Arkisto kohteelle helmikuu 2010

25
Hel
10

code is not law

Piraattihenkiset perustelevat usein tekijänoikeuksien muutospainetta ja etenkin sitä, että ns. jakamista ei voida mitenkään rajoittaa Lawrence Lessigin tunnetuksi tekemällä sloganilla ”Code is Law”.

Tällä tarkoitetaan pähkinänkuoressa sitä että internet-maailmassa koodi toimii kuin luonnonlaki – sitä vastaan on hyödytöntä taistella. Ja koska internetin pohjalla on yliopistojen välinen tiedonvälitysverkko, jonka päätarkoituksena oli tiedon levittäminen, on informaation jakaminen kuin ”cyber-todellisuuden” painovoima. Tästä seuraa esim. vaatimus ns. ”epäkaupallisen kopioinnin” sallimisesta. Sitä vastaan voi taistella, mutta tappio on silti varma.

Minun on täysin mahdotonta hyväksyä tätä lainsäätämisen peruslähtökohdaksi.

”Code is law” on helppo ratkaisu. Moraalinen vastuu siirretään omilta olkapäiltä. Sitä toistelevat tahot unohtavat kuitenkin sen tosiasian, että toisin kuin painovoima, jonka syntyyn ja voimakkuuteen meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa, internet on ihmisten välisten sopimusten lopputulos – keinotekoinen konstrukti, jonka rakennetta ja toimintatapoja me voimme halutessamme muuttaa.

Hallitsemmeko me internettiä vai internet meitä? Eikö meillä todellakaan ole mitään mahdollisuutta suitsia verkkojen verkkoa vaikka haluaisimme?

Elämme kulttuurista murrosta, joka on varmasti verrattivassa kirjapainotaidon yleistymiseen. Ja aivan kuten Gutenbergin aikaan, niin myös nyt yhteisten pelisääntöjen löytymiseen menee vuosia ja se ei varmasti ole helppoa. Toivoa sopii, että sopu löytyy kuitenkin nopeammin kuin mitä kului Gutenbergin painokoneesta (1439) ensimmäiseen tekijänoikeuslakiin (1710)…

Lainsäädäntöä ei tule luoda lähes sattumanvaraisesti syntyneiden teknisten reunaehtojen mukaisesti, vaan sen tulee perustua oikeudenmukaisuudelle – yhteiselle käsitykselle oikeasta, väärästä ja tasapainosta eri toimijoiden välillä.

Demokratiassa vallassa ovat toivottavasti ihmiset, eivät koneet.

Code is not law unless way make it so.

Mainokset
21
Hel
10

berndt arell on oikeassa ja väärässä

Kirjoitin tämän blogauksen jo viime kesäkuussa, mutta jätin sen silloin julkaisematta. Osittain siitä syystä että kirjoituksessa esitän laskelmia, jotka on pääosin vetäisty ”hatusta”, mutta tiedän oikean suuntaisiksi. Olisi mukavaa olla aina eksakti. Lisäksi kirjoitus on melkoisen poleeminen ”kiistakirjoitus”. Tästä ei kaikki varmastikaan tykkää.

Eilisten kymppiuutisten kulttuuriuutinen ”Suomen klassinen musiikki romahtamassa” sisälsi kuitenkin niin monta päätöntä yleistystä, että aiemmin hyllyttämäni kirjoitus tuli mieleeni.

Tämä blogaus ei ole suora vastine Maikkarin jutun väitteille, mutta saman aihepiirin ympärillä pyöritään. On aivan käsittämätöntä miten sokeita osa klassisen orkesterilaitoksen piirissä toimivista muusikoista on muiden musiikinlajien arvolle ja taloudelliselle asemalle maassamme.

Marie Antoinetten teatteri Versaillesissa.

HS uutisoi muutama kuukausi takaperin Kiasman ja taiteen keskustoimikunnan johtajan Berndt Arellin blogauksen valtion tuottavuusohjelmasta. Sinällään erittäin hyvästä ja asiapitoisesta artikkelista pomppasi silmiini kappale:

Kun taideorganisaatioihin sovelletaan tuottavuusohjelman tapaisia järjestelmiä unohdetaan usein se tosiasia, että taide ja sen tuottaminen eivät muutu samaa tahtia ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Teknologisia edistysaskeleita voi vain harvoin käyttää tehostamaan taideorganisaation toimintaa; ihmisten työpanosta voi harvoin korvata tekniikalla. Mozartin sinfonian soittamiseen tarvitaan edelleen sama määrä muusikoita, kuin sen säveltämisen aikoihin. Muun muassa tästä syystä ei työn niin sanottu tehostaminen onnistu taideorganisaatioissa kivuttomasti.

Berndt on oikeassa ja väärässä. Oikeassa hän on toki siinä, että sinfonian soittamiseen tarvitaan yhä koko joukko erittäin taitavia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä. Ja että valtion tuottavuusohjelman sokea juustohöylä on vain yksinkertaisesti huonoa johtamista.

Väärässä hän on siinä, etteikö kulttuurin ja musiikin kokonaisjärjestelmässä olisi tehostamisen varaa.

Suomalainen orkesterilaitos on poikkeus koko maailmassa. Voimme toki ylpeänä esitellä maailman kattavinta klassisen musiikin orkestereiden järjestelmää, mutta ainoa mahdollinen tapa järjestää kulttuuritarjontaa se ei ole.

Miten ”tehokkuutta” sitten voitaisiin nostaa?

Helppo ja liioitellun yksinkertainen esimerkki olisi soitattamalla samaa ohjelmistoa enemmän. Usein harjoitettu ohjelmisto esitetään vain kerran. Esim. Lontoossa sinfoniaorkesterit soittavat saman konsertin useina peräkkäisinä päivinä. Täysin vierasta klassisen musiikin maailmalle tällainen tuotantotapa ei siis olisi. Suomessa vaan ei väkeä riitä yhdessä kaupungissa usealle illalle.

Mutta miksi vaikkapa Espoossa, Tampereella, Lahdessa ja Turussa on kaikissa omat sinfoniaorkesterit? Eikö yksi ja sama kiertävä orkesteri voisi soittaa saman ohjelmiston peräkkäisinä päivinä neljässä kaupungissa? Tehokkuus nousisi orkesterin kuljetus- ja majoituskustannukset mukaanlukienkin mahdollisesti useita satoja prosentteja.

Tehokkuuden lisääminen nykyisen järjestelmän puitteissa rakenteita muuttamatta on erittäin vaikeaa. Radikaalin muutoksen tarve tulee kuitenkin hyvin ilmi vertaamalla nykyistä tilannetta vaihtoehtoiseen malliin valtakunnallisen musiikkitarjonnan järjestämisestä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Mikkeli, männävuotisen ”orkesterijupakan” kotikaupunki. Mikkelin kaupunginorkesterin vuotuinen budjetti (VOS(37%)+kaupungin osuus) on yhteensä noin 800 000€.

Mitä tuolla rahalla saadaan?

12 vakituisessa toimessa olevaa jousisoittajaa, kaksi toimistotyöntekijää ja 20-25 kausikorttikonserttia kuntalaisille. Yhden konsertin hinnaksi tulee näin ollen suurinpiirtein 32000-40000€. (Mikkelin orkesteri konsertoi kokonaisuudessaan yritys- yms. tilaisuudet mukaan lukien noin 50 kertaa vuodessa, mutta yritystilaisuudet eivät liene se syy miksi orkesteri on alunperin perustettu. Ja lisäksi silloinkin yhden konsertin hinnaksi tulee noin 16000€.)

Uskallan väittää, että toisin sijoittamalla, tällä samalla rahalla saataisiin Mikkeliin selvästi laajempaa ja jopa korkeatasoisempaa musiikki- ja kulttuuritarjontaa.

Mitä ”freelance” -toiminta maksaa tilaajalle Suomessa? (Arviot omiani.)

Kamarimusiikkiyhtye (esim. jousikvartetti): 3000-10000€
Jazzyhtye: 2000-6000€
Kansanmusiikkiyhtye: 2000€-6000€
”Popyhtye”: 2000€-8000€
Nykysirkusesitys: 4000€-10000€
Tanssiesitys: 1500€-20000€
Kamariorkesteri tai kuoro 10000€-40000€
Sinfoniaorkesteri 100000€-200000€

Hintahaitareiden alapää on esim. nuoria nälkäisiä tekijöitä, jotka lähtevät keikalle hiukan halvemmallakin, yläpää taas vastaavasti establisoituneita kansainvälisen tason artisteja. Tiedän kokemuksesta, että esim. kuuluisimmat ruotsalaiset kamubändit maksavat suurinpiirtein 5000€ kuluineen.

Jos siis olisin Mikkelin kulttuuridiktaattori ja käytettävissäni olisi nykyisen orkesteribudjetin kokoinen summa euroja, tilaisin kuntalaisten iloksi vuoden aikana esimerkiksi:

Tapahtumalaji Kustannus

Tapahtumia
Kamu ala 10 000,00€ 5
Kamu ylä 24 000,00€ 4
Jazz ala 10 000,00€ 5
Jazz ylä 24 000,00€ 4
Pop ala 10 000,00€ 5
Pop ylä 32 000,00€ 4
Nykysirkus ala 20 000,00€ 5
Nykysirkus ylä 40 000,00€ 4
Tanssi ala 7 500,00€ 5
Tanssi ylä 100 000,00€ 4
Kamarimusiikkikokoonpano ala 15 000,00€ 5
Kamarimusiikkikokoonpano ylä 40 000,00€ 4
Kamariorkesteri ala 50 000,00€ 5
Kamariorkesteri ylä 160 000,00€ 4
Sinfoniaorkesteri ala 100 000,00€ 1
Sinfoniaorkesteri ylä 200 000,00€ 1
Yhteensä: 842 500,00€ 65

9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Ja tämä erittäin suurpiirteisesti arvioiden.

Mikkeliläiset voisivat siis saada samalla rahalla enemmän, korkeatasoisempia ja monipuolisempia kulttuuritapahtumia kuntaansa. Uskoisin klassisen musiikinkin ystävien olevan tyytyväisempiä hahmotelmaani kuin nykytilanteeseen. Kuka ylipäätään jaksaa kuunnella viikosta toiseen saman pienen kokoonpanon konsertteja? En minä ainakaan.

”Freelance-pohjainen” tarjonta antaa mahdollisuuden myös erilaisille klassisen musiikin lajeille. Miten on Mikkelin modernin musiikin, vanhan musiikin, kuorokonserttien tai vaikkapa puupuhallinmusiikin tarjonnan laita tällä hetkellä? Hiljaista lienee.

Jos tilaajalähtöinen tukijärjestelmä olisi kuntien kulttuurituotannon perusmalli syntyisi Suomeen kulttuurituottajien markkinat, joista kuntien kulttuuritoimesta vastaavat sitten tilaisivat esityksiä. Käytännössä tämä tarkoittaisi vakituista ja laajaa kiertuetoimintaa. Vaikutukset voisivat olla yllättäviäkin, esim. korkeatasoiset, mutta helppojen lokeroiden ulkopuolelle sijoittuvat teokset pääsisivät vihdoinkin tukien piiriin.

Toisaalta järjestelmä antaisi myös kunnille mahdollisuuden profiloitua. Miksei vaikkappa Seinäjoella voisi olla usein erilaisia tango-yhtyeitä keikalla? Voisiko Turku luoda mainetta nykysirkuskaupunkina tai Oulu tanssin tyyssijana? Onko yhden muotin sovittava kaikille? Mikäänhän ei estäisi Lahtea keskittymästä Sinfoniaansa ja Kokkolaa tunnetusti laadukkaaseen Keski-Pohjanmaan kamariorkesteriin.

Tärkein ero nykyisen järjestelmän ja luonnokseni välillä on järjestelmän peruslähtökohta. Onko tarkoituksena tuottaa monipuolista kulttuuritarjontaa vai tarjota pysyviä kuukausipalkkaisia virkoja muusikoille? Onko kunta tilaaja vai tuottaja? Luodaanko rakenteita vai sisältöjä?

Klassisen musiikin suhteelliselle asemalle ja klassisten muusikoiden toimeentulon säännöllisyydelle ehdotukseni on tietysti heikennys. Mutta onko nykyinen järjestelmä todellakin niin ainutlaatuisen fantastinen, että se kannattaa säilyttää hinnalla millä hyvänsä? Miksei valtio tunnu olevan lainkaan huolissaan jazz-, pop ja kansanmuusikoiden toimeentulosta? Tanssijoista ja sirkustaiteiljoista puhumattakaan.

Suomalainen orkesteri- (ja teatterilaitoksen) raskaus ja sisältö ilmentää syntyaikansa yhteiskunnallista ideologiaa. 1970-luvulla vain klassinen musiikki nähtiin tukemisen arvoiseksi ja toisaalta ay-liikkeen mielestä vakituinen kuukausipalkkainen työ oli ainoa oikea hyväksyttävä tapa synnyttää työpaikkoja kulttuurialalle. Kumpikaan näistä perusteista ei ole enää aikoihin pitänyt paikkaansa.

Muukin kulttuuri tarvitsee tukensa ja toisaalta kuukausipalkkainen järjestelmä on täysin sopimaton monien taiteenlajien tukimuodoksi. (Miltä Seinäjoen kaupungin jazz-kvartetti eläkevirkoineen kuulostaa? Samat patut veivaamassa Autumn Leavesia joka viikko 35 vuotta Seinäjoen kaupungin jazzklubin nurkassa? Eipä kovin mielenkiintoiselta…)

Suomeen on luotava tukijärjestelmä, joka mahdollistaa nykyistä joustavammin taiteen tukemisen taiteenlajien omilla ehdoilla. Ja jos kulttuurin rahoitus on Suomessa nollasummapeliä, tarkoittaa tämä käytännössä klassisen musiikin rahoituksen selvää heikentämistä. Jos taas pelaamme nollasumma-plus -peliä, voidaan nykyinen järjestelmä säilyttää entisellään, kyllähän sekin korkealaatuisia lopputuloksia tuottaa.

Suuri pelkoni on, että järkähtämätön klassisen musiikin ”saavutettujen etujen” puolustus johtaa ennemmin tai myöhemmin koko järjestelmän hallitsemattomaan alasajoon huoltosuhteen heikentyessä ja klassisen musiikin arvostuksen laskiessa. Mikkelin valtuustoaloite orkesterin lakkauttamiseksi oli ensimmäinen lajiaan mutta ei varmasti viimeinen. Tämä olisi tuhoisaa kaikelle suomalaiselle kulttuurille, ei vain klassiselle musiikille.

Suomalaiselle uutta luovalle kulttuurille ”vapaapohjainen” järjestelmä olisi suuri mahdollisuus. On aikalailla päätöntä, että korkeatasoista suomalaista uutta musiikkia on helpompi kuulla muissa pohjoismaissa, Keski-Euroopassa tai jopa Japanissa kuin Suomessa! Kokemuksesta tiedän kysyntää löytyvän, kunhan taiteilijat vain saadaan suurten asutuskeskusten ulkopuolelle esiintymään.

21
Hel
10

elisa 36h beta

Vaihdoin viime syksynä laajakaistaliittymääni. Olin ollut tyytymätön Welhon paluukanavan nopeuteen jo pitkään ja kun Elisa sitten tarjosi suurinpiirtein samalla hinnalla ”kolme kertaa nopeamman” interswebin sekä verkkodigiboksin, jossa tallennustilaa on rajattomasti, ei vaihtopäätöstä ollut vaikeaa tehdä.

Palvelu on loistava. Verkkodigiboksin avulla ohjelmia voi tallentaa netitse missä vain, vaikka kännykällä bussissa. Lisäksi Elisan purnukan kautta pääsee kotisohvalta käsin lailliseen verkkovideopalveluun, jossa on yli 1000:n leffan valikoima. Vähänkö tätä oli odotettu.

Yllätyksekseni Elisasta löytyi vielä yksi lisäominaisuus: palvelun pystyi asettamaan ”äänittämään” kaikkia kanavia yhtäaikaa siten, että ohjelmat säilyivät näkyvillä 36 tuntia esityshetkestä. ”Jatkuva tallennus” muutti television katsomisemme täysin. Telkkarista tuli aina vain hyvää ohjelmaa. Ja jos jokin ohjelma oli unohtunut ajastaa, tai vaikkapa kaveri olikin yllättäen ollut aamu-tv:ssä, niin ei hätää – olihan pätkä joka tapauksessa tallessa.

Koko tv-kanavan konsepti muuttui. Tottakai useammin tsekkasin Teemalta kuin JIMiltä tulleet ohjelmat, mutta tv olikin yllättäen reaaliaikaisen 10 kanavan valikoiman sijaan satojen tv-ohjelmien paletti, josta pystyi valitsemaan mieleisensä. Olin aivan fiiliksissäni. Tulevaisuuden telkkari, täällä, tänään. Ihanaa.

Tämän aivan loisteliaan ominaisuuden ansiosta suosittelin Elisaa myös useille ystävilleni.

Männä viikolla Elisa sitten ykskantaan ilmoitti että palvelu lopetetaan 9.3.. Ja että se oli vain ”kokeilu” joka tapauksessa. Ärsyttää todella pahasti. Olihan siellä lukenut ”BETA”, mutta jotenkin sitä on tottunut siihen että BETA on jo toimiva palvelu, jota ei ainakaan vedetä kokonaan pois.

Elisan toimitusjohtajan mukaan taustalla oli ”erilaisia syitä”. Ensimmäinen itselle noussut ajatus oli tietenkin tekijänoikeudet. Onko tässä taas törmätty johonkin aataminaikuiseen sopimukseen, joka estää modernin palvelun?

Vaikka tekijänoikeudet saattavat olla päätöksen taustalla, voi syitä olla muitakin. Vaikea on keksiä millä tapaa tekijänoikeudet mahdollistavat Ylen Areenan ja Maikkarin sekä Nelosen netti.tv:t, mutta ei tätä palvelua, joka on käytännössä sama asia, mutta kuluttajan näkökulmasta vain helpommin toteutettu. Lisäksi voisin halutessani toteuttaa täsmälleen saman funktionaalisuuden nytkin – pitäisi vain nakutella jokainen ohjelma erikseen talteen ja vastaavasti poistaa seuraavana päivänä. Tai jos ohjelmoida osaisin, niin varmasti jokin skripti hoitaisi homman helposti Elisan verkkohallinnan kautta.

Vastaava TV-kaista -niminen palvelu on ollut pystyssä jo vuosia. Miten on sen laillisuuden laita? Onko oikeusjuttuja vireillä?

Syy saattaakin olla tekijänoikeuskysymysten lisäksi ”business-to-business” väännöissä. Ainakin kanavabrändien, joita kovapalkkaiset ohjelmajohtajat ovat rakkaudella vaalineet, näkökulmasta 36h-palvelu on tuhoisa: En minä katso enää ”Subia” tai ”Maikkaria”. Katson ja kuuntelen ohjelmia. Seuraan Tuomas Enbuskea, en Ylen Ykköstä – Ranskalaista kylää, en Yle Teemaa. Ja minulle on aivan samantekevää mihin aikaan ohjelmat lähetetään. Sisältö on tärkein.

Ei ole enää ”prime timea”, johon myydä kalliimpia mainoksia. Ja niiden yli kelataan aina.

Tätä teknisesti täysin mahdollista television murrosta vasten on hauska peilata porua FST:n ja/tai Teeman mahdollisesta lakkauttamisesta. Jälleen kerran valitetaan väärästä asiasta. FST ja Teema ovat turhia. Tärkeitä ovat ne erittäin laadukkaat sisällöt, joita noilla kanavilla on ollut tarjota.

Toivoa sopii, että Ylen uusi toimitusjohtaja tajuaa julkisen palvelun perusluonteen eikä edes yritä kilpailla kaupallisia vastaan laadukkaista ja kulttuurillisesti merkittävistä sisällöistä tinkimällä.

18
Hel
10

tanssin stoa

Tein tiistain kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa seuraavan ehdotuksen:

EHDOTUS

Kulttuuri- ja kirjastolautakunta päättänee edellyttää, että Kulttuurikeskus selvittää Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoan ohjelmistopolitiikan tanssilähtöiseksi muuttamisen edellytyksiä sekä mahdollisen muutoksen vaikutuksia talon muuhun nykyiseen käyttöön huhtikuun 2010 kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokoukseen mennessä.

Ehdotus hyväksyttiin, eli nyt virkamiehistö valmistelee huhtikuun kokoukseemme selvityksen Itä-Helsingin kulttuuritalo Stoan ohjelmistopolitiikan muuttamisesta tanssilähtöiseksi. Huhtikuussa asiasta sitten mahdollisesti päätetään. Aikataulu on tämä, sillä toukokuun kokous on ns. budjettikokous, jossa käsittelemme vuoden 2011 taloutta.

Ronja Verkasalo: DIS

Ajatukselle on tukea vihreässä valtuustoryhmässä ja olen keskustellut ideasta paitsi muiden lautakuntalaisten niin myös tanssin kentän toimijoiden kanssa. Kaikki eivät tietenkään ole täysin samaa mieltä kanssani, mutta keskustelu Tanssin talosta ja tanssin asemasta Helsingissä on mielestäni jo arvo sinällään. Pysyypähän päättäjilläkin nykytila mielessä.

Ohessa alustus, jota lähettelin sähköpostilla eri tahoille männä viikolla:

Taustaa:
Tanssi on musiikkiin ja teatteriin verrattuna Suomessa ”nuori” taiteenlaji. Ensimmäiset varsinaiset ammattilaisryhmät aloittivat toimintansa vasta 1970-luvulla ja toiminta alkoi vakiintua ja kasvaa vasta 1980-luvulla.

Valtion tukihanat laitettiin kuitenkin tiukasti suppuun 90-luvulla: teatterilaitosjärjestelmän piiriin pääseminen on uusille niin teatteri- kuin tanssiryhmillekin lähes mahdotonta.

Nykytilanne on siis se, että tanssin kentällä on suuri määrä lahjakkaita ja osaavia tekijöitä, jotka eivät voi tanssin tukijärjestelmien puutteen vuoksi työllistyä eli hyödyntää kallista koulutustaan. Erityisen epäreilu tanssin asema taiteena on, kun sitä verrataan perinteiseen teatteriin ja klassiseen musiikkiin, joihin luontevasti tanssi korkealaatuisena kulttuurina mielestäni rinnastuu. Esimerkiksi VOS-puolella varsinaiset tanssiteatterit (Zodiak&Tero Saarinen) saavat Helsingiltä 2010 yhteensä 279 000€ noin kolmen miljoonan euron tuesta. (VOS)-Teatterilain ulkopuoliset tanssiryhmät saavat talousarvioavustuksia vain 65 300€, teatterit 725 000€.

Tarve on moninkertainen.

Tanssialan toimijat ovatkin jo vuosikymmeniä koettaneet ajaa Helsinkiin ”Tanssin taloa” – valtakunnallista tanssin esitys- ja koulutuskeskusta, joka edistäisi koko alan toimintaa.

Vuonna 2008 Kulttuurikeskus valmisteli ”Selvityksen Tanssitaiteilijoiden työ- ja esiintymistiloista Helsingissä”.

Selvityksestä saa erittäin hyvän kuvan alan toiveista Tanssin talon suhteen ja tanssin asemasta ylipäätään. Suosittelen luettavaksi jos tanssi kiinnostaa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää! Todellinen ”page-turner”!

Selvityksen toimintaehdotuksista ensimmäinen on seuraava:

”Tanssin tilakysymysten kokonaisvaltaiseksi ratkaisemiseksi kehotetaan tanssin alan keskeisiä järjestöjä ja asiantuntijoita laatimaan esitys ns. tanssin talon hallintomalliksi ja rahoitussuunnitelmaksi. Suunnitelmassa tulee ottaa huomioon kansainväliset esimerkit ja eurooppalaisista tanssin taloista saadut kokemukset.”

Selvityksestä on nyt kulunut kohta jo kaksi vuotta eikä juuri mitään ole tapahtunut. Syitä on tietysti monia taantumasta hallinnon jähmeyteen. Alan taloudellisesta ahdingosta johtuvan resurssipulan myötä myöskään tanssikenttä ei ole saanut pakkaansa kasaan. Tanssi tarvitsee nyt kaupungin vetoapua.

Mikä sitten olisi mahdollista kaupungin tiukkojen budjettiraamien sisällä? Uutta suurta vain tanssille omistettua taloa on kaupungin mahdotonta ottaa yksin harteilleen. Erittäin vaikeaa se olisi valtionkin avulla.

Mielestäni olisi tarkasteltava jo olemassaolevan kulttuuritaloverkoston tarjontaa ja toimintatarkoitusta.

Helsingin kulttuuritalot (tässä yhteydessä Stoa, Malmitalo, Kanneltalo) rakennettiin 80-luvulta 90-luvun puoliväliin taiteen monitoimitaloiksi. Kaikille kaikkea kaikista. Tätä lähtökohtaa voisi mielestäni tarkistaa – talot ovat monellakin tapaa oman aikansa lapsia. Onko tämä toiminta-ajatus yhä paras tai ainoa mahdollinen?

Tässä tapauksessa tarkoitan erityisesti Stoaa, joka jo nyt on ”lähes tanssin talo”. Stoan pääsali on juuri sen kokoinen, jota selvityksen mukaan 87% toimijoista toivoo uuteen taloon. Jos katsoo Stoan pääsalin esityskalenteria tälle keväälle, on suurin osa tapahtumista tanssia ja nykysirkusta (erityisesti Cirko toukokuussa).

Lisäksi Stoassa on tällä hetkellä vähäisellä käytöllä oleva pienempi sali, joka soveltuisi erinomaisesti mm. nykytanssin lapsille ja nuorille suunnattuihin näytöksiin.

Annetaan Stoan erikoistua, fokusoitua – tehdä skaalana vähemmän, mutta paremmin. Luoda todellinen profiili tanssin talona! Jo talon markkinointi pääkaupunkiseudulla helpottuisi huomattavasti kun sillä olisi selkeä rooli. Samalla voitaisiin luoda Iiro Auterisen ehdottama ”virtuaalinen tanssintalo”, joka koordinoisi keskitetysti tanssin ammattilaiskentän harjoitustiloja ja edistäisi tanssin asemaa kaupungissamme.

Suurin ”mutta” ovat tietysti tarpeellisimmat lähipalvelut – eli mm. Stoan tarjoamat lasten kulttuuritapahtumat. En usko suurimman osan näistä sovittamisen taloon olevan mahdoton tehtävä. Lapsille suunnatuilla tanssiesityksillä tulee olla paikkansa myös tanssin talossa!

Tärkeintä alustavassa ehdotuksessani on kuitenkin sen toteuttamiskelpoisuus. Uutta rahoitustakaan ei välttämättä tarvita mahdottomia summia. Ja Tanssin talo voidaan lanseerata haluttaessa vaikka tammikuussa 2011.

Tietenkään Stoa tanssin talona ei ratkaise kaikkia ongelmia – erityisesti harjoitustilojen puute on paljon yhtä salia kovempi. Mutta se olisi realistisesti toteuttamiskelpoinen ensimmäinen askel kohti tanssille rakennettua omaa taloa, jollainen muista pohjoismaisista pääkaupungeista löytyy.

STOA olisi loistava tanssintalo versio 0.7 – täydellistä, kaikkien toiveet täyttävää taloa on lähes mahdotonta saada lähitulevaisuudessa. Tanssi kuitenkin tarvitsee kehittyäkseen uutta tukea NYT. Ja kaupungin oma tanssiin keskittynyt organisaatio kykenee ajamaan tanssin kehitystä tulevaisuudessakin paremmin kuin mikään tanssijoiden oma, hallinnon ulkopuolinen yhteenliitymä.

Tehdään tämä nyt ja upgreidataan sitten myöhemmin! Beta-versioiden kautta voittoon!

Yleisin pelko mitä tanssin kentältä olen ehdotukseni suhteen kuullut on se, että jos tämä ehdotus hyväksytään, niin tanssi jämähtää ikuisesti Itä-keskukseen ja mistään Stoaa laajamittaisemmasta infrasta tanssille ei voida enää edes unelmoida. Pelko on ymmärrettävä mutta mielestäni turha.

Suomalainen kulttuuripolitiikka on ollut ”seinävetoista”: jotta on voitu saada toimintabudjettia, on ensin pitänyt rakentaa talo ja palkata pysyvää henkilökuntaa. Erittäin pienillä budjeteilla pyristelevän nykytanssin asema on hyvä esimerkki tästä – ei taloa, ei resursseja. Onko tämä kuitenkaan ainoa, järkevin tai paras tapa luoda taiteellisia sisältöjä? Minun pelkoni on se, että tanssin sisältöihin (mm. harkinnanvaraiset avustukset ja kohdeavustukset) tarkoitettu raha valuisikin uudessa uljaassa talossa vahtimestareiden*, valo- ja äänimiesten palkkoihin eikä tanssin tekijöille.

Hallinnolliset esteet luovat vielä oman haasteensa. Siksi Stoa olisi tärkeä ensimmäinen askel kohta parempia resursseja. Sen raamien sisällä voitaisiin aloittaa ”virtuaalisen tanssin talon” kehitystyö, joka omalta osaltaan edistäisi tulevien tilaratkaisujen tanssimyönteisyyttä. Olen joskus puhunut ”tanssivirkamiehestä” hiukan Helsingin pyöräilyvirkamiehen tapaan.

Lisäksi mielestäni tanssin tilaratkaisun ei tarvitse välttämättä olla yksi fyysinen rakennus – tärkeintä olisi hallinnoida nykyistä rakennuskantaa siten, että se mahdollistaisi enemmän toimintaa.

Tällä viittaan mm. Kansallisoopperan alaisen Alminsalin käyttöön. 380-paikkainen sali Helsingin ydinkeskustassa, jossa on vain muutamia esityksiä viikossa! Välillä Ooppera on käyttänyt ensiluokkaista esityssalia vain harjoitteluun! Ja syy ääliömäiseen tehottomuuteen on vain hallinnollinen. Minun on vaikea hyväksyä tavoitteeksi jälleen uutta salikompleksia Töölönlahdelle ennen kuin Alminsali on otettu tehokkaampaan käyttöön.

Yksinkertainen nyrkkisääntö: mitä enemmän seiniä, sitä enemmän rahaa valuu sisällöstä tönöjen ylläpitoon!

Virtuaalinen tanssin talo voisi olla mukana mm. eilen uutisoidun ”maanalaisen museokeskuksen” suunnittelussa. Olemassa oleva ”virtuaalinen” rakenne ja Tanssin asemaa vahvistava Tanssin Stoa helpottaisivat black boxin ujuttamista myös noihin suunnitelmiin. Esittävien taiteiden vapaan kentän pitääkin hakea uusia yhteistyökuvioita ja malleja. Ei Helsinkiin tulla omaa vain nykysirkukseen, jazziin tai kansanmusiikkin keskittynyttä taloakaan rakentamaan.

Pahinta olisi jos tanssin kenttä nyrpistäisi nenäänsä ja jäisi odottelemaan täydellistä taloa supistuvien budjettiraamien todellisuudessa. Vaikka tanssijoiden koulutus tähtääkin pitkiin loikkiin, niin kaupungin hallinnossa niitä ei kyetä leiskauttamaan.

(*Helsinki käyttää kulttuuritalojensa vahtimestaripalveluihin noin 600 000€ vuodessa. Eli suurinpiirtein saman summan kuin koko vapaalle kentälle tarkoitettuihin kohdeavustuksiin. Minä haluan Helsingin työllistävän lisää taiteilijoita, en Palmian vahtimestareita.)

(EDIT: korjasin sanamuotoa väärinymmärrysten välttämiseksi ensimmäisen kuvan jälkeisessä lauseessa 25.2.)

15
Hel
10

kklk 2/2010

Kulttuuri- ja kirjastolautakunta kokoustaa huomenna 16.2. Harakan saaressa, joten saamme ensi käden tuntumaa talon toimintaan.

Olen myös yrittänyt selvitellä ko. rakennuksen sisäisen vuokran määräytymisperusteita. Kysymyksiä on paljon, toivottavasti niihin saadaan huomenna lisävalaistusta.

Harakan ”ongelmien” taustallahan on se kuuluisa ”Pajusen lista”, jossa kultturikeskus virkamiesvalmistelussa ehdotti säästökohteeksi taiteilijataloa.

Kulttuurikeskus kun maksaa tilakeskukselle vuokraa 136 528€ vuodessa ja taiteilijat tilavuokraa vastaavasti Kulttuurikeskukselle 45 500€. Kulttuurikeskukselle ”menoja” syntyy siis 91 028€ vuodessa. Sisäinen ylläpitovuokra, eli todellinen kulu, on suurin piirtein taiteilijoiden maksaman vuokran suuruinen. Laskennallinen kulu kulttuurikeskukselle syntyykin Tilakeskuksen laskemasta pääomavuokrasta.

Nykyinen pääomavuokra voisi olla perusteltu, jos rakennukseen olisi toteutettu kalliita remontteja. Rakennuksissa ei ole kuitenkaan tehty Tilakeskuksen ehdottamia mittavia korjaustöitä, vaan kunnostus on toteutettu työllisyystöinä todella edullisesti. Tilakeskuksen pääomavuokra ei siis perustu Harakan saaren todellisiin menneisiin tai tuleviin kustannuksiin vaan on täysin laskennallinen. Jos tällaisen syyn takia lakkautetaan näin loistavaa toimintaa, on jossain jotain pahasti pielessä.

Kokouksen esityslistalta löytyy mm. seuraavaa:

KIRJASTOTOIMEN JOHTAJA
2 Kaupunginkirjaston tilinpäätös vuodelta 2009

ok.

Kirjaston käyttömenot viime vuonna 61,29€/asukas ja aineistokulut 5,5€. Aineistoon saatiin 10% korotus. Hyvä. Pitäisi saada lisää.

Kirjastoja yhteensä 36, laitoskirjastoja 11 ja kirjastoautoja kaksi. Jos ajatellaan kirjastoa lähipalveluna, niin täytyy kysyä kirjastoautojen kustannuksista. Voitaisiinko palveluverkkoa täydentää kirjastoautoilla, jos jostain toimipisteistä joudutaan luopumaan tulevaisuudessa?

Plussaa kaupunginkirjastolle myös ensimmäisen ympäristöohjelman toteuttamisesta. Mm. energiansäästömittareita sai lainata! Erinomaista.

3 Lausunto valtuustoaloitteesta lapsiperheiden palveluiden lisäämisestä kaupan aukiolojen laajetessa

ok. Pääpointti:

Yleisesti kaupunginkirjaston asiakaspalautteissa toivotaan kirjaston aukioloaikojen laajentamista viikonloppuina eli perjantai-iltana, lauantaina ja sunnuntaina. Nykyisillä henkilökuntaresursseilla aukioloajan lisääminen viikonloppuina edellyttää arkipäivien aukioloaikojen supistamista.

Itsekin toivoisin ainakin joidenkin pisteiden aukioloaikojen laajentamista nimenomaan edellä mainittuina aikoina. Kirjasto 10, Rikhardinkatu, Kallio, Töölö ja Itäkeskuksen kirjastot ovat toimivia esimerkkejä. Valitettavasti juuri noista iltojen ja viikonloppujen aukioloista on ”helpointa” säästää sitten kun niitä säästöjä pakolla toukokuussa haetaan.

Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan kaupunginkirjastojen yhteistä asiakasrekisteriä koskevasta yhteistyösopimuksesta sekä asiakasrekisteriselosteesta ja informaatioasiakirjasta päättäminen

ok.

KULTTUURIJOHTAJA

2 Kulttuurikeskuksen vuoden 2009 tilinpäätös

ok. Muutamia huomioita ja kysymyksiä.

Kulttuuritoimen kulu per asukas oli 71,68€. Halvalla saadaan hienoa kulttuuria.

Kulttuurikeskuksen sitova toiminallinen tavoite, kulttuuri- ja taidetilaisuuksien määrä on ihan pöhkö mittari. Tavoite oli 1950 ja se ylitettiin reippaasti (2443 tapahtumaa). Tuohon lukuun sisältyy ihan mitä tahansa senaatintorin jättikonserteista intiimeihin runonlausuntapiireihin. Mitä merkittävää tämä mittari muka mittaa? Mikä voisi olla parempi toiminnallinen tavoite? Jollain tavalla sitä toivoisi että mitattaisiin myös laatua ja/tai vaikuttavuutta eikä vain lukumäärää.

Alueellisten kulttuurikeskusten salien käyttöpäivä tavoite on 150 päivää vuodessa. Määrä on tuntuu äkkiseltään alhaiselta – vain 41%! Voisiko yksityinen toimija toimia näin alhaisella käyttöasteella? Täytyy kysyä sisältyykö tavoitteeseen myös harjoituspäivät yms., jolloin ei ole esitystoimintaa, vai vain esitystoimintapäivät.

”Tietojärjestelmien kehittämiseen sekä Microsoft -lisenssien kustunksiin käytettiin yhteensä 165 306€”. Täytyy kysyä. Onko kustannus vuotuinen? Jos kustannuksia on mahdollista karsia siirtymällä Open Officeen yms. Open Sourceen, niin silloin sitä pitäisi selvittää.

Lisäksi mieleni tekee kysyä Savoy-teatterin ulosvuokrauksen tuloista. Savoyhan on ns. nettobudjetoitu yksikkö, eli se saa kaupungilta kiinteän köntän rahaa ja voi sitten hankkia lisää tuloja esim. vuokraamalla salia ulos. Viime vuonna tilaisuuksista noin kaksi kolmasosaa oli ulkopuolisten järjestämiä. Kaupungin tuki keskimäärin per tilaisuus oli hiukan yli 5000€ (800000€/156 tilaisuutta). Onko vuokra kaikille toimijoille sama? Itse näkisin mieluusti etusijalla ja halvemmalla hinnalla ”aidon kulttuuritoiminnan” ja toivottavasti kalliimmalla sitten vaikkapa Eastwayn pikkutuhmat pikkujoulushowt, joita Savoyssa muistaakseni on myös ollut.

3 Avustusten myöntäminen kansainvälisiin hankkeisiin

ok.

4 Kohdeavustusten myöntäminen, 2.jako

ok. Alppipuiston kesä -tapahtumasarjan tuet jaetaan nyt. Erinomaisia festareita ja hienoa toiminta Kulkelta

5 Raportti kohde-, lähikulttuuri- ja kansainväliseen toimintaan tarkoitetuista avustuksista 2009

ok.

8 Muut mahdolliset asiat

Tuon kokoukseen esityksen Tanssin taloon liittyen. Tästä myöhemmin lisää…

15
Hel
10

parkkihalleista

Männä viikolla uutisoitiin Helsinkiin suunniteltavan täyttä vauhtia uusia pysäköintiluolia sekä Katajanokalle että Taka-Töölöön. Näiden hankkeiden lisäksi ainakin Linnanmäelle ja Hakaniemeen suunnitellaan vastaavia laitoksia.

Vihreä perusreaktioni tällaisiin uutisiin on tietenkin negatiivinen. Miksi ihmeessä tuollaisia pitää rakentaa? Tarkoitushan pitäisi olla autoilun vähentäminen, eikä sen tukeminen uutta infraa rakentamalla.

Kuopiossa näkemäni sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä että oikein toteutettuna maanalaiset pysäköintilaitokset voivat olla kaupunkikuvaa merkittävästi parantava uudistus.

Kuopiossa toteutettiin ns. Toriparkki 90-luvun alkupuolella. Toriparkin valmistuttua kaikki pysäköinti kaupungin keskustan kapeilla ns. rännikujilla kiellettiin ja ne muutettiin pihakaduiksi, joilla tontille ajaminen on sallittua, mutta muuten niitä hallitsevat pyöräilijät ja jalankulkijat. Muutos on tehnyt Kuopion keskustasta mielestäni erittäin viihtyisän!

Samaa tulee vaatia myös Helsingissä. Jos (ja kun) pysäköintilaitoksia rakennetaan, tulee vastaavasti maan päällisiä pysäköintipaikkoja vähentää radikaalisti.

Esim. Taka-Töölöön suunniteltu 400-600 paikkainen halli mahdollistaa ainakin kolmensadan kadunvarsipaikan poiston. Tällöin osa pienemmistä välikaduista voitaisiin myös muuttaa pihakaduiksi.

Eikö tältä kartalta todellakaan löydy paikkaa pihakaduille?

Julkista rahaa pysäköintijärjestelyihin ei kuitenkaan pidä kaataa. Jos hankkeet ovat aidosti kannattavia, tulee rahoitus löytyä yksityiseltä puolelta. ”Laitostuva” pysäköinti nostaisi myös auton omistamisen kustannuksia Helsingissä. Ja hyvä niin. Kadut on tehty ihmisten liikkumista varten, ei peltilehmien lepopaikoiksi.

15
Hel
10

sisäisistä vuokrista

Sisäisen vuokrauksen periaatteen perustarkoitus on hyvä. Tilakustannusten pitää olla näkyvissä taseessa, jotta tilojen käyttöä voidaan ylipäätään tarkastella ja resursseja käyttää järkevästi. Populistinen sisäisten vuokrien kritiikki ei ole kovin kestävää.

Optimaalisesti järjestelmä ei kuitenkaan Helsingissä toimi. Kiinteistöviraston sisäisen vuokrauksen esitteestä:

Kaupungin tilan vuokraan vaikuttavat yhtäältä pääomakustannukset ja toisaalta ylläpitokustannukset. Vuokra muodostuu siis pääomavuokrasta ja ylläpito-vuokrasta.
Pääomavuokran osuus on suurin. Sillä on katettava korko, tontinvuokra ja
tilaan tehtyjen investointien poistot.

Ensimmäinen investointi tehdään, kun tila rakennetaan, ja seuraavan kerran investoidaan tilan peruskorjausvaiheessa. Pääomakustannuksiin sisältyvä korko tarkoittaa tuottoa, jonka tilan omistaja omistukselleen haluaa. Yksityiset omistajat asettavat omistuksilleen usein korkeammat tuottotavoitteet kuin kaupunki.

Ylläpitovuokralla katetaan kiinteistön jokapäiväisestä hoidosta, ylläpidosta
ja esim. energiakuluista aiheutuvat kustannukset.

(Tilakeskuksen sivuilta ei valitettavasti löydy tuota pdf-tiedostoa enempää tietoa sisäisten vuokrien määräytymisperusteista.)

Suurin ongelma kaupungin budjetoinnissa syntyy siitä, että sisäisiä vuokria käytetään paitsi kustannusten näkyvyyden vuoksi myös säästöihin pakottavana instrumenttina.

Esimerkiksi kulttuurikeskukselle asetettiin tälle vuodelle 1,5% säästötavoite. Tämä tavoite sitten puristettiinkin kasaan eri paikoista leikkaamalla. (Mm. Aino Ackten huvila)

Tämän lisäksi säästöjä kuitenkin aiheutti sisäisten vuokrien indeksinousu. Kaupunki siis puristaa säästöjä kahdella eri ruuvilla. Ongelmallista tämä on monestakin syystä:

Sisäisten vuokrien kautta säästäminen kohtelee hallintokuntia todella eriarvoisesti. Esimerkiksi opetus- ja kulttuuritoimi käyttävät lähinnä kaupungin omia kiinteistöjä, jolloin tämä aiheuttaa niille selvästi suuremman säästöpaineen kuin joillekin muille hallinnon aloille.

Toisaalta todellinen säästöprosentti ei tällä tavalla näy päättäjille valtuustossa. Jos halutaan että kulttuuritoimi vähentää 2,5% 1,5% sijaan, tulisi sen olla helposti ja läpinäkyvästi todennettavissa.

Sisäinen vuokra toimii kirjanpidollisena instrumenttina hyvin vain, jos vuokran korotukset otetaan täysimääräsisesti huomioon hallintokuntien budjettiraameissa. Nyt sitä käytetään ylimääräisenä säästöihin pakottavana peukaloruuvina.




twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: