sirmakkalan sivistystoimi

Hoitolaitoskulttuuri-kirjoituksestani virinnyt mielenkiintoinen keskustelu sai minut jälleen pohtimaan suomalaisen esittävän taiteen tukijärjestelmiä yleisemminkin.

Suomessa kulttuurin tukijärjestelmä kun on näin ”nuoren” freelancerin näkökulmasta tuskastuttavan luutunut. Vakituisen VOS-tuen kerho saatiin valmiiksi jo 1980-luvulla. Sieltä ei voi tippua pois eikä uusia pääse sisään.

Yritän tässä purkaa muutamalla kärjistetyllä rautalankaesimerkillä sitä, miten erilaisia tuloksia erilaisilla järjestelmillä saadaan aikaiseksi ja mistä nykyisen järjestelmän sudenkuopat ainakin osittain johtuvat.

Kuvitellaanpa että Sirmakkalan pitäjä päättää edistää minullekin niin läheistä harmonikkamusiikkia. Valtuuston tahtotaso on korkea ja kunta päättää käyttää 50 000€ vuodessa yhteisistä verorahoista palkeiden venyttelyyn. Vain KD jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteen pirunkeuhkoilun edistämisestä.

Miten Sirmakkala voi käyttää rahansa?

Perinteinen suomalainen malli on ollut perustaa harmonikansoittajan virka.

Sivistystoimen alle syntyy työpaikka, kunnantalon kellarista luvataan treenikämppä (sisäinen vuokra 5000€) ja koesoiton perusteella onnekas yksi pelimanni saa vakituisen työpaikan. Konkreettisesti kunta saa vuosittain noin 25-80 konserttia. Ehkäpä kuntaan rakennettaisiin jopa oma harmonikkamusiikkitalo, jonka juuri harmonikalle soveltuvan salin suunnittelisi kansainvälinen huippuakustikko.

Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. Haitaristin ei tarvinnut etsiä uutta linjaa vaikka kuulijakunta harmaantui ja harveni. Palkkahan juoksi ja eläkeikä läheni.

Nykyisin kunta mitä todennäköisemmin perustaisi viran määräaikaisena esim. 2 vuotta pitkillä kausilla ja muusikko todennäköisesti vaihtuu ainakin silloin tällöin. Kuntalaiset saavat aina 2 vuotta kerrallaan saman soittajan konsertteja. Sama kaveri soittaa niin Tico ticot, Tiensuut kuin Telemannitkin. Kaksi vuotta kerrallaan.

Toinen tapa voisi olla ostaa Sirmakkalan kunnantalon auditorioon haitarikonsertteja 50 000€:lla vuosittain. Tällöin keikalla voisi käydä koko suomalaisen ja eurooppalaisen haitarimusiikin kerma. Tyylilajeja olisi varmasti jokaisen harmonikkamusiikin ystävän makuun.

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella vuotuinen kustannus resurssina, jota voisi käyttää monella eri tavalla.

Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
– apurahana työskentelyyn ja instrumenttien hankintaan
– konsertteihin, festivaaleihin
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
– haitaripiirien ja haitarinrakennuskurssien järjestämiseen harrastajille.
– tuotantoportaan palkkaamiseen

Tällä tavalla Sirmakkala työllistäisi sivutoimisesti tai keikkapohjaisesti vuosittain kymmeniä haitaristeja. Yhden vakituisen työntekijän 30 vuoden uraa vastaavana aikana Sirmakkala olisi sivunnut satojen haitaristien uraa ja luonut ympärilleen kukoistavan hanuriklusterin.

Sirmakkala olisi brändännyt itsensä suureksi hanuripitäjäksi. Voi sitä riemua. Otetaas pojat Vesivehmaan jenkka vielä kerran.

Kuva: loungerie, Flickr (cc-licensed)

Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. Ainakin näin freelance-haitaristista tuo vaihtoehto tuntuisi oudolta. Oikeastaan jopa pelottavalta ja luonnottomalta.

Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme. Laitosorkestereissa Suomessa työskentelee noin 1050 kuukausipalkkaista muusikkoa. Näistä muutamaa kymmentä poikkeusta lukuunottamatta (UMO, Tallari, Loiskis) kaikki soittavat klassista musiikkia.

Miksi kaikki kynnelle kykenevät kaupungit pyrkivät saamaan itselleen orkesterin? Yksi yksinkertainen vastaus: valtion raha.

Suomessa kulttuurin julkinen rahoitus tulee näennäisesti kahdesta lähteestä: kunnilta ja valtiolta. Laitosorkestereita tuetaan ns. valtionosuus- eli VOS-järjestelmän avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa tietyn osuuden, 37% sovituista laskennallisista henkilötyövuosista.

Orkesterien kohdalla laskennallinen henkilötyövuosi on tätä nykyä 53 669€. Tästä valtio maksaa kunnalle 37% eli noin 20 000€. Kunta siis saa valtiolta ”ilmaiseksi” 20 000€ per muusikko per vuosi. Sen lisäksi muusikko maksaa kunnallisveroja, ostaa asunnon, asioi kaupassa, juopottelee baarissa ja käy keilaamassa – elävöittää koko kuntaa. Tämä valtionosuus nousi vuosina 2007-2010 64%, rahassa 8 078 869€.

Orkesterilaitosjärjestelmä onkin kuin jatkuva elvytysjärjestelmä, jonka päätarkoitus ei ole tuottaa laadukasta ja monipuolista kulttuuria, vaan asukkaita ja verotuloja koko Suomeen. Jos sen sivutuloksena joku soittelee vielä vähän viuluakin, niin se on ihan kiva bonus. Kuntatalouden näkökulmasta orkesterien ylläpito on lähestulkoon kannattavaa toimintaa!

(Itseasiassa kaikkein muhkeinta on musiikin perusopetuksen laajan oppimäärän valtiollinen tuki, noin 70€ per tunti per oppilas. Palaan tähän aiheeseen ja sen koko musiikinopetusta vääristävään vaikutukseen omassa blogauksessa joskus myöhemmin. Perusongelma on sama.)

Sen sijaan näihin muihin vaihtoehtoihin, jotka soveltuisivat paremmin pienimuotoisemman kulttuurin tukemiseen ei valtion tukea tipu. Tai jos tippuu, niin lähes sattumanvaraisesti ja orkesterilaitoksen tukeen verrattuna summat ovat pähkinöitä.

Toisin sanoen tilauskonsertti-, kiertue-, apuraha- ja festaritoiminta on kunnan oman rahoituksen vastuulla lähes sataprosenttisesti. Tässä mitataan suomalaisten kuntien todellinen kulttuuritahto.

Ja se tahto on matala.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore julkaisi muutama vuosi takaperin selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Valitettavasti julkaisu ei saanut jatkoa – monet luvuista olisivat kiinnostavampia trendeinä kuin pistelukuina. Sieltä kuitenkin löytyy paljon mielenkiintoista tietoa, jota mikään muu taho ei ollut aiemmin kerännyt yhteen.

Kuvaajassa vain kaksi oikean puoleisinta saraketta ovat kuntien täysin ilman valtion tukea toteuttamaa kulttuuritoiminta.

Vaikka Helsinki näyttää kuviossa kuuluvan keskikastiin, pärjää se kuitenkin vertailussa erinomaisesti mittakaavansa ansiosta – suuresta potista pienempikin prosenttikin on merkittävä summa. Vaasan johtoasemaa selittää osittain kaksikielisyys. Valtakunnan pääkaupungin tietysti tuleekin pärjätä – asuuhan Helsingissä enemmistö monien alojen ammattilaisista. Kuvataiteilijoista pääkaupunkiseudulla asuu muistaakseni noin 70%.

Varsin kuvaavaa pääkaupunkiseudun kokonaistilanteelle on se, että vuoden 2007 lukujen perusteella Vantaa käytti vain noin 100€ per asukas kulttuuriin, Helsingin satsatessa 152€ ja Espoon(!) 178,2€. Jos Helsinki satsaisi kulttuuriin yhtä vähän kuin Vantaa, selviäisi kaupunkimme noin 30 miljoonaa euroa vähemmällä. Meillä ei toki olisi myöskään kaupunginorkesteria, kaupunginteatteria jne. Mahtaakohan tämä olla osa sitä kuuluisaa ”tehokkuutta”, jota Vantaalla väitetään olevan Helsinkiä enemmän?

VOS-järjestelmän budjetin kasvatus ei liene realistista tällä hallituskaudella. Jokin ”VOS-järjestelmä freelancereille” olisi kuitenkin kehitettävä. VAKA-hankkeen kautta synnytetty ja ESEK:n jakama klubituki on hyvä alku, mutta mittakaavaltaan säälittävä.

Vuodelle 2011 valtio satsaa klubitoimintaan 100 000€. Tämä summa on 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka valtio lisäsi klassiselle musiikille kuluvalla hallituskaudelle. Tai viiden klassisen muusikon valtionosuus. Onko kummakaan että meidän ”ei-klassisten” piirissä kiehuu?

Rahoituksen kaksinapaisuus luo kunnille virheellisen insentiivin pyrkiä toteuttamaan vain sellaista kulttuuria, joka saa myös valtiolta tukea.

Advertisement

for a new day

Pieni kaupallinen tiedote tähän väliin. Maanmainio Korpi Ensemble -yhtyeemme julkaisi viime viikon torstaina kolmannen pitkäsoittonsa ”For a New Day”. Woohoo!

Levyä voipi tilata ainakin Levykauppa Äxstä” ja piakkoin myös iTunesista. Spotifyhyn en usko tuo päätyvän.

Kannessa fillari, Pikku Vallila, soittimet ja kavereita. Ei paha.

Korpi uskaltautuu uuden levyn myötä keikoille myös Kehä Ykkösen pohjoispuolelle.

• 21.10. Joensuu, Teatteri
• 22.10. Savonlinna, Casino
• 23.10. Jyväskylä, Poppari
• 6.11. Kaustinen
• 7.11. Seinäjoki

Tervetuloa kuuntelemaan, jos satutte heilumaan lähistöllä! Liput ovat kaikkialla edulliset.

Edellisiin levyihin verrattuna Korpi on jollain tapaa aurinkoisempi. Tuottajamme Miikka Huttunen sai aikaiseksi äänityssessiohin leppoisan, mutta tehokkaan ilmapiirin, jonka ansiosta lopputuloskin kuulostaa hengittävältä. Miikka myös kannusti meitä kokeilemaan uusia saundeja ja erilaisia instrumentteja. Levyltä löytyykin niin munniharppua, kellopeliä, harmonia, marimbaa, banjoa, viulua kuin alttotorveakin perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi.

Jokseenkin kuvaavaa, että allekirjoittanut räplää kännykkäänsä juuri kun paras bändikuva otetaan.

Harvoin omista tuotoksista tykkää niin paljon että niitä jaksaa kotona kuunnella, ainakaan heti sessioiden jälkeen. On vaan henkisesti liian lähellä – musiikin sijaan kuulee jokaisen äänen, jonka olisi voinut soittaa paremmin, tai sovituksen, joka olisi omasta mielestä pitänyt tehdä toisin. ”For a New Day” on soinut kotona heti kesäkuusta lähtien. En tiedä aistiiko yleisö musiikin samalla tavalla, mutta ainakin itse olen todella tyytyväinen lopputulemaan.

Suuret kiitokset kuuluvat myös Texicalli Recordsin Martti Heikkiselle, joka maksoi levyn tekemisen. Martsa tekee kulttuurityötä, jonka arvo tullaan kokonaisuudessaan ymmärtämään vasta tulevaisuudessa; Martsa julkaisee enemmän mielenkiintoista, uutta ja luovaa musiikkia kuin suomalaiset major labelit yhteensä. Toivottavasti myös koko maailman musiikkidiggarit hoksaavat tilanteen ja sijoittavat euronsa Texicallin huikeaan kataloogiin.

teollisuusmetallia

Julkaistiin viime viikon torstaina uusi levy ”hanuri-industrial-metalli-disco” -bändillämme Neverdice:

Omakustanne. Bändin puuhamies on noin 3000€ miinuksella, joten käykääpä vaikkapa nettisaitillamme, Levykauppa Äxässä tai iTunesissa ostoksilla.

Piraattihenkisemmät voivat googlata. Levy julkaistiin torstaiaamuna ja torstai-iltana se löytyi kaikilta venäläisiltä download-saiteilta. Ilmeisesti iTunesin kautta saivat fileet. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai ei. Jos iTunesin kautta on myyty vain 1 levy, niin silloin kyllä harmittaa. Toisaalta sitten taas eipä meidän musiikkiamme olisi Venäjällä myyty missään tapauksessa.

Monella ”mp3-saitilla” oli muuten sivupalkissa ”donate”-nappula. Niin. Ei lahjoituksia muusikoille vaan sille blogille, joka jakaa ilmaiseksi toisten tekemiä tuotteita. Tuollainen kyllä syö miestä.

Sen tiedän että seuraavan levyn ilmestymiseen ylipäätään ja erityisesti seuraavan levyn ilmestymisen nopeuteen (meneekö viisi vai kaksi vuotta) taloudellinen kannattavuus vaikuttaa. Ei meillä vaan kertakaikkiaan ole varaa tehdä levyjä ilman tuloja.

”Modernissa” hengessä yritämme blogata kiertueelta saitillamme ja lisäksi julkkarikiertueen keikat streamataan livenä verkkoon. Eli sieltäkin voi musiikkia makustella ilmaiseksi. Tai sitten voi tulla paikan päälle:

wed 27.1. Jyväskylä: Pub Katse

thu 28.1. Lahti: Torvi

fri 29.1. Oulu: Nuclear Nightclub

sat 30.1. Raahe: Rytmikellari

Kyllä täyteen pakatussa pakettiautossa on tunnelmaa! Rock!

kulttuurin tuesta ja kiertueista

Kulttuurin tukemisesta

Olin lauantaina Etnosoi-festivaalin järjestämässä seminaarissa. Otsakkeena oli ”Kansanmusiikkia kiertueille!”.

Tapahtumanjärjestäjien ja muusikoiden ammattilaisfoorumissa jaetaan näkemyksiä ja kokemuksia kansanmusiikkitapahtumien ja -konserttien toteuttamisesta Suomessa. Tarkoituksena on ideoida yhdessä konsertti- ja kiertuetoiminnan kehittämistä sekä aktivoida ja evästää kentän toimijoita. Eri näkökulmia edustavien panelistien joukossa kuullaan muun muassa muusikoita Pauli Hanhiniemi ja Veera Voima. Moderaattorina toimii tutkija Hannu Tolvanen. Foorumi on avoin myös kaikille, jotka vasta suunnittelevat tapahtumien toteuttamista. Seminaari on osa Suomen Kulttuurirahaston tukemaa kolmivuotista kansanmusiikin edistämishanketta.

Mielenkiintoisimmat jutut panelisteista oli Rockadillon Tapio Korjuksella, jolla tuntui olevan eniten kokemusta nimenomaan marginaalimusiikin keikka- ja levymyynnistä Suomessa ja maailmalla.

Erittäin mielenkiintoista oli pohdinta kulttuurin tuen aiheuttamista markkinahäiriöistä. Lähtökohtaisestihan kaikki subventio aiheuttaa tavalla tai toisella muutoksia markkinoilla. Miten tuki kohdistetaan vaikuttaa erittäin selvästi kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan.

Muutamia esimerkkejä epäterveistä piirteistä, joita huonosti kohdennettu tuki luo:

Muutama vuosi takaperin Suomeen luotiin tanssin aluekeskusjärjestelmä.

Tanssin aluekeskukset pyrkivät parantamaan tanssitaiteen toimintaedellytyksiä, lisäämään tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia sekä laajentamaan kulttuuritoimintaa valtakunnallisesti.

Hienoja tavoitteita. Metodit vain paikoitellen olivat mielenkiintoisia. Osa aluekeskuksista nimittäin lisäsi tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia tarjoamalla kunnille ja kouluille tanssiesityksiä ilmaiseksi. Kyllä, kustannukset 0€ ja saatte laitokseenne ammattilaisten luomaa tanssitaidetta.

No, mikä olisi saattanut mennä vikaan? Tuolle alueelle ei sitten enää voinut myydä mitään muita (eri tavoin tuettuja) näytöksiä edes naurettavan pienillä liksoilla koska tapahtumia sai myös ilmaiseksi.

Vastaavia markkinahäiriöitä (vaikkakin lievemmin) aiheuttaa myös mm. Koulun konserttikeskus, joka tarjoaa subventoituja artisteja katalogistaan keikoille kouluihin ja päiväkoteihin. Esim. Jussi Raittinen & The Boys -yhtyeen konsertti maksaa 295€. Neljän hengen yhtye, 73,74€/muusikko. Tuosta summasta siis matkat, majoitukset, äänentoisto, palkat ja palkan sivukulut… Ongelmia tässä järjestelyssä on ainakin kaksi. Ensinnäkin on erittäin vaikeaa myydä subventoimatonta orkesteria koulukiertueelle ja toisaalta koulun konserttikeskuksen rooli yhtyeiden valitsijana antaa sille vallan ”sanella” mitä kouluissa soitetaan. Konserttikeskuksen listoilla olevat orkesterit ovat kyllä laadukkaita ja oppilaitoksiin sopivia, mutta miten listalle pääsee ja ovatko ne ainoat orkesterit maassamme, jotka voisivat kouluissa keikkailla?

Kolmas tapa millä voimakas subventio aiheuttaa markkinahäiriöitä tulee hyvin esille maamme pääkaupungin jazz-tarjonnassa. Freelancemuusikot ry sahaa omaa jalkaansa järjestämällä Juttutuvassa Rytmihäiriö-klubia, johon ei ole lainkaan pääsymaksua. Illat ovat erittäin suosittuja, eikä syyttä; siellä esiintyvät kaikki maamme eturivin jazz-muusikot ja meno on mahtavaa. Mikä siis ongelmana? Yksinkertaisesti se, että pienikin pääsymaksu tuntuu nykyisin olevan helsinkiläiselle jazz-yleisölle liikaa. Miksi maksaa kun saman saa ilmaiseksikin? Ylittämätön hintakilpailu syö muut mahdolliset toimijat markkinoilta.

Mikä sitten olisi oikea ratkaisu? Lopettaa kaikki tuki kulttuurille? Lisätä tukea dramaattisesti, jolloin pullonkaulat ainakin laajenisivat?

Kulttuurin avustaminen on välttämätöntä jos halutaan varmistaa maassamme tehtävän taiteen monimuotoisuus. Tuen tarkoituksenahan on nimenomaan luoda häiriö: mahdollistaa ammattimainen toiminta vaikka markkinat maassamme ovat liian pienet elättääkseen kriittisen massan verran taiteilijoita.

Markkinataloudellisen perustelun lisäksi ei saa unohtaa kulttuurillista perustelua; ilman tukea (ainakaan näin monimuotoista) suomalaista kulttuuria ei olisi olemassa – on kyse sukupolvien ketjusta aina kalevalaisista ajoista lähtien. Sen ei saa antaa katketa markkinavoimien alla.

Tuki vain tulisi kohdistaa siten, että se olisi mahdollisimman hyvin toimivaa. Tällä hetkellä näin ei monilta osin ole.

Ainakin kiertue-tilannetta helpottaisi rahoituksen muodon muuttaminen; artistien subventoinnin sijaan tulisi ehkä tukea enemmän alueellisia toimijoita, jotta heillä olisi varaa maksaa ”oikeat markkinahinnat” esityksistä. Näin syntyisi myös todellinen, ”terve” kilpailutilanne keikoille pyrkivien bändien välille.

Tästähän sitten seuraisi tietenkin sellainen tilanne, jossa tilaajan valta nousisi ja tuottajan vähenisi. Tekisivätkö koulujen rehtorit ja kuntien kulttuurisihteerit viisaita päätöksiä ja tilaisivat laadukkaita taidepläjäyksiä? Onko kevyestä mm. konserttikeskuksen ”asiantuntijaholhouksesta” luopuminen viisasta? Entä jos kaikki ns. ”kevyen musiikin” konserttitoiminnan tuki valuukin ilman valvontaa vain ”MattiTepoille”? Menisikö kunnille kulttuuriin annettu raha ”tärkeämpiin rahareikiin”?.

Ei ole valmis ajatus tämä ei. Ehkäpä pitäisi kyseenalaistaa koko kulttuurin tukemisen ajatus ja lähteä pohtimaan miltä kenttä näyttäisi ilman tukea? Syntyisikö rakenteita, jotka kuitenkin loisivat mahdollisuuksia muullekin kuin massaviihteelle? Onko nykyinen muusikkojen ja taiteilijoiden määrä maassamme luonnoton*? Olemmeko vain loisia ”tuottavien kansalaisten” lihassa?

*Jossain toisessa postissa sitten klassisen musiikin ja muun musiikin tuen suhteesta… Tai lähinnä suhteettomuudesta.