haastattelu basso-radiossa

Käväisin viime perjantaina vieraana Basso-radion ”hikinen iltapäivä”-ohjelmassa.

Haastattelun voi kuunnella tästä. Alkuun jubailtiin Bordurkan keikasta Funky Elephantissa ja balkan-musasta. Kunnallispoliittinen osuus alkaa puolen välin tienoilla.

Basson herrat kysyivät minulta loppupuolella valtuuston kasvisruokakeskustelun innoittamana, miten kunnallisesta päätöksenteosta saisi ”nuorille” ja muillekin kansalaisille kiinnostavampaa – se kun näyttäytyy usein vain lähes järjettömänä kinasteluna pikkuasioista tai korruptoituneena pelinä.

Vastasin että demokratia on luonteeltaan hidasta ja tylsää. Että siitä on lähes mahdotonta saada mielenkiintoista ”showta”. Ja niinhän se on. Jykeviä perselihaksia tarvitaan kokouksista selviämiseen.

Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt vastata että juuri näin! Nuoret järkevät aikuiset juttelevat tärkeistä asioista uudella foorumilla. Itse koen olevani ainakin jonkinsorttinen kulttuuripolitiikan ”asiantuntija” täällä Helsingissä, joten toivottavasti tällainen radiokeskustelu osaltaan tekee kunnallista päätöksentekoa avoimemmaksi ja mielekkäämmäksi.

Voisikohan Basso-radio tuottaa jopa kunnallispoliittisten keskustelujen sarjan? Musiikin tauottamissa jutustelutuokioissa voitaisiin puhua mielenkiintoisella tavalla tärkeäksi koetuista aiheista kuten esim. katutaide, julkinen liikenne, terveydenhuolto jne. Tai jopa yleisemmistä ”suurista linjoista” kuten esim. markkinamekanismien käyttö julkisen talouden piirissä.

Politiikan pitäisi olla yhteinen asia. Ei sitä saa sysätä vain jonkun kansanosan hoidettavaksi. Basso-radiolla on media-valtaa, jota he voivat itse käyttää, jos kokevat asian tärkeäksi!

Advertisement

vr mon amour

Ollaan menossa huomenna Joensuuhun keikalle Mahti-Festivaaleille. Varmasti kivaa. Sunnuntaina pääsee taas hiukan improvisoimaankin.

Aloin eilen järjestellä kahden yhtyeen jäsenen liikkumista Karjalaan ja takaisin. Ohessa hintavertailu:

Kulkuneuvo	Hinta	Matkan kesto
VR	242€	0,5h+4,5h+0,5h = 5,5h
Finncomm	192€-276€ + 20€ (matkat kentälle)	1h+1h+0,5h = 2,5h
Linja-auto	210,4€	7,2h – 11h
Henkilöauto	100€ (bensa) + 90€ (vuokra) = 190€	6h

Huomionarvoista mielestäni on se, että lentämällä pääsee halvemmalla kuin junalla, jos olisin vain älynnyt varata liput pari viikkoa sitten. Ja nytkään lennot eivät ole kuin muutamia kymppejä kalliimpia. Ja aikaa säästyy noin puolet – jos laskee omalle ajalleen yhtään minkäänlaista arvoa, on lentäminen paras kulkumuoto.

Henkilöauto on silti ehdottomasti edullisin. Vaikka en autoa omistakaan, niin auton vuokra (45€/päivä) ja bensat eivät millään maksa yhtä paljon kuin kahden hengen junamatkat. Jos meitä olisi matkaamassa tuonne kolme tai neljä, niin autoilu olisi ainoa järkevä vaihtoehto. Silloin voisi ”kannattavasti” vuokrata vaikka vähän paremmankin auton.

Siististi soolit Express Bussit käyttävät matkaan vähintään 7 tuntia 10 minuuttia.

Mutta oikeasti Valtion Rautatiet. 60,5€ yhteen suuntaan per matkustaja. 121€ Joensuuhun ja takaisin. Air Berlin myy lentoja Hampuriin alta viidenkympin. Täytynee ryhtyä keikkailemaan Keski-Euroopassa. Sinne näköjään pääsee halvemmalla.

Voi VR! Rakastan sinua, mutta teet siitä niin vaikeaa!

kaustisesta

Tänä kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlien talousvaikeudet ovat ylittäneet yleisen uutiskynnyksen: Kari Tapiokin jäi keikkaliksatta! Hän ei ole ainoa. Meitä Kaustisen festareilta palkkiotaan odottelevia artisteja on itseni lisäksi ystäväpiirissäni lukuisia.

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Äärimmäisen ärsyttävää. Loistava keikka Kaustisen Valio-Areenalla 110% latauksella ja erikoistehosteilla (pyrotekniikka) takana, mutta sovittua keikkaliksaa ei ole näkynyt. Kun tilillä on tällä hetkellä yksinumeroinen summa on suurta valtiontukea nauttivan festivaalin maksukyvyttömyys erityisen masentavaa.

Omalla kohdallani suurinta suuttumusta ei kuitenkaan aiheuta edes oman keikkaliksan kohtuuton viivästyminen vaan koko Kaustisen festivaaliorganisaation ja kansanmusiikki-instituutin toiminta jo muutaman vuoden ajalta. Sallinette että avaudun.

Perustimme vuonna maaliskuussa 2006 Helsingissä Perinnearkku-nimisen yhdistyksen, jonka tehtävänä on:

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkeatasoisen kansanmusiikin ja kansantanssin tunnettuutta ja asemaa Suomessa sekä edistää jäsentensä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä.

Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 2006-2007 ja sihteerinä 2008. Tällä hetkellä olen rivijäsen, jotta voin toimia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä täysipainoisemmin. Tässä blogauksessa esittämäni mielipiteet eivät ole yhdistyksen mielipiteitä vaan omiani.

Käytännössä näiden ylevien tavoitteiden toteuttamiseksi järjestimme (ja Perinnarkku yhä järjestää) Helsingissä säännöllisiä kansanmusiikin klubi-iltoja ja jameja sekä osallistuimme (ja Perinnearkku yhä osallistuu) kiinteästi kansanmusiikin valtakunnallisen kiertuetoiminnan kehittämiseen.

Ilmeisesti toimintamme oli onnistunutta, sillä 2007 loppukesästä sain puhelun Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta. Hän kutsui meitä ”kansanmusiikkikentän nuoria toimijoita” mukaan neuvonpitoon Kaustisen festivaalien tiimoilta. Perinnearkun lisäksi kutsun sai mm. Rahvaanmusiikin kerho Tampereelta.

Menin kokoukseen Helsingin keskustan Sokoksen ylimmän kerroksen kabinettiin avoimin mielin. En oikein tiennyt mitä odottaa tai edes mistä olisi kyse.

Kokouksessa oli erikoinen meininki. Kaustisen silloinen toimitusjohtaja tuntui olevan avoimesti sotajalalla festivaalien ohjelmavastaavan kanssa. Lisäksi Kaustisen puolelta esitettiin erikoisia väitteitä; absurdein oli että Sibelius-Akatemian opiskelijoiden piirissä olisi organisoitu ”Kaustis-boikotti”! Että me ”sibisläiset” emme jostain kumman syystä haluaisi mennä keikalle Kaustiselle! Outoa. Kyllähän me olimme siellä joka kesä keikoilla – emme vain ilmaiseksi vanhojen pelimannien tapaan, musiikilla elantomme tienaavia ”ammattilaisia” kun olemme.

Yleiseksi mielikuvaksi tapaamisesta jäi se, että Kaustinen toivoi meidän ”kansanmusiikkikentän nuorten toimijoiden” käyttävän suhteitamme, jotta Kaustinen saisi ohjelmaansa ammattimaisia esiintyjiä halvemmalla kuin mitä festivaaliorganisaatio itse kykenee neuvottelemaan ja toisaalta käyttävän huomattavaa kansanmusiikkikentän osaamistamme Kaustisen festivaalien kehittämiseen.

Kumpikaan näistä seikoista ei kuulu niihin syihin, jonka vuoksi talkootöitä kansanmusiikin eteen teen. Ei ole intresseissäni ryhtyä polkemaan omia ja ystävieni keikkahintoja erittäin suurta vuotuista valtionavustusta saavan festarin hyväksi. En liioin kokenut motivoivaksi ryhtyä talkoilla ideoimaan festivaalia kun organisaatiossa oli sitä varten ihan kuukausipalkalla toimivia henkilöitä. Koin vahvasti että Kaustinen halusi hyödyntää korvauksetta suhteitamme ja osaamistamme.

Kirjoitimmekin kokouksen jälkeen Rahvaanmusiikin kerhon edustajien Sirpa Syrjän ja Anne-Mari Kivimäen kanssa Kaustiselle oheisen vastauksen:

Hei,

keskusteltavana on kaksi toisiinsa tiivisti liittyvää asiaa, joita mielestämme kannattaa käsitellä erillään.

1. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kotimaisen artistikaartin puute

Kuten tapaamisessa jo totesimme ammattikansanmuusikot eivät ole riippuvaisia Kaustisesta tässä muodossaan, eikä Kaustinen FMF tarvitse kansanmusiikin ammattilaisia jos Kaustinen on vain kesäinen festivaali muiden joukossa. Jos Kaustinen nähdään ”suomalaisen kansanmusiikin näyteikkunana” on tilanne toinen. Tämä lienee erityisesti instituutin intresseissä?

Jos Kaustinen (ja instituutti) haluavat nostaa kotimaista profiiliaan ja esiintyjien määrää on resepti häkellyttävän yksinkertainen; tilatkaa kotimaisia muusikoita keikalle. Kyllä me tulemme. Pienen aivoriihen tuloksena laskeskelimme että jokaiselle festivaalipäivälle saisi konsertin (ja seuraavalle päivälle 15min areenavedon) kotimaisen kansanmusiikin huippunimeltä selvästi alle 40 000 euron satsauksella, eli keskimäärin noin 4000E/päivä.

Mielestämme summa ei ole mahdoton. Se on itse asiassa jopa jonkin verran yläkanttiin. Muutamalla soololla ja pienemmällä kokoonpanolla kokonaisbudjetti painunee jopa alle 30 000:n euron. Kävijää kohden alle 1/3 euroa – ehkäpä kotimaiseen kansanmusiikkiin voisi satsata jopa euron per kävijä? 100 000 Eurolla festareilla olisi jo aivan uskomaton kattaus – varaa olisi jopa luoda täysin uusia sisältöjä.

Suosittelemmekin kotimaiseen artistikaartiin keskittyvän ja kenttää tuntevan uuden tuottajan palkkaamista. (Laittakaa virka avoimeen hakuun; tuottajan sijainti Kaustisellakaan ei tuollaisessa hommassa ole nykyään mikään välttämättömyys.) Antakaa tuottajalle riittävästi budjettia ja selkeästi määritelty tehtävä, niin lopputulos on varmasti eri luokkaa kuin nykyinen. Toteutusta ei myöskään tarvitse odotella vuosikausia tai ”tuoda hitaasti sisään”. Vaikutus olisi (hyvässä tai pahassa:) voimakkain kertarysäyksellä.

Pidimme hyvänä ajatuksena myös ”vuoden nuori taiteilija” tjms. tittelin kehittämistä. Ko. taiteilija voisi esiintyä yhtyeidensä kanssa useina päivinä ja lisäksi artistille vois esim. tarjota mahdollisuuden keksiä omia sisältöjä jonkin budjettiraamin sisällä. Esim. ”Vuoden taiteilijan valinta” – konsertti areenalle, johon budjetointi olisi erikseen ja sisältö mitä tahansa poikkitaiteellista tai perinteistä artistin mielen mukaan. Helsingin Juhlaviikot ovat toteuttaneet tämän tyyppistä konseptia menestyksekkäästi.

Lisäksi pitäisimme erityisen tärkeänä kunnollisen media-strategian luomista. Onko vuoden yhtyeelle festivaalin puolesta omaa tiedotustilaisuutta? Pressipakettia? Etukäteispuffia ulkomaisille toimittajille? Jos kotimaisuutta halutaan nostaa ja sen näkyvyyttä parantaa on ammattimaisesti luotu ja toteutettu tiedotus avainasemassa. Ehkä myös tuottajan kanssa yhteistyössä toimivan ammattitaitoisen lehdistösihteerin palkkaaminen olisi paikallaan?

Kansanmusiikki-instituutin rooli osana festivaaleja jäi myös hiukan askarruttamaan. Kansanmusiikki-instituutin kannattaisi ehkä tahollaan miettiä miten se voisi toimia valtakunnallisesti alan kesäfestivaalien puolesta, joista moni painiskelee vakavien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Toki Kaustinen on historiallista ja maantieteellisistä syistä tärkeä, mutta onko se ainoa? Entä jos Instituutti valitsisikin ”vuoden nuoren taiteilijan” ja tukisi artistia keikoille myös muille festivaaleille? Kuten mm. Finland Festivalsien nuori taiteilija -valinnasta on käynyt ilmi on tällaisten valintojen julkisuusarvo yllättävänkin suuri.

2. Kansanmusiikin ”nuoren kaartin yhdistysten” rooli kehitystyössä

Palaverissamme päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Edustamamme yhdistykset (Perinnearkku, Pelimannikilta ja Rahvaanmusiikin kerho) ovat kaikki vahvasti paikallisia toimijoita; järjestämämme klubit ja konsertit ovat ensisijainen toimintamuotomme, jossa myös me ”ammattilaiset” toimimme talkoohengellä jotta Suomessa ylipäätään olisi kansanmusiikin klubi- ja kiertuetoimintaa.

Mitä vastinetta yhdistykset saisivat Kaustisen tuotantotyöhön osallistumisesta? Käytännössä ideointi-palavereihin ja muihin tuotantoon liittyviin tukitoimiin osallistuvat toimijamme ovat ammattilaisia ja emme voi olettaa heidän käyttävän ammattitaitoaan ilmaiseksi kovin laajamittaisesti. Etenkään jos työn tulosten päätymisestä käytäntöön ei ole mitään takeita.

Konkreettisia yhteistyön muotoja voisivat olla esim. vuoden yhtyeen keikat klubeillamme keväällä – näin puffaten kesän Kaustista. Tällä tavoin festivaali voisi hyvinkin saada valtakunnallista näkyvyyttä parhaaseen ennakkomyynti-aikaan. Ehkäpä Kaustinen voisi olla kummina kansanmusiikkikiertueelle esim. huhti- tai toukokuussa? Myös yhdistysten organisoimat klubi-illat/konsertit Kaustisella ovat mielenkiintoinen ajatus.

Valitettavasti talkoohenkemme kuluu kuitenkin pitkälti omien tapahtumiemme pyörittämiseen. Tuotantoapua on saatavissa, mutta ei korvauksetta. Tärkeintä meidän mielestämme olisi palkata ammattitaitoinen tuottaja, kansanmusiikkikenttää tunteva idearikas henkilö. Mikäli kuvailemamme kaltainen tuottaja palkattaisiin, hänen olisi mahdollisesti helpompi lähestyä yhdistyksiä tai muita ryhmittymiä konkreettisten ehdotusten kanssa; tilata kokonaisuuksien järjestämistä tms. – pelkkään ideointiin eivät resurssimme valitettavasti riitä.

18.9.2007 Hannu Oskala, Anne-Mari Kivimäki, Sirpa Syrjä

Kirjoituksen neuvot ovat mielestäni yhä erinomaisia!

Vastauksen jälkeen sain uuden yhteydenoton Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta: ”Tämä ei ole sitä mitä tarkoitimme.”. Halusivat konkreettista yhteistyötä. Ja avasivat pelin konkreettisen summan sisältäneellä ehdotuksella.

Perinnearkku otti pallon vastaan ja järjesti kesän 2008 festivaaleille onnistuneesti konserttisarjan ”Yösydänääniä”.

Perinnearkku vastasi hankkeen organisoinnista ja käytännön toimista, rahoitus hoidettiin yhteistyössä: Kaustinen vastasi esiintyjien palkkioista, Perinnearkku Kulttuurirahaston apurahan turvin mm. mediatoimiston ja projektituottajan palkkioista. Emme kokeneet että Perinnearkun tehtävä olisi vastata Kaustisen ohjelmasisällön rahoittamisesta, onhan Kaustinen kuitenkin Suomen eniten valtiontukea nauttiva kansanmusiikkifestivaali.

Konsertit olivat taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeita – uskallan väittää että ohjelmisto oli festivaalin hienointa ja tunnelmallisinta antia. Pelimannitalon intiimiys ja loistavat artistit oli mitä toimivin yhdistelmä. (Suurin osa konserteista oli ainutkertaisia kohtaamisia, jotka Perinnearkku ideoi. Mm. Johanna Iivanaisen ja Eero Grundströmin duo sai kyynistyneen blogaajankin kyyneliin.)

Lopputulos oli siis hieno pienistä säröistä huolimatta. Festivaali ei mm. suostunut tuottamaan keikkapaikalle edes pullovettä. Talkoomiehinä sitten kannoimme artisteille juotavaa paikallisesta S-Marketista ja sämpylöitä kioskilta. Tyhmää, muttei ylitsepääsemätöntä.

Perinnearkku maksoi esiintyjien palkat välittömästi festivaalin jälkeen elokuussa 2008.

Kaustisen festivaali maksoi Perinnearkulle pääosan veloistaan keväällä 2009. Nyt, syksyllä 2009, osa rahoista on yhä saamatta. Perinnearkun ydintoiminta, klubien järjestäminen Helsingissä, on vaarassa Kaustisen aiheuttaman budjettivajeen vuoksi.

Talkootyö kannattaa. Anna hyvän kiertää.

Näistä ongelmista tietoisena uskaltauduin kuitenkin myymään yhtyeellemme keikan kesän 2009 festivaaleille.

Vahingosta viisastuneena laitoin sopimukseen tarkat maksuehdot: puolet summasta keikkapäivän jälkeisenä aamuna käteisenä ja loput heti festivaalien jälkeisenä maanantaina, viikko keikan jälkeen laskua vastaan. Oletin että välittömästi festareiden jälkeen rahaa olisi kassassa. Käteiset saatiin – pieninä seteleinä. Kuulemma melkoinen nippu. Ja niillä maksettiin pyroteknikko ja pommit.

Miksaaja, keikkamyyjä ja muusikot, yhteensä 8 henkeä odottaa yhä saataviaan. Keikasta on kulunut tulevana sunnuntaina 3 kuukautta. Lasku on ollut perinnässä jo puolitoista kuukautta. Palkkaturva lienee ainoa mahdollisuus saada mitään ulos. Paperit ovat vetämässä.

Olen siis käyttänyt viimeisen parin vuoden aikana useampia työpäiviä Kaustisen festivaalien edistämiseen ja kehittämiseen, palkatta. Keikkapalkkioiden ja sopimusten mukaisten saatavien perimiseen olen käyttänyt kohta toisen mokoman. Lisäksi keikkakin jää näköjään palkattomaksi festivaalin ”tukemiseksi”.

Arvannette että freelanceria sapettaa.

Tällaistahan tämä on kun hommat kusee. Hävytöntä tässä on se, että kaikkein pahiten pissitään pienituloisten suomalaisten muusikoiden nilkoille. Muusikoiden, jotka loppujen lopuksi luovat sen festivaalin sisällön.

Mutta kaikkein törkeintä silti on jatkuva valehtelu. Jos jo etukäteen tiedetään että sopimuksista ei voida pitää kiinni, kannattaako edes järjestää festivaalia? Kannattaako luvata sopimuksissa eräpäiviä? Jos puhelun aikana tietää, että ”seuraavalla viikolla” ei ole varaa maksaa, kannattaako edes väittää maksavansa jos rahaa tulee oikeasti ”seuraavana vuonna” jos silloinkaan? Miksei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta?

Minun luottamukseni Kaustisen festivaaliorganisaatioon on nollassa. Uskoakseni monien kanssamuusikoiden fiilis on sama.

Toinen huomionarvoinen seikka on kansanmusiikki-instituutin Kaustis-keskeisyys. Luulisi ”kansanmusiikki-instituutti” -nimisen organisaation päätehtäviä olevan koko suomalaisen kansanmusiikkikentän valtakunnallinen kehittäminen eikä vain yhden keski-pohjalaisen kunnan alueella tapahtuvan toiminnan edistäminen.

Olen antanut kertoa itselleni instituutin ja festivaalin talousvaikeuksien taustalla olevan Kaustisella sijaitseva ”Kansantaiteenkeskus” – pramea pytinki keskellä Keski-Pohjanmaata. Seinien ylläpito on vienyt rahat toiminnalta. Yhtäaikaisesti paras ja pahin esimerkki suomalaisen kulttuuripolitiikan infrastruktuuri-keskeisyydestä.

On todella vaikea ymmärtää miten Kaustinen Folk Music Festival kuvittelee voivansa järjestää juhlat kesällä 2010? Ainakaan en usko niille kinkereille kovin monen ammattilaisen tulevan. Ja jos tulevat, niin maksu täytyy saada etukäteen.

Ehkä hyvä niin. Aika aikansa kutakin. Yli 40-vuotias festivaali onkin jo aikamoinen dinosaurus. Konkurssin kautta uusin eväin liikkeelle.

Ja ne ”uudet eväät” saattavat yllättäen löytyä vanhoista laareista. Pienimuotoinen suomalainen pelimannimusiikki, intiimit laulutuokiot ja juureva akustinen soitanta ansaitsevat festivaalinsa Suomen suvessa. Ei vaan enää välttämättä Kaustisella.

verinen mies

Oltiin männä viikolla keikalla Viitasaarella ”Musiikin aika” -festivaaleilla.

Keikkapaikkamme oli hotelli Pihkurin ”klubi” – normaalisti varmaankin paikallisten humppatanssien keskipiste.

Pääsimme paikalle puoli kahdeksan maissa ja aloimme keikkavalmistelut; ruokailun ja sound checkin.

Mutustimme kaikessa rauhassa paistettua kananrintaa ja kävimme vuorotellen testaamassa soittimiamme lauteilla kun aulaan tuli mies, joka alkoi vaatia henkilökunnalta kovaan ääneen tupakkaa ja viskiä. Aivan tuhannen kännissä tietty. Tiedättehän, sellaisessa kaamostilassa, johon pääsee vain pitempiaikaisella ja määrätietoisella harjoittelulla. Pistin merkille myös miehen pelottavan näköisen fyysisen tilan – käsivarsissa oli verta ja naamassakin näytti olevan jotain naarmuja. T-paita oli musta, joten siinä ei näkynyt mitään. Oletin äijän kaatuneen pahasti.

Henkilökunta toimi esimerkillisesti: toinen tarjoilijoista ehdotti tyypille että ”Mennääs tuonne ulos, niin tarjoan sulle tupakan.” Menivät. Muutaman minuutin kuluttua ulkoa kuului mekkalaa ja tyyppi olikin sitten raudoissa pihalla. Poliisit käväisivät sisällä kysymässä tarjoilijoilta mitä herra oli tehnyt sisällä ja lähtivät pois.

Ei siitä sen enempää. Mentiin alakerran ”bäkkärille”, juotiin kaljat ja soitettiin keikka moderneista säveltäjistä ja klassisista muusikoista koostuneelle yleisölle. Hämmentävä meno. Kaikkien biisien jälkeen taputettiin, soiton aikana ei kuulunut keskustelua ja vasta viimeisten kappaleiden aikana jokunen nuorempi nainen uskaltautui tanssilattialle. Ihan niinkuin oltaisiin oltu oikeassa konsertissa. No, suomalaiset ovat jähmeää kansaa.

Keikan jälkeen kuulimme, että näkemämme hahmo oli puukottanut viereisessä kerrostalossa kaksi miestä ja haavoittanut kahta naista. Tullut suoraan tappopaikalta sound checkiimme.

Kylmäsi. Samaan aikaan kun touhusimme omiamme Pihkurin aulassa, 30 metrin päässä oltiin oltu puukkohippasilla. Onneksi kukaan meistä ei mennyt väliin kun tappaja tuli aulabaariin. Herra oli uhkaillut pidätettäessä poliisejakin puukolla – virkavalta käytti etälamautinta pysäyttääkseen hänet.

Kuten arvata saattoi, ”tekijän muistikuvat tapahtumista ovat hataria”.

Surullista. Niin kertakaikkisen turhaa.

Suomalaisen pahoinvoinnin stereotyyppi – puukolla kaveri kylmäksi kännissä. En voi välttyä ajatukselta että merkkejä ongelmista on ollut nähtävissä aiemminkin puukkomiehen kohdalla. Oli varmaankin vain ajan kysymys milloin jotain sattuu. Montako aikapommia meillä täällä Suomessa kaduilla kulkee?

Vaikka puukottaja on tietysti syyllinen ja kantaa vastuun teoistaan itse, on osa syyllisyydestä vääjäämättä yhteiskunnan. Täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi kuolla väkivaltaisesti, täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi ajautua tilanteeseen, jossa puukko on ainoa ratkaisu.

Pahasti jeesustelematta toivon, että tuoreen taantuman aikana ei kehdattaisi säästää peruskoulutuksesta, nuoriso-, mielenterveys- ja päihdetyöstä. Ongelmien ratkaiseminen kun tavallisesti maksaa enemmän kuin niiden ennaltaehkäisy.

pikahuomioita japanista

Käytiin keikkareissulla Tokiossa, Osakassa ja Nagoyassa. (Japanin suurin sekä kolmanneksi ja neljänneksi suurimmat kaupungit.) Hieno reissu, onnistuneita keikkoja, mahtava maa, ystävällisiä ihmisiä, erinomaisesti organisoitu kiertue. Muutamia pikaisia huomioita:

1. 24/7/365

Ainakin suurimmissa kaupungeissa on lähes joka kadunkulmassa marketti, joka on auki ympäri vuorokauden. Loistavaa. Lisäksi kaduilla on juoma-automaatteja. Sopivahko asukasstiheys minun makuuni.

2. autot

Japanissa on autoille kaksi eri veroluokkaa, joista halvemman erottaa helposti keltaisista rekisterikilvistä. Halvemmat ovat ulkoisesti todella pieniä lähinnä ”mopoauton” oloisia menopelejä. Mutta niitäkin on kaikkia mahdollisia eri laatuja avolava-autoista ”urheiluautoihin”.

Miksei Suomeenkin voitaisi luoda kokonaan uutta veroluokkaa todella pienille (ja vähäpäästöisille) autoille?

3. pysäköintipaikat

Tokiossa autoa ei saa ostaa, jollei omista käyttöoikeutta parkkipaikkaan. Näin autojen määrä pysyy edes jotakuinkin kurissa.

Pysäköintilaitoksia on todella paljon ja niissä on suomalaisittain mielenkiintoisia ratkaisuja. Esimerkiksi autohissi on tilankäytöllisesti paljon tehokkaampi kuin ajettava luiska.

4. tiet

Tietullit moottoriteillä, moottoritiet katujen päällä silloilla. Kaupunki ainakin neljässä eri tasossa: metro/maanalainen, katu, junasilta, moottoritiesilta. Futuristista, mutta ei järin kaunista tai viihtyisää. Silti varmaan ainoa mahdollinen ratkaisu noilla asukastiheyksillä.

5. junat

Junat ja metrot kulkevat todella täsmällisesti. Kellon voi tarkistaa junan kulusta eikä toisin päin kuten…

Vuorovälit olivat myös mielenkiintoisia. Esim. Nagoyan lentoaseman suuntaan junia lähti asemalta 2 minuutin välein. Metron automatisointia on Helsingissä perusteltu vuorovälien tiivistämisellä, jonka pitäisi olla mahdotonta, jos ihmiset kuskaavat junia. Ei siltä näytä Japanilassa. Olivatko muutkin automatisoinnin perusteet yhtä tuulesta temmattuja?

Tokion ja Osakan välisen luotijunan vuoroväli oli 8 minuuttia. Käsittämätöntä. Mahtavaa. Varmasti nopeampaa kuin lentäminen, juna kun kulkee suoraan keskustasta keskustaan.

6. siisteys ja huono-osaisuus

Japani on todella siisti maa. Tupakantumppeja ja purkanjämiä ei kaduilla näy. Ei myöskään juoppoja tai kerjäläisiä Euroopan malliin. Muutamia toki suurimilla asemilla, mutta joko Japanissa ei ole päihdeongelmaa tai sitten se on siivottu jonnekin näkymättömiin.

Metroissa ja paikallisjunissa ei heikompisosaisia ollut lainkaan. Liekö kulkuporttijärjestelmän ansiota? Siistiytyisikö myös Helsingin metro porteilla? (En kannata niiden hankkimista – niin erilainen yhteiskunta Japani on, että mitään suoraa johtopäätöstä ei voida vetää.)

7. ruoka

Kalaa, kalaa, levää, nilviäisiä, äyriäisiä ja kalaa. Aivan mahtavaa kunhan vain uskaltaa. Miksi ihmeessä Helsingissä (ja lännessä ylipäätään) on vain sushi-ravintoloita kun japanilailla ruokakulttuurilla on paljon muutakin hienoa tarjottavaa?

Erikseen on pakko mainita, että sain Tokiossa aivan käsittämättömän hyvää tofua.

8.polkupyörät

Japanissa suurin osa fillareista oli ”naisten pyöriä”, myös miesten käyttämät. Lisäksi pieniä taittopyöriä oli todella paljon. Suomea useammin tsygissä oli myös suuri kori tavaroita varten. Pyörä vaikutti enemmän ”välttämättömältä käyttöesineeltä” kuin statussymbolilta tai urheiluvälineeltä. Ei työmatkalainen halua hikoilla jos ei ole pakko.

9. nuorison pukeutuminen

Osa japanin teineistä pukeutuu tavalla, joka näin länsimaisin silmin on lähinnä fetisistinen; todella lyhyitä minihameita, sukkanauhoja ja ehkä korsetiksi luokiteltavia vaatekappaleita kävelee kadulla vastaan keskellä päivää.

Seksuaalisuuden ilmaisemisen kulttuurinen standardi selvästi eroaa lännestä. Ehkä myös hyväksyttävyys. Länsimainen lapsiporno-keskustelu ei ilmeisesti ole rantautunut Japaniin asti. Mitä muuta voi ajatella tavallisissa ruokakaupoissa myytävistä manga-albumeista, joissa mustekalat harrastavat seksiä teelasisilmäisten neitojen kanssa?

10. kumartelu ja ruuhkat

Arigatoo saimaste! Hyvää ja kohteliasta palvelua saa kaikkialla. Jopa konduktööri kumartaa saapuessaan vaunuun tarkastamaan lippuja.

Ruuhka-aikaan metrossa kulki aivan käsittämätön määrä ihmisiä, mutta silti liikkuminen oli sujavaa; ei tönimistä, ei turhaa tunkua – japanilaiset ovat tottuneet korkeaan asukastiheyteen ja sen lieveilmiöihin.

11. kielitaito

Englannin kieli vaikuttaa todella vaikealta japanilaisille. Emme tavanneet koko reissulla kuin muutaman keskiverto suomalaisen tasoisesti englantia puhuvan. Ajatusten vaihto oli välillä aika hankalaa.

12. kaupunkisuunnittelu

Monet Japanin suurista kaupungeista tuhoutuivat täysin toisessa maailmansodassa. Jälleenrakentaminen tapahtui todella nopeasti ja ilman kokonaisuutta ohjaavaa suunnittelua. Tästä seurasi se, että esim. Tokiolla ei ole varsinaista ”keskustaa”. Se on vain valtava tiheästi pakattu matto asutusta ja liike-elämää.

Myöskään talojen ulkonäköä tai korkeutta ei tunnuttu valvottavan yhtä tarkasti kuin Suomessa. Pilvenpiirtäjiä tuntui olevan joka puolella. Talojen julkisivujen ollessa paikoitellen täysin järjettömiä – usein ne eivät olleet millään tavalla suhteessa ympäröiviin rakennuksiin tai edes ympäröivään maailmankaikkeuteen. Miltä näyttäisi viisimetrinen rapu äyriäisravintolan oven yllä Helsingissä?

13. fanitus

Nimikirjoitusjono suomalaiselle kansanmusiikkibändille konserttien jälkeen? Vain Japanissa. Aivan käsittämätön meininki. Lisäksi osa porukasta fanittaa nimenomaan pohjoismaita tai Suomea. Tapasimme Nagoyassa hahmon, joka oli jostain syystä erityisen kiinnostunut meänkielisestä humpasta. Vain Japanissa!

my shoes, rymy-eetu & Café Louhi

Välillä pitää mainostaa keikkojakin.

Olen tänään, huomenna, 11. ja 12.12. (to-pe) Studio Krunikassa soittamassa Janne Marja-Ahon soolo-teoksessa My Shoes. Hillitöntä menoa, liput 17€/10€! Suosittelen…

Huomenna juoksen taidepläjäyksen jälkeen suoraan viihde-elämän ytimeen, Rymy-Eetuun keikalle… Myin yhtyeemme Pasi K. & Hurmoksen sinne keikoille joka perjantai jouluun asti. Soitto soi klo 21-02 (neljä settiä). Liput vitosen. Tervetuloa sinnekin. Kaljaa litran tuopeista, kaksi saksalaista juomalaulua per setti ja reipas meininki. Mikäpäs siinä.

16.1. kannattaa laittaa myös kalenteriin! Silloin Orkestar Bordurka viihdyttää kansaa sirkustaiteilijoiden kanssa Espoon kulttuurikeskuksen Cafe Louhessa. ”Lämppärinä” Pekka Kuusiston ja Johanna Juholan duo Kraft levynjulkkarikeikallaan. Liput 15/10€(?). Hoba!

helppoa kun sen oikein oivaltaa

Viikko sitten avauduin festareiden takahuonetarjoiluista. Pakko laittaa tänne toissapäivänä vierailemani kyläjuhlien bäkkärin huoneentaulu.

Näin! Heleppoa! Heti tuli hyvä mieli! Tämän lisäksi kun pöytään kannetaan hapankaalia, bratwurstia ja kaljaa niin oikein oli mukavat iltamat. Taiteilijoilla oli kivaa ja yleisö viihtyi. Eikä maksanu palajoo!

keikkailu se on mikä ei kannata

Järjestin noin kuukausi takaperin musiikilliset iltamat ravintola Bellyyn Helsingin keskustassa. Soittamassa oli upea haitaristitar Johanna Juhola Roope Aarnion kanssa ja sekä maanmainio Orkestar Bordurkamme.

Ilta oli kesäkeskiviikoksi menestys – 117 lipun maksanutta kuulijaa. Ainakin Orkestarin osalta siinä olikin sitten tämän vuoden ”klubikeikkakiintiö” täynnä. Miksi? Muusikot, kuten muutkin ammattilaiset, haluavat rahaa tehdystä työstä ja ”lippuriski”-keikkailu ravintoloissa ei ole kannattavaa toimintaa bändeille, niin mukavaa kuin se onkin.

Selitän. Otetaan yksinkertaisuuden vuoksi myytyjen lippujen määräksi 100, joka on muuten suurinpiirtein esim. Semifinalin maksimi.

Meidän lipunhintamme oli 7€, joka sisälsi 2€ narikan. Ovimiehen liksan jälkeen rahaa jäljellä siis 500€.

Tuosta 500€:sta eurosta otetaan 8% arvonlisävero päältä pois. Arvonlisäveron määrä on 37,04€, joten verottajan (ensimmäisen puraisun) jälkeen jäljellä on 462,96€.

Jihuu! Melkein 80€ jää nassuun, niinkö? Ei suinkaan. Tuo 462,96€ jaetaan ravintolan ja yhtyeen kesken. Usein jakosuhde on 30:70, eli 30% ravintolalle ja loput orkesterille. Esimerkkiyhtyeellemme jää siis jaettava sadan myydyn lipun jälkeen 324,07€.

Jihuu! Melkein 50€ per soittaja siis? Ei suinkaan. Tuo summa tulee laskuttaa ravintolalta. Sitä ei saa ”puhtaana käteen” tai ”ruskeassa kirjekuoressa”. Itse käytän laskuttamiseen laskutus- ja palkanlaskentatoimistoa. Hasan veljesten Suomen palkkiopalvelut on erikoistunut muusikoiden keikkaliksojen laskuttamiseen. (Voin suositella, hyvä ja nopea palvelu. Vakiasiakkaille liksat kolahtavat joskus jopa heti tilille.)

Heidän taksansa oli aiemmin 4%, eli tässä tapauksessa 19,45€. Onneksi hekin huomasivat prosenttilaskutuksen kaupallisesti kannattamattomaksi ja muuttivat hinnoitteluaan. Tätä nykyä palkanmaksu maksaa 9€+6€ per keikka. Eli kun meitä tässä kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme oli keikalla 7 henkeä, tulee summaksi (9€ + 6€) * 7 = 105€

Jaettavaa seitsemälle muusikolle jää 219,07€, joka (tasan jaettuna tarkoittaa) 31,30€ laskutusosuutta per soittaja. Tämä siis ei ole vielä palkkaa eikä käteen jäävää tuloa, vaan tämän jälkeen rahasta otetaan ns. palkan sivukulut eli eläkkeet ym. maksut, n. 22%. Palkkaa jokainen muusikko saa n. 24,41€

Ja silloin astuu verottaja toisen kerran kuvioihin mukaan. Omalla kohdallani, pienipalkkainen kun olen, prosentti ei ole kuin 15, joten pankkitilille napsahtaisi noin 20,75€. Tuntipalkaksi työlle voi laskea (ilman harjoitustunteja tietysti, vain amatöörit reenaa) laskea sellaiset 2,6€. Eläköön työnteko! Ei taideta ihan vähimmäispalkoille päästä. (Ravintolamuusikoille vähintään 108€, laskutussummana n. 170€ per muusikko.)

Ja tämä kuvio siis tapahtui sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa keikkapaikalle ja keikkapaikalta ei tarvitse roudata mitään taksilla tai henkilöautolla. Eiku kaikki HKL:n kuukausikortilla tai fillarilla rumpuja ja bassokamoja roudaamaan! Ja soittimien pääomakustannukset on tietty jo kuoletettu joillain muilla hommilla kuin soittamalla?

Naurettavaahan tuo on. ”Sopiva” keikkaliksa tuollaisesta konsertista meidän tasoisillemme muusikoille liikkuu 250€:n nurkilla. Solistina uraa tekevän Johannan ”oikeiden keikkojen” liksat ovat moninkertaisia.

Suhtautumistapoja on useita. Eräs ystäväni sanoi ajattelevansa klubikeikkailua Helsingissä ”harrastustoimintana”, josta ei rahaa edes kuvittele saavansa. Toinen näkökulma on ajatella keikkoja bändin promootiona, jonka pääasiallisena tarkoituksena on a) vauhdittaa firmakeikkojen myyntiä, b) levymyyntiä, c) oheistuotemyyntiä ja d) lisätä tulevien keikkojen yleisömääriä ja toivoa leipovansa rahaa sitten myöhemmin ns. rahakeikoilla. Näin itse yritän ajattella asiaa. Oheistuotteita (levyjä+t-paitoja) myimme myös jonkin verran. Ehkä parin kympin edestä per soittaja.

Kolmas tapa on olla soittamatta klubikeikkoja. Se on tylsin kanta. Klubeilla ja keikoilla musiikki kuitenkin elää. Ns. ammattilaisten esittämä musiikki ei saisi jäädä vain apurahojen ja firmakeikkojen varaan.

Muailimaa kiertäessä olen pannut merkille, miten halpoja pääsyliput Suomessa ja erityisesti Helsingissä ovat. Tuon esimerkkikeikkammekin lipun hintaa muutama kommentoi ”kalliiksi”. Prkl. Naurettavan halpahan se on, selvästi alle kaksi tuoppia. Jos nuo 100 henkeä olisivat maksaneet 15€ (eli kolmen tuopin hinnan) kokemuksestaan olisi koko palkkamatematiikka jo järkevällä pohjalla.

Kyyninen sivustakatsoja huomauttanee, että yleisön määrä kolminkertaistamalla tapahtuisi sama kasvu. Hän ei ota huomioon tosiasioita. Helsingissä ei ensinnäkään ole kovin montaa keikkapaikkaa, johon sopisi 300 henkeä. Ei ainakaan yhtään vähänkään marginaalisemman musiikin ohjelmistoonsa hyväksyvää. Ja lipunhinta olisi silti aivan liian alhainen. Ja liksa naurettava. Kyllä 300:lle hengelle soittelusta sitten taas jo pitäisi saada enemmän kuin absoluuttinen minimiliksa, jookoskookos?

Trio tahi duo olisi myös helpommin kannattava, mutta toisaalta esim. bilemusiikin soittaminen ei aivan pienellä pumpulla (ainakaan helposti) onnistu.

Sisareni Englannissa tekemän tutkimuksen mukaan pääsylippujen hinnat eivät ole kovinkaan merkittävä tekijä kun ihmiset päättävät konserttiin menemisestä. (.ppt) Osittaisena todisteena voi pitää myös hetkessä loppuun myytävien stadion-konserttien hintoja. Jos kuluttajat ovat valmiita maksamaan 80€ piippuhyllypaikasta Areenalla, niin miksi he eivät olisi valmiita maksamaan 10€ korkeatasoisesta klubikeikasta?

Miksi lipunhinnat sitten ovat Suomessa niin matalia? Syitä tähänkin lienee useita.

Helsingissä hintoja laskee erityisesti ylikuumentunut tarjonta; kaupungissamme on aivan järjetön määrä keikkoja, keikkapaikkoja ja bändejä. Hyvä niin! 70-luvun kuollutta Stadia ei kukaan kaipaa. Tästä kuitenkin seuraa se, että ravintolat voivat pitää diilit bändeille kehnoina ja myydä itse voitolla kaljaa, sillä voittoa Belly illastamme teki aivan varmasti.

Toinen syy on subventio; klassisen musiikin konsertit ja eri tavoin subventoidut kulttuuritalojen keikatkin maksavat vain muutamia kymppejä vaikka esiintyjinä olisi maailmantähtiä. Lipunhintojen kohdalla älyttömin esimerkki subventiosta on Juttutuvassa Freelance muusikot ry.:n järjestämät legendaariset Rytmihäiriö-klubit. Noilta keikoilta kaikki muusikot saavat käyvähkön keikkaliksan, mutta pääsylippuja ei ole lainkaan! Miksi maksaa mitään laadukkaasta suomalaisesta rytmimusiikista kun sitä saa Paasitornista ilmaiseksi? Parempi nimi ko. illoille olisikin Markkinahäiriö. Samaa ilmiötä, mutta riemastuttavan viistosti edustaa myös Art Goes Kapakka, joka riittävän epäsäännöllisenä ei onneksi totuta ketään juuri mihinkään.

Mitäs sitten asialle voitaisiin tehdä? Lakkoa tuskin kannattaa muusikoiden kokeilla…

Muutamia ehdotuksia:

– poistettaisiin arvonlisävero pääsylipuista. Pääsylippujen hinnat eivät muutu markkinoiden mukaan ylös alas viikoittain kuten esim. ruoan hinta, joten alennus siirtyisi suoraan muusikoiden liksoihin ja ravintoloiden katteisiin.

– nostetaan ”kevyen musiikin” keikkatoiminnan tukimäärärahoja. Turha varmaan edes toistaa sitä tosiasiaa, että klassinen musiikki saa valtion ja kuntien kulttuurirahoista suhteettoman suuren osuuden. ”Muille musiikin lajeille” on kuitenkin turhaa perustaa ”orkesterilaitosta”, jonka jäykkien seinien sisällä sitten voisivat ”rokkaritkin” tienata leipäänsä soittamalla.

Bändeille rahaa voitaisiin jakaa esim. työskentelyapurahoina, joissa olisi jonkin näköinen ”keikkakiintiö”. Tyyliin: ”Saatte kuukauden liksan, jos reenaatte viikon ja voitte osoittaa vetäneenne puolen vuoden sisällä neljä keikkaa Helsingissä.”. Tuo raha myös palaisi suoraan kulutuskiertoon, uhkaavan laman torjuntaa elvytyksellä!

– tuetaan musiikin esitystoimintaa alentamalla palkan sivukuluja. Järjestelmä, jossa bändit voisivat hakea ”sivukulutukea” ja tukipäätöksen saatuaan voisivat johonkin tiettyyn rajaan asti saada kaikki palkan sivukulut valtiolta poistaisi markkinoilta myös suuri määrä harmaata taloutta.

Sivukulujen korvaus ottaisi huomioon myös bändien erilaiset liksat ja olisi joustava, ”markkinahenkinen” tukimuoto. Näin siis, jos elävää kulttuuria halutaan Suomessa tukea. Toivottavasti halutaan, tällä hetkellä ammattimuusikot tukevat sitä omasta selkänahastaan.

Tällainen järjestelmä olisi myös itsestäänselvästi neutraalimpi musiikin lajin suhteen. Kyllä Suomessa pitäisi vuonna 2008 tukea klassisen, jazzin ja kansanmusiikin lisäksi myös muita (vähemmän kaupallisia) musiikin ja esittävän taiteen muotoja. Ei välttämättä olisi tyhmää tukea jopa joitain tanssiorkestereita.

Mikään konsti ei kuitenkaan poista sitä, että lippujen hintoja pitäisi mielestäni nostaa. Perinnearkun kanssa aiomme aloittaa syksyllä nostamalla lippujen hinnat viidestä seitsemään euroon. Sekin on mielestäni naurettavan vähän niin korkeatasoisista esityksistä ja klubi-illoista.

raidereista

Yhtä varmaa kesäjournalismia kuin mansikan hinta Suomen toreilla on ”kohujuttu” bändien raidereista. Sillä ja sillä räp-tähdellä pitää olla festarin takahuoneessa 25 pulloa parasta skumppanjaa ja juuri oikean värinen mersu. Toisella oli 15 sivua vaateita. The Smoking Gun -sivuilta löytyy 220 julkimon raiderit. Suosittelen lukemaan Iggy Popin raiderin (hauskaa ainakin audio-nörteille).

Raiderit ovat ihan normaalia toimintaa pienemmillekin bändeille. Tavanomainen raideri Suomessa menee suurinpiirtein näin:
– kori kaljaa/siideriä (riippuu siitä, onko bändissä tyttöjä)
– pullo jallua/punaviiniä (kts. edellinen)
– hedelmiä, sämpylöitä (vege, jos kts. edellinen)
– kahvia/teetä (kts. edellinen)
– pyyhkeitä (artistit hikoilevat työssään, paitsi tietysti tytöt)
– vettä pulloissa (lavaa varten, kuplilla ja ilman)

Miksi keikkajärjestäjän pitäisi tällaisiin pyyntöihin suostua? Johan he maksavat bändille aktistaan? Ostakoot omat viinansa, sämpylänsä ja vetensä? Englanniksi tätä raiderin osaa kutsutaan Hospitality rideriksi, vieraanvaraisuus lienee paras suomennos. Bändin on ihan oikeasti epämiellyttävää (ja jopa mahdotonta) roudata soittimiensa lisäksi kaikenlaista pientä sälää keikkapaikalle. Ottamalla bändin (kohtuulliset) pyynnöt (kohtuullisesti) huomioon, järjestäjä osoittaa olevansa samalla puolella taiteilijoiden kanssa. Kaikkien yhteisenä tavoitteenahan pitäisi olla mahdollisimman reteä lava-show ja vaikkapa kahvin metsästäminen ympäri festarialuetta ennen keikkaa ihan oikeasti laskee sitä kuuluisaa fiilistä. Rahasta raiderin kanssa sekoilussa ei pitäisi olla kyse – kustannukset ovat 95% Suomi-bändeistä alle 50€ per ilta. Ei Suomessa mitään Dom Perignonia bäkkärillä kaivata. (Tai ehkä nuoret hiphopparit kaipaakin, en tiiä.)

Otetaanpa esimerkiksi yhtye X, joka kävi kotomaassa keikoilla festareilla Y j Z. Orkesteri keikkailee vuosittain sellaiset 50-80 keikkaa, suurin osa esityksistä ulkomailla, joissa nämä asiat ovat vakio.

Festivaali Y:n takahuoneessa oli sämpylöitä, vettä ja kori kaljaa. Pyydettyä Jallu-pulloa ei löytynyt, mutta syykin selvisi puolisen tuntia ennen keikkaa: festarin johtaja tulee paikalle anteeksi pyydellen ”Sori sori, huomasin vasta tänään kun Alkot olivat jo kiinni, että teille piti olla se pullo, anteeksi!” ottaa povitaskustaan puoliksi juodun yksi-tähtisen ja ehdottaa bändille ”Ottakaa tämä minun!”. Kompromissiin päästiin – pojat ottivat piiskat johtajan pullosta, palauttivat loput, keikka meni hienosti ja ilta oli kaunis kuten Suomen kesässä usein.

Festivaali Z palautti sopimuspaperit allekirjoitettuna vasta kaksi päivää ennen keikkaa. Takahuonetarjoiluiden kohdalla punakynä oli viuhunut. Sopimuspapereihin oli kirjoitettu käsin ”Festivaali Z ei hoida takahuonetarjoiluja.”. Keikkapaikalla kävi myös ilmi, että varsinaista takahuonetta ei ole. Vaatteet piti vaihtaa majoituksessa, kahvista maksaa baaritiskillä ja vettä sai kun pyysi tuoppeja (jotka annettiin pitkin hampain) ja kävi ne täyttämässä henkilökunnan vessassa (jota sai käyttää pitkin hampain).

Kysymys kuuluukin, kumman festarin keikalla oli bändillä parempi meininki? Kummalle festarille bändi palaa mieluummin? Kumman festarin mahdolliseen tulevaan keikkakyselyyn lisätään 500€ ihan vaan vittuilun vuoksi?

Rakkaat festivaalijärjestäjät, asialliset tarjoilut ja työtilat taiteilijoille, artistien ystävällinen kohtelu, eli ns. reilu meininki, tulee teille ”pitkässä juoksussa” paljon edullisemmaksi kuin se muutama kymppi, jonka säästätte takahuonetarjoiluissa.

Onneksi Festivaali Z:n tyyppiset tapaukset ovat vähemmistö. Entäs sitten se Gaussin käyrän toinen pää? Olen kavereilta kuullut, että RMJ:n takahuonetarjoilut olisivat melko legendaariset. En ole itse siellä käynyt, mutta muutama erittäin hyvä festari on jäänyt kyllä mieleen.

Jyväskylän Summer Jazzeja ja Kihveli Soikoon skiffle-juhlaa järjesti joku vuosi sitten Lajusen Kirsi, joka selvästikin ymmärsi mistä naruista tulee vetää. Molemmilla festareilla oli aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tarjolla festivaalitoimiston jääkaapissa sämpylöitä ja kaljaa niin paljon kuin jaksoi vetää. Töitähän siellä oltiin tekemässä, joten ei siinä kaljakorin vieressä koko yötä passissa oltu, mutta aina kun hiuko yllätti, oli mahdollista napata kinkkusämpylä tai kaksi. Kihvelissä oli vielä lisäksi läpi yön mahdollisuus lämmittää lounasta keittiössä. Kyllä oli mukavaa ja mitä tuo lysti maksoi festarille? Maksimissaan n. 100€ per bändi. Siinä vaiheessa kun juhlaorkestereihin joka tapauksessa satsataan useampia kymppitonneja, ei tuon pitäisi tuntua enää missään. Hyvälle pössikselle on vaikea laskea hintaa.

Rakkaat festivaalijärjestäjät, muusikoita on helppo kusettaa. Ei tarvita kuin muutama pullo vettä, hedelmiä, kori kaljaa, pullo jallua ja läjä pyyhkeitä, niin bändin mielestä juuri Te olette juuri tänä iltana Maailman Paras Promoottori. Tie suomalaisen muusikon sydämeen käy vatsan kautta.