digitaalinen lähikauppa?

Digitaalisten palvelujen ominaispiirre on niiden taipumus monopolisoitua. Tämä johtuu yksinkertaisesta logiikasta: aineettoman palvelun skaalan kasvaessa rajakustannus muuttuu likiarvoisesti nollaksi.

Eli siis mitäkukahäh? Ja sama suomeksi.

Hyvä esimerkki on sähköposti. Jos haluaisin perustaa sähköpostipalvelimen lähipiirilleni, joutuisin hankkimaan serverin, nettiliittymän, domainin, ohjelmiston ja mahdollisesti ylläpitoapua. Jos käyttäjiä on vain muutamia kymmeniä, sähköpostitilin kustannus on helposti satoja euroja per vuosi per sähköpostitili.

Jos taas käyttäjiä on miljardi, uuden sähköpostitilin järjestelmälle aiheuttama lisäkustannus on vain muutamia sentin sadassosia, vaikka toki koko järjestelmän pystytys- ja ylläpitokulut ovatkin päätähuimaavat.

Tästä johtuen esim. Google, Microsoft (Hotmail) ja Yahoo voivat tarjota sähköpostipalveluita ”ilmaiseksi”. Toisaalta kilpailevan puljun perustaminen tarkoittaisi Googlen veroista miljardiluokan satsausta. Näinpä markkinat yksipuolistuvat helposti. Milloin viimeksi käytit jotain muuta hakukonetta kuin Googlea? Niinpä.

Kashmir oli keikalla 2008 Ilosaaressa

Musiikkibisneksessä on nähtävissä sama trendi – valtaosa digitaalisesta kaupasta tapahtuu iTunesissa ja streamauspalveluissa vastaavasti Spotifyssa.

iTunesilla ja muilla valtaisilla nettikaupoilla ei ole mitään muita suoria intressejä kuin bisnes. Ei niitä kiinnosta tuoreen indie-musan myynti tai suomalaisen musiikkikulttuurin kehittyminen. Ne ovat digitaalisia automarketteja, jotka ovat sysänneet kivijalkakaupat pois markkinoilta.

Vanhan kansan pientä levykauppiasta saattoi kiinnostaa muutkin arvot kuin vain bisnes. Tärkeää oli sekä vaalia hyviä asiakassuhteita että ylläpitää mielenkiintoista ja monipuolista valikoimaa. Hyvänä esimerkkinä Digelius, jonka asiantuntijuudesta olen yhä valmis maksamaan ekstraa, vaikka saisinkin osan levyistä varmasti halvemmalla CDON.comista.

Mitä voisi olla nettiajan lähikauppa?

Chris Holmes ehdottaa kirjoituksessaan aivan uudenlaista ratkaisua musiikin jakeluun.

The name I have chosen for this model is “The Privateer System.”

That name is based on the historical decree of the British Crown legitimizing piracy, so long as it was for the benefit of the crown. With The Privateer System, I am suggesting that as artists we do the same with file sharers and bloggers. The Privateer model provides a mode where tastemakers and file-sharers are rewarded and their contribution is encouraged, rather than in the current model, where they are looked at as a cancer that is eroding the system.

We take that system, legitimatize it, and help the people doing the heavy lifting in the spread of music make a profit, all while making a profit for artists. As Privateers, we, as artists for the arts, can create a symbiotic system where fans can support the arts, and artists can blossom.

We have taken a lose/lose scenario for the artist and the consumer and turned it in to a win/win: creativity can flow, and tastemakers can be rewarded and incentivized for turning people on to cool stuff.

Lukekaa koko juttu. Pähkinänkuoressa Holmes ehdottaa nettiajan vähittäiskaupan radikaalia hajauttamista. Yhden digitaalisen jätti-Prisman sijaan kuka tahansa voisi olla musiikin nettikauppias.

1. ”Lähikauppias” ostaisi levyn joko ”tukkukauppiaalta” tai ”bändiltä” esim. 10€:lla.

2. Tämän jälkeen ”lähikauppias” saisi myydä levyä eteenpäin esim. 7,5€:lla, josta 5€ menisi levyn ”tukkukauppiaalle” ja 2,5€ ”lähikauppiaalle”.

Käytännössä tämä tarkoittaisi varmaankin jotain pientä verkkosovellusta, jonka kirjautunut ”lähikauppias” voisi upottaa blogiinsa, kotisivuilleen tai facebookkiin.

Mielestäni idea on nerokas. Ja vihdoinkin ajatustasolla jotain aivan uutta. Hiukan ehkä ”Nettiajan verkostomarkkinointia”.

Kaikki musiikki ei koskaan tule olemaan saatavilla Spotifyn kaltaisissa streamauspalveluissa – sen ansaintamalli ei vaan kertakaikkiaan toimi pienille artisteille. Monet kuitenkin väittävät fanittavansa ja tukevansa mieluusti ”reilun kaupan” indie-artisteja. Hieno puoli tässä mallissa onkin se, että levyjen tekijöiden lisäksi se saattaisi antaa myös musiikin arvoketjulle erittäin tärkeälle ”aggregaattori” ja fani-tasolle uuden tavan ansaita.

Miksei vaikkapa mainio musablogi Roklintu ole voinut myydä digailemiaan levyjä? Tai Basso-radio, Soundi, Rytmi, minä, sinä, me? Kuka vaan.

[insert random irc-profile here]

Mitä sanoo internet? Olisiko tämä mahdollista teknisesti? Kiinnostaisiko ketään? Ollaanko jo vuosia myöhässä?

Tämä olisi varmaankin mahdollista toteuttaa alhaalta ylös, pienimuotoisesti – esim. indie-yhtiöiden yhteistyönä. Tähän yhtälöön ei oikeastaan isoja yhtiöitä edes kaivata, niiden ansaintalogiikalla Spotifykin toimii.

Nyt Martsa heti koppi tästä!

vihreitä tekijänoikeuslinjauksia

Viime viikolla julkistettiin Vihreän liiton tekijänoikeustyöryhmän valmistelema tekijänoikeuslinjapaperi. Paperin voi lukea täältä (pdf). Olin työryhmän jäsen.

Ei liene kenellekään yllätys, että Vihreiden sisällä on useita rankasti eroavia mielipiteitä siitä, mitä tekijänoikeuksille pitäisi tehdä. Ääripäästä löytyy Vino, piraattipuolueelta kopioituine vaatimuksineen ja toisessa laidassa ehkä sitten esim. Heli Järvinen.

Photo: Horia Varlan / Flickr, Lisenssi: Creative Commons Attribution 2.0

Tästä syvästä ristiriidasta johtuen mielestäni Vihreiden tekijänoikeuslinjausten tulee olla tarkoituksellisestikin ympäripyöreitä.

En minä liittynyt Vihreään liittoon puolustaakseni tekijänoikeuksia tai jonkin muun kapean eturyhmäni asiaa. Minä liityin Vihreään liittoon pelastaakseni maailman. Ainoana poliittisena puolueena Suomessa Vihreät ottaa vakavasti ilmastonmuutoksen ja muut ihmisen aiheuttamat ympäristöuhat. Vihreiden tärkein eturyhmä ovat vielä syntymättömät sukupolvet. Toivon tämän Vihreän liiton poliittisen ytimen olevan myös piraattihenkisempien vihreiden syy kuulua juuri tähän puolueeseen.

Tekijänoikeuksien on oltava Vihreille ”omantunnonkysymys”, jonka kohdalla meidän on kyettävä olemaan sovussa eri mieltä. Myös tekijänoikeuslinjaustemme on heijasteltava tätä todellisuutta. Olisi todella surullista, jos puolue linjaisi tässä kysymyksessä niin radikaalisti, että menettäisimme kulttuurin tekijät joukostamme.

Minulle linjatyön peruslähtökohta oli se, että internetin vaikutukset kulttuuriin ja tekijänoikeuksiin täytyy jollain tapaa ottaa huomioon. Maailma on muuttunut ja tekijänoikeuksien tulee sopeutua uuteen tilanteeseen. Lähtökohtani oli kuitenkin todella konkreettinen: halusin löytää todellisia ongelmia ja niihin ratkaisuja. Osa tekijänoikeus-keskustelussa esitetyistä kipupisteistä kun on erittäin marginaalisia, osa jopa lähinnä kuvitteellisia.

Toisaalta mielestäni se, että kaikkea ei saa ladata vapaasti ilmaiseksi ei ole ongelma. Ainakaan se ei ole sellainen ongelma, johon voitaisiin koskaan löytää sekä piraatteja tyydyttävä että tekijöille reilu vastaus.

Olen lopputulokseen melko tyytyväinen. Aina tuollaisen ”komissioviilauksen” ja äänestyskierrosten jäljiltä lopputuotteeseen jää puutteita ja outouksia, jotka ”omasta tekijänoikeuslinjauksestani” olisin ehdottomasti ottanut pois, mutta tämä ei ollutkaan minun paperini, vaan työryhmämme yhteistyön ja kompromissien lopputulos.

En vieläkään ymmärrä mitä esimerkiksi tällä lauseella haetaan:

Vaikka tekijänoikeuksiin liittyvän informaatioteollisuuden arvo on noin viisi prosenttia BKT:stä ilman patentteja, koko tästä summasta ainoastaan noin viisi prosenttia kulkeutuu itse tekijöille.

Ehkä se on jotain merirosmojen koodikieltä. Mene, tiedä. Minulle se ei aukea useiden lukukertojen jälkeenkään. Tai ainakaan sen merkitys käsiteltävään asiaan nähden.

Toinen juttu joka jäi minulle merkitykseltään tyystin hämäräksi oli paperiin viime metreillä tuotu ”panoraamavapaus” (panoramafreiheit), josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Eipä tuo kai juuri ketään haitannekaan.

Ylipäätään linjauksestamme huokuu tekijälähtöisyys: me olemme heikomman puolella. Ja heikompi on usein tekijä – on vastapuolella sitten kotimainen mediayhtiö, Google tai nettipiraatit.

Kokonaan uutta ajattelua paperissa edustaa tekijänoikeuksien jakaminen erilaisiin osatekijöihin, jonka perusajatuksen blogin vanhat lukijat varmaankin tunnistavat. Paperimme ehdotuksessa mielestäni erittäin konkreettisella tavalla vastataan ”piraattipuolen” esittämään konkreettiseen ongelmaan.

Katutaidetta Berliinistä. Kuva minun, lisenssi: CC Attribution-NonCommercial-ShareAlike

Vihreät nuoret ja opiskelijat, Vino, ei tätä linjausta hyväksynyt lainkaan. Ja työryhmämme jäsen, Vinon silloinen puheenjohtaja Heikki Sairanen, näki parhaakseen heti paperimme julkaisupäivänä ilmaista pettymyksensä oman lehdistötiedotteen muodossa.

Heikin purkaus ja Piraattipuolueen ruodinta linjapaperistamme tuovat mielestäni hyvin esiin tekijänoikeuskeskustelun perusvaivan. Tekijänoikeuksia heikentämään pyrkivällä osapuolella ei ole kuin yksi vastaus kaikkiin ongelmiin, sekä todellisiin että keksittyihin.

On kysymys mikä tahansa, niin ratkaisu on aina sama: nettilataaminen lailliseksi, ”epäkaupallinen käyttö” vapaaksi, suoja-aika 5-20 vuoteen, hyvitysmaksut pois. Tiivistäen – nykymuotoisten tekijänoikeuksien ja nykymuotoisen kulttuurituotannon tuhoaminen. Binääri-logiikkaa. On vain ykkönen tai nolla, musta tai valkoinen. Ei kompromisseja, ei välimuotoja, ei harmaan eri sävyjä.

Ja tämä kaikki välittämättä lainkaan siitä, mitä nämä ehdotukset konkreettisesti tarkoittaisivat miljoonille luovan työn tekijöille länsimaissa. Välittämättä siitä että suurimpia voittajia olisivat kansainväliset suuryritykset ja häviäjiä tekijät.

En vain jaksa ymmärtää. Korjaus. En kykene ymmärtämään. Olen kyllä yrittänyt.

Käsittämättömintä se on mielestäni juuri sen takia, että minun mielestäni tekijänoikeudet toimivat suurimmaksi osaksi oikein hyvin. Tekijät saavat rahaa ja kuluttajat kulttuuria kohtuullista korvausta vastaan. Homma toimii. Missä luuraa se suuri periaatteellinen vääryys?

Minun onkin todella vaikea keksiä mitään täysin ylitsepääsemättömiä ongelmia tekijänoikeuksien tulevaisuudessa. Ratkaisuja on, kunhan niitä vain halutaan aidosti hakea. Tämä paperi on toivoakseni askel eteenpäin sillä tiellä.

Tutustukaa paperiin ja kommentoikaa!

e-kirjat, mp3 ja drm

Olen pitkään vastustanut musiikin DRM–suojauksia. Ne eivät vaan kertakaikkiaan toimi. Piste. DRM onnistui lähinnä hankaloittamaan e-bisneksen kehittymistä kun laillisesti ostettujen fileiden toimivuudesta ei voinut olla varmuutta. Fyysiset CD-levyt toimivat aina. Samoin piratoidut mp3-tiedostot. Laittomasti sai siis paremman tuotteen kuin laillisesti. Ei näin.

Otso Kivekäs ja Kenneth Falck vetävät tästä johtopäätöksen, että myös e-kirjojen kohdalla drm on tuhoontuomittua ja tekijänoikeudet sen mukaisesti.

Kenneth:

Osallistuin eilen eReading-seminaarin, jossa käsiteltiin sähköisen lukemisen nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia Suomessa. Eräs mieleenpainavimpia lausahduksia oli erään kirjakustantajan edustajan lausunto, joka meni suunnilleen näin:

”Haluamme välttää musiikkiteollisuuden virheet. Siksi kaikki sähköiset kirjat pitää suojata DRM:llä.”

Toisin sanoen kirjamiehet ovat onnistuneet ymmärtämään täysin päälaelleen sen, mikä musiikkibisneksessä mokattiin. Siellähän yritettiin monen vuoden ajan käyttää DRM:ää, ja juuri se sai ihmiset kääntymään laittomien lähteiden puoleen, koska käyttökokemuksesta tuli niin huono.

Otso:

E-kirja kopioituu valitsemalla ”edit” ja ”copy”. Missä tahansa maailman miljardista tietokoneessa. Vaikka intressi rajoittaa on yhä olemassa, mahdollisuudet siihen ovat aika heikot.

—

Kirjojen kohdalla binääriaika on vasta alkamassa. Näyttää siltä, että kirja-ala aikoo toistaa musiikkiteollisuudessa jo hyvin koeteltuja virheitä, joissa voi turvallisesti luottaa epäonnistuvansa.

Otso ja Kenneth ovat kuitenkin sekä oikeassa että väärässä. Jos pelkkä lopputuote, esim. ääni- tai kirjatiedosto, kopiosuojataan, yritys on tuomittu epäonnistumaan.

Jos taas koko ketju luodaan suljetuksi, on onnistumisella paljon suuremmat mahdollisuudet.

Musabisneksen ”moka” oli se, että cd-levy luotiin avoimeksi alusta lähtien. Vuonna 1980 ei voitu edes kuvitella, että jokaisella ihmisellä olisi taskussaan laite, jolla voitaisiin lähetellä megatavujen (gasp) kokoisia tiedostoja ympäri maailman.

Tämän sudenkuopan e-kirjabisnes nyt yrittää ohittaa ja mahdollisesti jopa onnistuu siinä.

Minulla on iPadissani e-kirjoja Kindle Readerissa sekä Wiredin ja Suomen Kuvalehden diginumeroita. Kindle readerissa ”edit” ja ”copy” ei onnistu, koska koko ohjelmassa ei ole ”edit” tai ”copy”-toimintoa. Enkä liioin tiedä missä ”tiedosto” sijaitsee, koska perinteistä tiedostonhallintaa ei ole. Uudet Wiredin ja SK:n numerot hankitaan Wiredin oman sovelluksen kautta täysin suljetusti. Minua tämä kontrollin menetys ei haittaa koska homma toimii muuten sujuvasti.

(Kirjoittaakohan Chris Anderson muuten seuraavaksi kirjan ”Closed – a radical old price”?)

Vaikka suljettu järjestelmä ei täysin aukottomasti estäkään ”piratismia”, se kuitenkin hankaloituu niin merkittävästi, että laillinen metodi on parempi vaihtoehto enemmistölle käyttäjistä, joka mahdollistaa järkevän ansaintalogiikan. Ja se on itse asiassa myös PC-pelien drm:n tavoite. Olin ymmärtänyt DRM:n perustarkoituksen väärin.

Many people will blurt out what they believe is the ultimate argument against copy protection and DRM: ”It doesn’t work!”. This claim is borne out of the misconception that the games industry is using copy protection or DRM measures to completely eliminate piracy, which is absurd. It’s common knowledge both within the gaming industry and outside it that piracy cannot be stopped completely. If properly motivated, and given enough time, pirates can and will break through virtually any software or hardware-based defence mechanism. The rationale behind the use of copy protection and DRM is much the same as the rationale behind the use of physical locks: to increase the complexity, time, effort and risk involved in attempting to overcome the protection, in the hopes of discouraging ’casual’ pirates and thieves. In other words whether a physical lock or a digital lock, the aim is essentially to keep honest people honest, not to present an impenetrable barrier.

—

So really, all locks and keys do 99% of the time is present a constant inconvenience for legitimate users. If we lose them, we’re locked out of our own houses or cars. Yet strangely enough, you won’t find a groundswell of popular opinion stating firmly around the Internet that ”door locks don’t work!” and demanding that everyone remove them because of the inherent inconvenience that they impose. Why is that? Probably because everyone is the owner of physical property of some kind, and is willing to endure the constant inconvenience of various locks and keys in their daily lives in the hopes of protecting that property from potential theft, even if in reality it actually provides them with no real protection against most thieves. However because most people are not owners of intellectual property, they find it exceedingly easy to flippantly shout simplistic solutions across the Internet such as ”Greedy companies must remove all protection and DRM, they don’t work!”.

Kun tähän lisätään musiikkibisneksen etsikkoaikaa kehittyneempi internet-kauppa ja aukottomasti toimivat palvelukonseptit (Kindle, iBookStore), niin e-kirjojen tulevaisuus näyttää musiikkibisnestä valoisammalta. Ja siihen tulevaisuuteen drm kuuluu olennaisena osana.

Sori vaan piraatit, aiheutitte itse ihannoimanne vapaan internetin tuhon. Tulevaisuus on suljettujen palvelukonseptien kuten Steam, Kindle ja Spotify. En tiedä pidänkö tästä tulevaisuudenkuvasta sen enempää kuin vapaan latailun onnelasta. Dystopioita ovat molemmat.

apajalahdelle

Ahto Apajalahti julkaisi Piraattipuolueen blogilla näkemyksensä ”suoja-ajoista” -kirjoituksestani. Vastaus paljasti karusti koko piraattiliikkeen takana olevat intressit.

Blogauksesssa esittelemäni ajatukset lähtivät liikkeelle ”piraattipuolen” mielestäni vahvimmasta argumentista. Eli siitä, että tekijänoikeudet eivät saisi kohtuuttomasti estää uuden kulttuurin luomista. Erimielisyyttä piraattien kanssa löytyy heti varmasti siitä kuinka polttava ongelma tämä itse asiassa on, mutta ainakin se on todellinen eikä keksitty. (Mielestäni piraatit suurentelevat sekä remix-kulttuurin vaikeuksia että merkitystä.)

Mutu-tuntumalla sanoisin, että ainakin nuoremman polven musiikintekijöistä suuri osa ymmärtää esim. samplaamisen osaksi luovaa prosessia, ja pitää harmillisena sitä että nykyinen sääntöviidakko osittain estää uusien teosten kaupallista julkaisun, vaikka se ei luovaa työtä ja underground-julkaisua estäisikään.

Pyrkimykseni oli siis tekijälähtöinen. Ehdotukseni parantaisi mahdollisuuksia luoda uusia ja toivottavasti omaperäisiä teoksia mm. sämpläämällä, mutta ei kuitenkaan tuhoaisi samalla nykyistä (ja mielestäni hyvää) kaupallista suoja-aikakäytäntöä. Kulttuurilla on oltava oikeus kehittyä ja kulttuurin tekijöillä oikeus korvaukseen työnsä tuloksien käytöstä!

Apajalahden lähtökohta on toinen. Hän myös ilmaisee sen selvästi:

Mielestäni tällainen porrasmalli voisi olla hyvä askel siirryttäessä kohti vapaampaa teosten käyttöä. Epäkaupallisen käytön täydellisestä vapauttamisesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään.

(Lihavointi minun.)

Koko suoja-aika -keskustelu ja ”remixaajien” näkökulma on piraateille siis vain mukava keppihevonen, jonka avulla omaa pääagendaa, nettilatailua, edistetään.

”Epäkaupallisen käytön” ytimessä kun ei ole kyse luovasta uudelleenkäytöstä, mashupeista, remixeistä tai edes ”fanikulttuurista”. Epäkaupallinen käyttö tarkoittaa digitaalisten kulttuurituotteiden ilmaisuutta. ”Koska tiedostoja voidaan jakaa, niitä on saatava jakaa.” Vähät välitetään siitä että tuhotaanko samalla kokonaisia kulttuurin aloja.

Toisin kuin Apajalahti ilmeisesti ymmärsi, blogaukseni ei ollut kokonaisehdotus ”tekijänoikeuden uudistamiseksi” – se oli kirjoitus tekijänoikeuden suoja-ajoista. Ja siksi en käsitellyt siinä lainkaan esim. orpoteoksia tai ”epäkaupallista käyttöä”, joiden puuttumisen kirjoituksestani Apajalahti nokkelasti heti huomasi. (Olen kirjoittanut molemmista aiheista aiemmin.)

”Suoja-aika” -blogaukseni ydinajatus oli se, että tekijänoikeudet sisältävät erilaisia oikeuksia, jotka vaikuttavat erilaisilla tavoilla teosten käyttöön. Ja osa käyttötavoista on kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset – siksi niitä kannattaisi mielestäni kohdella eri tavoin myös lainsäädännöllisesti. Tätä erilaisten oikeuksien erilaista suojaa Ahto ei vastauksessaan käsittele, vaan tarjoaa vain piraattien standardivastauksen kaikkiin tekijänoikeuskysymyksiin:

Ahto kirjoitti:

On syytä aina muistaa, että luovat alat ovat ainoita, joilla toimivilla on oikeus saada korvaus työnsä tulosten käytöstä hamaan tulevaisuuteen. Tätä selostetaan esimerkiksi minun ja Kaj Sotalan Jokapiraatinoikeus-kirjan sivuilla 129—132 ja 216—218. Tällainen erityisoikeus voidaan mielestäni perustella hyväksyttävästi korkeintaan sillä, että ilman sitä luovaa työtä tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Näin voidaankin mielestäni melko hyvin perustella lyhyt, 5—10 vuoden suoja-aika, mutta ei enää muutamaa kymmentä vuotta pidempää suoja-aikaa.

Mielestäni markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassamme voidaan koko eliniän kestävä suoja-aika perustella erinomaisesti sillä että jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle. En ymmärrä mikä hinku piraateilla on edistää mm. soittolistaradioiden tai Poptorin kaltaisten kaupallisten toimijoiden asemaa suhteessa tekijöihin! Ehkä Piraatit eivät vain pidä ajatuksesta että kulttuurillakin voi tienata. Ja että menestyvät tekijät tienaavat enemmän, jopa kymmeniä vuosia.

Melkoinen kuilu ajattelumme välillä on. Minun on erittäin vaikea ymmärtää piraattien ”binäärilogiikkaa”: heille tuntuu kelpaavan vain musta tai valkoinen. Ja jokaisen ongelman patenttiratkaisu on aina sama: nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän täydellinen tuhoaminen. Mielestäni fiksumpaa on purkaa vaikeilta vaikuttavat vyyhdit pureskeltavan kokoisiksi paloiksi ja ratkoa ne yksi kerrallaan.

suoja-ajoista

Ilmari Krohn toimitti vuosina 1893-1997 sävelkokoelman ”Kansantansseja”, joka oli osa laajempaa ”Suomen kansan sävelmiä” -teossarjaa. Teoksen arvokkaimman osan muodostavat räätäli Samuel Rinta-Nikkolan vuonna 1809 ylös kirjaamat musiikkikappaleet. ”Vanhoja pelimannisävelmiä” tai VeePeeÄs, kuten se alalla tunnetaan, on suomalaisen kansanmusiikin perusteoksia. Liuta aivan järkyttävän hyviä biisejä, näistä ehkä tutuin on Piirpaukkeenkin levyttämä ”Hullu Sakari”.

Perustimme pari vuotta takaperin mm. klubeja järjestävän yhdistyksemme Perinnearkun sivuille Nuottiarkun – wiki-pohjaisesti toteutetun kansanmusiikkinuotiston. VPS:n viimeisin painos on vuodelta 1975 ja kirjaa on mahdotonta ostaa mistään. Ajattelinkin tuolloin, että olisi hyvä skannata koko opus ja heittää Wikiin.

Vaan sepä ei käynytkään noin vain. Krohn nimittäin toimitti nämä nuotit nuorena miehenä ja siirtyi manan majoille vasta vuonna 1960, joten myös nuottikirja ja sen toimituksellinen ulkoasu on tekijänoikeuden suojaamaa aina vuoteen 2030 saakka. Harmillisen pitkäikäinen kaveri.

Vuonna 1809 nuotinnettu polska, joka jo silloin on ollut ”trad”, ja toimitettu vuonna 1893, ei ole vapaasti skannattavissa verkkoon vuonna 2010, vaikka koko kirjan päätarkoitus on aikanaan ollut säilyttää suomalaista kansanperinnettä tuleville sukupolville. (Tokihan kappaleet sinällään ovat ”vapaata riistaa”. Jos vain naputtelen koko opuksen uudestaan, niin saan toki laittaa sisällön verkkoon.)

Vapautuessaan kirja on 137 vuotta vanha. Suoja-aika ei selvästikään palvele enää alkuperäistä tarkoitustaan.

Virtasen soittajaveljekset Karijoelta. Kuva: Kansanperinteen arkisto, Musiikintutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto.

Maailman paras huuliharppukvartetti, suomalainen Sväng, käväisi Nantesissa Ranskassa tammikuun alkupuolella soittamassa Frederik Chopinin sävellyksiä. Paikallinen festivaali tilaa vuosittain tuoreita sovituksia klassisen musiikin teoksista traditionaalisten versioiden rinnalle konserttisarjaansa! Mahtava idea.

Chopin saikin aika kyytiä. Ehdotin ohjelmiston kuultuani kvartetin puuhamiehelle Jouko Kyhälälle että heidän pitäisi harjoittaa viimeistään Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa 2017 varten vastaava ohjelmisto Sibeliuksen teoksista. Jouko sanoi miettineensä asiaa, mutta arveli, että sovituslupia ei vanhoilliseksi tunnetulta perikunnalta huuliharppukvartetille liikenisi.

Sibeliuksen kansallisesti tärkeät teokset kuten Finlandia (1899), Karelia-sarja (1893) ja viulukonsertto (1904) vapautuvat yleiseen käyttöön vasta vuonna 2027, 120-130 vuotta säveltämisen jälkeen. Mielestäni tämäkään ei ole kohtuullista eikä järkevää. Erityisesti kun kyseessä on kansallissäveltäjämme, jonka sävellysten uudelleenkäytön ja lainailun tulisi olla kiinteä osa suomalaista musiikkikulttuuria.

On siis olemassa järkeviä syitä tarkastella kriittisesti nykyistä tekijänoikeuden suoja-aikaa.

Piraattiliikkeen keskeisiä vaatimuksia on ollut suoja-aikojen roima leikkaaminen: puolueen ohjelman mukaan tekijänoikeussuoja pitäisi leikata 5-10 vuoteen ja tietenkään ”epäkaupallista kopiointia” ei saisi rajoittaa hetkeäkään teoksen julkaisemisesta. Radikaalimmat näyttävät vaativan oikeutta kopioida teoskappaleita jo ennen niiden julkaisuakin.

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNo puolestaan sallisi teoksille 20 vuoden suojan, mutta sitä pitäisi olla ”uusimassa” viiden vuoden välein.

Mitä ovat sitten ne ongelmat, joita tekijänoikeuksien lyhentämisellä pyritään ratkomaan? Ovatko kaikki tekijänoikeuksien sisältämät oikeudet yhtä ongelmallisia? Voisiko kysymystä paloitella mitenkään?

Ymmärtääkseni kritiikin ydin on Vinon tietoyhteiskuntaohjelman tässä lauseessa:

Tällä hetkellä tekijänoikeudet rajoittavat taiteellista ilmaisua. Nykykulttuuri on muuttumassa enenevissä määrin jo tuotetun tiedon yhdistelyksi ja edelleen kehittämiseksi.

Tällä viitataan remix-kulttuuriin, taiteenlajeihin, jotka kollaasin omaisesti käyttävät materiaalinaan vanhempaa mediaa ja näin luovat uusia sisältöjä. Samaan lokeroon kuuluvat mielestäni myös perinteisemmät sovitukset ja cover-versioinnit vaikka näin ei usein ajatellakaan.

Ongelma on todellinen. On olemassa kokonaisia musiikkityylejä, jotka ovat ”laittomia”, kuten esim. mashup. Tärkeitä kysymyksiä siis ovatkin:
– Mikä on ongelman kokoluokka?
– Onko olemassa mitään muita vaihtoehtoja kuin nykyisen järjestelmän täydellinen alasajo?

Ensinnäkin mielestäni ongelmaa on suurenneltu. Kärpäsestä on tehty härkänen.

Tekijänoikeudet eivät koskaan ole 100% oikeuksia – järjestelmä joustaa ja on aina joustanut. 90% tarkkuus riittää. Vähäisiksi tai kulttuurillisesti tärkeiksi katsotut ilmiöt ovat aina voineet livahtaa ”sormien läpi”: bootleg-äänitteitä eivät isot pahat levy-yhtiötkään aktiivisesti jahtaa. Samoin mashup elää keikoilla ja kehittyy. Ja aikanaan näistä marginaalisista ilmiöistä osa voi nousta mainstreamiinkin ihan perinteisten sopimusten kautta.

Pienen ongelman ratkaisemiseksi ei mielestäni kannata tuhota muuten hyvin toimivaa järjestelmää – lasta ei pidä heittää pesuveden mukana. Mikä sitten voisi olla kompromissi näiden kahden näennäisesti sovittelemattoman kannan välillä?

Oma ajatteluni on alkanut viime aikoina kulkea kohti tekijänoikeuksien paloittelua eri osa-alueisiin. Tekijänoikeushan sinällään jo sisältää monia eri oikeuksia kuten:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä

(Perusidean jaotteluun sain erilaisista CC-lisensseistä.)

Mielestäni järkevää olisikin tarkastella listaamieni eri tekijänoikeuden osa-alueiden suoja-aikoja erikseen.

Voimakkain edellä listaamistani oikeuksista on ensimmäinen; oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä. Tämä on kaupallisten tekijänoikeuksien ydintä: jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle.

Tähän ei ainakaan tekijän eläessä mielestäni ole mitään järkevää syytä tehdä muutoksia.

Olenko esimerkiksi vähemmän oikeutettu saamaan osani Radion Novan tuotoista jos hittini on uusi kuin jos se on 30 vuotta vanha? Jos Radio Nova yhä haluaa soittaa kappalettani, on se yhä tuottava Radio Novalle. Miksi kaupallinen toimija saisi tehdä voittoa toisten työn tuloksilla maksamatta korvauksia? Eivät radiot ole mitään hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka vain pyyteettömästi edistävät kulttuuria!

Kysymys ei ole irrelevantti. Esim. J. Karjalaisen kohtuullisen epäkaupallinen ”Lännen-Jukka” -tuotanto mahdollistuu nimenomaan vanhojen hittien tuloilla. Ja kyllä J. on mielestäni yhä Teostonsa ansainnut.

Itse näkisin hyvänä kaupallisten oikeuksien kestona tekijän eliniän + 20 vuotta, kuitenkin siten, että teoksilla on aina vähintään 50 vuoden suoja. Tällöin esim. VPS olisi vapautunut vuonna 1980, mutta Krohnin vanhoilla päivillään kirjoittama Bruckner-tutkimus vasta vuonna 2009. Näin myös tekijänoikeuksien omaisuuden kaltainen suoja toteutuisi.

Tälle kaupalliselle suojalle alisteisia, mutta heikompia oikeuksia olisi sitten esimerkiksi oikeus päättää samplaamisesta. Pitäisin itse hyvänä suoja-aikana noin kahtakymmentä vuotta.

Tätä vanhempia teoksia saisi siis samplata lupaa kysymättä. Mutta uusien sampleihin pohjautuvien teoksien tekijänoikeudesta vastaavasti osa kuuluisi alkuperäisen samplen tekijöille. Samplejen osuuden tekijänoikeuksista määrittelisi riippumaton elin, joka jakaisi tekijänoikeusmaksut oikeille omistajilleen.

”Riippumaton elin” ei ole niin hatusta vetäisty kuin ehkä ensi kuulemalta vaikuttaa: tälläkin hetkellä vapaan sävelllyksen sovittajan osuuksista päättää Teoston ohjelmistotoimikunta, jossa määritellään sovituksen taiteellinen panos ja kuinka suuren osuuden teoksen esityskorvauksista sovittaja saa.

Tällöin esimerkiksi olisi luvallista kenen tahansa samplata Abbaa, mutta Madonnan hitin kaltainen laaja käyttö tietäisi Benny Anderssonille suurta tekijänoikeus-pottia. Toisaalta Grey Albumin kaltaisessa teoksessa uuden teoksen tekijälle kuuluisi suurempi osuus.

Oikeus määrätä tallennusluvasta (eli siitä kuka saa tehdä versioita kappaleesta) voisi olla suurin piirtein saman mittainen. Uudet cover-versiot ovat kuitenkin osa elävää kulttuuria. Ja tekijänoikeustulot valuisivat alkuperäiselle tekijälle.

Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä tulee olla selvästi edellä mainittuja pidempi – 50 vuotta on mielestäni hyvä kompromissi. Toki tällöinkin tekijänoikeuskorvaukset kuuluvat alkuperäiselle tekijälle.

Tiivistäen:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
– Tekijän elinikä + 20 vuotta, kuitenkin vähintään 50 vuotta ensijulkaisusta

2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
– 20 vuotta ensijulkaisusta

3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
– 20 vuotta ensijulkaisusta

4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä (esim. mainoksissa tai elokuvissa)
– 50 vuotta ensijulkaisusta

Mielestäni hahmotelmani mahdollistaisi nykyjärjestelmää paremmin remix-kulttuurin ja muut kulttuurin uusiokäytölle perustuvat taiteenlajit, mutta säilyttäisi kuitenkin tekijöiden moraalisen oikeuden saada korvausta työnsä tulosten uusiokäytöstä. Lisäksi jotta uutta ”remixattavaa” syntyisi, täytyy mielestäni todella uuden sisällön suojan olla uusiokäyttöä vahvempaa.

No mites sen VPS:n kanssa sitten kävi? Jääkö kansanperinne kansien väliin aina vuoteen 2030?

Julkaiseminen jäi pari vuotta takaperin kiinni siitä, että arvelin lupien hankkimisen olevan liian hankala prosessi. Kehen ylipäätään ottaisin yhteyttä? Olisiko siitä paljon vaivaa? Haluaisiko joku rahaa? Männä viikolla sitten yhtäkkiä tajusin tuntevani useita Krohneja helsinkiläisen kunnallispolitiikan kautta. Mahtaisivatkohan he olla sukua Ilmarille? Lyhyellä googlailulla sain selville että Ilmari Krohnin pojanpojantytär onkin kansanmuusikko Sanna Kurki-Suonio, jonka kanssa olen työskennellyt mm. Joensuun kaupunginteatterissa!

Pirautin Sannalle, selitin asiani ja hän tajusi heti mistä on kyse. Oli itsekin miettinyt että mistä saisi uuden kappaleen kirjaa, kun oli sen mennyt aikoinaan lahjoittamaan pois. Sanna sitten soitteli Krohnin sukuseuran hallitukselle, jonka jäsenistä kukaan ei vastustanut epäkaupallista verkkojulkaisua. Skanneri laulamaan vain!

Mitä tästä opin? Vaikka tekijänoikeudet ovatkin pitkäkestoisia ja ”absoluuttisia” voi luvan saada jos pyytää kohteliaasti. Niinhän meidän ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuitenkin useimmiten on.