Posts Tagged ‘suomi

25
Mar
10

Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt

Tai no, ainakin minä yllätyin lukiessani tänään Iltasanomista pääministeri Mari Kiviniemen kannattavan metsästystä koulujen oppiaineeksi! Ehkäpä Kepulandiassa metsästyskin on taito- ja taideaine muiden joukossa?

Pääministeri Mari Kiviniemi asettui viime viikolla omalla arvovallallaan tukemaan Suomen Metsästäjäliittoa, joka haluaa metsästyksen sisällyttämistä kouluopetukseen.

Metsämiesten perustelu on sinällään pätevä; metsästäjien keski-ikä on nousussa ja riistanhoidon jatkuvuudesta kannattaa pitää huolta. Ratkaisu vaan on täysin päätön. On täysin luonnollista, että yhteiskunnan muuttuessa urbaanimmaksi ja suomalaisten ”luontosuhteen” muuttuessa ”kaukaisemmaksi”, myös metsästys elämäntapana vähenee.

Siitä tulee harrastus muiden joukossa. Kannattaisikin oppiainevaatimuksen sijaan etsiä aivan uusia ideoita kehittää riistanhoitoa.

Tulevaisuuden yhteiskunta on palveluyhteiskunta. Miten metsästyksestä voitaisiin luoda palvelu?

Kuva: The Daily Llama @ WordPress

Helposti. Suomessa on eurooppalaisittain valtaisat metsä- ja riistavarat. Suomessa kannattaisi aktiivisesti kehittää metsästyksestä matkailuvalttia. Keski-Eurooppalaisille ”wannabe-metsästäjille” myytäisiin viikon mittaista eräelämys-pakettia, johon kuuluisi usean päivän ohjattu ampuma-ase -koulutus sekä riistan väijymistä metsässä ammattioppaan johdolla.

Maabrändityöryhmäkin olisi varmasti innoissaan:

Maabränditutkimusten mukaan ulkomaalaisten käsitys Suomen koskemattomasta luonnosta on lähes myyttisissä mitoissa, Ollila sanoi.

Vaikka luonto ei aina koskematonta olekaan, mielikuvaa kannattaa käyttää hyväksi ja järvivedet kannattaa muuttaa juomakelpoisiksi, valtuuskunta ehdottaa.

Brändätään kylmässä, pimeässä ja märässä syyssäässä hiljaa kykkiminen 2010-luvun ekomatkailuelämykseksi. ”Näe pohjolan suurpedot ja tapa ne.”

Kaupan päälle Suomi saa riistakantansa kuriin ja syrjäseuduille syntyy työpaikkoja. Win-win!

29
Maa
08

suomi, suomen kuvalehti, nato ja afghanistan

Viime viikon Suomen Kuvalehti (SK 12-13 / 08) sisälsi jutun ”Eksyksissä”, joka kertoi Naton Afghanistan-operaatiosta ja erityisesti siitä, miten Suomen osuus on merkityksetön ja epäonnistunut.

Hannes Heikuran kuva Afghanistanista

(Kuva: Hannes Heikura, HS. Kuva julkaistu täysin luvatta, korkealla kunnioituksella tekijää kohtaan.)

Artikkeli on osa Suomen Kuvalehden laajempaa Nato-kampanjaa. Afghanistan-reportaasi kuitenkin erosi joukosta lähes kiimaisen militarisminsa vuoksi.

”Sota toisi lisäarvoa”

Suomi kutsuu itseään mielellään rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta historian vaikeimpaan rauhanturvaoperaatioon se on osallistunut innottamasti.

Vaikka sotatoimet Afganistanissa ovat Yhdysvaltojen aloittamia ja nykyisin Naton johtamia, niillä on YK:n valtuutus. Harva kiistää, etteikö al-Qaedan terroristeja isännöineen taleban-hallinnon kaataminen 2001 olisi ollut kaikkien etu, eikä vähiten afgaanien.

Eräiden Nato-maiden edustajat ovatkin tiettävästi ihmetelleet suomalaisille isännileen, miksi kansakunta, joka on kouluttanut 350 000-päisen asevelvollisarmeijan puolustamaan rajojaan asein, ei hae sotilailleen kokemusta oikeasta sodasta.

Suomalaiset upseerit tiedostavat ristiriidan. Eräät heistä tunnustavat – yksityisesti -, että jos Suomen läsnäoloa Afganistanissa haluttaisiin järkeistää, yksi vaihtoehto olisi joukojen lähettäminen sinne, missä niitä tarvitaan.

”Totta kai se toisi sotilaallisesti lisäarvoa”, sanoo eräs upseeri.

”Se vain vaatii tietyn tyyppisen koulutuksen. Kyllähän me muutenkin koulutamme joukkoja jatkuvasti sodan aikaa varten.”

Toinen upseeri sanoo pitävänsä taisteluihin osallistumista ”kiehtovana ajatuksena”.

”On siellä pärjänneet tanskalaiset ja virolaisetkin, miksi me emme pärjäisi? Ei rauhanturvalaki sitä estäisi. Olemme itse rakentaneet sellaisia rajoituksia, joita ei lakiin ole kirjoitettu.”

Upseeri ei peittele turhautumistaan poliitikkoihin.

”Meillä on eduskunnassa sinkkiarkku-syndrooma -aivan vainoharhainen pelko siitä, että tulee tappioita.”

Kylmäävää puhetta.

Sotaan ja taisteluihin osallistuminen, ihmishenkien riistäminen voimapolitiikan jatkeena, onkin vain ”lisäarvon hankintaa” ja ”kiehtova ajatus”. Ja tappioitakin saisi tulla, ei pitäisi olla ”sinkkiarkkukammoa”.

Jutussa haastatellut upseerit osoittavat hyvin sen, miksi poliitikkojen pitää johtaa turvallisuuspolitiikkaa, ei sotilaiden. Kaikki länsimaiset joukot epäilemättä kykenevät voittamaan jokaisen taistelun johon ryhtyvät Afghanistanissa. ”Sodan” voitto häämöttää silti koko ajan kauempana kuin aiemmin.

Artikkelissa myös (ilmeisen tarkoituksellisesti) sekoitetaan perinteisen rauhanturvaamisen ja ”modernin” Nato-johtoisen rauhaanpakottamisen erot. Afghanistanin operaatiota, jossa vuonna 2007 lennettiin lähes 3 000 pommituslentoa (pdf, viimeinen sivu) on vaikea kutsua muuksi kuin sotimiseksi. Vertailun vuoksi: Irakissa pudotettiin pommeja viime vuonna 1119 kertaa, Afghanistania siis pommitettiin lähes kolminkertainen määrä länsimaiden toimesta.

Afghanisthan bombing vs Iraq The Globe And Mail

(Kuva: The Globe and Mail)

Rauhanturvaamisen lähtökohta on se, että konfliktin kaikki osapuolet hyväksyvät turvaajien läsnäolon. Vaikka tämän konseptin arvoa on viime vuosina vähätelty, erityisesti Nato-intoisten joukoista, täytyisi muistaa, että sillä on erittäin kunniakas ja todistetusti toimiva historia useamman vuosikymmenen ajalta. Kansainväliset lait ja sopimukset, Yhdistyneiden Kansankuntien kautta toimiva kansainyhteisö on erityisesti pienten maiden etu.

Pasifistina tuntuu todella järkyttävältä seurata kehitystä, jossa edes suomalaisessa keskustelussa sotavoimien käyttö ei ole enää vain ”viimeinen mahdollisuus” vaan globaaleihin uhkiin pitäisi ”vastata” globaalisti, tarkoittaen aseellista voimaa. I-sanaa kun ei kuitenkaan saisi käyttää. Afghanistanin, Somalian ja Irakin kriisin kohdalla ei voida kuitenkaan ohittaa sitä tosiasiaa, että ne kaikki olivat aikoinaan Britannian siirtomaita.

An uprising of more than 100,000 armed tribesmen against the British occupation swept through Iraq in the summer of 1920. In went the RAF. It flew missions totalling 4,008 hours, dropped 97 tons of bombs and fired 183,861 rounds for the loss of nine men killed, seven wounded and 11 aircraft destroyed behind rebel lines. The rebellion was thwarted, with nearly 9,000 Iraqis killed.

[secretary of state for war and air Winston] Churchill was particularly keen on chemical weapons, suggesting they be used ”against recalcitrant Arabs as an experiment”. He dismissed objections as ”unreasonable”. ”I am strongly in favour of using poisoned gas against uncivilised tribes _ [to] spread a lively terror _”.

Tätä taustaa vasten voisi kuvitella, että me suomalaisetkin saattaisimme jonnin verran vastustaa venäjän joukkojen tuloa maahamme ”terrorismin vastaiseen sodan” varjolla?

Afghanistanin konfliktin perusongelmaa ei voida ratkaista nykyisin keinoin. Kurssin muutos taas vaatisi poliittisilta ja sotilaallisilta johtajilta rohkeutta myöntää tehdyt virheet; tällaista valtiomiesmäisyyttä ei ainakaan Yhdysvaltain tämänhetkiseltä johdolta tunnu löytyvän.

Yritän nyt nojatuolistrategin tuomalla varmuudella purkaa kriisin lähtökohtia.

Yleinen mielikuva Afghanistanista alueena, jossa on ”vain taisteltu” koko sen historian ajan ei ole paikkaansa pitävä. Wikipedian mukaan Afghanistanissa mm. vallitsi rauha vuosien 1933 ja 1973 välillä. Ja laajamittainen sota puhkesi vasta Neuvostoliiton miehityksen (YYA-sopimuksen hengessä) 1979 myötä.

1980-luvulla sotatoimissa kuoli arviolta 600 000 – 2 000 000 siviiliä. Yli viisi miljoonaa pakeni maasta. (Afghanistanin väestöksi oli laskettu vuonna 1979 n. 13 miljoonaa, nyt arviolta n. 32 miljoonaa.) Tuhon mittakaava oli valtaisa.

Neuvostoliiton heikentämiseksi Yhdysvallat alkoi tukea alueella toimineita islamilaisen ideologian yhdistämiä ”mujahideen”-joukkoja.

Strategia toimi aikansa. Kunnes se löi tunnetuin seurauksin takaisin 11.9.2001.

Lokakuussa 2001 oli varmasti vaikea löytää ketään, joka ei olisi pitänyt Taleban-hallinnon kaatamista oikeutettuna. Al-Qaida tuli tuhota, kieltämättä kivikautinen Taleban saisi mennä pesuveden mukana.

Julistettiin terrorismin vastainen sota. Miten ideologiaa vastaan sodittaisiin? Miten asymmetrisen sodan työkalu voitaisiin voittaa?

Yhdysvaltain johtama liittouma oli ensi alkuun menestyksekäs; taleban-hallinto kukistettiin, terroristien tukiverkosto tuhottiin ja maassa oli suhteellisen ”rauhallista”.

SK:n mukaan rauhanturvaoperaatioiden onnistuminen vaatii yleensä sotilasvoimien nousemista kahteen prosenttiin väestöstä. Afghanistanissa tämä tarkoittaisi noin 600 000 sotilasta eli nykyisten sekä paikallisen hallituksen että ulkomaalaisten joukkojen nelinkertaistamista.

Mitä Yhdysvallat joukkojen kasvattamisen ja ”voiton” varmistamisen sijaan teki? Siirsi toimiensa painopisteen Irakiin, jossa tunnetusti ei ollut al-Qaidaa eikä joukkotuhoaseita.

Kuuden vuoden sotimisen jälkeen tuhansia siviilejä ja satoja länsimaisia sotilaita on kuollut ja talebanin aikaan maassa loppunut oopiumin viljely kohosi viime vuonna ennätyslukemiin kun Afghanistanissa kasvatettiin jo 93% maailman oopiumista.

afghanistan_opium.jpgThe Globe and Mail, Humanitarian Security in Afghanistan

(Kuva: The Globe and Mail)

Sokea Reettakin näkee, että oopiumin kasvattamisella on yhteyksiä turvallisuustilanteeseen.

Voidaanko oikeasti sanoa, kuten Suomen Kuvalehti yksioikoisesti väittää, että Naton operaatiosta on ollut vain hyötyä afgaaneille? Onko tämä Naton ”rauhanturvaoperaatio” todella sellainen toimi, johon Suomen pitäisi ”tappioita pelkäämättä” osallistua?

Mitkä ovat OEF:n (Operation Enduring Freedom) strategiset tavoitteet ja miten se pyrkii ne saavuttamaan? Kuinka sota, ei pelkkiä taisteluita voitaisiin voittaa?

Ketä vastaan Nato taistelee? Kansainvälistä, pirullisen nerokasta terrorismia vai lukutaidottomia maajusseja, joilla ei ole mitään käsitystä maailmanpoliittisesta tilanteesta?

Kanadalaisen ”The Globe and Mail” -lehden toimittajat päättivät ottaa selvää. He haastattelivat 42:a taleban-taistelijaa paikallisten kontaktiensa kautta.

Tulokset ovat mielenkiintoisia. Ainakin ne antavat koko konfliktista täysin uuden, lännessä raportoimattoman kuvan. Suosittelen katsomaan kaikki videot. (Vie vain noin parikymmentä minuuttia.)

Suurin osa talebaneista ei osannut sijoittaa Kanadaa kartalle suhteessa Yhdysvaltoihin. Monet taistelivat vain ”ulkomaalaista hyökkääjää vastaan, joka oli tappanut heidän sukulaisiaan.”. Ja useimmat kuuluivat heimoihin, jotka olivat kannattaneet talebania – he eivät siis sotineet yksilöinä, joilla oli selvä käsitys poliittisesta kokonaistilanteesta.

The Globe and Mail, Tribes in Kandahar area

(Kuva: The Globe and Mail)

Nämä taistelijat eivät hyökkää Suomeen, Saksaan, Ranskaan, Britanniaan tai Kaliforniaan vaikka heitä vastaan ei juuri nyt vuoristoissa taisteltaisikaan. Terrorismin leviämisen teoria on aivan yhtä päätön kuin kommunismin domino-teoria aikoinaan. Terrorismia länsimaissa synnyttää enemmäkin todellinen tai koettu epäoikeudenmukaisuuden tunne, jota nykyiset sotatoimet ovat omiaan pönkittämään.

Suurin osa taleban-taistelijoista vain haluaisi ulkomaalaisten poistuvan, jotta he voisivat jatkaa elämäänsä rauhassa.

Nato on ajautunut osalliseksi heimopohjaiseen sisällissotaan sotilailleen vieraassa kulttuurissa, poliittisten johtajien ollessa kyvyttömiä edes avaamaan neuvotteluja ”taleban-liikkeen” kanssa peläten kasvojen menetystä. (Globe and Mailin jutun mukaan britit yrittivät aloittaa keskusteluja, mutta yhdysvaltalaiset eivät halua kuullakaan moisesta.)

Jos Afghanistaniin halutaan ”moderni demokratia” ja ”kansalaisyhteiskunta”, täytyy ”meidän länsimaiden” sijoittaa maahan moninkertainen määrä joukkoja kymmeniksi vuosiksi. En usko tämän olevan mahdollista tai edes kannattavaa poliittisesti, taloudellisesti tai sotilaallisesti.

Afghanistanista ei ole enää uhkaa ulkomaailmalle. Jos terroristien leirejä sinne jälleen nousee, voidaan ne tuhota erillisoperaatioilla, kuten aiemminkin. Kansainvälisen terrorismin uhkaa on tehokkainta torjua kansainvälisellä poliisiyhteistyöllä, ei ilmaiskuilla maaseudulle eräässä maailman köyhimmistä maista.

Ja juuri nyt, maaliskuussa 2008, Nato-kiimaisimmat haluaisivat suomalaisia sotilaita etulinjaan, lisäarvoa hankkimaan. Ikäänkuin tehtävän tarkoituksena olisi vain edistää suomalaista sotilasasiantuntemusta.

Mitä vikaa on YK:n sinikypäröissä ja perinteisessä rauhanturvatyössä? Onko se menettänyt merkityksensä ”post-911”-maailmassa? Onko Suomen alueelliseen koskemattomuuteen keskittyvässä puolustuspolitiikassa jotain lähtökohtaisesti pielessä? Pitäisikö suomalaisten poliitikkojen ”olla rohkeampia”? Onko Naton ”rauhaanpakottaminen” mitään muuta kuin huonosti verhottua imperialismia? Mitä Nato ylipäätään on tänä päivänä?

Suomen Kuvalehden argumentaatio ei vakuuta ainakaan minua.

Ns. pehmeän ulkopolitiikan merkitys on näennäisesti vähentynyt viime vuosina Yhdysvaltain hyväksyttyä ohjenuorakseen uni-lateralistisen interventionismin. Tuon vasta muutamia vuosia noudatetun opin heikkoudet näkyvät mielestäni jo selvästi ja Nato ei ole oikea lääke sen puutteita paikkaamaan, päin vastoin; sotilasliitto on sotilasliitto vaikka voissa paistaisi – siitä ei humanitääristä avustusjärjestöä saada tekemälläkään.

On viisaampaa olla perinteisen rauhanturvaamisen suurvalta kuin epäonnistuneen rauhaanpakottamisen kääpiö.

29
Mar
07

tuntematon kansallisuus

Aivan mahtavaa, että Suomessa, vuonna 2007, voi iltapäivälehti julistaa teatteriesityksen olevan ”skandaali”. Vielä mahtavampaa on se, että ensi-illan yleisö kiittää sitä seisaaltaan. Ja kaikkein mahtavinta on se, että Yle (tai ainakin Teema) palaa julkisen palvelun tv:n perusteille ja televisioi ”Kohu-Tuntemattoman”.(Ja Tarjakin tykkäs…)

Upeaa, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kulttuurilla on mitään tekoa markkinavoimien keskellä. Vähintäänkin kansallisia traumoja tulee voida purkaa muutenkin kuin myyttisiä kiiltokuvia maalaamalla.




twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: