suomi, suomen kuvalehti, nato ja afghanistan

Viime viikon Suomen Kuvalehti (SK 12-13 / 08) sisälsi jutun ”Eksyksissä”, joka kertoi Naton Afghanistan-operaatiosta ja erityisesti siitä, miten Suomen osuus on merkityksetön ja epäonnistunut.

(Kuva: Hannes Heikura, HS. Kuva julkaistu täysin luvatta, korkealla kunnioituksella tekijää kohtaan.)

Artikkeli on osa Suomen Kuvalehden laajempaa Nato-kampanjaa. Afghanistan-reportaasi kuitenkin erosi joukosta lähes kiimaisen militarisminsa vuoksi.

”Sota toisi lisäarvoa”

Suomi kutsuu itseään mielellään rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta historian vaikeimpaan rauhanturvaoperaatioon se on osallistunut innottamasti.

Vaikka sotatoimet Afganistanissa ovat Yhdysvaltojen aloittamia ja nykyisin Naton johtamia, niillä on YK:n valtuutus. Harva kiistää, etteikö al-Qaedan terroristeja isännöineen taleban-hallinnon kaataminen 2001 olisi ollut kaikkien etu, eikä vähiten afgaanien.

…

Eräiden Nato-maiden edustajat ovatkin tiettävästi ihmetelleet suomalaisille isännileen, miksi kansakunta, joka on kouluttanut 350 000-päisen asevelvollisarmeijan puolustamaan rajojaan asein, ei hae sotilailleen kokemusta oikeasta sodasta.

Suomalaiset upseerit tiedostavat ristiriidan. Eräät heistä tunnustavat – yksityisesti -, että jos Suomen läsnäoloa Afganistanissa haluttaisiin järkeistää, yksi vaihtoehto olisi joukojen lähettäminen sinne, missä niitä tarvitaan.

”Totta kai se toisi sotilaallisesti lisäarvoa”, sanoo eräs upseeri.

”Se vain vaatii tietyn tyyppisen koulutuksen. Kyllähän me muutenkin koulutamme joukkoja jatkuvasti sodan aikaa varten.”

Toinen upseeri sanoo pitävänsä taisteluihin osallistumista ”kiehtovana ajatuksena”.

”On siellä pärjänneet tanskalaiset ja virolaisetkin, miksi me emme pärjäisi? Ei rauhanturvalaki sitä estäisi. Olemme itse rakentaneet sellaisia rajoituksia, joita ei lakiin ole kirjoitettu.”

Upseeri ei peittele turhautumistaan poliitikkoihin.

”Meillä on eduskunnassa sinkkiarkku-syndrooma -aivan vainoharhainen pelko siitä, että tulee tappioita.”

Kylmäävää puhetta.

Sotaan ja taisteluihin osallistuminen, ihmishenkien riistäminen voimapolitiikan jatkeena, onkin vain ”lisäarvon hankintaa” ja ”kiehtova ajatus”. Ja tappioitakin saisi tulla, ei pitäisi olla ”sinkkiarkkukammoa”.

Jutussa haastatellut upseerit osoittavat hyvin sen, miksi poliitikkojen pitää johtaa turvallisuuspolitiikkaa, ei sotilaiden. Kaikki länsimaiset joukot epäilemättä kykenevät voittamaan jokaisen taistelun johon ryhtyvät Afghanistanissa. ”Sodan” voitto häämöttää silti koko ajan kauempana kuin aiemmin.

Artikkelissa myös (ilmeisen tarkoituksellisesti) sekoitetaan perinteisen rauhanturvaamisen ja ”modernin” Nato-johtoisen rauhaanpakottamisen erot. Afghanistanin operaatiota, jossa vuonna 2007 lennettiin lähes 3 000 pommituslentoa (pdf, viimeinen sivu) on vaikea kutsua muuksi kuin sotimiseksi. Vertailun vuoksi: Irakissa pudotettiin pommeja viime vuonna 1119 kertaa, Afghanistania siis pommitettiin lähes kolminkertainen määrä länsimaiden toimesta.

(Kuva: The Globe and Mail)

Rauhanturvaamisen lähtökohta on se, että konfliktin kaikki osapuolet hyväksyvät turvaajien läsnäolon. Vaikka tämän konseptin arvoa on viime vuosina vähätelty, erityisesti Nato-intoisten joukoista, täytyisi muistaa, että sillä on erittäin kunniakas ja todistetusti toimiva historia useamman vuosikymmenen ajalta. Kansainväliset lait ja sopimukset, Yhdistyneiden Kansankuntien kautta toimiva kansainyhteisö on erityisesti pienten maiden etu.

Pasifistina tuntuu todella järkyttävältä seurata kehitystä, jossa edes suomalaisessa keskustelussa sotavoimien käyttö ei ole enää vain ”viimeinen mahdollisuus” vaan globaaleihin uhkiin pitäisi ”vastata” globaalisti, tarkoittaen aseellista voimaa. I-sanaa kun ei kuitenkaan saisi käyttää. Afghanistanin, Somalian ja Irakin kriisin kohdalla ei voida kuitenkaan ohittaa sitä tosiasiaa, että ne kaikki olivat aikoinaan Britannian siirtomaita.

An uprising of more than 100,000 armed tribesmen against the British occupation swept through Iraq in the summer of 1920. In went the RAF. It flew missions totalling 4,008 hours, dropped 97 tons of bombs and fired 183,861 rounds for the loss of nine men killed, seven wounded and 11 aircraft destroyed behind rebel lines. The rebellion was thwarted, with nearly 9,000 Iraqis killed.
…

[secretary of state for war and air Winston] Churchill was particularly keen on chemical weapons, suggesting they be used ”against recalcitrant Arabs as an experiment”. He dismissed objections as ”unreasonable”. ”I am strongly in favour of using poisoned gas against uncivilised tribes _ [to] spread a lively terror _”.

Tätä taustaa vasten voisi kuvitella, että me suomalaisetkin saattaisimme jonnin verran vastustaa venäjän joukkojen tuloa maahamme ”terrorismin vastaiseen sodan” varjolla?

Afghanistanin konfliktin perusongelmaa ei voida ratkaista nykyisin keinoin. Kurssin muutos taas vaatisi poliittisilta ja sotilaallisilta johtajilta rohkeutta myöntää tehdyt virheet; tällaista valtiomiesmäisyyttä ei ainakaan Yhdysvaltain tämänhetkiseltä johdolta tunnu löytyvän.

Yritän nyt nojatuolistrategin tuomalla varmuudella purkaa kriisin lähtökohtia.

Yleinen mielikuva Afghanistanista alueena, jossa on ”vain taisteltu” koko sen historian ajan ei ole paikkaansa pitävä. Wikipedian mukaan Afghanistanissa mm. vallitsi rauha vuosien 1933 ja 1973 välillä. Ja laajamittainen sota puhkesi vasta Neuvostoliiton miehityksen (YYA-sopimuksen hengessä) 1979 myötä.

1980-luvulla sotatoimissa kuoli arviolta 600 000 – 2 000 000 siviiliä. Yli viisi miljoonaa pakeni maasta. (Afghanistanin väestöksi oli laskettu vuonna 1979 n. 13 miljoonaa, nyt arviolta n. 32 miljoonaa.) Tuhon mittakaava oli valtaisa.

Neuvostoliiton heikentämiseksi Yhdysvallat alkoi tukea alueella toimineita islamilaisen ideologian yhdistämiä ”mujahideen”-joukkoja.

Strategia toimi aikansa. Kunnes se löi tunnetuin seurauksin takaisin 11.9.2001.

Lokakuussa 2001 oli varmasti vaikea löytää ketään, joka ei olisi pitänyt Taleban-hallinnon kaatamista oikeutettuna. Al-Qaida tuli tuhota, kieltämättä kivikautinen Taleban saisi mennä pesuveden mukana.

Julistettiin terrorismin vastainen sota. Miten ideologiaa vastaan sodittaisiin? Miten asymmetrisen sodan työkalu voitaisiin voittaa?

Yhdysvaltain johtama liittouma oli ensi alkuun menestyksekäs; taleban-hallinto kukistettiin, terroristien tukiverkosto tuhottiin ja maassa oli suhteellisen ”rauhallista”.

SK:n mukaan rauhanturvaoperaatioiden onnistuminen vaatii yleensä sotilasvoimien nousemista kahteen prosenttiin väestöstä. Afghanistanissa tämä tarkoittaisi noin 600 000 sotilasta eli nykyisten sekä paikallisen hallituksen että ulkomaalaisten joukkojen nelinkertaistamista.

Mitä Yhdysvallat joukkojen kasvattamisen ja ”voiton” varmistamisen sijaan teki? Siirsi toimiensa painopisteen Irakiin, jossa tunnetusti ei ollut al-Qaidaa eikä joukkotuhoaseita.

Kuuden vuoden sotimisen jälkeen tuhansia siviilejä ja satoja länsimaisia sotilaita on kuollut ja talebanin aikaan maassa loppunut oopiumin viljely kohosi viime vuonna ennätyslukemiin kun Afghanistanissa kasvatettiin jo 93% maailman oopiumista.

(Kuva: The Globe and Mail)

Sokea Reettakin näkee, että oopiumin kasvattamisella on yhteyksiä turvallisuustilanteeseen.

Voidaanko oikeasti sanoa, kuten Suomen Kuvalehti yksioikoisesti väittää, että Naton operaatiosta on ollut vain hyötyä afgaaneille? Onko tämä Naton ”rauhanturvaoperaatio” todella sellainen toimi, johon Suomen pitäisi ”tappioita pelkäämättä” osallistua?

Mitkä ovat OEF:n (Operation Enduring Freedom) strategiset tavoitteet ja miten se pyrkii ne saavuttamaan? Kuinka sota, ei pelkkiä taisteluita voitaisiin voittaa?

Ketä vastaan Nato taistelee? Kansainvälistä, pirullisen nerokasta terrorismia vai lukutaidottomia maajusseja, joilla ei ole mitään käsitystä maailmanpoliittisesta tilanteesta?

Kanadalaisen ”The Globe and Mail” -lehden toimittajat päättivät ottaa selvää. He haastattelivat 42:a taleban-taistelijaa paikallisten kontaktiensa kautta.

Tulokset ovat mielenkiintoisia. Ainakin ne antavat koko konfliktista täysin uuden, lännessä raportoimattoman kuvan. Suosittelen katsomaan kaikki videot. (Vie vain noin parikymmentä minuuttia.)

Suurin osa talebaneista ei osannut sijoittaa Kanadaa kartalle suhteessa Yhdysvaltoihin. Monet taistelivat vain ”ulkomaalaista hyökkääjää vastaan, joka oli tappanut heidän sukulaisiaan.”. Ja useimmat kuuluivat heimoihin, jotka olivat kannattaneet talebania – he eivät siis sotineet yksilöinä, joilla oli selvä käsitys poliittisesta kokonaistilanteesta.

(Kuva: The Globe and Mail)

Nämä taistelijat eivät hyökkää Suomeen, Saksaan, Ranskaan, Britanniaan tai Kaliforniaan vaikka heitä vastaan ei juuri nyt vuoristoissa taisteltaisikaan. Terrorismin leviämisen teoria on aivan yhtä päätön kuin kommunismin domino-teoria aikoinaan. Terrorismia länsimaissa synnyttää enemmäkin todellinen tai koettu epäoikeudenmukaisuuden tunne, jota nykyiset sotatoimet ovat omiaan pönkittämään.

Suurin osa taleban-taistelijoista vain haluaisi ulkomaalaisten poistuvan, jotta he voisivat jatkaa elämäänsä rauhassa.

Nato on ajautunut osalliseksi heimopohjaiseen sisällissotaan sotilailleen vieraassa kulttuurissa, poliittisten johtajien ollessa kyvyttömiä edes avaamaan neuvotteluja ”taleban-liikkeen” kanssa peläten kasvojen menetystä. (Globe and Mailin jutun mukaan britit yrittivät aloittaa keskusteluja, mutta yhdysvaltalaiset eivät halua kuullakaan moisesta.)

Jos Afghanistaniin halutaan ”moderni demokratia” ja ”kansalaisyhteiskunta”, täytyy ”meidän länsimaiden” sijoittaa maahan moninkertainen määrä joukkoja kymmeniksi vuosiksi. En usko tämän olevan mahdollista tai edes kannattavaa poliittisesti, taloudellisesti tai sotilaallisesti.

Afghanistanista ei ole enää uhkaa ulkomaailmalle. Jos terroristien leirejä sinne jälleen nousee, voidaan ne tuhota erillisoperaatioilla, kuten aiemminkin. Kansainvälisen terrorismin uhkaa on tehokkainta torjua kansainvälisellä poliisiyhteistyöllä, ei ilmaiskuilla maaseudulle eräässä maailman köyhimmistä maista.

Ja juuri nyt, maaliskuussa 2008, Nato-kiimaisimmat haluaisivat suomalaisia sotilaita etulinjaan, lisäarvoa hankkimaan. Ikäänkuin tehtävän tarkoituksena olisi vain edistää suomalaista sotilasasiantuntemusta.

Mitä vikaa on YK:n sinikypäröissä ja perinteisessä rauhanturvatyössä? Onko se menettänyt merkityksensä ”post-911”-maailmassa? Onko Suomen alueelliseen koskemattomuuteen keskittyvässä puolustuspolitiikassa jotain lähtökohtaisesti pielessä? Pitäisikö suomalaisten poliitikkojen ”olla rohkeampia”? Onko Naton ”rauhaanpakottaminen” mitään muuta kuin huonosti verhottua imperialismia? Mitä Nato ylipäätään on tänä päivänä?

Suomen Kuvalehden argumentaatio ei vakuuta ainakaan minua.

Ns. pehmeän ulkopolitiikan merkitys on näennäisesti vähentynyt viime vuosina Yhdysvaltain hyväksyttyä ohjenuorakseen uni-lateralistisen interventionismin. Tuon vasta muutamia vuosia noudatetun opin heikkoudet näkyvät mielestäni jo selvästi ja Nato ei ole oikea lääke sen puutteita paikkaamaan, päin vastoin; sotilasliitto on sotilasliitto vaikka voissa paistaisi – siitä ei humanitääristä avustusjärjestöä saada tekemälläkään.

On viisaampaa olla perinteisen rauhanturvaamisen suurvalta kuin epäonnistuneen rauhaanpakottamisen kääpiö.

Advertisement

domainit on niin 2007

Tämän blogin mukaan Japanissa ei nettisaitteja mainostettaessa enää käytetäkään domain-nimiä vaan hakutermejä, joilla sivuston kätevimmin löytää.

Ymmärrettävää. Hyviä domaineja on rajallisesti ja itsekin menen saiteille nykyään lähes yhtä usein google-haun kuin osoitepalkin kautta. Milloin Safari alkaa virallisesti näyttää tältä?

hs ja asioiden niputtaminen

HS kertoo että ”Kansan enemmistö ei hyväksy kaupunkiaktivistien tekoja”.

No mitä kansalta kysyttiin?

Viime aikoina on puhuttu kaupunkiaktivisteista, esimerkiksi talonvaltaajista, jotka valtaavat tyhillään olevia taloja, koska haluavat tiloja järjestää omaehtoista toimintaa tai kaupunki-intiaaneista, jotka tyhjentävät maastureiden renkaita ympäristönsuojelulullisin perustein. Hyväksyttekö yleisesti ottaen tämän tyyppisen kaupunkiaktivismin vai ette?

Voi herran jestas sentään. Ei kai nyt sentään kukaan voi vakavissaan rinnastaa talonvaltausta ja renkaiden tyhjentämistä toisiinsa? On kai se nyt aivan selvää, että liikenneturvallisuuden vaarantava, mahdollisesti jopa hengenvaarallinen, anonyymi vandalismi on selkeästi tuomittavampaa kuin väkivallaton kansalaistottelemattomuus ja osittain jopa institutionalisoitunut talonvaltaus?

Kysymyksenasettelu on järjetön ja tulokset sen mukaiset. En sinällään epäile, etteivätkö kokoomuksen ja kepun kannattajat vihreiden ja vassareiden tukijoukkoa harvemmin hyväksyisi kansalaistottelemattomuutta, mutta prosenttiluvut olisivat varmaan olleet lievempiä esim. seuraavalla tiedustelulla:

Jo parinkymmenen vuoden ajan Oranssi ry on tehnyt Helsingissä valtakunnallisestikin merkittävää nuoriso- ja kulttuurityötä pääosin vallatuissa rakennuksissa. Oranssi ry on kunnostanut käyttämiään tiloja perinteisiä ja rakennuksien alkuperäistä ulkoasua kunnioittavia työmenetelmiä käyttäen. Lisäksi Oranssi on tarjonnut edullisia vuokra-asuntoja nuorille. Hyväksyttekö yleisesti ottaen talonvaltauksen mm. tällaiseen käyttöön? On erittäin todennäköistä, että rakennukset olisivat ilman talonvaltausta rapistuneet käyttökelvottomaan kuntoon.

Vaikea tuollaista olisi vastustaa? Hesarin kyselyn arvolähtökohdat puistattavat vaikka en kaikkia valtausta harrastavien nuorten tempauksia hyväksykään.

Oranssi on hyvä esimerki siitä, miten vastuunannolla saadaan radikaalimmatkin ainekset osaksi yhteiskuntaa. Oranssi aloitti toimintansa vuonna 1990 talonvaltausliikkeenä ja asunnottomien nuorten etujärjestönä. Jos 90-luvun alussa Oranssiin olisi sovellettu poliisin ”nollatoleranssia” olisi meillä varmasti nykyisin enemmän ongelmia. Hyväksynnällä saimme elävää kulttuuritoimintaa, asuntoja, epäkaupallista tilaa, nuorisotyötä – aidosti moniarvoista yhteiskuntaa. Ja järkeviä poliittisia toimijoita.

Miten tuoreisiin squattaajiin sitten pitäisi suhtautua?

Toivottavasti kaupunki tulee puoleen väliin vastaan. Osoittamalla nyt aktiiviselle porukalle tilan jostain päin kaupunkia saataisin monta syrjäytymisvaarassa olevaa tyyppiä perinteisenkin yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin. Ja vaikka en itse kilju-punk -illoissa viihtyisikään, on niiden olemassaolo kuitenkin osa monimuotoisuutta, joka pitää kulttuuria ja kaupunkikulttuuria elossa.

Millainen Helsinki olisi, jos kaiken kulttuurin tulisi olla väestön enemmistön hyväksymää?

flip

NYT tiesi kertoa Flip-videokameran napanneen vuodessa 13% videokameramarkkinoista.

Flip on äärimmäisen yksinkertainen laitos. Vain näyttö, rec-nappula ja USB-portti tiedostojen siirtoa varten. Kuvanlaatu perus-tv:n 640×480.

Miksi se on niin suosittu, vaikka siinä ei ole juuri mitään ominaisuuksia?

Juuri siksi. Se keskittyy olennaiseen, hetken tallentamiseen riittävällä laadulla.

Nokian edustaja voisi tietenkin heittää vastaväitteeksi sen, että puljunsa myi viime vuonna 435,5 miljoonaa puhelinta, joissa aivan muutamaa mallia lukuunottamatta on myös videokamera. Tällä tilastolla Nokia on ylivoimaisesti maailman suurin sekä kamera- että videokamerakauppias.

Silti Nokian luureja ei osteta video-toiminnon, vaan puhelinominaisuuksien vuoksi. Ja toisin kuin Flipissä, videoiden siirtäminen kännykästä koneelle ja editointi on tuskallista. (Ainakin omien kokemusteni mukaan. Tosin omani on jo muutaman vuoden ikäinen eli lähes antiikkinen.)

Onko konvergenssi (=toimintojen yhdistyminen) ainoa tie? Vievätkö multikat aikanaan kaikki markkinat mp3-soittimilta, pokkarikameroilta ja navigaattoreilta? Jos Flipin markkina-aseman kehitystä on uskominen, se päivä ei ainakaan vielä ole käsillä. Ihmiset näyttävät mieluummin käyttävän simppeliä laitetta, jossa on vain yksi toiminto ja joka varmasti toimii, kuin tietokoneen kaltaista ihmevekotinta, jossa on ”kaikki”.

Ehkäpä Flipin tyyppiset kamerat (, joita muutkin valmistajat ovat nyt tietenkin alkaneet julkaista) vievätkin markkinoita lähinnä halvoilta ”perhekäyttöön” suunnatuilta vehkeiltä. Mitä ominaisuuksia videokameraan oikeasti edes tarvitaan, jos lopputuote todennäköisimmin on Youtube-tasoinen? Prot ja prosumerit saavat hieroa valikoidensa kanssa juuri niin paljon kuin huvittaa, mutta perustasolla ”lisäominaisuudet” lähinnä haittaavat pääsisällön, hetkessä tapahtuvan luovan prosessin, syntyä.

Itse olen huomannut, että mitä vähemmän on asioita, joihin voi ”teknisesti” kuvaustilanteessa vaikuttaa, sitä enemmän kiinnitän huomiota esim. sommitteluun. Sillä, onko kuva täydellisesti valottunut ja värit balanssissaan ei ole suurtakaan merkitystä. Sillä, että kuva jää juuri oikealla hetkellä ottamatta on.

Tuo videon huono resokin on itseasiassa käyttöä helpottava tekijä. Kun vga-laadusta siirrytään full-hd resoluutioon, nousee prosessoitavan (ja tallennettavan/siirrettävän) datan määrä 6,75 kertaiseksi:

Kyllä kai sitä itse kukin mieluummin katsoo valmiita videoita, kuin odottelee renderointien valmistumista tai tiedostonsiirtoa koneelle.

Alle 150 taalaa (n. 100€) Amazonilla, hmm…

stop töhryille?

Helsingin Stop töhryille -projekti tuntuu olevan aihe, josta on mahdotonta sanoa mitään suututtamatta joko sen vastustajia tai kannattajia. Ja molempien rintamalinjat niin syvälle kaivettuja, että yhteistä maata ei tunnu löytyvän.

Vuonna 1998 käynnistetty Stop Töhryille on joka tapauksessa osoittautunut erittäin tehokkaaksi – asetetut tavoitteet on saavutettu:

Tilastojen mukaan Helsingissä oli viime vuonna (toim.huom. 2005) yli 5 400 töhryä ja 124 isoa maalausta. Vuonna 1999 töhryjä oli vielä vajaat 68 000 ja isoja maalauksia yli 3 100.

Hyvä. Kansalaisten suuri enemmistö on varmasti tyytyväisempi ympäristöönsä. Tutkimuksissa on myös havaittu esim. metron matkustusmukavuuden riippuvan paljon siisteydestä. Töhryjen poisto parantaa siis myös joukkoliikenteen houkuttelevuutta. Itseänikin erityisesti julkisten kulkuvälineiden tägäily korpeaa syvästi. Töhryjen poistoa kannattaa jatkaa.

Kaikki hyvin siis? Ei.

Töhrijöiden joukko on kirjava. Ydinjoukon muodostavat jengisidonnaiset, moniongelmaiset töhrijät, joilla on usein tuomioita myös muista rikoksista. Tämä noin 50 henkilöön kutistunut ryhmä aiheutti vuonna 2004 yli 90 prosenttia töhrintävahingoista.

Töhrijöiden käsittely vain ”vahingontekorikollisina”, joilta kaupunkii perii puhdistuskuluja oikeusteitse ei ole pidemmän päälle kenenkään etujen mukaista. Kuten kaupunki itsekin toteaa, ”töhrijöiden ydinryhmä” koostuu moniongelmaisista nuorista. Töhrinnän voitaisiin siis ajatella olevan oire – ei lähtökohta. Onko viisasta lyödä jo lyötyä? Useiden tuhansien eurojen vahingonkorvaukset tuhoavat jo valmiiksi vaikeassa asemassa olevan ihmisen taloudelliset lähtökohdat niin, että jo yrityskin saattaa elämänsä paremmalle tolalle vaikeutuu huomattavasti. Haluammeko tarkoituksellisesti työntää nämä n. 50 henkilöä tyystin ulos yhteiskunnasta? Ei tunnu kovin järkevältä eikä oikeudenmukaiselta, vaikka lain kirjain ehkä täyttyisikin. Meillä pitää olla varaa antaa osa ”töhryrikoksista” anteeksi.

Entä onko 700 000€ vuosikulu puhdistuksiin kohtuullinen? Voitaisiinko samat vaikutukset saavuttaa satsaamalla tuo summa muuhun nuorisotyöhön? Valvotaanko puhdistustöitä hoitavia firmoja riittävästi? Ovatko yritysten hinnat (, jotka vaikuttavat vahingonkorvausten summiin) kohtuullisia? Pitäisikö ennemmin perustaa kunnallinen töhryjenpoisto-osasto?

Paljonko kuluissa voitaisiin säästää, jos tehtäisiin jotain selkeitä kategorisia valintoja? Mielestäni esim. sähkökaapit ja julkiset, syrjässä sijaitsevat rakenteet kuten siltojen aluset voitaisiin ”merkitä” vapaiksi vyöhykkeiksi, jossa koristelu olisi sallittua.

Täysin merkityksetön ei ole myöskään markkina-argumentti; julisteiden täyskiellolla rajattiin melkoinen osa kaupungilla tapahtuvista kulttuuritapahtumista pois näkyvistä. Onko oikein ja kohtuus, että vain yli 20 000€ mainosbudjetilla saa näkyä katukuvassa? Mahdollisuuksien tasa-arvo? Monimuotoista kulttuuria?

Lisäksi katutaiteella on aidosti annettavaa Helsingin kaupunkikuvalle. Kaikki tarrat, julisteet ja graffitit eivät ole vain töhryjä. Onko mahdollista löytää tasapaino töhryjen poiston ja hyväksyttävän elävän kaupunkikulttuurin välillä? Vai johtaako pirulle pikkusormen antaminen vääjämättä koko käden menetykseen? En osaa antaa varmaa vastausta, mutta mielestäni nykyistä absolutistista moralismia edustavaa käytäntöä on pakko rukata. Itä-Berliinissä ei ollut graffiteja, Länsi-Berliinissä oli – kumpi järjestelmä olisi parempi esikuva?*

Joka tapauksessa tärkeintä olisi hoitaa sosiaalista ongelmaa sosiaalisin, ei oikeudellisin toimin.

(*Muistaakseni Johanna Sumuvuori käytti tuota Berliini-vertausta jossain puheessaan. En löytänyt nopealla googlailulla.)

muutto ja levyt

muutettiin puoliskon kanssa uuteen kotiin. Nyt alkaa olla järki taas kasassa sekä kamat hyllyillä ja kaapeissa laatikoiden sijaan. Hirveä hässäkkä, en suosittele. En ollut muuttanut lähes yhdeksään vuoteen, joten kierrätettävää ja suoraan roskiin mennyttä kamaa oli runsaasti.

Kun sain uudessa kämpässä vihdoin sen tärkeimmän, eli äänentoiston ja levyt, järjestykseen olikin sitten pohdinnan paikka. Onko mitään järkeä käyttää kohtuullisen arvokkaasta hyllytilasta 12 metriä cd-levyile, yksi lp-levyille, 1,5 metriä dvd-levyille ja puoli metriä vanhoille sinkuille ja savikiekoille? Tai ylipäätään siirrellä niitä paikasta toiseen? (Ne veivät noin 8 muuttolaatikkoa.) Levyni ovat massiivisin sisustuselementtimme.

Kaikkien noiden informaatio menisi kevyesti muutamalle n. 100€ hintaiselle kovalevylle. Backuppiinkin olisi vielä varaa.

Mutta ei niistä voi luopua! Sen verran olen vanhankantainen, että musiikki omistetaan fyysisinä objekteina. Jo pelkästään cd-levyihin vuosien varrella sijoittamani pääoma vaatii minua säilyttämään ne koteloineen näkyvästi. Musiikin arvo tuntuu myös pysyvämmältä tällä tapaa; suurimman osan vinyyleistäni olen perinyt sukulaisiltani – esim. Bitches Brewn vinyylilaitos 70-luvulta on jo sinällään taidetta ja Metrotyttöjen sinkkujen design hurmaa yhä. Kuinka kukaan voisi periä mp3-kokoelman? Miten tiedoston arvo säilyy? Saako tiedostoa myydä eteenpäin?

Asiat tulevat muuttumaan. Todennäköisesti tämänpäivän teineille musiikin alkuperä on jo yhdentekevää kunhan sen saa helposti taskuun. (Hupaisaa kyllä, olen itse luopunut musiikin kuuntelemisesta matkasoittimilla lähes tyystin.) Kauppiaan näkökulmasta musiikin sidos muovilättyyn ja kansiin on ollut siunauksellinen. Jos musiikkikauppa on ”vain” musiikin kauppaamista ilman siirtovälinettä, niin suuri osa kaupan koetusta arvosta jää saamatta.

Olisi todella mielenkiintoista nähdä tilastoja musiikin kulutustottumuksista. Kuinka suuren osan markkinoista muodostavat kaltaiseni ”musadiggarit”, joille levyjen ostaminen on se ”oikea tapa” haalia kokoelmia? Kuinka suuren osan muodostavat vain yhden levyn ostavat ja keitä he ovat? Miten heidän ostamansa levyt eroavat suurkuluttajien annoksista?

Verkkokaupan siunauksellisuudesta on ilmassa selvästi monenlaisia ajatuksia. Yksi syy haluttomuuteen siirtyä esim. iTunesiin myyjäpuolella on varmastikin ollut Applen hinnoittelu-politiikka, johon ei levy-yhtiöillä ole mitään sananvaltaa. Lisäksi Apple tilittää yhtiöille vain n. 30% raidan hinnasta, josta sitten artisti saa omansa (alle 10% per lataus).

Netissä kaupitteleminenkaan ei ole ilmaista. Jo Visa-maksujen mahdollisuus maksaa satoja euroja vuodessa. Samoin pankkien painikkeet. Pelkkä elektronisen maksamisen tekniikka voi maksaa vuodessa yhteensä lähemmäs tuhat euroa. Tuosta voi helposti laskea, että ihan pienellä volyymilla ei kannata ryhtyä itse omia levyjään kaupittelemaan. Elektronisen maksamisen keskittyminen pankeille ja yrityksille, joiden intresseissä pienyrittäminen ei ole on todellinen este elektronisen kaupankäynnin kehittymiselle. (PayPal ei tunnu saaneen Euroopassa jalansijaa.)

Oma hyllyni täyttyy hitaasti, mutta varmasti Digeliuksen antimilla. Kuukausittainen rauhallinen vierailu tutussa ympäristössä lähes järkyttävän asiantuntevien myyjien opastuksella johtaa aina uusiin hankintoihin. Suuren osan noistakin levyistä saisi varmaan jostain Amazonilta, mutta Viiskulman liikkeen palvelu on vain niin kertakaikkisen ylivertaista, että vierailua paikanpäällä ei voita mikään.

Siskoni kertoi hyvän tapauksen muutaman vuoden takaa, toimikoon esimerkkinä. Oli tiedustellut jotain muita levyjä ostaessaan tietävätkö jostain ”Björkin alkukauden levystä”, josta oli lukenut netistä. Olivat kuulleet, mutta se olisi saatavilla vain Islannista. ”Yksi kaveri käy säännöllisesti Reykjavikissa, pistän tuon ylös.” Muutaman kuukauden kuluttua tuli Emulta soitto, että ”Nyt tää Björkin levy olis täällä, tuukko hakeen?”.

Tuollaisella asiakaspalvelulla ylläpidetään asiakassuhteita useammassa sukupolvessa teknologian kehityksestä riippumatta – isäni vinyyleistä suuri osa on ostettu Digeliuksesta yli 30 vuotta sitten…

maailman parasta musiikkia

tarjolla huomenna Espoon kulttuurikeskuksen Cafe Louhessa kun maailman paras pelimanniyhtye, ruotsalainen Väsen on keikalla siellä.

Orkesteri on aivan silmittömän hyvä. Jos pitää elämässään yksi kansanmusiikkikeikka nähdä, niin suosittelen huomista iltaa Espoossa.

Siellä soittaa myös suomalainen Tsuumi Sound System, joka ei ole kehno sekään, vaan erittäinkin tärpäkkätä soitantaa.

Sinne siis!

itseluottamus ja SDP:n uudistaminen

SDP:n puheenjohtajakisa senkun kiihtyy! Tänään kampanjansa avasi Jutta Urpilainen:

Urpilaiselta kysyttiin, onko hän valmis pääministeriksi. Hän sanoi olevansa valmis vuoden 2011 vaalien aikaan, mutta jos Sdp:stä tarvittaisiin pääministeri sitä ennen, hän pyytäisi tehtävään eläkkeellä olevaa eduskunnan puhemiestä Paavo Lipposta.

SDP on uudistunut! Kaatakaa nykyinen hallitus! Demareilla on tarjota parempaa! Eli sitä samaa kuin ennenkin ja vielä vanhempaa. Kannattaako lähteä puheenjohtajaleikkiin mukaan, jos ei edes itse usko olevansa tehtävän asettamien haasteiden kokoinen?

Johdattaako Mooses sittenkin kansansa luvattuun maahan?

mikkelin tauti

HS uutisoi, että Mikkeli haluaa lakkauttaa orkesterinsa.

Kaupunki supistaa toimintaansa tänä vuonna miljoonilla euroilla muun muassa vähentämällä laitospaikkoja. Karsittavaa halutaan löytää myös 12 soittajan jousiorkesterista, joka maksaa kaupungille vuosittain runsaat 400 000 euroa.

”Samaan aikaan pannaan mahdollisesti vanhuksia vanhainkodista ulos, niin tämä ei oikein synkkaa yhteen”, kaupunginvaltuutettu Erkki Paasonen (sd) sanoo.

Olen itse kotoisin Savonlinnasta ja valtuutettujen ajatuksenjuoksu kuullostaa tutulta. Vanhassa kotikunnassani jokavuotinen spektaakkeli oli valtuuston kokous, jossa naristiin Savonlinnan Oopperajuhlien avustuksesta. Markka-aikaan muistaakseni noin miljoona.

”Herrojen leikkejä me vaan täällä kustannetaan” totesivat kansan syvät rivit useammankin kerran Itukan ja Savonmuan mielipide-palstoilla.

Muistaakseni oopperajuhlat toivat kaupunkiin noin 20 miljoona markkaa. Eli kunnan sijoitus oli äärimmäisen tuottava. (Summat hatusta, mutta suuntaa-antavia.)*

Adressi kuvastaa erittäin hyvin sitä henkistä ilmapiiriä minkä vuoksi en voi kuvitellakaan muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Ahdistava, tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt, kulttuurivihamielinen, rasistinen – kaikkea muuta kuin suvaitseva, luova ja avoin. Pienellä paikkakunnalla, jossa ”kaikki tuntevat toisensa” kyräily ja kyttääminen on sääntö, ei poikkeus.

Mikkeliläisten valtuutettujen kannattaisi tutustua valtion orkesterilakiin; kunnan 400 000 euroa on vain osa orkesterin budjetista. Valtio piffaa loput. Orkesterilaiset ovat siis kunnalle kannattavia! Muusikot pienipalkkaisina myös käyttävät palkkansa pääosin Mikkelissä ostaen palveluja, tavaraa ja muusikkojen alkoholinkäytön tuntien ravintolatkin ovat jousiston olemassaolosta hyötyneet. Orkesteri säteilee siis ympärilleen taloudellistakin hyötyä.

(En voi kieltää sitä, että orkesterilaitosjärjestelmä luotiin tyystin toisenlaiseen aikaan. Musiikin muodot, tekijät, kysyntä ja tarjonta ovat sittemmin muuttuneet. Summalla, minkä Mikkeli käyttää orkesteriinsa olisi saatavissa huomattavasti suurempi määrä konsertteja toisenlaisella rakenteella. (Palannen tähän ja mm. pienyhtyeiden kiertuetoimintaan liittyviin kysymyksiin lähitulevaisuudessa, stay tuned.))

Viime vuosina on ollut paljon puhetta ns. luovasta luokasta. Mikkeli näyttää hyvän esimerkin, miksi Suomessa luova talous on keskittynyt vain suurimpiin keskuksiin, jos sinnekään. Toimiva talouselämä ja yhteiskunta tarvitsee muutakin kuin pelkät luut! Lihaa ja verta! Teatteri, orkesterit, museot, kansalaisopistot, urheilujoukkueet ym. muodostavat kokonaisuuden, joka jo pelkällä olemassaolollaan tekee paikkakunnasta houkuttelevamman.

En usko, että tämänkertainen itäsuomalainen keskustelu tulee jäämään yksittäistapaukseksi, huoltosuhteemme kun ei ole muuttumassa tuottavammaksi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Ja niin karua kuin se kulttuurin ammattilaiselle onkin; ”first things first” – moni asia menee kulttuurin edelle. Erittäin todennäköisesti maakunnalliset orkesterit kuihtuvat pois seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Mitä niiden tilalle tulee, jos mitään, jää nähtäväksi.

Kysymys mielestäni kuitenkin kuuluu: onko Suomi niin köyhä, ettei sillä ole varaa enää kulttuuriin?

Ei sinne päinkään. Valtiomme on varakkaampi kuin koskaan aiemmin. Samoin kansalaiset.

Mistä sitten kiikastaa? Onko kyse ajasta, zeitgeist ei ole myötä? Miksi arvoviisarimme on kääntynyt oikealle? Mihin kehitys johtaa? Mitä on suomalaisuus ilman suomalaista kulttuuria? Eikö sivistys ole koko demokraattisen valtiojärjestelmän ydin?

Muutama päivä sitten Hesari kirjoitti Rauta-ajasta, Paavo Haavikon kalevala-tulkinnasta. Viimeiset kappaleet jäivät kaivertamaan:

Juha Itkonenkaan ei pidä Rauta-ajan tapaisen työn tekemistä kovin mahdollisena nyt.

”Se oli niin kokonaisvaltaisen häpeilemättä kulttuuria ja taidetta, että on vaikea kuvitella, että tällainen hanke toteutuisi tv:ssä vuonna 2008. Noin radikaalia käsikirjoitusta olisi mahdotonta saada läpi.”

”Ollaanhan me konservatiivisempia kuin ne”, Itkonen sanoo, viitaten Rauta-ajan tekijöiden sukupolveen.

”Ne oli radikaaleja. Radikaalius oli niiden identiteetti. Me ei olla sellaista onnistuttu kehittämään itsellemme. Ei sukupolvena, enkä ainakaan minä kirjailijana.”

Tunnistan tästä itseni, radikaalius ei ole ensimmäinen sana millä kuvaisin itseäni tai ikätovereitani. Me olemme nössöjä, ja päätavoiteemme tuntuu olevan kiipiminen edellisen sukupolven luomilla rappusilla. Me emme kyseenalaista. Ehkä sekin on vain osa luontevaa kehitystä? Mikä voisi luoda skandaalin nykyään (Marskin korsettia ja Smedsin tuntematonta lukuunottamatta)? Ei ole kuvia kaadettavaksi. Ja kuvien kaataminenkin on niin pirun tylsää. Jos konvention rikkominen on konventio, niin mitä silloin voi tehdä? Ahh, ihanan postmodernia. Tai post-postmodernia, mene/tiedä. Web 4.0, anyone?

Meillä on opittavaa 70-lukulaisesta anteeksipyytämättömyydesä. Kunnioitan osastomme professoria Heikki Laitista juuri sen vuoksi, että hän on ikuinen radikaali, idealisti. Viime syksynä kansanmusiikin kiertuetoimintaa käsitelleessä seminaarissa hän oli ainoa keskustelija, joka toi ”taloudellisten argumenttien” oheen myös kulttuurisen; kulttuuria on tuettava, jotta meillä olisi kulttuuria. Se on ajatus, jota ei enää kuule usein esitettävän. ”Me kulttuurialan toimijat” olemme ostaneet kaupallisen ja taloudellisen diskurssin, jossa kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä mitään itseisarvoa, se on vain väline jollekin muulle. Me olemme typistäneet itse itsemme lisäarvon tuottajiksi.

Ja loppujen lopuksi nimenomaan itseisarvoinen taide on sitä pysyvintä, arvokkainta, parhaimmillaan jopa yhteistä identiteettiämme määrittävää.

Suomessa tulee olla korkeatasoista kulttuuria saavutettavissa kaikialla. Sen tulisi olla perusoikeus. Kiinteä osa mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Toivottavasti Mikkeli ei lakkauta orkesteriaan. Pelkään pahoin, että se vain ajan kysymys. Tänä vuonna sitä ei ehkä vielä tehdä, mutta viiden vuoden kuluttua kyllä.

Suomen henkinen maisema tulee muuttumaan. Tämän maan ”idea”, suomenruotsalaisten johtama nationalistinen projekti, perustui kultturille, korkea-kulttuurille; jalostetulle kielelle, musiikille ja taiteelle. Nyt olemme ilmeisesti valmiita hylkäämään sen.

Mitä meillä on tarjota tilalle?

Mitä jää jäljelle, jos se otetaan pois?

IHANAA LEIJONAT, IHANAAAAAA! VAIKKA TEKEE KIPEEÄÄ, EI HAITTAAAAAAA!

*Heh, Savonlinnan kulttuurielämässä on yksi poikkeus, jota ei voida lakkauttaa: kaupunginteatteri. Sattumalta kiinteistön, jossa se toimii, omistaa paikallinen työväenyhdistys. MOT, tutkimisen paikka! Backmanin Jounilta voi kysyä yksityiskohtia.