isojako

Käväisin männä vuonna yhdistetyllä loma- ja työmatkalla Espanjan eteläosassa Sevillan lähettyvillä. Muutaman päivän vietimme Cazalla de la Sierran pikkukaupungissa.

Ihmettelin asutuksen tiheyttä – Cazalla de la Sierra on vain noin 5000 asukkaan pitäjä, jolla on pinta-alaa kuitenkin 350km2. Miksi suurin osa asutuksesta on pakkautunut kuin ”muurien sisään” pieneen laaksoon? Lääniä kun riittäisi ympärillä lähes joka suuntaan.

En tiedä syytä vieläkään, mutta epäilen vahvasti sen liittyvän maanomistukseen ja historiaan. Tiukan kaavoituksen positiiviset seuraukset olivat kuitenkin nähtävissä: kunnassa oli useampia ravintoloita, kahviloita, erikoisliikkeitä kengistä lihaan, juustoista säilykkeisiin. Kaikki löytyi kävelyetäisyydellä asunnoista – ”asemakaava” kun on varmaankin säilynyt samana jo vuosisatoja. Äkkiseltään sanoisin, että Cazalla de la Sierrasta löytyi myös sitä Suomessa paljon kuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaverini Jaakko mainitsi joku aika sitten kaavoittamisesta väitellessämme suomalaisen haja-asutuksen perimmäiseksi syyksi isojaon, 1700-luvulla aloitetun maaseudun tonttien uudelleen järjestelyn, jonka seurauksena vanhat kyläyhteisöt hajosivat väen muuttaessa omiin torppiinsa keskelle korpea. En ollut tätä ala-asteella opetettua historian vaihetta muistanutkaan, mutta palaset alkoivat loksahdella koloihinsa nopeasti. ”Valaistuin”. Isojako ja sitä seuranneet muutokset selittävät erinomaisesti suomalaisen maaseudun ja ”suomalaisen kansanluonteen” erityispiirteitä.

Isojako on myös hyvä esimerkki siitä, miten kauaskantoisia vaikutuksia kaavoittaminen tuottaa. Ei ole vain muutaman vuosikymmenen asia, miten asutus suunnitellaan – haulikolla vai harkiten. ”Puutarhakaupungin” tehottomuutta aiheuttavat rakenteet ovat maassamme vielä 2100-luvullakin. Yhteiskuntaa pitäisi suunnitella satojen vuosien jänteellä!

Mutta turha tästä on vain Vanhas-Mattia syyttää! Syyttäkäämme myös maanmittaaja Jakob Faggotia ja Ruotsin Kuningas Aadolf Fredrikiä!

Advertisement

alkoholin verotuksesta

Hallitus aikoo nostaa alkoholiveroa kymmenellä prosentilla. Tarkoituksena lisätä verotuloja (n. 65 m€) ja vähentää haittoja. Edellinen Vanhasen hallitus laski veroa 33% prosenttia. Tarkoituksena oli ilmeisesti vähentää viinarallia itä- ja etelärajalla. Kuinkas sitten kävikään?

No, kansa älysi vaihtaa keskikaljan kossuun ja väkevien kulutus nousi viidenneksellä maksakirroositapausten määrän noustessa 50%. Hesarin mielipidepalstalla Pekka Reinikainen vaatii veron nostoa n. 50%, jotta päästäisiin takaisin vuoden 2004 hintatasolle.

Eihän se ihan näin toimi. Lipas on auki ja paha henki poissa pullosta. Jos vero nousisi 50% vain Tallink kiittäisi päätöstä.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä että alkoholin verotusta tulisi tarkastella monipuolisemmin – päämääränä haittojen minimointi ja toisaalta joidenkin ”etujen” maksimointi.

”Terveellisintä” alkoholia on sosiaalisessa kontekstissa nautittu mieto alkoholi. ”Epäterveellisintä” on yksin ryystetty väkevä viina. Veropolitiikan tulisi kuvastaa tätä tosiasiaa. Jo kulmapubin tikkarinki riittää kontrolloimaan alkoholin käyttöä ja vähentämään haittoja.

Eikö olisi mahdollista muokata alkoholiveroa siten, että ravitsemusliikkeissä tarjoiltu mieto alkoholi olisi hinnaltaan suurinpiirtein samalla tai jopa alemmalla tasolla kuin sama tuote kaupasta ostettuna? Tämä koskisi myös viinien hintoja. Samalla väkevien veroa nostettaisiin huomattavasti sekä Alkoissa että ravintoloissa, jopa yli Reinikaisen ehdottaman 50%. Näin kulutus kohdistuisi varmasti nykyistä enemmän ravintoloissa nautittavaan mietoon alkoholiin.

Muistan muutaman vuoden takaiselta Prahan reissulta, että kaupassa Pilsner Urquell (pullo) maksoi jopa hiukan enemmän kuin sama olut hanassa kulmakuppilassa. Ja kaljabaareja olikin sitten vähän joka nurkalla. Alkoholipolitiikalla on siis myös suora yhteys palvelualan työpaikkojen syntyyn.

Suomalainen alkoholiveropolitiikka on ollut linjatonta poukkoilua todellisten tai koettujen ulkoisten paineiden edessä. Politiikka takaisin alkoholipolitiikkaan!

You read it here first!

Horisin 4.11. ilmavoimien Hornet-uudistuksesta ja siitä, että seuraajien hankintaa jo varmasti valmistellaan. Ja että todennäköisin ehdokas olisi JSF F-35.

Ta-daa! HS uutisoi 12.11. Ilmavoimien pitävän toivottavana Hornet-kaluston seuraajan valitsemista jo seuraavan vaalikauden aikana. Ja mikäs kone on ehdolla?

Seuraajaehdokkaistakin on jo jotakin tietoa, tosin vasta brosyyritasoista sellaista. Lindbergin kalvoissa näkyvimmin esiintyi yhdysvaltalaisen Lockheed Martinin F-35A eli JSF (Joint Strike Fighter).

Hornet-postauksessa lonkalta heittämäni ”hinta-arvio”, noin 10 miljardia euroa, ei ilmavoimien edustajan mukaan ole kohdallaan:

F-35A:n yksinkertaisin ja Suomen ilmavoimille ilmeisesti sopivin versio maksaa Lindbergin mukaan noin 70 miljoonaa dollaria eli 56 miljoonaa euroa. Hornetien korvaaminen yksi yhteen-periaatteella maksaisi näin ”vain” 3,5 miljardia euroa, kun alkuperäisen Hornet-hankinnan hinta oli kolme miljardia.

Disinformaation jakaminen on siis jo alkanut. USAF:n oman taulukon mukaan yksikköhinnaksi muodostuu 83m dollaria, jos jonain kauniina päivänä koneita on tilattu yli 1700 kappaletta. Vielä yhtään ainutta ei ole toimitettu, ja projektin kustannukset ovat jatkaneet nousuaan.

Lisäksi ns. ”fly-away” yksikkökustannus on vain noin puolet hankinnan kokonaishinnasta. (Sisältäen huollon, tukipalvelut jne.) Näin ollen ilmavoimien omankin arvion tulisi olla 7 miljardin euron luokkaa. Koneiden koko elinkaaren kustannukset ovat noin kolminkertaiset ”fly-away” kustannuksiin nähden, eli noin 10,5 miljardia.

Ja tämä siis, jos koneiden hinta ei nouse, joka on epätodennäköistä.

Tarvitseeko Suomi todellakin 64 stealth-ominaisuuksin varustettua torjuntahävittäjä-pommittajaa? Eikö vähempikin riittäisi? Mitkä ovat ne todelliset tarpeet ja tehtävät, joita varten koneita tullaan hankkimaan? Mikä konetyyppi riittäisi turvaamaan puolustuksemme? Onko ilmaherruus (air superiority) edes realismia? Onko 10 miljardia euroa todellakin parhaiten sijoitettu Suomen ja suomalaisten turvallisuuteen hankkimalla päheitä lentäviä pyssyjä? Miten olisi vaikkapa ydinvoimaturvallisuuden ja korruption vastaisen taistelun edistäminen lähialueillamme?

Kannattaisiko Suomen harkita jopa Australian tapaan tuoreempien Hornetien hankintaa? Infra-struktuuri olisi jo pitkälti valmiina ja konetyyppi ei ole vanhenemassa vielä hyvään aikaan, etenkin ottaen huomioon Venäjän ilmavoimien nykyiset ja tulevat konetyypit.

Jokatapauksessa kaikkiin tulevan hävittäjähankinnan yhteydessä esitettäviin lukuihin kannattaa suhtautua varauksella. On olemassa hyvää näyttöä siitä, että (kokonais)kustannuksia pyritään tarkoitushakuisesti päätöksentekovaiheessa vähättelemään ja todellisuus paljastuu vasta kun koneet on jo hankittu.

Hävittäjät ovat asekauppiaiden märkä uni: monimutkaisia ja kalliita järjestelmiä, jotka kuluvat ja vanhenevat nopeasti. Maamiinat ja rypäleaseet ovat pähkinöitä ilmavoimien vaatimiin resursseihin nähden. Edistetäänkö rauhaa parhaiten kieltämällä kalliit vai halvat aseet, jos niiden vaikutus ”puolustuskykyyn” on sama?

/nojatuolistrategi-pasifisti

(Lupaan palata kulttuuripolitiikkaan aivan lähiaikoina…)

kulttuurin tukeminen ja lipunhinnat

Kulttuurin tuen tarkoitus on tuottaa markkinahäiriöitä: esim. tehdä klassisen musiikin ammattimaisesta esittämisestä Suomessa taloudellisesti ja taiteellisesti mielekästä.

Kuitenkin olisi hyvä pyrkiä kohdentamaan tuki siten, että se a) ei olisi ylimitoitettua ja b) ei aiheuttaisi tarpeettomasti haittaa tuen ulkopuoliselle taiteen tekemiselle.

Pieni taulukko kausikorttien ja lippujen hinnoista jääkiekon ja orkesterimusiikin areenoilla:

	kausikortti kallein	kausikortti halvin	kausikortti erikoishinta	Huom.
HIFK	870€	290€		(hintaan sisältyy 29 matsia)
Jokerit	780€	336€	239€	(hintaan sisältyy 29 matsia)
RSO	321€	270€	eläkeläinen: 188€ opiskelija: 124€	(hinta 28 konsertin mukaan)
HKO	336€		eläkeläinen: 291€	(hinta vain 21 konsertin mukaan)

 

	kertalippu kallein	kertalippu halvin / eläkeläinen	kertalippu opiskelija/työtön
HIFK	36€	12,50€
Jokerit	30€	13€
RSO	18€	13,00€	6,50€
HKO	20€	13,00€	6,00€

Tietenkin taulukkoni vertaavat toisiinsa jossain määrin omenoita ja appelsiineja*, mutta rinnastus on kuitenkin mielestäni mielenkiintoinen. Ja herättää hyviä kysymyksiä:
– ovatko kausikortit HKO:n ja RSO:n konsertteihin liian halpoja? Erityisesti RSO:n?
– ovatko konserttien kertaliput liian halpoja?
– ovatko konserttien erikoishintaiset (opiskelija/eläkeläinen) liian halpoja?
– pitäisikö myös orkestereiden ”monipuolistaa hinnoitteluaan” (Lätkäpuolelta löytyy hintatasoa jokaiselle kukkarolle)
– mitä huippulaatuisen ja suuren koneiston tuottaman klassisen musiikin lippujen hinnoittelu noin alas tekee klassisen musiikin muulle tarjonnalle?
– puristaako tuen piirissä olevan taiteen alhainen hinnoittelu myös tuen ulkopuolisen kentän esitysten hintoja alaspäin?

*Erityisesti HKO:n suora vertaileminen on hiukan epäreilua – kausikortin hinta vertailukelpoisemmalla 28 konsertin hinnalla ”suoralla kertolaskulla” olisi 448€.

kiertueella

Ollaan tällä viikolla Orkestar Bordurkan kanssa pienimuotoisella Suomen kierroksella – 5 keikkaa peräkkäisinä päivinä: Helsinki (Perinnearkku), Tampere (Telakka), Seinäjoki (Bar15), Joensuu (Teatteriravintola/Hippa-klubi) ja Savonlinna (Ilola).

Kilometrejä tulee noin 1260km:

Leppoisaa touhua. Etuoikeutettua oikeastaan. Niin hauskoja hommia saa työkseen tehdä erinomaisen hyvässä seurassa.

Suomalaisen esittävän kulttuurin kiertuetoiminnasta kirjoittanen lähiaikoina lisää, mutta tähän heti vertailuksi yksi ero muuhun Eurooppaan:

Samalla kilometrimäärällä Saksassa voi orkesteri kiertää Berliinistä käsin Hannoveriin, Leipzgiin, Dresdeniin ja Prahaan, jotka kaikki ovat miljoonakaupunkeja. Jos kiertueemme olisi vienyt meidät napapiirille tai Ouluun asti, olisi Eurooppalainen bändi (tai vaikkapa tanssiryhmä) voinut vastaavasti käväistä Pariisissa.

On mielestäni selvää, että pitkät etäisyydet tekevät Suomessa keikkailusta vähemmän kannattavaa kuin muualla. Tämä on yksi hyvä syy siihen, miksi kiertuetoimintaa pitäsi maassamme tukea.

napapiiri ja ilmastonmuutos

Lehtitietojen mukaan Rovaniemen Ounasvaaralle suunnitellaan maailman suurinta katettua laskettelukeskusta, joka mahdollistaisi ympärivuotisen skimbaamisen.

Mikä meitä oikein vaivaa?

Mitä osaa termistä talviurheilulaji ei Rovaniemellä ymmärretä?

Eivätkö vuodenajat enää saisi vaikuttaa ihmisten elämään lainkaan?

Pitäisikö Vanhasen hallitukselta vaatia syksyn kieltämistä lailla?

Moskovan ja Pekingin olympialaisten säätilan hallinta oli vasta alkua! Meidän pitäisi pystyä eduskunnan päätöksellä valitsemaan jo kesällä syksyn sadepäivät! Näin niihin sitten voitaisiin ajoissa varautua riittävällä varastolla teetä, keksejä, kaakaota ja Tex Willereitä sateen rummuttaessa tunnelmallisesti ikkunan pieltä. Kesälläkään ei tarvitsisi kenenkään pettyä lomasäihin, jos poutapäivät olisivat tiedossa jo etukäteen!

Ihmiskunta tuntuu vajoavan yhä syvemmälle ”hallinnan” illuusioonsa; maapallo on vain raaka-ainetta, jota voimme ohjata, kuluttaa ja muokata mielihalujemme mukaan välittämättä vuodenajoista, raaka-aineiden riittävyydestä tai ilmakehän kaasukoostumuksesta.

Triumph of Man, indeed.

autoteollisuus hätää kärsimässä?

Vihreä kuherruskuukausi Yhdysvaltain tulevaan presidenttiin on ohi. Obama vaatii jo ennen virkaanastumistaan Bushilta lisää toimia USA:n autoteollisuuden pelastamiseksi. Toisaalta ymmärrettävää – autoteollisuus työllistää suoraan ja välillisesti kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Bush on jo luvannut 25 miljardia dollaria hätälainoina, autoteollisuus haluaisi ainakin vielä puolet lisää. Mitä jenkit edellä, sitä eurooppalainen autoteollisuus perässä. ”Vihreämpien autojen tuotekehittelyn” nimissä eurooppalaiset valmistajat toivovat n. 40 miljardin euron tukilainapakettia.

George Monbiot pureutuu bullshitin ytimeen:

The motor companies in both Europe and the US claim they need these loans to help them go green. They will invest the money in a new generation of environmental technologies, which will allow them to meet the efficiency standards their governments are setting. There is more joy in heaven over one sinner who repents … but how strange this green enthusiasm seems, now that there’s the smell of public money in the air. For the past ten years the car manufacturers have driven every useful green initiative into the wall.

In 1998 European car makers promised to show that they could cut their greenhouse gases voluntarily. By the end of 2008, they pledged, they would reduce the average emissions produced by their cars from 190 grams of carbon dioxide per kilometre to 140. How well have they done? By the end of last year they had cut average pollution to 158g/km across Europe(3) and 165g/km in the UK(4): they will miss their target by some 40%.

Discerning, only ten years too late, that lobby groups’ promises are worth as much as a share in Lehman Brothers, in 2006 the European Commission announced that it would set compulsory standards: by 2012 all manufacturers would have to reduce their average CO2 emissions to 120g/km. It looked like progress, until you remembered that 120g was the target proposed by the EU in 1994, to be met by 2005(5). It was repeatedly delayed by industry lobbying.

Autoteollisuus on itse ajanut itsensä pussiin. Pienemmät keskipäästöt ovat saavutettavissa helposti ilman mitään uutta kehitystyötä – pitää vain rakentaa pienempiä, kevyempiä ja vähemmän kuluttavia autoja.

Paljon laina-apua tehokkaampaa olisi nykyistä tiukempi vero-ohjaus kuluttajille. Suomen sinällään oikean suuntainen autoverouudistus oli aivan liian löysä: se laski veroa autoille, joiden päästöt alittivat 220g/km, vaikka tavoitteen tulisi olla 130g/km luokkaa ja markkinoilla on jo nyt autoja, joiden hiilidioksidipäästöt ovat luokkaa 90g/km.

Tukea ei tule myöntää, kaatukoon kannattamaton teollisuus. Nyt on aika tiukentaa (auto)verotusta. Kummallista, miten liberaalin markkinatalouden hyödyistä saarnataan, mutta kun ”näkymätön käsi” alkaa toden teolla ohjata kulutusta järkevämpään suuntaan, niin periaatteet unohtuvat.

Edit: HS uutisoi Euroopan autoteollisuuden vaikeuksista. Mukana oli myös taulukko alan työpaikoista:

 

 

Tuskan ymmärtää, mutta sitä ei tarvitse hyväksyä. Ottaen lisäksi huomioon sen, että kahden suurimman jäsenmaan talous on noin tiukasti riippuvainen autoteollisuudesta EU varmaankin myöntyy vaatimuksiin.

hämmästyttää, kummastuttaa

Muutama viikko takaperin HS uutisoi Annantalon ”kauhutaidekurssista”. Arvatenkin ”kansan syvät rivit” kauhistuivat ja poliitikot reagoivat populistisesti perässä:

Kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) on pyytänyt Annantalolta selvitystä siitä, onko ministeriön tukeman valtakunnallisen Taikalamppu-projektin rahoja käytetty kauhutyöpajojen tukemiseen.

Ilmeisesti tässä meidän täysin ristiriidattomassa ja hyveellisessä maailmassamme kuvataide ja erityisesti taidekasvatus saisi käyttää vain kauniita, mieltä ylentäviä ja pehmeitä asioita. My Little Pony -dioraama kurssi olisi varmaankin päättäjien mieleen? Sateenkaari, aurinko ja valkoisia pumpulipilviä horisonttiin ja paletista sallitaan vain kirkkaita, ystävällisiä värejä. Kurssin jälkeen vielä kaikille osallistujille ilmaiset Prozacit, jotta hymy varmasti säilyy jouluun asti.

Jopa Hesari-raadin jäsenistöstä suuri osa oli ko. työpajaa vastaan. Haloo!

Jos ette arvon päättäjät ole huomanneet, tämä maailma on monilta osin paha, vaikea ja monimutkainen. Ja se ei mene 9-luokkalaiselta enää ohi. Toisina aamuina vituttaa. Toisina ahdistaa. Rossi-Horton kurssi antaa nimenomaan välineitä näiden epämiellyttävien, pelottavien jopa väkivaltaisten tunteiden ja fantasioiden käsittelyyn.

Ei kai kukaan enää Suomessa voi Kauhajoen ja Jokelan jälkeen olla sitä mieltä, että asioista, joista ei voi puhua on parempi vaieta?

Hesarin jutun luettuani olin todella iloinen siitä, että kaupungissamme järjestetään myös tällaisia kursseja. Ensimmäinen oma mielleyhtymäni oli Peter Jacksonin maanmainio ”pehmoeläinmusikaaliparodia” Meet the Feebles:

Hiukkasen kulttuurillista lukutaitoa voisi edes kulttuuriministeriltä odottaa?

onks treenitilaa näkyny?

– Onks treenitilaa näkyny? – keskustelutilaisuus Vanhan ylioppilastalon Kuppilassa 5.11.08

Keskustelutilaisuus pääkaupunkiseudun muusikoiden treenitilojen puutteesta Vanhan Kuppilassa keskiviikkona 5.11. klo 19-20.30. Tilanne on pitkään ollut vähintäänkin ongelmallinen, eikä helpotusta näy. Vai näkyykö? Keskustelemassa mm. Kaapelitehtaan toimitusjohtaja Stuba Nikula, kunnallisvaaliehdokkaat ja kulttuurivaikuttajat Pia Parkkonen ja Hannu Oskala sekä muusikoita. Keskustelun jälkeen esiintyy noise-punk-grunge-artisti Electric Retard.

Heh, kannattaa lanseerata itsensä ”kulttuuriaktiivina”, niin jo alkaa sadella kutsuja paneeleihin ja tittelikin oli jo noussut ”kulttuurivaikuttajaksi”. No, kassothan, jos sieltä se lautakuntapaikka irtoaa niin ei tarvitse punastella…

Paikalla oli edellämainittujen lisäksi sikahilpeen Pintandwefallin Ninni, Roy Boswell ja yleisön joukossa vielä Kari Peitsamo, joka myös osallistui keskusteluun.

Asiallista läpinää tärkeästä aiheesta. Mielipiteitä oli monenlaisia.

Itse hahmotan treenikämppien käyttäjät ja sitä mukaa tuen tarpeen kolmeen eri ryhmään:

1. Nuoriso

Noin 13-20 -vuotiaat harrastajat. Kaupungin tarjottava tälle ryhmälle tiloja kahdesta syystä: nuoriso- ja kulttuuripoliittisesta: pidetään junnut pois kaduilta mummoja potkimasta ja toisaalta tarjotaan matalan kynnyksen tiloja harrastaa luovaa bänditoimintaa. Tiloissa pitää olla katon ja seinien lisäksi myös asiansa osaavia ohjaajia ja soittimia – kun tekemisen palo on kova, ei soittaminen saisi jäädä kiinni vanhempien varakkuudesta. (Tämä on yksi nykyisen musiikkioppilaitosjärjestelmän suuria ongelmia, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Mm. Munkka ja Harju ovat olleet hyviä esimerkkejä tästä, mutta kysyntää olisi tarjontaa enemmän. Tilojen tulisi olla hyvien liikenneyhteyksien äärellä, mutta aivan joka puolella kaupunkia niitä ei tarvitse mielestäni olla – on järkevämpää ylläpitää muutamaa korkealaatuista keskusta kuin useampaa, jossa roinat ovat hajalla ja esim. ohjaajia ei ole. Yläasteikäiset kykenevät varmasti liikkumaan soittoharrastuksen perässä julkisilla kulkuvälineillä.

Olisiko kulttuuri- ja nuorisotoimilla tässä yhteistyön paikka?

2. Aikuiset harrastajat

Viime vuosina on Helsingin akuuttia treenikämppäpulaa helpottamaan syntynyt useampia yksityisiä yrityksiä, jotka tarjoavat eri tasoisia tiloja kellariluukuista täyden palvelun ”bändihotelleihin”, joista löytyy kaikki tarpeellinen  vahvistimista studiolaitteisiin.

Tämä on erinomainen kehityssuunta – kaupunki ei koskaan voi yksinään tarjota riittävästi tiloja kaikille halukkaille – eikä ole tarpeenkaan. Mielestäni ei ole mitään syytä siihen, että kaupungin pitäisi subventoida vaikkapa 45-vuotiaiden osastopäälliköiden soittoharrastusta. Vapaa-ajallaan joku pelaa lätkää, joku golfaa, osa lentää Sveitsiin laskettelemaan ja kolmas soittaa kitaraa rokkibändissä; Nämä toiminnot ovat mielestäni täysin rinnastettavissa toisiinsa. Harrastamisesta pitää maksaa.

Bänditilojen tämän hetkinen kova kysyntä on nostanut hinnat melkoisen koviksi – usein tunkkaisesta kellariluukusta maksetaan enemmän kuin asuinneliöistä. Saa nähdä laskeeko koveneva kilpailu hintoja, varaa alkaisi jo olla.

3. Ammattilaiset

”Kevyen musiikin” ammattilaisten asema suomalaisessa kulttuurin kentässä on surkea, ainakin suhteessa ns. ”vakavan musiikin” ammattilaisiin. Jopa peruslähtökohdista on pulaa – muusikot tarvitsevat lisää työtiloja ja niiden tulee olla edullisia: keskimäärin pienituloisilla muusikoilla ei ole mahdollisuutta maksaa työtilastaan markkinaehtoista vuokraa.

Treenitilojen subventoiminen joko järjestämällä edullisia tiloja (mm. Kaapeli) tai tukemalla muusikoita esim. ”työskentelytilatukien” kautta on perusteltua.

Kaapelin kaltaisia, ”voittoa tavoittelemattomia” treenikämppiä tarvittaisiin mielestäni kaupunkiin lisää. Se miten niitä saadaan, onkin jo toinen kysymys. Tilausta voisi (Stuban mukaan) olla uudelle ”Elmulle”, joka valtaisi esim. kaupungin tyhjillään olevia tiloja treenikämpiksi. (Nikula tosin suositteli työpaikkansa vuoksi valtaamaan ennemmin valtion tiloja…)

Näiden kolmen ryhmän välillä on toki myös laajoja ”harmaita alueita” – usein raja vaikkapa ammattilaisen ja harrastajan välillä on todella veteen piirretty viiva. Monet kevyen musiikin ammattilaisethan joutuvat käymään päivätöissä esim. ratikkaa tai taksia ajamassa juuri kevyen musiikin tukien vähäisyyden vuoksi.

Tarkkojen määrittelyjen mahdottomuus täytyy vain hyväksyä. Tässä olisi Suomalaisella byrokratialla paljon opittavaa.

Ilmiselvää on, että tiloista on Helsingissä yhä pulaa. Etenkin nuorisolle ja ammattilaisille. Treenikämppäyrittäjät ovat paikanneet aukkoa harrastajapuolella ja heidänkään bisnestään ei kaupunki saisi täysin tuhota – tästä syystä itse näkisin parhaana tukimuotona hakemuksien perusteella ryhmille tai yksilöille myönnettävän työskentelytilatuen. Kuvataiteen puolella vastaava tilatuki oli ilmeisesti aiemmin käytössä. Tästä vihreää agendaa seuraavalle nelivuotiskaudelle?

Paneelin päätyttyä Peitsamo kävi kiittämästä hyvistä mielipiteistä ja kommenteista. Jos mulla on vanhan rokkarikommarin mielestä ihan ok juttuja, niin enhän mä ihan kokonaan väärässä voi olla? Vai olenko…

america we can believe in

Kiitos Yhdysvallat. Jälleen on ehkä syytä uskoa amerikkalaiseen unelmaan. Saas nähä.