:n puoluesihteerin, Mikael Jungnerin video:
Katsojia 167.
Vaikka Mikael puhuu politiikkaa, hän puhuu perustellen jostain tietystä aiheesta, ei vain ympäripyöreitä vaalilauseita toistellen. Lisäksi hän on loistava esiintyjä: osaa rytmittää ja käyttää elävää ruumiinkieltä. Tätä miestä kuuntelisin mielelläni pidempäänkin.
Hänkään ei puhu suoraan kameralla vaan ikäänkuin luokkatilanteessa jollekulle toiselle. Jos sama sisältö olisi esitetty suoraan kameralle, olisi tilanne ollut todennäköisesti vaivaannuttava.
Web-videoissa toimiva, mutta erittäin vaikea keino on käyttää jotain humoristista jujua. Toisaalta huumori on vakavalle ehdokkaalle helposti myös kaksiteräinen miekka: vitsit eivät välttämättä edistä uskottavuutta.
Toinen hyvä vaihtoehto on tehdä ”viraali-video”, joka ei ole suoraan ehdokkaan tai kampanjan, vaan ehdokasta jollain muulla tapaa buustaava. Paras esimerkki lienee ”Obamagirl”, joka loi demokraattien ennakkovaalikampanjan aikana valtavasti ”hyvää pössistä” ja huomiota Obamalle:
Melko halvalla tehty ja selvästikin aidosta fanittamisesta syntynyt video sai aivan uskomattoman suosion. Katsojia 20 535 724 kappaletta. Tällaista videota mikään kampanjaorganisaatio ei itse osaisi koskaan keksiä – eikä se kampanjan toteuttamana edes toimisi. Silti ObamaGirl oli todennäköisesti ”nettikampanjan” merkittävin videoklippi.
Bonuksena tietenkin Amber Lee buustasi omaa uraansa. Win-win, toisesta tulee tähti ja toisesta presidentti!
Oma suosikkini on kuitenkin samaisten esivaalien fringemmän ehdokkaan, Mike Gravelin ”The Rock” -video.
Toisella pätkällä Gravel selittää hiukan ajattelua videon taustalla. ”First off, they are not ads, they are not political ads at all.” – ”It is a metaphor.” – ”I didn’t pay for them at all! These are kids who just feel deeply, they’re artistic, two 24-year olds…”
En tiedä saiko Mike tämän ansiosta enemmän vai vähemmän ääniä, mutta video oli jotain täysin muuta ja se sai takuulla enemmän huomiota kuin yksikään mainostoimiston toteuttama sliipattu kampanjavideo.
Huomio: Jos ehdokkaan profiili on oikea, eli jos kohderyhmä ymmärtää esim. nettimemejen tai netti-huumorin päälle, niin outokaan video ei ole haitaksi.
Kaikki lähtee kuitenkin ehdokkaasta ja kohderyhmästä, jota web-videolla tavoitellaan. Samanlaista kokonaispeittoa kuin tv-mainoksella voitiin joskus aiemmin saavuttaa, ei web-videolla voida koskaan saada.
Monien poliitikkojen osaamisen ydintä on puhuminen yleisölle. Paras web-video saattaakin olla hyvä puhe. Esim. Mari Kiviniemellä luulisi riittävän tupailtoja, jossa sanoma voitaisiin taltioida huomattavasti luontevammin. Verkkovideossa myös läheinen suhde yleisöön on hyvästä. Esim. tällä videolla muuten hyvän puheen pitävä Jutta Urpilainen jää puhujanpöntössään kaukaiseksi ja erilleen katsojasta. Katsojan pitää tuntea olevansa tasa-arvoinen, ei vain vastaanottaja.
Toinen luonteva ja tuttu ympäristö on ”Punainen lanka” -henkinen asiahaastattelu. Poliitikot eivät ole (Suomessa) (vielä) näyttelijöitä. Reagointi haastattelijan olemassaoloon tekee puhumisesta pakostakin luontevampaa kuin teleprompterille paasaamisesta.
Tekniseen toteutukseen riittää hiukan videon luonteesta riippuen jopa web-kamera kunhan ääni vain on jotenkin kunnossa. Suosittelen satsaamaan vaikka pieneen kannettavaan ääninauhuriin, joita voi käyttää myös suoraan tietokoneessa ulkoisena laadukkaana mikrofonina. Itseasiassa Zoomin Q3 kääntää tilanteen hauskasti toisin päin: se on melko huonolaatuinen videokamera (riittävä Youtubeen), jossa on ”hyvälaatuinen” stereomikrofoni.
Kannattaa myös miettiä onko videota ”pakko olla”. Osalle ehdokkaista hyvin funtsittu äänitallenne, podcast, voi olla paljon parempi ratkaisu. Hyvälaatuisen ”radio-ohjelman” tekninen toteuttaminen on myös paljon helpompaa ja halvempaa. Varttitunnin keskustelu sympatiseeraavan ammattitoimittajan kanssa voi olla paljon tehokkaampi kuin kahden minuutin suttuinen video.
Muitakin ideoita minulla on, mutta enpäs paljastakaan niitä teille, vaan neuvon vain omaa ehdokastani. Ähä.
Keskiviikkoaamun Hesarin juttu kävelykeskustasta sai taas verenpaineen nousemaan. Jutussa oli useampia sammakoita ja virheellisiä olettamia, joten kirjoitin heti työmatkalla oheisen vastineen:
Tarvitseeko kaikkien liikenneratkaisujen olla pysyviä?
Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä totesi keskiviikon (11.8.) Helsingin Sanomissa että Helsingillä ei ole varaa kävelykeskustaan.
Perustelu on kestämätön. Kävelykeskustan toteuttamiseksi Pohjois-Esplanadille tarvitaan halvimmillaan muutaman betoniporsaan investointi.
Monissa kaupungeissa ympäri maailmaa keskustoja elävöitetään sulkemalla katuja autoliikenteeltä väliaikaisesti esimerkiksi viikonloppuisin tai vuodenaikojen mukaan.
Kun marraskuun hämärässä taivaalta vihmoo räntää, niin harvapa haluaa flaneerata Esplanadilla. Kesäkuukausina kysyntä kävelykeskustalle on paljon suurempi. Miksei laajennettua ”unelmien” kävelykeskustaa voitaisi toteuttaa vain kesäkuukausina?
Kävelykeskustan toteuttamisessa ei ole kysymys hinnasta vaan poliittisen rohkeuden puutteesta.
Saas nähdä julkaisevatko. Tartuin kirjoituksessa vain Penttilän täysin virheelliseen olettaamaan kalleudesta, sillä neuvovat kirjoittamaan ”ytimekkäästi” – julkaisun todennäköisyys kaiketi on korkeampi kuin pitkällä kaikki sammakot saalistavalla tuhansien sanojen vuodatuksella. Sillekin on toki paikkansa, mm. tämä blogi. Teitä on varoitettu.
Käydäänpäs nyt sitten niitä muitakin läpi.
”Eivät kaikki helsinkiläiset asu ydinkeskustassa”, Hannu Penttilä sanoo.
No eivät niin. Eivät etenkään Aleksanterinkadulla eivätkä Esplanadilla. Sen sijaan näistä sijainneista nauttii päivittäin sekä kymmeniätuhansia pääkaupunkiseutulaisia että tuhansia turisteja. Ko. alueet ovat koko valtakunnan ydintä. Malminraitin ja Helsingin ydinkeskustan kehittämisen rinnastaminen toisilleen vaihtoehtoisina hankkeina on täysin päätöntä.
Ydinkeskusta on koko valtakunnan urbaani sydän. Sen mukana kaatuu tai syntyy Helsingin kansainvälinen vetovoima ja kaupan palvelurakenteen monipuolisuus. (Erikoiskaupasta suuri osa sijaitsee ydinkeskustassa.) Siksi sitä myös pitää kehittää täysin eri tavalla kuin muita kaupungin keskustoja. One size doesn’t fit ’em all.
Myös kokoomus kannattaa Helsingin kävelykeskustan kehittämistä.
”Kävelykeskustaa voisi laajentaa, mutta ehtona on, että keskustaan voi saapua ja sen voi sujuvasti ohittaa myös autolla”, toteaa kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Laura Räty.
Rädyn mukaan liikenne siirtyy kehäteille ja keskustan elinvoimaisuus vähenee, jos yksityisautoilua ei huomioida.
—
Kokoomukselle sujuva autoliikenne tarkoittaisi Helsingin niemen alittavan keskustatunnelin rakentamista.
Kaksi asiaa. Ensinnäkin Kokoomus upealla tavalla ”kannattaa” ”kävelykeskustan” ”kehittämistä” ja onnistuu näin kiillottamaan vihertävästi hymyilevää, vettä kattilan kansi kiinni keittävää Toivo-puolueen imagoaan. Ja sitten toisella kädellä kävelykeskustan toteuttamisen ehdoksi asetetaan Länsimetroa kalliimpi ja vain yksityisautoilua edistävä keskustatunnelihanke, joka on toteuttamiskelpoisuudeltaan nykyisessä taloudellisessa tilanteessa samassa luokassa suomalaisvoimin toteutetun miehitetyn kuulennon kanssa. Moneenko kertaan se tunneli pitää torpata? Ei ole järkevä hanke se, ei.
Hei, mut olishan se siistii saada suomalaisia astronautteja? Finnonautti?
On jokseenkin vaikea ymmärtää miten kaupungin keskustan helppo ohittaminen edistää sen elävyyttä. Eikö kehäteiden pitänyt olla olemassa sitä varten? Onko olemassa todisteita, että vain autoilun vapaus elävöittää ydinkeskustaa? Ei ole. Itseasiassa päinvastaiselle olettamalle löytyy paljon vahvempia perusteita. Yksityisautoilun määrä ei ole absoluuttinen luonnonvakio.
Kaupunkisuunnitteluviraston ”Liikenteen kehitys Helsingissä vuonna 2008” -selvityksen mukaan kaikista Helsingin niemelle suuntauvista matkoista 64,8% tehtiin julkisilla kulkuvälineillä. Aamuruuhkan (klo 6-9) aikaan tehdyistä matkoista vielä suurempi osuus, 71,9%, tehtiin junilla, busseilla tai ratikoilla. Kymmenen prosentinkin pudotus autojen määrässä vähentäisi tehtyjen matkojen kokonaismäärää siis vain n.3-4%. Ja näinhän ei tietenkään todellisuudessa välttämättä kävisi, eihän Pohjois-Esplanadin sulkeminen autoilua kokonaan estäisi, vaan nykyistä miellyttävämpään kävelykeskustaan voisi olla jopa enemmän saapujia kuin nykyiseen moottoriteiden halkomaan ”Pohjolan Venetsiaan”. Ulkomailta on hyviä esimerkkejä.
Mutta eihän se voi toimia Suomessa.
Helsingin ydinkeskustan vetovoima perustuu monipuolisiin ja korkealaatuisiin palveluihin sekä miellyttävään urbaaniin ympäristöön, ei siihen, että auton saa parkkiin viiden metrin päähän kaupan ovesta. Sitä varten on kehyskunnissa sitten Prismoja ja Lidlejä.
Keskustaan pääsyn sujuvuutta korostaa myös sosiaalidemokraattien valtuustoryhmän puheenjohtaja Jorma Bergholm.
Hänen mukaansa pysäköintikapasiteettia autoille on kuitenkin riittävästi.
”Peruslinjana keskustaan saapumiselle on pidettävä julkisen ja kevyen liikenteen käyttöä”, Bergholm sanoo.
Bergholm on oikeilla linjoilla. Kysymys kuuluukin, miten näitä kulkumuotoja sitten voitaisiin suosia suhteessa yksityisautoiluun?
Ruuhkamaksuista on toki ollut puhetta, mutta muitakin keinoja pitäisi tarjota. Etenkin kun ruuhkamaksut tuntuvat toimivan ydinfuusion tavoin olevan ikuisesti kymmenen vuoden päässä…
Eivätkö esim. ilmaiset junamatkat Ilmalasta etelään vähentäisi tarvetta ajaa koko matka keskustaan saakka omalla autolla? Myös vaikkapa kolmosen ratikan muuttaminen maksuttomaksi varmasti madaltaisi kynnystä käyttää julkisia kulkuvälineitä. (Ratikoissa pääomakustannuksen osuus on myös niin suuri suhteessa lipputuloihin, että tulonmenetys ei olisi kestämätön. Yleisesti ottaen en pidä täysin ilmaista joukkoliikennettä hyvänä ajatuksena. Asiaa kuitenkin voisi kokeilla rajoitetusti.)
Myös parkkipaikkojen kokonaismäärää tulisi tarkastella. Pysäköintikapasiteettia on lisätty keskustaan viimeisten kymmenen vuoden aikana huomattavasti. Luolia löytyy jo vähän joka nurkalta. Samanaikaisesti olisi pitänyt maanpäällistä pysäköintiä vähentää. Jos ei Pohjois-Esplanadia saada kävelykaduksi, niin kai sentään ne aivan turhat parkkipaikat voitaisiin muuttaa vaikkapa fillarikaistaksi tai leveämmiksi terasseiksi?
Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä oli lehden yleisen kokoomusmyönteiseen linjaankin nähden erittäin positiiviseen sävyyn kirjoitettu juttu Jyrki Kataisen matkasta puolueensa ”Hei, me kaikki puhutaan maahanmuutosta.” -tilaisuuteen Turkuun.
Jutun loppupuolen sitaatti tarttui silmääni:
Sekin käy selväksi, että maahanmuuttokeskustelun pintaan nostamat asenteet ulottuvat laajalle. Esimerkiksi Kreikan avustaminen näyttää monien kansalaiten silmissä samantyyppiseltä työtävieroksuvien lusmuilijoiden tukemiselta kuin maahanmuuttopolitiikka.
Miksi Kreikalle on myönnetty jättilainat, kun minun pitää pärjätä 500 eurolla kuukaudessa, eräs nainen kysyy?
Katainen myöntää ymmärtävänsä ajattelu.
”Molemmissa, Kreikan avussa ja maahanmuutossa, on piirteitä, jotka eivät vastaa suomalasten käsitystä reiluista pelisäännöistä. Täällä elää vahvana protestanttinen henki ja etiikka, että jokainen tehköön toimeentulonsa eteen töitä ja siivotkoon omat sotkunsa.”
Tottakai työnteko myös kuuluu ”luterilaiseen” etiikkaamme, mutta kyllä tuo Kataisen kuvailema eettinen linjaus tuntuu kovin vieraalta.
Mielestäni suomalaiseen henkeen ja etiikkaan kuuluu, tai ainakin on kuulunut vahvasti, myös solidaarisuus: se että jokaisesta pidetään huolta ja niitä joilla menee heikommin yritetään auttaa. Globalisoituneessa maailmassa tähän luokitukseen mielestäni kuuluu suurin osa maahanmuuttajista ja erityisesti kiintiöpakolaisista.
Katainen on tainnut nyt sekoittaa uusliberalistisen ja protestanttisen hengen toisiinsa.
Muutama kuukausi sitten kirjoitukseni orkesterilaitoksesta synnytti runsaasti keskustelua sekä täällä blogillani että Facebookissa. Ajatustenvaihdon yhteydessä moni tuttu pelkäsi argumentoinnin ja keskustelutyylin ajautuvan ”homma-foorumin” kaltaiseksi.
Eikä syyttä. Etelä-Suomen Sanomissa oli pari viikkoa sitten erinomainen esimerkki huonosta kulttuurikeskustelusta.
Jorma Ratian mielipidekirjoitus Etelä-Suomen Sanomissa, mustasin Mirja Hussainin valokuvan.
Lahtelainen valtuutettu Jorma Ratia (kok.) kirjoitti paikallislehtensä mielipidesivuilla:
ESS artikkelissaan (toimittaja Markus Luukkonen) 15.4.2010 kirjoitti orkesterin menoista ja tuloista, joka artikkeli herätti mielenkiintoni. Toimittajan tiedot perustuivat Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n tilastoihin.
Lahden kaupungin omista tilinpäätösluvuista voidaan havaita erinäisiä laskelmia, jotka poikkeavat lehden välittämistä tiedoista. Orkesterin toimintamenot 2009 olivat n. 5,61 miljoonaa euroa, toimintatulot 1,48 euroa ja toimintakate (=tappio) täten 4,13 miljoonaa euroa.
Olennaisin ero jutussa mainittujen lukujen ja kaupungin omien tilinpäätöstietojen välillä on, että ”kunnan tuki”, eli veronmaksajien maksuosuus on 4,13 miljoonaa euroa, eikä 2,64 miljoonaa euroa / vuosi, kuten jutussa väitettiin. Mistä ero johtuu, ei ole harmainta aavistustakaan. Jos on uskominen kaupungin omiin lukuihin, kuten on syytä tehdä, kaupungin veronmaksajien tuki per henkilö nousee n. 50 euroon/vuois.
Huokaus. ”Ei ole harmainta aavistustakaan.” Jorma ei siis tiedä mitään kulttuurin valtionosuusjärjestelmästä, jonka laskennallinen osuus henkilötyövuosista on 37%. Alkeellisinkin tutustuminen kulttuurin tukijärjestelmiin olisi auttanut. Varmasti Lahden virkamieskunta olisi vastannut myös puhelimitse esitettyihin kysymyksiin.
Olen kaikenlaisen kulttuurin ystävä, myös esim. jääkiekon. Verrokkina en malta olla ottamatta esiin jäähallin saneerausta, jossa kaupunki saa 20 vuoden kuluessa omistukseensa kiinteää omaisuutta n. 4,5 miljoonalla eurolla, kun ilman suurempia kansalaiskeskusteluja samaan aikaan orkesterin nettokulut olisivat laskennallisesti n. 41-44 miljoonaa euroa.
Kaikki on suhteellista, nicht war?
Valtuutettu Ratia ei siis selvästikään ymmärrä että valtio-osuuksisen kautta tuettu kulttuuritoiminta on kuin valtaisa ja jatkuva elvytyspaketti Lahden seudulle, joka työllistää suoraan noin sata ihmistä ja epäsuorasti vähintään toisen mokoman. Orkesterin ylläpitäminen on Lahdelle kokonaistaloudellisesti lähes kannattavaa jo sinällään – sen lisäksi, ikäänkuin ”bonuksena”, Lahdessa voi nauttia jääkiekon lisäksi myös maailmanluokan orkesterin konserteista. Se on huomattava vetovoimatekijä, vaikka se ei juuri Jorma Ratiaa kiinnostaisikaan.
Sehän on mahdoton ajatus, että käyttäisimme Hämeenlinnan mallia, eli maksamme ulkopuoliselle orkesterille vaikka n. 0,3-0,5 miljoonaa euroa/v, ja säästyneet varat ohjattaisiin johonkin muuhun käyttöön. Tällä mallilla kuluttaisimme 10 vuodessa sen, minkä orkesteri kuluttaa nyt vuodessa.. Uskon, että Hämeenlinnassa, josta orkesterimm saa vuodessa n. 0,3 miljoonaa euroa tuottoja, on kiitollisia kuulijoita, jotka ovat iloissaan lahtelaisten veronmaksajien tuesta.
Huokaus. Ja tässä on ongelmani ydin. Minunkin mielestäni kiertuejärjestelmien kehittäminen olisi varsin järkevä suunta suomalaiselle kulttuuripolitiikalle. Samalla rahalla voitaisiin tuottaa enemmän ja monipuolisemmin kulttuuritilaisuuksia ympäri Suomen.
Silti näkökulmamme eroavat kuin yö ja päivä. Jorma Ratia tuntuu vastustavan kulttuurin tukea ylipäätään. Minä haluan, että kulttuuria tuettaisiin enemmän kuin nykyisin. Minä vain toivon, että tukea voitaisiin kohdistaa muillekin musiikinlajeille kuin klassiselle orkesterimusiikille. Nykyjärjestelmän puutteet estävät monen kauniin asian synnyn.
Valtuutettu Ratian näkemykset eivät kuitenkaan ole harvinaisia. Ja tämä ”kulttuurivihamielisyys” ei varmasti lienny sillä, että Suomen sinfoniaorkesterit ry ja klassisen musiikin kenttä asemoi itsensä siilipuolustukseen ja kieltää muutospaineiden olemassaolon.
Miten Orkesterilaitosta voitaisiin hallitusti kehittää moniarvoisempaan suuntaan? Onko kriisiytyminen ainoa muutosvoima? Toivottavasti ei.
No, me päättäjät päätämme, mikä on tarpellista, mikä ei, ja mihin yhteiset varat ohjataan.
No niin teemme. Toivottavasti vaan olemme yleisesti hiukan paremmin informoituja.
Viime viikon suuri uutinen, Pekkarisen huumori-voimalat, sapettaa yhä. Oli ydinmiiluista mitä mieltä tahansa niin Mauri ei tästä puhtaita papereita saa. Pekkarointia, indeed.
Mitä mieltä minä sitten olen ydinvoimaloista? Tai ydinenergiasta ylipäätään?
Eka kuudetta miekkari pari vuotta sitten.
Vaikea kysymys. Ydinvoiman kohdalla kun risteää monta eri asiaa ja arvomaailmaa.
Pidän itseäni jossain määrin ”tiedeuskovaisena”. Jos tiedehenkilöiden suuri enemmistö on jostain asiasta tutkitun tiedon pohjalta jotain mieltä, ei minulla maallikkona ole syytä vastustaa faktaa. Esim. jos ilmastonmuutos on tosiasia, kuten ilmastotutkijoiden enemmistön mielestä on, täytyy se mielestäni ottaa huomioon ja muokata ilmastopolitiikasta parhaan saatavilla olevan tiedon mukaista.
Saman periaatteen on loogisesti koskettava myös ydinvoimaa. Ymmärtääkseni alan asiantuntijoiden mukaan ydinenergia on nykyisin turvallista. Turvallisuusjärjestelmät ja muu seuranta on parantunut 1980-luvulta. Uusi Tshernobyl ei ole mahdollinen. Samoin geologien mukaan suomalaiset loppusijoitusratkaisut ovat turvallisia. Vaikka 100 000 vuoden aikajänne onkin arkisen käsityskyvyn tuolla puolen, ei se kuitenkaan ole ennustamaton jopa miljardeja vuosia vanhan maaperämme kannalta.
No seuraako tästä, että kannatan ydinvoimaa varauksetta? Ei. Geologiaan ja insinööritieteiseen perustuvan riskiarvioinnin lisäksi asiassa on lukuisia eri seikkoja, jotka pitää ottaa huomioon.
1. Tarvitaanko Suomeen lisäydinvoimaa? Vihreän liiton esittämät vaihtoehtoiset laskelmat osoittavat mielestäni, että lisäydinvoimaa ei tarvita. Samaa mieltä ovat myös työ- ja elinkeinoministeriön omat laskelmat. Mihin lisäsähköä siis todellisuudessa tarvitaan?
EU aikoo rakentaa koko unionin laajuisen ”supergridin” – sähköverkon, jossa on yhteiset avoimet markkinat. Tästä seuraa se, että Suomessa tuotettu ”halpa” sähkö voidaan myydä eurooppalaisilla markkinoilla eurooppalaiseen hintaan. Joka on jo nykyisinkin suomalaista hintaa kalliimpi. Suomi aikoo siis tuottaa ydinsähköä vientiin. Eihän bisneksessä sinällään mitään pahaa ole, mutta tässä erityismuodossa ydinjätteen väli- ja loppuvarastointiin liittyvät riskit jäävät täysin Suomen kannettaviksi.
2. Miten ydinvoiman osuuden merkittävä lisääminen Suomen energiantuotannossa vaikuttaa Suomen elinkeinorakenteeseen ja huoltovarmuuteen? Keskitettyjä, lähes monopolistisia ratkaisuja, sekä huoltovarmempaa että työllistävämpää olisi ollut toteuttaa hajautettuja uusiutuvaan energiaan perustuvia ratkaisuja. Montako suomalaista Olkiluoto kolmosen työmaa todellisuudess työllisti? Moniko olisi työllistynyt, jos niillä miljardeilla olisi rakennettu tuulivoimaa? Energiabisneksen osaoptimointi ei välttämättä aina tarkoita koko yhteiskunnan kokonaisedun mukaista ratkaisua.
3. Uraanin louhinta on merkittävä ympäristöriski. Uraanikaivokset ovat usein avolouhoksia, ja louhitusta malmista uraanin erottamiseen käytettävä prosessi aiheuttaa merkittäviä ympäristöriskejä.
4. Uraanin rikastamisprosessi kuluttaa huomattavia määriä energiaa. Argumentti ydinenergian ”ilmastoneutraaliudesta” onkin sen vuoksi osittain illuusio. Paitsi että miilun rakentaminen tietenkin aihettaa päästöjä, niin myös uraanin louhinta ja erityisesti rikastaminen on huomattavan energiasyöppöä. Ja prosessiin tarvitaan myös hiilen polttoa.
5. Ydinvoimaloiden tuottama jäte on kansainvälinen turvallisuusriski. Vaikka ”loppusijoittaminen” onkin turvallista, niin nyt tuotettava ydinjäte pitää välivarastoida vähintään 50 vuotta ennen kuin se loppusijoitetaan kallioperään. Millainen maailma on 2060? Nyt rakennettavat voimalat toiminevat vielä 2040. Millainen on Suomen turvallisuusympäristö vuonna 2100? Voidaanko luottaa siihen, että suomalaista ydinjätettä ei koskaan käytetä ydinaseiden tai likaisten pommien valmistamiseen? Ei voida. Vaikka geologiset riskit ovatkin hallittavissa, inhimilliset ja yhteiskunnalliset riskit eivät ole.
6. Kansainvälisesti nykymuotoisten ydinreaktoreiden käyttöä ja polttoaineprosessia ei voida erottaa ydinaseiden valmistamisesta kuten mm. Iranin yhteydessä on havaittu. Tämä voitaisiin välttää mm. rakentamalla polttoaineenaan uraanin sijaan thoriumia käyttäviä reaktoreita, mutta thorium-reaktoreiden kehittely on yhä lapsenkengissään. Niiden toimintaperiaate on tunnettu jo 1950-luvulta lähtien, mutta tuolloin sotilaallisesti käyttökelvottomien thorium-reaktoreiden kehittely ei ollut suurvaltojen intresseissä.
Suomen tulisi edistää ydinaseetonta maailma paitsi puheiden, myös tekojen tasolla. Ja se tarkoittaa nykymuotoisesta ydinvoimasta luopumista. Fuusiota ja thorium-reaktoreita tämä ongelma ei koske!
Yleisesti ottaen mielestäni suurimmat ydinvoimaan liittyvät riskit ja negatiiviset seuraukset ovat siis yhteiskunnallisia.
Mielestäni on siis varsin järkeviä perusteita vastustaa ydinvoimaa tässä tilanteessa. Omaa vastustuspäätöstäni ei ole helpottanut se, että osa vastustajista suhtautuu koko asiaan täysin tunneperäisesti – seikka, jota ydinenergian kannattajat myös hyödyntävät viestinnässään:
Kuva on Energiateollisuus ry:n ”Ydinreaktioita”-blogilta. Kyllä, olen miettinyt näitä kysymyksiä. Perin pohjin. Vaikka haluan ”koko ajan vihreää energiaa”. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaakin.
Vähemmälle huomiolle keskustelussa on jäänyt se, miten huterin ja fiilispohjaisin ratkaisuin ydinvoimaa myös kannatetaan.
Kovin monelta on jäänyt huomiotta se, mitä sähköhuollossamme on tapahtumassa.
Vuoteen 2020 mennessä meille syntyy nykyiseen sähkön kulutukseen verrattuna yli
25 %, eli noin 23 – 25 TWh:n vuosikulutuksen verran, lisää uutta sähkökapasiteettia. Työn alla oleva Olkiluoto 3. tuottaa noin 12 TWh ja sanotuilla sitoumuksilla uusiutuvaan energiaan on kyettävä tuottamaan noin 11 –
12 TWh. Kuluvan vuoden kulutukseksi arvioidaan noin 82 – 83 TWh.
Eli, vaikka maahan ei rakennettaisi yhtään uutta ydinvoimalaitosta, pystymme edellä sanotuin toimin korvaamaan tuonnin Venäjältä (12 TWh) ja sähkön kysynnän huomattavankin kasvun. Jääpä syntyvästä kapasiteetista lisäksi merkittävä määrä hiilisähkön alasajoonkin.
Sekä ministeriöni keskeiset virkamiehet että minä pidämme kuitenkin perusteltuna, että edellä sanotusta huolimatta, Suomessa on syytä varautua sähkön tuotantokapasiteetin lisäämiseen syntymässä olevasta tasosta vielä 2020 mennessä, jotta hiilen käyttö voitaisiin kokonaan lopettaa. Uusiutuvaa emme kykene juurikaan edellä sanottua enemmän rakentamaan. Ministeriöni laskelmien mukaan lisäystarpeet tyydytetään reippaasti yhdellä uudella yksiköllä. Näin rakentuvasta sähkökapasiteetista jäisi ajoittain merkittävä määrä vientiin. Se ei olisi kuitenkaan rakentamista pysyvää vientiä varten.
Mutta kaksipa lupaa annettiin ja nollasta puhuminen oli tsoukki.
Kokoomuksen puolelta taas vilpitön ja täysin tosiasioista piittamaton usko markkinoiden viisauteen ylittää ymmärryksen. Jyrki Katainen:
Kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jyrki Katainen puolustaa vaatimustaan myöntää ydinvoiman rakennuslupa kaikille kolmelle hakijalle.
Kataisen mukaan kolme myönnettyä lupaa ei välttämättä kuitenkaan tarkoita kolmea uutta uutta voimalaa, vaan kannattavin hanke käynnistyisi ensin.
—-
Katainen haluaa herättää myös keskustelua energianviennistä.
– Olennaisin päämäärä meillä on se, että Suomessa on riittävästi ilmaston kannalta puhdasta energiatuotantoa, jotta pärjäämme itse. Jos siitä jää jotakin yli, sitä voidaan myös viedä, Katainen linjaa.
Valtiovarainministerin mukaan ydinvoimaa ei kuitenkaan tarvitse rakentaa pysyvään vientiin.
Tajuaako Jyrki itse peräkkäisten lauseidensa välisen ristiriidan? Kolme ydinvoimalalupaa tarkoittaa ydinvoiman tuottamista vientiin. Ja eikö todellakaan energiapolitiikka tarvitse harkita demokraattisesti? Mihin eduskuntaa ylipäätään tarvitaan jos suurin viisaus näin kvartaali-taloudenkin aikana asustaa Etelä-rannassa? Uskomatonta.
En ole lainkaan varma, onko Suomella enää mitenkään satumaisen hyvä herraonni.
Sanasota ydinvoiman ympärillä on kiihtynyt eduskuntakäsittelyn vääjäämättä lähestyessä.
Kokoomuksen ”kaikille halukkaille lupa” -polittiikka oli jo pitkään tiedossa, mutta Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Janne Virkkusen sunnuntainen pääkirjoitus ”Ydinvoima tulee uudelleen” oli kyllä sellainen rimanalitus, jota en olisi uskonut Hesarissa näkeväni. Jutun ydinsanoma oli varattu kahteen viimeiseen kappaleeseen:
Hallitus voi tietysti poliittisista syistä asettaa hakijat järjestykseen, mutta sellaisessa ei oikein ole järkeä. Jos hakijat täyttävät lain edellyttämät vaatimukset, lupa pitäisi antaa kaikille. Jos yksityisellä pääomalla halutaan rakentaa Suomeen uutta ydinvoimaa, miksi hallituksen pitäisi se estää?
Jos teollisuus pystyy rahoittamaan hankkeensa ja kantamaan siihen liittyvän riskin, sen tulisi kaiken järjen mukaan saada se tehdä. Jos sähköä jää yli, sen voi hyvin myydä markkinahintaan halukkaille ostajille ulkomaille.
Miksi hallituksen yksityisen pääoman haluja pitäisi estää? Ja jos sähköä jää yli, niin siitä vaan ulkomaille myymään. Mukavaa että mielipiteet kerrankin sanotaan suoraan, eikä kierrellä ja kaarrella korulauseiden takana.
Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, mitkä ovat eri tahojen intressit ja ovatko ne ristiriidassa keskenään.
Suomen intressi on tarjota kansalaisilleen paitsi halpaa perusvoimaa, myös työpaikkoja, puhdasta luontoa, turvallisuutta, monipuolisempaa palvelu- ja tuotantorakennetta ja kotimaisen tuotannon kehittämistä. Valtion tärkein tehtävä on siis taata asukkailleen hyvän elämän rakennuspalikoita.
Suurten (pörssi)yhtiöiden ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä. Tämä jalo tarkoitus vain usein on täysin päinvastainen ”Suomen” etujen kanssa.
On aivan käsittämätöntä että koko suomalaisen energiantuotantorakenteen tulevaisuus vähintään seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi päätettäisiin Fortumin hallintoneuvostossa. Halutaanko Suomeen lisää työpaikkoja ja hajautettua energiantuotantoa vai monopolistisia suuryhtiöitä, jotka odottavat kieli pitkällä koko maanosan laajuisen super-gridin valmistumista, jotta pääsevät myymään suomalaista ”halpaa” sähköä kalliimmalla Eurooppaan?
On melkoisen erikoinen ajatus, että suomalaisten tulisi ottaa hoitaakseen saksalaisten kuluttaman energian ydinjätteet.
Raimo Sailaksen ydinvoima-argumentaatio alkaa vaikuttaa jo Speden ”naisen logiikan” käänteisversiolta. Miehen logiikka?
”Hyvät ihmiset, älkää uskoko vihreän sähkön mainostajia. Yhtä ja samaa sähköä sieltä johdosta tulee”, Sailas sanoo.
Sailas ei ole huolestunut ydinjätteen loppusijoitukseen liittyvistä ongelmista.
”Eihän mikään tässä maailmassa ole riskitöntä. Heti huomenna asteroidi voi pudota niskaan”, Sailas sanoo.
Jos haluaa antaa mielikuvan, että vastustajat ovat turhanpäiväisiä haihattelijoita, ei kannattaisi ehkä alentua tuollaisiin kommentteihin. Etenkin kun vastapuoli käyttää järkiargumentteja – Vihreätkin laittoivat tänään vihdoin lusikkansa soppaan:
– Ennen hallituksen periaatepäätöstä on oltava näkemys siitä, miten 0-vaihtoehto vaikuttaisi päästöihin, työllisyyteen, sähkön hintaan ja omavaraisuuteen. 0-vaihtoehdolle on tehtävä sama yhteiskunnan kokonaisedun arviointi kuin ydinvoiman lisäämisvaihtoehdolle, Sinnemäki sanoi.
– Ydinvoima on enemmän kuin energiapolitiikkaa: se vaikuttaa elinkeinorakenteeseen, turvallisuuteen, huoltovarmuuteen ja työllisyyteen. Kaikista näistä vastuu on hallituksella, ei markkinoilla. Ydinvoima on lisäksi energiamuotona moniongelmainen ja sen vaikutukset ulottuvat laajalle ja kestävät kauan. Lupien myöntämisessä tarkastellaan yhteiskunnan kokonaisetua. Markkinat eivät voi ratkaista, mikä on kansakunnan parhaaksi, vaan se on päättäjien tehtävä, Sinnemäki huomautti.
Keskustelun yleiseen tasoon verrattuna Vihreiden vaatimus ydinvoiman tarkastelusta yhteiskunnan kokonaisedun kannalta kuulostaa raikkaan rationaaliselta. Go Anni Go!
Kimmo Helistö kertoo blogillaaneilisen tapahtumista kaupunkisuunnittelulautakunnassa:
Tänään olisi mahdollista saada yksi kävelykatu lisää Helsinkiin. Kaupunkisuunnittelulautakunta käsittelee kokouksessaan valtuustoaloitetta jossa esitetään Yliopistonkadun muuttamista kävelykaduksi. Pari vuotta sitten Yliopistonkatu oli ison remontin takia autoliikenteeltä täysin pannassa eikä kukaan tuntunut valittelevan asiantilaa.
*****
Esittämääni ehdotusta muuttaa Yliopistonkatu kävely- tai pihakaduksi kannatti neljä lautakuntalaista ja vastusti myös neljä jäsentä. Tyhjää äänesti nerokkaasti kokoomuksen Elina Palmroth-Leino, muut kaksi kokoomuslaista sekä kaksi demaria vastustivat.
Ja koska äänestys meni tasan, puheenjohtajan eli Maija Anttilan (sd) ääni ratkaisi ettei kantakaupungin kävelyalue laajene vieläkään.
Vaalimainoksissa näkee monia erilaisia vihreitä. On arkivihreää, järkivihreää, sinivihreää, punavihreää, mitä muita? Etenkin Kokoomuksen nuorilla ehdokkailla on teemoissaan sekä joukkoliikennettä että kävelykeskustaa. (SDP:n ehdokassivujen hakukone löysi muuten termillä ”kävelykeskusta” tasan nolla tulosta.)
Sitten kun tulee todellisen päätöksenteon paikka, kuten eilen kaupunkisuunnittelulautakunnassa, Demarit ja Kokoomus äänestävät johdonmukaisesti kävelykeskustaa ja kevyttä liikennettä vastaan. Tällä kertaa rohkeutta olisi tarvittu kaiken lisäksi todella vähän: Yliopistonkatu on todellakin ollut käytännössä suljettu liikenteeltä viime vuodet. Onko se tuhonnut keskustassa liikkumisen?
Miksei pihakatuja voisi suunnitella ennakkoluulottomasti ympäri kaupunkia? Autot liikkuisivat kokoojakatuja pitkin ja pihakadut olisivat ihmisten aluetta. (20 km/h nopeusrajoitus ja ovelle ajo sallittu.)
Autoton elämäntapa pitää olla Helsingissä mahdollinen. Kokoomuksen Laura Räty toteaa vaalisivuillaan:
”Helsinki ei ole vain yhden liikennemuodon kaupunki. Vihreiden politiikassa minua ärsyttää yksisilmäisyys.”.
Ei, Helsinki ei ole yhden liikennemuodon kaupunki, meillä on monenlaisia julkisia sekä yksityisautoilua, mutta tuleeko kaikkien uusien ja vanhojen asuinalueiden suunnittelun perustua siihen, että suurin osa väestöstä omistaa auton ja käyttää sitä päivittäin? (Kantakaupungissa autolliset kotitaloudet ovat yhä vähemmistö.) Eikö Helsingin Kokoomuksen valtuustoryhmän strategian (2006) linjaus: ””Henkilöauton asema osana liikennejärjestelmää tunnustetaan ja autoilun tarpeet otetaan huomioon kaikessa suunnittelussa ja päätöksenteossa” ole nimenomaan sitä vaihtoehdottomuutta ja yksisilmäisyyttä pahimmasta päästä?
Todellakin. Otetaan huomioon kaikessa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Kaikessa.
Meillä Helsingissä on jo nyt Suomen ainoa autoton kaupunginosa, Suomenlinna. Se on niin ikävä ja epäviihtyisä paikka asua, että sieltä asunnon saadakseen pitää jonottaa. (Tai tehdä pikkurikoksia…) Miksi emme voisi kaavoittaa lisää ”Suomenlinnoja”?
Nämä kirjoittajat ovat useimmiten Helsingin kantakaupungin alueella asuvia. Heidän maailmansa päättyy jonnekin Kurvin tai Meilahden tienoille. Jos tällainen henkilö ei omista autoa, hän vaatii myös kaikkia muita autottomiksi.
Myös HS on mediana hyvin yksipuolisesti pitäytynyt autovihamielisellä puolella. Toimittajat koettavat mustamaalata kantakaupungin ulkopuolella asumisen ja auton käyttämisen liikkumiseen. On nurinkurista puhua samaan aikaan demokratiasta ja suvaitsevaisuudesta, kun yksi asumis- ja liikkumismuoto tuomitaan yksipuolisesti.
Markon logiikassa on hilpeitä aukkoja. Hän syyllistää kantakaupungin alueella asuvia siitä, että emme halua tänne mahdollisimman paljon liikennettä ja valittaa kuinka kantakaupungin ulkopuolella auton omistaminen on pakko. Onko parempi ratkaisu silloin siis status quon lievittäminen vai ongelman juuriin pureutuminen? Rakentamalla lisää kantakaupunkia, tiivistämällä kaupunkirakennetta ja parantamalla julkisen liikenteen tarjontaa yhä useampihan pääsisi nauttimaan kantakaupungissa asumisen eduista!
Kantakaupungin asuntojen korkeat hinnat ovat mielestäni hyvä indikaattori urbaanin asumisen haluttavuudesta. Toisinaan mm. pääministerimme puheista saa sellaisen kuvan, että Helsingin kantakaupunki on kuin suuri avovankila, jossa elää kituuttavat ne, jotka eivät puutarhakaupunkeihin pääse, taivaspaikkoja kun on vain rajoitetusti.
Eivät töölöläiset tai kalliolaiset kadehdi nurmijärveläisiä – me haluamme asua kaupunkimaisesti. Helsingissä siihen on mahdollisuus.
En pidä itseäni hirvittävän ”autovihamielisenä” – olen ammatiltani muusikko, kuinka voisin olla? Eivät kontrabassot, PA-laitteet ja muut tilpehöörit todellakaan liiku keikkapaikalle pelkillä ratikoilla ja metroilla. Mutta ratkeavatko kuntalaisten logistiset ongelmat parhaiten edistämällä vai suitsimalla yksityisautoilua?
Minulle liikkuminen on logistiikka-kysymys, joka tulee ratkaista mahdollisimman vähin kustannuksin, tehokkaasti ja ulkoishaitat minimoiden. Omalla kohdallani (sekä kantakaupungissa, että Etelä-Haagassa asuessani) ratkaisu on ollut taksi, vuokra-autot ja CityCarClub. Auton omistaminen olisi hukkaan heitettyä rahaa – peltiä, joka turhaan veisi yhteistä kadunvarsitilaa ja sitoisi paljon pääomaani. Autoa pitää voida käyttää tarpeeseen, mutta järkevin tapa tyydyttää logistiset tarpeet suurissa kaupungeissa ei aina ole omistusauto. Myös muille vaihtoehdoille pitäisi olla sijaa.
Marko jatkaa:
Pahin uhkakuva tällaisen päästöjen alenemisen tiellä on pääkaupunkiseudulle suunnitteilla oleva ruuhkamaksujärjestelmä. Ruuhkamaksusta tulisi yksi uusi lisävero jo muutenkin raskaasti verotetulle autoilijalle.
….
Nyt meidän pääkaupunkiseudun autoilijoiden on koetettava kunnallisvaalien alla pitää merkittävänä asiana ehdokkaiden kantaa ruuhkamaksuihin. Tarvitaan oikea vastavoima autoilun yksipuoliselle syyllistämispolitiikalle.
Yksipuolinen autoilun syyllistämispolitiikka? Ohhoh. Enpä ole Helsingissä nähnyt sellaista. Päin vastoin.
Tämän aamun Hesarissa kokoomuslainen joukkoliikennelautakunnan jäsen Riitta Snäll vastasi Markolle: ”Ruuhkamaksuilla väljempi kaupunki”. Mukavaa nähdä, että ruuhkamaksujen kannatusta alkaa löytyä myös Kokoomuksesta. Ainakin tammikuussa vielä Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Risto Rautava vastusti ruuhkamaksuja. Itse kukin voi sitten päätellä mitä puoluetta äänestämällä ruuhkamaksut todella saadaan…
Riitankin kirjoituksessa oli muutamia outoja puolia.
Ensinnäkin hänen tarjoamansa tietulli-malli ei olisi tehokkain ja modernein tapa toteuttaa ruuhkamaksut, mutta lisäksi sain sen kuvan, että hän tarjoaa ruuhkamaksuja vain Helsingin keskustaan vieville teille. Pahimmat ruuhkat pääkaupunkiseudulla ovat kehäteillä. Kun uusi syväsatama aloittaa toimintansa muutaman viikon kuluttua, tullaan kehillä näkemään yhä enemmän rekkaliikennettä. Tilanne on kestämätön. Ruuhkamaksujärjestelmän tulee olla koko alueen kattava.
Toinen näköalaton kommentti liittyy kävelykeskustaan:
Julkinen liikenne ei pysty ainakaan poikittaisliikenteessä nykyisellään tarjoamaan riittävän nopeita ja sujuvia yhteyksiä. Tämän vuoksi yksityisautoja tarvitaan ja niiden määrä tulee edelleen lisääntymään. Helsinki tarvitsee myös keskustatunnelin. Ei ole toivoa kävelykeskustan laajenemisesta, ellei autojen läpikulkua saada vähennettyä.
KÄVELYKESKUSTA VOIDAAN TOTEUTTAA ILMAN KESKUSTATUNNELIA!
*huh*, jo tuli parempi olo.
Autojen läpikulkumäärään voidaan vaikuttaa muillakin keinoilla kuin vähintään 500m€ maksavalla tunnelilla – ruuhkamaksut ja poikittaisen julkisen liikenteen palvelutason parantaminen (raide-jokeri, 2. jokeri, länsi-metro) tulevat välittömästi mieleen. Kävelykeskustan laajentamiseen ei tarvita kuin poliittista rohkeutta ja betoniporsaita.
Vielä viimeisenä Riitta puuttui pysäköintipaikkojen määrään kantakaupungissa:
Helsinkiläisilläkin on oikeus omistaa auto, käyttää sitä toki järkevästi ja saada se myös pysäköidyksi kotinsa lähelle. Helsinki tarjoaa 19 400 asukaspysäköintipaikkaa, mutta myy tunnuksia noin 30 000, joten paikkoja on saatava kolmennes lisää.
Toinen yhtä looginen johtopäätös epäyhteensopivista numeroista olisi se, että Helsingin ei pitäisi myydä kuin 19400 asukaspysäköintitunnusta. Mihin Riitta aikoo 10600 parkkipaikkaa sijoittaa? Kaikki kadut viistoparkkialueiksiko? Näinkö kuntalaisten yhteinen tila on parhaassa mahdollisessa käytössä? (Kotijumalani Soininvaara kirjoittaa aiheesta jälleen fiksusti.)
Nykyisessä järjestelmässä on muutamia suuria ongelmia:
– se on liian halpa (36€ vuodessa, 3€ kuukaudessa), josta seuraa se, että kaduilla säilötään tarpeellisten autojen lisäksi myös romurautaa ja erittäin matalan käyttöasteen kulkuneuvoja.
– nykytila (liikaa autoja, liian vähän paikkoja) on johtanut siihen, että asukaspysäköintitunnus ei ole mikään tae pysäköintipaikasta edes silloin kun sitä tarvitsee
– nykyinen järjestelmä mahdollistaa pysäköinnin vain auton omistaville. Kantakaupungin kotitalouksista kuitenkin selvä vähemmistö omistaa auton. (Muistaakseni suhdeluku oli 30-70.) 36€ vuosimaksulla, jopa minun kannattaisi hankkia asukaspysäköintitunnus satunnaisten vuokra-autojeni väliaikaista pysäköintiä helpottamaan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Ei myöskään CityCarClubin autoille, vaikka yhteiskäytössä olevat biilit säästävät meidän kaikkien yhteistä katutilaa.
Katutila on rajallinen hyödyke. Sitä kannattaisi säännöstellä hinnoittelulla. Asukaspysäköinnin hintaa voitaisiin nostaa joko kaikkialla selvästi nykyistä korkeammalle tai tarkastaa alueittain. Yksi hyvä (markkinahenkinen) tapa saada todellinen hintataso selville olisi järjestää asukaspysäköintipaikoista nettihuutokauppa. Ne maksaisivat enemmän, jotka todella paikkaa tarvitsevat. Ja kalliimmat asukaspysäköintitunnukset olisivat vastaavasti myös varmempi tae pysäköintipaikan saamisesta. Kaikki voittaisivat.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Viimeisimmät kommentit