Arkisto kohteelle Touko 2008

29
touko
08

nato tunteilulla

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Olli Kivinen julkaisi viime syksynä Nato-myönteisen pamfletin ”Nato ilman tunteilua”, joka on ladattavissa ilmaiseksi Suomi-Atlantti -seuran kotisivuilta. 52-sivuisella kirjasellaan Kivinen pyrkii pohtimaan ”Suomen suhdetta Natoon ilman tunteilua, kapulakieltä, lähdeviitteitä tai muita koukeroita” ja tuomaan keskusteluun ”perusasioita, jotka helpottavat asian viileää käsittelyä”.

Naton logo

On erittäin positiivista, että Naton kannattajat uskaltautuvat argumentteineen julkisesti esille tyhjänpäiväisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -pelottelun sijaan. Pyrin muodostamaan aina mielipiteeni rationaalisen perustelun kautta, joten pamfletin lähestymistapa on minulle läheinen. Jäin opuksen luettuani silti Nato-vastaiselle kannalleni.

Heti kättelyssä ärsytti läpyskän nimi. Ikäänkuin Naton vastustaminen rajoittuisi vain ”tunteiluun”. Eikö sotilaallisen liittoutumisen vastustaminen ole muuta kuin ”naisellista käytöstä”, heikomman astian haihattelua, johon tunteellisuus kulttuurissamme viittaa? Tosimiehet käyttävät Rexonaa ja risteilyohjuksia? Eikö Naton jäsenyyden vastustamiselle ole rationaalisia perusteita?

Toinen yleisempi kokonaisuuteen liittyvä seikka on myös retorinen. Kivisen turvallisuuspoliittisessa maailmassa keskustelun raameja tuntuvat määrittävän amerikkalaiseen tapaan uhat ja pelot; valtioiden välisiä suhteita enemmän vihollisuuden asteet kuin kumppanuus ja yhteistyö. Jonkin sortin pasifistina tätä on mielestäni mahdoton hyväksyä lähtökohdaksi. Monilta sinänsä rationaalisilta argumenteilta putoaa pohja kun näitä lähtöoletuksia muutetaan.

Olen Kivisen kanssa monesta seikasta samaakin mieltä. Tärkein niistä on se, että Suomessa turvallisuuspoliittista keskustelua ei käydä tosiasioihin pohjautuen, vaan toisen maailmansodan ja kylmän sodan juoksuhaudoista. Uhkat ovat muuttuneet, mutta asevelvollisuuteen perustuva massa-armeijamme ei. Suomen sodanajan vahvuus on yhä Euroopan määrällisesti suurimpia, yhteensä noin 350 000 taistelijaa käsittävä joukko. Se on yli kaksi kertaa suurempi kuin muilla pohjoismailla yhteensä.

Keskustelu turvallisuuspolitiikan ”normalisoinnista” pitäisi aloittaa, vaikka sen seurauksena ”kansan puolustustahto” hiukan laimenisikin – suomalaiset tuntuvat olevan koko Euroopan sotahulluinta kansaa. Onko tuo kummakaan kun armeijan tärkeimpiä tehtäviä näyttää olevan sen omien intressien ajaminen ja aseelliselle maanpuolustukselle myönteisen ilmapiirin ylläpito. Turvallisuuspolitiikasta pitäisi pystyä lähes 70 vuotta talvisodan ja 20 vuotta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen keskustelemaan yhtä neutraalisti kuin vaikkapa talouspolitiikasta.

Kivinen on oikeassa myös pitäessään ”Nato-optio” -keskustelua outona. ”Optiota” kun ei ole olemassa missään muualla kuin suomalaisessa sisäpolitiikassa. On vain epärehellisyyttä ja poliittisen rohkeuden puutetta olla kertomatta suoraan Nato-kantaansa. Joko haluamme jäseneksi tai sitten emme. Parempi olisi puhua Nato-limbosta, oudosta välitilasta, jonka olemassaoloa jopa katolinen kirkko ihmettelisi.

Pamfletin argumentaation voi tiivistää muutamiin pääkohtiin:
– Nato on muuttunut, se ei ole enää sama ”menneisyyden mörkö”.
– Nato on demokraattisten maiden demokraattinen liitto, ei sen jäsenistä irrallinen mahti.
– 5. artikla luo lisää turvallisuutta.
– Naton jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille.
– Naton jäsenyys avaa uusia vaikutusmahdollisuuksia.
– Suomen Yhdysvaltain-suhteet paranisivat Nato-jäsenyyden myötä.
– Nato-jäsenyys ei ole kustannuskysymys.

Mitä turvallisuuspoliittisia uhkia Suomella on ja mikä Nato on?

Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton sotilaallisen vaikutuspiirin vastapooliksi. Pohjois-Atlantin puolustusliitto toteuttikin tehtävänsä loistavasti, Itä-blokki hävisi kartalta ilman laukaustakaan. Kuinka paljon tämä sitten oli Naton ansiota onkin jo monimutkaisempi kysymys. 90-luvun alun tapahtumiin kun vaikutti joukko voimia, joista sotilaallinen voimapolitiikka oli yksi merkittävistä, mutta ei suinkaan ainoa ja autuaaksi tekevä. Itse uskon demokratian ja sosiaalisesti kestävän markkinatalouden ylivoimaisuuteen diktuureihin ja suunnitelmatalouteen verrattuna. Neuvostoliitto hajosi koska järjestelmä oli mätä – ei Reaganin varustelupolitiikan ansiosta.

Naton voiman perusta kylmän sodan aikana olivat ydinaseet. Ne ovat sitä yhä. Venäjän ja Naton ydinasearsenaalit ovat olemassa, vaikka niistä ei enää niin paljon melua pidetäkään. On kylmän voimapoliittisen arvioinnin lisäksi erittäin syvä arvokysymys haluammeko olla osa liittoumaa, jonka arsenaaliin kuuluu totaalisen tuhon aseita. Olemme valmiita luopumaan jalkaväkimiinoista moraalisin perustein, mutta hyväksymme kymmenien kilotonnien pommit?

Kivinen kirjoittaa Naton roolin muuttuneen. Hyvä niin, sillä pääasiallinen uhka tuskin enää ovat idästä vyöryvät panssariarmadat. Nato harjoittaa kirjoittajn mukaan jopa ”merkittävää ympäristönsuojeluun liittyvää tutkimusta”. Lisäksi Natosta on kuulemma tulossa YK:n rauhanturvaamisen ”alihankkija” ja tärkeä osa terrorismin vastaista taistelua.

Eli mikä Naton tarkoitus on tänään? Tietääkö Nato sitä itsekään vai yrittääkö järjestö epätoivoisesti keksiä itselleen tehtäviä, jotka kaikki sen jäsenmaat voisivat hyväksyä? Onko Naton harjoittama ”ympäristönsuojeluun liittyvä tutkimus” argumentti, jonka vuoksi meidän viherpiipertäjien pitäisi se hyväksyä? Eikö kannattaisi ennemmin tukea ympäristötutkimusta yliopistoissa ja siviilien johtamissa tutkimuslaitoksissa? Onko Nato todellakin paras mahdollinen järjestö vastaamaan muuttuneisiin uhkakuviin ja laajan turvallisuuskäsitteen uhkiin?

Haluan lukea laajaan turvallisuuskäsitteeseen sotilaallisten uhkien lisäksi mm. suuronnettomuudet, energian saannin turvaamisen, ympäristönsuojelun, influenssa-epidemioiden ja terrorismin torjunnan sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyn. Nämä kaikki vaikuttavat näkemykseni mukaan suomalaisten turvallisuuteen seuraavan 25 vuoden aikana enemmän kuin pyssyjen paukuttelu. Onko Nato oikea järjestö vastaamaan yhteenkään näistä uhkista?

Suuronnettomuuksien estämiseen ei ohjuksilla kyettäne, energia-talouden turvaamiseen on monia fiksumpia tapoja kuin sotilaallinen yhteistyö, ympäristö ja ilmasto eivät pelastu hävittäjillä lentelemällä – päinvastoin. Entä terrorismi? Tarvitaanko sen torjuntaan myös sotilaallisia liittoutumia?

Osama Bin-Laden onnistui löyhällä terroristiverkostollaan tuhoamaan kertaheitolla amerikkalaisten turvallisuudentunteen. 9/11:n tuhoa ja hirveyttä ei voi ohittaa. Muuttuiko maailma silti kuitenkaan ratkaisevasti? Ovatko hyökkäysarmeijat paras tapa taistella kansainvälistä terrorismia vastaan? Naton Afganistanin operaatio ei anna yrityksestä mielestäni kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Paras tapa torjua globaalia terrorismia on kansainvälinen turvallisuusyhteistyö. Sen ytimessä ovat kansalliset turvallisuuspalvelut ja perinteinen poliisitoiminta. Aseellisella ylivoimalla voidaan voittaa jokainen taistelu mutta hävitä sota – Naton pommituskampanjoita tärkeämpää olisi puuttua terrorismin perussyihin; köyhyyteen, koulutuksen puutteen ruokkimaan fundamentalismiin ja osattomuuteen. Niihin sotilasliitolla on antaa hyvin vähän vastauksia toisin kuin siviilikriisinhallintaa varten perustetuilla järjestöillä. Ei ole myöskään välttämättä positiivista, että pääasiassa sotilaallinen järjestö ottaa itselleen muita askareita. Sotatoimien ja humanitääristen tehtävien sekoittuminen saattaa asettaa kriisialueella toimivat siviilijärjestöt nykyistä vaarallisempaan asemaan ja pahimmillaan jopa estää avun saattamisen sitä tarvitseville.

Välillä pamflettia lukiessa tuntui siltä, että Kivisen mielestä sotilasliittoa ei edes saisi arvostella toimintansa perusteella!

Turvallisuuskeskustelussa terrorismi-peikkoa myös pyritään jatkuvasti ja tarkoitushakuisesti paisuttamaan. Kannattaisi pitää mielessä, että Al-qaida ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi ainuttakaan iskua länsimaissa sitten vuoden 2005. Samaan aikaan Euroopassa kuolee vuosittain noin 40 000 ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Kumpi uhkista on akuutimpi? Minkä torjuntaan Suomen kannattaa käyttää 1.4% bruttokansantuotteestaan?

Mielestäni paras argumentti Natolle on se, että Nato-jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille, etenkin ottaen huomioon Suomen osallistumisen sekä Naton rauhankumppanuus-ohjelmaan (, johon kuuluu muuten myös VenäjäVenäjäVenäjä) että Nato-johtoisiin rauhanturva-operaatioihin mm. Afghanistanissa ja Balkanilla. Kyllähän se kieltämättä vaikuttaa oudolta että emme ole jäseniä, kun muut operaatioihin aktiivisesti osallistuvat ovat. Toisaalta taas monet Nato-maat eivät osallistu näihin toimiin lainkaan. Mitä lisäarvoa siis ylipäätään saisimme jäsenyydestä? Mitä menettäisimme? Osallistuisimme todennäköisesti jäsenenä täsmälleen samoin kuin nykyäänkin. Miksi emme ole jäseniä? Miksi ihmeessä olisimme? Mitä väliä sillä on? Mikä nykytilassa on vikana? Tähän pamfletilla on tarjota useampikin jatkoargumentti.

Naton täysjäsenyys kuulemma ”avaisi vaikutusmahdollisuuksia”. Vai niin. Mitä kansainvälisiä poliittisia tavoitteita Suomelta on jäänyt saavuttamatta jäsenkirjan puuttumisen vuoksi? Olisiko Yhdysvallat Kioton sopimuksen takana jos Suomi olisi jäsen? Tuskin. Pidän erittäin ongelmallisena, että jäsenyyttä perustellaan epämääräisillä heitoilla sisältöä tarkemmin määrittelemättä. Kaikkea turvallisuuspoliittista keskustelua ei tietenkään voida käydä koko kansan (ja vihollisten) silmien edessä, mutta kai Naton puhemiehillä pitäisi olla näyttää edes yksi konkreettinen esimerkki Suomen toteutumattomista eduista väitteidensä tueksi? Kaikissa kansainvälisissä järjestöissä isot vievät ja pienet vikisevät. Naton strategia Afganistanissa on Yhdysvaltain luoma ja selvästi sen Eurooppalaisten jäsenten mielestä osittain päätön. Jäsenyys asettaa selviä paineita osallistua eurooppalaisesta näkökulmasta epäonnistuneen strategian toteuttamiseen.

Lisäksi jäsenyys ”parantaisi suomen transatlanttisia suhteita”. Miten? Onko niissä jotain vikaa? Naton kannattajat puhuvat Yhdysvaltain suhteista ikäänkuin niissä olisi suuriakin ongelmia. Mitä ne oikein ovat? Jos niitä löytyy, eikö niitä todellakaan voida ratkaista muilla tavoin kuin liittoutumalla sotilaallisesti? Maamme painoarvo maailmanpolitiikassa on pienentynyt 1980-luvun huippuvuosista, mutta se lienee vain ja ainoastaan tervettä. Eikö olekaan hyvä asia, että meille pohjolaan ei enää kohdistu suurvaltapoliittisia intohimoja kylmän sodan vuosien tapaan? Eikö olekaan hyvä, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit voivat tavata toisensa maidensa pääkaupungeissa? Eikö Baltian maiden jäsenyys Natossa ole osoitus niihin kohdistuvasta uhasta, josta Suomen ei tarvitse enää kärsiä? Eikö Nato-jäsenyyden hankkiminen ”suosion” saavuttamiseksi olisi täysin verrattavissa 70-luvun Neuvostoliiton miellyttämiseen?

Karttaa Naton jäsenistä ja liittymisvuosista katsellessa ei voi välttyä kysymykseltä, että kuulummeko me todellakin samaan joukkoon Romanian, Bulgarian, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa? Emmekö olekaan vakaampi, varakkaampi ja vapaampi demokraattinen maa, jonka ei tarvitse nojata turvallisuuspolitiikassaan ”isoveljen” ydinpelotteeseen? Kartasta huomaa myös, että Sveitsi ja Itävaltakaan eivät ole liiton jäseniä. Menettävätkö nekin jotain merkittävää pysyttelemällä ulkopuolella? Meneekö Sveitsillä jotenkin lähtökohtaisen kurjasti? Eroaako Suomen turvallisuuspoliittinen asema nykyisessä verkottuneessa maailmanpoliittisessa todellisuudessa mitenkään Keski-Europpan vakaista valtioista?

Naton jäsenmaat liittymisvuosineen(Lähde: Wikimedia Commons)

Onko Suomi todellakin samaa ”arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, ”waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa? Onko Nato vai EU parempi väylä ajaa näitä asioita? Sotilaat ja sotilasliitot kun ovat harvemmin ihmisoikeustaistelun eturintamassa. Skitsofreenisesti eräs realistisimmista uhkakuvista Euroopassa on aseellinen konflikti kahden Nato-maan, Kreikan ja Turkin, välillä. Haluammeko olla osa tällaista ”liittoumaa”?

Kustannusargumenttia en voi hyväksyä lainkaan. Sivuilla 35-37 kirjanen väittää ihmeemmin todisteita esittämättä, että Suomen ei tarvitsisi pyrkiä nostamaan puolustusmenojaan Nato-jäsenyyden myötä. Nato kun edellyttää, että sen jäsenmaat käyttäisivät 2% bruttokansantuotteestaan puolustukseensa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi puolustusmenojen huomattavaa lisäystä. Kivinen yrittää esimerkeillään osoittaa, että julkilausuma ei ole sitova, mutta onko liittoutuma, joka ei pidä kiinni omista tavoitteistaan olla toimiva ja liittymisen arvoinen ylipäätään?

Naton jäsenyyden käytännön vuotuiseksi kustannukseksi Kivinen laskee 70 miljoonaa euroa vuodessa. Tämäkö ei ole merkittävä kustannuskysymys? Suomen puolustusbudjetista (2 225 m€ (2007)) tuo ei tietenkään olisi kuin noin 3%, ja Suomen kokonaisbudjetista vielä vähemmän, mutta onhan se joka tapauksessa aivan järjetön summa! Kymmenessä vuodessa siitä kertyy jo 700 miljoonaa euroa. Eikö tuolle rahalle ole muka Suomen puolustusvoimissa, Suomessa tai maailmassa mitään tähdellisempää kohdetta, joka mahdollisesti parantaisi myös turvallisuustilannettamme? Musiikin ammattilaisena en edes viitsi miettiä paljonko suomalaista kulttuuria tuollaisella summalla voitaisiin edistää. (PALJON.)

Tuntuu siltä että Naton kannattajat pyrkivät piilottelemaan sotilasliiton jäsenyyden ydintä eli sotilaallisesta voimaa. Tässä tapauksessa kyse on Yhdysvaltain ydinpelotteessa ja realistisemmin Naton tarjoamassa täydellisessä ilmaherruudessa, jota yksikään muu liittouma tai valtio ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa kykene uhkaamaan. Mitä todellista uhkaa torjumaan Suomi tarvitsee tuota tukea? Onko meillä jotain pelättävää? Eivätkö Suomen ilmavoimat riitäkään takaamaan ilmatilamme koskemattomuutta?

Naton 5.:n artiklan turvatakuita ei ole myöskään koskaan todellisuudessa koeteltu, eikä niihin voi mielestäni luottaa yhtään sen enempää kuin ns. EU:n turvatakuisiinkaan. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates on varoitellut jopa Naton hajoamisesta jo Afganistanin kriisin vuoksi. Kestäisikö Nato sen jäseneen kohdistuvaa todellista hyökkäystä?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Suomen odotteleva Nato-kanta vaikuttaa mielestäni jäsenyyttä viisaammalta ratkaisulta. Nato-option selkeä hylkääminenkään ei olisi ongelma. Meillä ei ole mitään hävittävää Naton ulkopuolella. Saatammepa jotain jopa voittaa. Demokraattisten maiden globaaliin yhteisöön kuulumme joka tapauksessa. Turvallisuuspolitiikan typistäminen pelkästään sotilaallisiksi kysymyksiksi on typeryyttä, johon ei pitäisi enää olla varaa vaikka emme kantilaista Ikuista Rauhaa olisikaan vielä saavuttaneet.

Mainokset
28
touko
08

polttoaineiden hinnat ja peak oil

Polttoaineiden hinnat ovat nousseet raakaöljyn mukana ennätystasolle. Kulutus kasvaa, mutta tarjonta ei – yhtälö on yksinkertainen ja selitys myös.

Olemme saavuttaneet öljyhuipun eli englanniksi peak oilin. Polttoaineiden korkeampi hinta on siis ongelma, johon on sopeuduttava. Siihen ei ole olemassa mitään helppoa niksiä. Tämä tosiasia ei selvästikään ole vielä valjennut koko kansalle.

Hintoihin reagointi on vielä ollut Suomessa vähäistä, mutta HS:n mukaan amerikkalaisten autoilu väheni rajusti bensan hinnan noustua:

WASHINGTON. Tuoreet liikennetilastot Yhdysvalloista osoittavat, että rajusti noussut bensan hinta on vaikuttanut autoiluintoon. Liikenneministeriön mukaan amerikkalaiset ajoivat maaliskuussa noin 17 miljardia kilometriä eli 4,3 prosenttia vähemmän kuin edellisen vuoden maaliskuussa.

Pudotus on rajuin sitten vuoden 1942, jolloin ajoseurantaa alettiin tehdä.

Yksityisautoiluun ihastuneet amerikkalaiset ovat jopa siirtymässä joukkoliikenteen käyttäjiksi. Tilastojen mukaan joukkoliikennettä käytetään nyt enemmän kuin viiteenkymmeneen vuoteen.

Mielenkiintoista. Suomessa ja Euroopassa perinteisesti Yhdysvaltoja korkeammat polttoaineverot ovat muokanneet järjestelmästämme, luojan kiitos, vähemmän öljyaddiktin kuin rapakon takana. Nyt kuitenkin mielestäni vaikuttaa siltä, että kiinteän valmisteveron ja hinnan mukana muuttuvan arvonlisäveron ”hintamuutospuskuri” hidastaa muutosta suomalaisten kulutuskäyttäytymisessä.

Eli mitä tarkoitan?

Polttoaineen hinta Kiinteät verot Arvonlisävero Veroton hinta
1,000€ 0,627€ 0,180€ 0,193€
1,500€ 0,627€ 0,270€ 0,603€
2,000€ 0,627€ 0,361€ 1,012€
2,500€ 0,627€ 0,451€ 1,422€
3,000€ 0,627€ 0,541€ 1,832€

(Luvut Polttoaineveroprosenttilaskurista ja Wikipediasta)

Karkeassa esimerkissäni polttoaineen verottoman hinnan noustessa lähes kymmenkertaiseksi (0,193€->1,832€) suomalaisten ostama bensa kallistuu ”vain” kolminkertaisesti (1€->3€). Amerikkalainen järjestelmä reagoi varmasti voimakkaammmin markkinoihin. Suomessa olisi siis kiinteän valmisteveron sijaan kannattanut pyrkiä prosenttiveroon, kuten arvonlisävero. Näin markkinasignaalit tuntuisivat meilläkin vahvemmin.

On aivan samantekevää pitääkö hintakehitystä toivottavana, epätasa-arvoisena tai tuhoisana – se tulee tapahtumaan joka tapauksessa. Suomalaisten ja koko maailmaan pitää tottua uuteen todellisuuteen. Mitä nopeammin ryhdymme valmistautumaan siihen, sitä kivuttomampaa se on. Helppoa se ei tule olemaan missään tapauksessa.

Se mitä ei missään nimessä pidä tehdä on laskea polttoaineveroja. Tarjontaan verojen laskulla ei ole mitään vaikutusta. Kysyntää se vain lisäisi, eli alemman verokannan hinnat vastaavasti nousisivat nopeammin – polttoaineiden hinnan kun loppujen lopuksi määrittävät markkinat. Veroale hyödyttäisi vain öljyntuottajamaita ja jalostajia!

Ympäri Eurooppaa rekkakuskit ja kalastajat ovat osoittaneet mieltään korkeiden polttoainekustannusten vuoksi ja vaatineet veronalennuksia. Näihin vaatimuksiin ei tule taipua. Kuljetusyritysten tulee siirtää bensan hinnannousu hintoihin. Tämä pitkällä tähtäimellä vähentää kuljetuksia ja myös kuljetustarvetta, joka on vain tervettä ilmastopolitiikan näkökulmasta. Näin markkinatalouden pitäisikin toimia. Lyhyellä tähtäimellä inhimilliset kustannukset toki saattavat olla kovia, ja niitä voidaan lievittää, mutta 50 vuoden jänteellä tämä on vasta muutoksen alku.

Öljyhuippu on täällä ja tuore hintakriisi sen merkki. Todellisuus pitäisi avoimesti hyväksyä ja ottaa kaiken suunnittelun lähtökohdaksi. Meillä vihreilläkään ei ole varaa omahyväiseen ”told-you-so” -osoitteluun, ”peak oil” mullistaa myös meidän elämäntapamme.

(EDIT: Oil Drumissa mahtava kokonaiskuva öljyn hinnannousun syistä. Paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa. Elämme mielenkiintoisia aikoja.)

27
touko
08

raw vs. jpg + megapikseli-sota

Ostin viime syksynä vihdoin järjestelmäkameran räiskittyäni kesällä pari tuhatta kuvaa pokkarilla. Ajattelin ryhtyä ”harrastamaan” valokuvausta.

Matushkoja Moskovassa

Tarkoituksenani oli, ja on yhä, pitää valokuvaaminen harrastuksena – leppoisana sijaistoimintana hiukan samassa hengessä kuin valokuvaajaystäväni touhuaa musiikkia. Kuvaaminen on minulle ajantappoviihdettä, jolle muusikon hommissa on usein tarvetta; odotellaan keikkaa, sound checkiä, kulkuneuvoa tai sitten vain liikutaan paikasta toiseen. Perinteinen harrastus olisi tupaakin poltto, mutta körssyttelemisen aloittaminen tällä iällä (just 30v.) tuntui sen verran typerältä, että jotain muuta oli keksittävä.

Mutta kun tämäkin meinaa mennä överiksi. Illat kuluvat Sigman laajakulmalinssien ominaisuuksia vertaillessa ja parin viikon takaisella Pariisin reissulla otin lähemmäksi 2000 kuvaa. Vedin ainakin tyttöystävän pinnan kireälle. ”Pitääkö sun koko ajan olla kuvaamassa?”

Pitää, näemmä.

Tuloksia voi tsekkailla Flickristä. Itse pidän eniten seteistäni ”Ovia ja ikkunoita” ja ”Pintoja”. Sarjamuotoisuus, toisteisuus, saman idean etsiminen jostain uudelleen ja vertautuminen edellisiin tuntuu yksittäistä onnistunutta otosta antoisammalta. Ja molempia kohteita on kaikkialla tarjolla.

Kokeilin Pariisin reissulla ensimmäistä kertaa Aperture-softaa, joka osaa käsitellä myös RAW-tiedostoja. Kymmenen pistettä Applelle – aivan loistava ohjelma. Parhaiden kuvien seulominen massasta on tehty erittäin helpoksi. Lisäksi intuitiivinen, non-destruktiivinen editointi on todella yksinkertaista ja nopeaa.

Testasin sitten tietenkin myös RAW-formaatissa kuvaamista. En syttynyt. Valotuksen korjausmahdollisuudet ovat toki paremmat, mutta mitä amatööri sillä voittaa? Jpg-kuviakin kun pystyy aivan riittävästi muokkaamaan. RAW vain mahdollistaisi säätämisen määrän, joka on tarpeen, jos on vaikkapa taloudellisessa vastuussa kuvien onnistumisesta. Minä en ole, enkä halua olla. Kuvaan mieluummin samalle muistikortille 600 kuin 200 kuvaa ja mielestäni täydellistä valotusta tärkeämpää on, että voin ottaa enemmän kuvia, joissa on sitten mahdollisesti parempia hetkiä. Lisäksi kamerani (Nikon D70s) räiskii sarjakuvaus-moodissa selvästi nopeammin jpg:nä kuin NEF:nä (Nikonin oma RAW-formaatti). Tärkeää sitä täydellistä Cartier-Bresson hetkeä hakiessa…

Toinen tekninen kummastusta herättävä juttu on pientenkin pokkarikameroiden huikeat megapikselilukemat. Kymmentä, jopa kahtatoista, näkyy tavaantallajienkin käsissä, viittä kännyköissä! Ei mitään järjen hiventä. Ostin Nikonini täysin tietoisena, että siinä on ”vain” 6.1MP kun uudemmassa D80:ssä olisi ollut 10MP. Ken Rockwell selittää asian maanläheisesti. Käytännössä suuremmat megapikselit vain täyttävät muistikortin nopeammin sekä hidastavat prosessointia ja kuvien siirtoa tuomatta itse lopputulokseen juuri mitään lisäarvoa, jollei tarkoituksena ole printata yli A3-kokoisia kuvia. Eikö silloin kannattaisi joka tapauksessa kuvata filmille? Omat kuvani päätynevät lähinnä postikorttikokoon, sähköpostiin ja verkkoon, joten ”periaatteessa” minulle riittäisi n. 3MP:n järjestelmäkamera.* Järkkärin valitsisin siksi, että kameran optiikan ja kennon laadulla on väliä megapikselien määrästä riippumatta.

Valokuvaamisen estetiikka on myös mietityttänyt viime aikoina. Onko mitään järkeä ottaa postikorttikuvia omilta lomiltaan? Kiiltokuvia harrastettuaan kun tuntee aina olevansa valokuvaamisen suhteen samalla taiteellisella tasolla Thomas Kinkaden kanssa. Miten ottaa kuvia, jotka rikkovat sääntöjä? Mitä sääntöjä? Miksi esim. tämä epätarkka ja alivalottunut kuva mummosta miellyttää enemmän kuin tämä sinällään teknisesti onnistunut yökuva? Onko ylipäätään tarpeellista problematisoida mukavaa harrastusta ylettömällä pähkäilyllä?

On, näemmä…

Turistikohteissa olen tullut siihen tulokseen, että on paljon mielenkiintoisempaa ottaa meta-kuvia valokuvaavista turisteista kuin itse objektista. Esimerkkinä riemukaari, alkuperäinenkin heijastuu autosta ja taustalla loimuaa uusi.

Turistit kuvaavat Riemukaarta

(*Ja kyllä tämä lausunto kaduttaa vuonna 2040 kun katselen pikselimössöä seinän kokoiselta näytöltäni…)

24
touko
08

puoluekokouksessa

Anni Sinnemäki puhuu

Vihreä liitto kokousti männä viikonloppuna Mikkelissä. Asialistalla oli poliittista keskustelua, kannanotot presidentin valtaoikeuksiin ja Burman tilanteeseen sekä ikääntymispoliittinen ohjelma. Varsin leppoisaa siis. Ei henkilövalintojen draamaa eikä suuria tunteita. Ikääntymisohjelman muutoksistakin äänestettiin vain muutamaan kertaan.

Lähes huomaamatta jäi jopa päätös neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä puheenjohtajan valinnassa. Kukaan ei edes taputtanut sille. Mahtoivatko Pohjois-Karjalan edustajat ymmärtää asian tärkeyden?

Heikki ja Laura veivät Marskille kukkia

Lähes päähuomion saikin siten Vinon organisoima Mannerheim-patsaan kukitus kansainvälisen homofobian vastaisen päivän kunniaksi. Heikki ja Laura laskivat ruususeppeleen Marskin jalkoihin ja Jyrki Kasvi puhui eeppisesti. Aurinko paistoi. Hyvä pössis.

Jyrki Kasvi puhuu

Myös poliittisessa keskustelussa oli hyvä meininki. Vaalirahoitusskandaali kun oli juuri niin sanotusti iskeytynyt tuulettimeen… Oli mukava todeta olevansa oikeassa paikassa. Puolueessa, joka toimii kuten saarnaa. Tulenheimon Martti totesi myöhemmin baarityöryhmässä Vihreiden olevan ainoa arvo-puolue, muut ovat etu-puolueita. Analyysi on alunperin Jukka Relanderin ja mielestäni aika hyvin paikkansa pitävä. Jäljet näkyvvät puolueen vaalirahoituksessa.

Käväisin itsekin kaksi minuuttia puhujanpöntössä. Oli pakko avautua jälleen lempiaiheestani kulttuurin alueellisesta tasa-arvosta. Kukaan muu ei varsinaisesti puhunut kulttuuripolitiikasta, joten jonkun se oli tehtävä.

Höpisin jotakuinkin näin: (rekonstruoitu ranskalaisilta viivoilta)

Arvoisa puheenjohtaja ja hyvä puoluekokousväki!

Aion puhua hiukan kulttuuripolitiikkaa.

Meille Vihreille tärkeitä teemoja ovat moniarvoisuus ja tasa-arvo. Kulttuurin alalla näiden tavoitteiden toteutuminen on mielestäni jäänyt puolitiehen.

Ensinnäkin kulttuurin tuki keskittyy Suomessa erittäin epätasaisesti tietyille kulttuuriin lajeille. Hyvänä esimerkkinä klassisen musiikin orkesterilaitoksen kautta saama tuki. Suomessa toimii noin tuhat klassista ammattimuusikkoa kuukausipalkalla eri orkestereissa. Jazz-muusikkoja järjestelmä työllistää noin 20 ja kansanmuusikkoja 5!

Toiseksi kulttuuri keskittyy erittäin voimakkaasti vain suuriin asutuskeskuksiin. Hyviä esimerkkejä musiikin eri muotojen (mm. maailmanmusiikki ja jazz) lisäksi ovat nykytanssi ja vapaiden teatteriryhmien teokset, joita ei Helsingin ulkopuolella juuri voi nähdä.

Mahdollisuus kokea korkeatasoista elävää kulttuuria on mielestäni perusoikeus, jonka tulisi toteutua koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa. Oppia Suomessa voitaisiin ottaa vaikkapa muista pohjoismaista, joissa parempia ja tasa-arvoisempia järjestelmiä on toiminnassa.

Toivon Vihreiden hallituspuolueena ajavan aktiivisiesti monipuolisen epäkaupallisen kulttuurin toimintaedellytyksiä koko maassamme.

Kannattaa miettiä mitä suomalaisuus on ilman suomalaista kulttuuria! Lätkässäkin kun näköjään tulee turpaan vuodesta toiseen?

Jännitti ihan pirusti tuon puheen pitäminen. En ole virallisissa yhteyksissä paljon päätäni aiemmin aukonut. Vaikka haitarin kanssa esiintyy harva se päivä, on uusi tilanne aina tuntematon ja pelottava. Selvisin toivoakseni ihan kohtuullisesti.

Kaikkea ei ehdi kahdessa minuutissa sanoa. Täytyy yrittää viedä ilosanomaa eteenpäin muillakin keinoin. Vihreältä kulttuuripolitiikalta puuttuu hyvästä ja kohtuullisen tuoreesta ohjelmasta huolimatta fokus. Kulttuuri on semmoinen mukava kuorrutus, johon suhtaudutaan periaatteessa positiivisesti, mutta mitään konkreettista linjausta ei puolueen taholta ole viime aikoina näkynyt. (Toki Tatusotu-asian eteneminen on pitkälti vihreiden ansiota, mutta se ei ole suoraan kulttuuripoliittinen aihe.)

Mielestäni opetusministeriön musiikin alueellinen tarjonta -selvityksen ehdotukset pitäisi toteuttaa välittömästi. Summa, joka tähän vuosittain tarvittaisiin on naurettavan pieni suhteessa tuloksiin. Esityksen toimet näkyisivät voimakkaasti koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa, joiden suosimisesta meitä vihreitä usein syytetään.

Koko maan kattavat vaikutukset tekevät ehdotuksesta mielestäni Keskustankin agendalle sopivan. Järjestelmä myös mahdollistaisi monipuolisen toimijarakenteen (yksityisen ja julkisen rahoituksen yhteistyö), joten luulisi sen kelpaavan kokkareillekin. Voin luvata itse järkätä jotain tapahtumia Siilinjärvelle ja Nurmijärvelle, jos esitys menee läpi!

Kokouksessa myös aloitetettiin puolueen strategiatyö koko puoluekokousväen voimin. Meidät oli jaettu sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi työryhmiin, joissa käsiteltiin eri teemoja avoimesti. Omassa ryhmässäni pohdittiin puolueen kasvun problematiikkaa. Tuleeko vihreiden tavoitella 20% kannatusta? Jos kyllä, millä hinnalla? Tuleeko puolueen pyrkiä kasvamaan moninkertaiseksi jäsenmäärältään? Jos ei, miksi?

Yksiselittäisiä vastauksia ei tietenkään saatu, mutta keskustelu oli mielenkiintoista ja työryhmässä toimijat eri puolilta maata esittivät erilaisia näkökulmia, joille itse olisin varmasti ollut täysin sokea ilman tapaamista. Minun mielestäni vihreiden tulee tavoitella vähintään 33% kannatusta! Suurinpiirten sen verran ääniä saimme viime vaaleissa mm. Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä (Goddamn Hippies!) Eihän poliittisen liikkeen tavoite voi millään olla vain marginaalin merkityksettömänä rähisijäjoukkona pysyminen? Itse en haluaisi olla osa sellaista puoluetta.

”Välikokouksessa” tärkeää oli myös tavata ihmisiä, viettää aikaa hyvässä seurassa ja vahvistaa hyvää fiilistä syksyä varten. Siinä onnistuttiin erinomaisesti.

15
touko
08

musiikkikaupoilla

Kävin taas vaihteeksi hikeentymässä musiikkikaupassa.

Tarvitsin yksinkertaisen midi-kontrollerin, purkin, jossa olisi riittävästi nuppeja, värivaloja, koskettimia ja muita numikoita vaikuttaakseni uskottavalta isojen poikien joukossa. Eiku töitä tehdäkseni.

M-Audio Axiom 25

Olen seuraillut äärimmäisen heikosti midi-vehkeiden kehitystä. Ei ole ollut tarvetta moiselle sitten 90-luvun, joten olen antanut asian olla. Kaikkea ei voi seurata. Niinpä ajattelin päivittää tietojani musiikkiliikkeessä ja mahdollisesti ostaa hyllystä ensimmäisen asiallisen oloisen laitteen. Muutaman kympin hintaero nettikauppaan verrattuna ei minua hetkauta, jos saan laitteen heti käsiini.

Menin sitten Helsingin keskustassa sijaitsevaan Soundataan. Viitisen minuuttia odoteltuani palvelua rohkaistuin kysymään myyjän oloiselta nuorelta mieheltä tuotteita. Hän kuulemma oli vain ”työharjoittelussa eikä oikeasti töissä”. No, eipä siinä mitään jos vain saadaan asia hoidettua. Pisteet pojalle hyvästä yrityksestä, mutta enpä tullut siitä käynnistä hullua hurskaammaksi, olin selvästi paremmin selvillä markkinoilla olevista tuotteista kuin ”myyjä”. Liikkeen varsinainen Myyjä puhui puhelimessa kovaan ääneen kaverilleen koko sen ajan kun olin paikalla. Ironista kyllä, valitteli kuulteni huonoa fiilistään, joka oli tullut kun jokin edellinen asiakas oli pahoittanut mielensä toimimattoman purnukan takia. Kovaa on musakauppiaan elämä. Poistuin lähimmän kilpailijan puheille Musamaailmaan.

Musamaailmassa sain palvelua heti, valitettavasti heillä ei midi-kiippareita ollut tarjolla kuin yksi, Edirolin 49-koskettiminen malli, joka oli minun käyttötarkoitukseeni liian suurikokoinen. Toinen myyjistä tosin väitti minulle kirkkain silmin että ”Edirolilla ei taida mitään pienempiä kontrollereita oikeastaan ollakaan.”. Minuutin googlailun perusteella uskallan väittää päinvastaista.

Onko mikään ihme että saksalainen verkkokauppa Thomann on Suomen suurin musiikkikauppias?

Minä tykkään musaliikkeistä. Niiden täytyy euroni saadakseen tarjota vain muutama perusasia: asiantuntevaa palvelua ja kohtuullinen hintataso. Hinnat alkavat tiukan kilpailun ansiosta olla asiallisia kaikkialla, palvelussa olisi parantamisen varaa. Ei voi olla niin, että olen ”asiantuntevampi” kymmenen minuutin googlailulla kuin alan kauppias, puhumattakaan siitä, että myyjä jauhaa puuta heinää päin näköä. Olen valmis maksamaan useampia kymppejä extraa siitä, että joku googlailee puolestani ja tietää kertoa vaihtoehdoista!

Suomen tasaisesti parasta palvelua olen saanut hullulta vihtiläiseltä Jorilta, jonka pääosin netissä toimiva putiikki St. Paul’s Sound on hinnaltaan jopa Thomannia alhaisempi. Sähköposteihin vastataan välittömästi – nopeimmillaan on käynyt niin, että olen laittanut alkuillasta sähköpostia, saanut vastauksen keskiyöllä, varmistanut tilauksen saman tien ja olen aamulla herännyt Matkahuollon tekstiviestiin, että roinat ovat noudettavissa. Mitä tarvittiin? Asiantuntemusta ja hyvää palvelua. Pyhän Paavalin saundi on saanut minusta kanta-asiakkaan. Taidanpa tilata kiipparinikin sieltä.

 

EDIT:  Matkahuollosta tuli tekstiviesti perjantaina n. klo 15, että vehje oli perillä.

13
touko
08

vanhanen ja ideapark

HS uutisoi Matti Vanhasen kannattavan Ideaparkkia Vihtiin:

Hän perustelee mielipidettään sillä, että Nummelan alue tarvitsee lisää palvelualan työpaikkoja.

”Kaupan työpaikkojen keskittäminen sikin sokin kehäteiden varsille ei ole järkevää.”

Vanhanen sanoo blogissaan, että kannattaa ”yhdyskuntarakenteen eheyttä” voimakkaasti.

”Eheyden tärkeämpi mittari on eheys ihmisen kannalta. Eheyttä on se jos perheessä isä ja äiti käyvät töissä viiden–kymmenen minuutin päässä ja jos lasten päiväkoti ja koulu ovat lähellä. Eheyttä on se, että kaupat ja muut palvelut ovat samalla inhimillisellä säteellä.”

Jahas. Vai niin. Lukaisin kuitenkin myös Matin blogimerkinnän aiheesta. Sieltä voi halutessaan poimia toisenlaisiakin palasia:

Työpaikkoja olisikin kyettävä hajauttamaan olemassa olevan asutuksen suuntaan. Siksi olen ristiriitaisin tuntein seurannut mielenkiintoista keskustelua Ideaparkista ja Vihdistä. Nummelan alue tarvitsee palvelualan työpaikkoja. Palvelualat ovat pääkaupunkiseudun laajan alueen tärkeimpiä työllistäjiä ja kauppa on tässä hyvin tärkeässä roolissa. Kaupan työpaikkojen keskittäminen sikin sokin kehäteiden varsille ei ole sekään järkevää. Jos johonkin perustetaan tuhat kaupan alan työpaikkaa olisi asunnot löydettävä mieluimmin muutaman kilometrin säteeltä.

Mutta vastaavasti myös ministeri Vapaavuoren kannalle on ymmärrettäviä perusteluja varsinkaan kun ajateltu hanke ei sijoitu aivan Nummelan taajama-alueelle. Mutta huonekaluja ei jatkossakaan junalla käydä ostamassa – tosin Nummelan ratakin on etävisiona olemassa.

Minusta optimi ratkaisu kaupunkiseuduille ja niitä ympäröivälle maaseudulle on ns. hajakeskittävä malli, jossa myös työpaikkoja onnistutaan sijoittamaan kyliin ja Klaukkalan, Nummelan ja Lohjan ja Hämeenlinnan kaltaisiin keskuksiin. Toivon, että ministeriöt laatisivat perusteellisen selvityksen ”yhdyskuntarakenteen eheyden ekologiasta”. Katsottaisiin miten keskimääräinen hämeenlinnalainen, kuhmolainen, mikkeliläinen, oululainen, vantaalainen jne toimii viikottaisessa arjessaan. Nähtäisiin minkälaisiin etäisyyksiin hän joutuu arkielämässään, paljonko joutuu käyttämään aikaa liikenteessä ja miten hän käyttää energiaa asumisessa.

Eli kannattaako vai vastustaako Matti kaavamuutosta? Sitä on mielestäni täysin mahdotonta sanoa tuon kirjoituksen pohjalta. Ei se ainakaan HS:n otsikon mukainen täysin varma ja itsestäänselvä mielipide ollut. Hän vaikuttaa mielestäni kannattavan kuitenkin tiivistä yhteiskuntarakentamista, jossa päivittäiset tarpeelliset palvelut ovat mahdollisimman lähellä taajama-asutusta.

Loppujen lopuksi eivät kehäteiden Ikeat ja Bauhausit ole suurin yhteiskuntarakennetta hajottava tekijä – ei kai kukaan joka viikko huonekaluja osta? (Ja niiden mööpeleiden roudaaminen koteihin ympäri Suomen tapahtuisi paljon tehokkaammin keskitetyillä kuljetuspalveluilla kuin omilla henkilöautoilla…)

Paljon näitä suurempi ongelma on päivittäistavarakaupan keskittyminen asutuksen ulkopuolelle automarketteihin. Prismat ja Ideaparkit (, johon tulisi myös päivittäistavaraa) eivät ole kestävää kehitystä. Kauppoja ja kauppakeskuksia on erilaisia!

Vanhasen ajatus ”hajakeskityksestä” (voi luoja mikä termi) kuullostaa itseasiassa paljon mm. Soininvaaran suosimalta helminauhakaupungilta, joka on mahdollista rakentaa tehokkaaksi ja joukkoliikennepohjaiseksi.

Valitettavinta Vanhasen kirjoituksessa on se, että vaikka hän on hyväksynyt tosiasiaksi päästöjen vähentämisen tarpeen, hän näkee ratkaisun vaativan ”moottoriteknologian vallankumousta”.

Liikenteen kokonaismäärää on etätyöllä ja ”hajakeskittävällä” yhdyskuntasuunnittelulla vähennettävä, mutta se ei riitä. Tarvitaan mottoriteknologian vallankumous. Ja uskon sen tulevan. Toisen sukupolven biopolttoaineiden sekoittamisella bensan ja dieselin joukkoon saavutetaan jo pienilläkin pitoisuuksilla suurempi päästöjen vähennys kuin sinällää tarpeellisilla mutta äärimmäisen kalliilla uusilla raideliikenneratkaisuilla. Molempia tarvitaan.

Raideliikenneratkaisut eivät ole ”äärimmäisen kalliita” jos katsotaan hankkeiden kokonaistaloudellisuutta. Metrolla matkustaminen on matkustajakilometriä kohden Helsingin edullisinta matkantekoa. Luuleeko pääministerimme ”moottoriteknologian vallankumouksen” olevan ilmainen?

Pelottavinta silti on, että Vanhasen visio tuntuu perustuvan uskoon, että joku jossain kehittää uuden moottorin, viisasten kiven, jolla kaikki ongelmat ratkaistaan ja paska muuttuu kullaksi. Milloin se keksitään? Mitä se käyttää polttoaineenaan? Miten se voisi korvata fossiilisten polttoaineiden haaskauksen, jota tällä hetkellä harjoitetaan? Minä toivoisin, että valtakuntamme tärkeimmät päättäjät perustaisivat päätöksensä olemassaolevaan tieteeseen.

Tähän väliin pakko on heittää taulukko, josta näkee hyvin biopolttoaineiden mahdottomuuden nykyisillä kulutuksen määrillä. Sama koskee kaikkia muitakin ”vaihtoehtoisia energiamuotoja”, joilla autoja voidaan pitää liikenteessä.

Biofuels Compare

(Lähde: The Oil Drum.)

Merkittävät päästövähennykset ovat mahdollisia jo nykyteknologialla ja jopa täysin ilman uusia innovaatioita kunhan vain kaavoittamisessa pidetään pitkä linja koko ajan mielessä ja torpataan Ideaparkin kaltaiset älyttömyydet jo lähtöruutuunsa. Toivottavasti pääministerimme ei harrasta siltarumpupolitiikkaa koko seudun kustannuksella.

08
touko
08

statistiikkaa…

Sekä WordPress että Flickr antava mahdollisuuden tarkastella mistä ja paljonko liikennettä sivuille tulee ja mihin se kohdistuu.

Suurin osa liikenteestä on ennalta-arvattavaa; muutama blogilistalta, muutama google-readerista, jokunen muilta blogeilta. En ole varsinaisesti mainostanut tätä hiekkalaatikkoa missään, joten liikennemäärät ovat pieniä (tammikuussa parhaalla viikolla 556 ”viewiä”, keskiarvo n. 60 viikossa).

Hilpeyttä sen sijaan herättävät hakutermit, joilla blogini on löydetty. ”Enemmän bassoa” tai ”haitari mikitys” -haut vielä ymmärrän, mutta millä ihmeen ilveellä nimenomaan juuri tämä paikka löytyy hauilla:

– lapsiporno kuva

– suomen oltava varuillaan sillä ryssä

jeesuksen opetukset neekereistä

Etenkin tuo viimeinen herätti hilpeyttä. Ja mitä on tuolla ”varuillaan ololla” haluttu hakea? No, toivottavasti ovat kukin löytäneet tarvitsemansa…




twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: