paikallisdemokratiasta

Lokakuun kunnallisvaaleissa valittavien valtuustojen kokoa säätelee kuntalaki.

Helsingin valtuuston 85 jäsentä edustavat keskimäärin noin 6728:a kuntalaista. (Asukkaita Helsingissä oli elokuun lopussa 571 887.)

Lapsuuteni kotipaikkakunnalla Savonlinnassa (väkiluku 26 657) on 43 valtuutettua, eli jokainen valtuutettu edustaa noin 620:a henkeä.

Savonlinnan vierestä löytyy Enonkosken kunta (väkiluku 1652), jonka 17 hengen valtuuston valtuutetut edustavat keskimäärin 97:a asukasta.

Kun enonkoskelainen huomaa kunnassaan korjattavaa, tuntee hän oman valtuutettunsa erittäin todennäköisesti henkilökohtaisesti ja voi helposti ottaa yhteyttä. ”Muljuuttelepa Reijo siihe Kerjmäentien risteykseen oekee merkkilöitä ettei lapset jiä autoje alle!” ”Tokkiisa jo laetetaa!”*

Kehen helsinkiläinen ottaa yhteyttä? Ei ainakaan poliittisesti valittuun päättäjään. Eikä hallinnon toisaalta ole helppoa olla kontaktissa kaupunginosien asukkaisiin – esim. asukasyhdistykset kun ovat täysin epädemokraattisia nimbyily-keskittymiä.

Lähes seitsemän tuhannen ihmisen edustaja on jo huomattavan kaukana valitsijoistaan ja poliittiset päätökset etääntyvät kaupunkilaisista tarpeettomasti. Enonkoskelainen edustavuuden taso ei kuitenkaan ole toimiva ratkaisu pääkaupungille, vaikka 5885:n valtuutetun kokoukset Hartwall-areenalla voisivatkin olla mielenkiintoisia…

Toisaalta taas pääkaupunkiseudun ongelmista osa johtuu siitä, että yksittäiset kunnat ovat seudullisen hallinnon yksikköinä liian pieniä ja todelliselle metropolihallinnolle olisi tarvetta.

Hallinnollisesti Helsinki on jaettu seitsemään suurpiiriin.

 

(Kuva: Wikipedia)

 

Nämä Helsingin osat kuuluisivat itsenäisinä kuntina suurimpien suomalaisten kaupunkien joukkoon. Esim. itäisessä suurpiirissä asuu suurinpiirtein saman verran väkeä kuin Lahdessa, joka on seitsemänneksi suurin kaupunki.

Eikö ole mitään asioita, joita vaikkapa Kaakkois-Helsinki voisi hallinnoida itsenäisesti? Mikseivät kalliolaiset voisi päättää joistain Kallion seudun asioista? Miksi Vantaa saa kaavoittaa asutusta seuturakennetta turmelevasti?

Helsingin seutu tarvitsee sekä metropolihallintoa että laajempaa paikallisdemokratiaa.

*Anteeksipyyntöni kaikille enonkoskelaisille hirvittävästä murresekasikiöstä…

Advertisement

tassarna bort från sibbo

Eilinen Hesari kertoi sekä Keskustan hallituskumppaneiden että opposiotion haukkuvan pääministerimme kaavoitusvisiota.

Matti toki puolusti omaa näkemystään, mutta päivän paras poliittinen sitaatti saatiin kuitenkin RKP:n Stefan Wallinilta.

Sinnemäki kaipasi raideyhteyttä myös Sipooseen. Rkp:n puheenjohtaja Stefan Wallin pelästyi suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön tärvelemisestä. ”Kun pakkoliitos runnottiin läpi, luvattiin kunnioittaa kulttuuriperintöä.”

Mitämitämitämitä? Kulttuuriperintö? Pää räjähtää. Onko kiskoilla kulkeva liikenne jotenkin suomenruotsalaisuuden vastaista? Kunnon suomenruotsalainen ajaa omalla maasturilla? Mitä ihmettä Stefan oikein tarkoittaa?

Lyhyellä googlailulla löysin Wikipediasta artikkelin Knut Stjernvallista – Suomen rataverkon suunnittelijasta.

Knut Adolf Ludvig Stjernvall (8. syyskuuta 1819 – 17. huhtikuuta 1899) oli autonomian ajan merkittävin suomalainen sotilasinsinööri.[1] Hänen johdollaan rakennettiin Suomen ensimmäinen rautatie, ja hänen torjuttuaan tarjouksen tulla valituksi Suomen ministerivaltiosihteeriksi nimitettiin hänet Venäjän rautatiehallituksen päälliköksi.

—

17.7.1885 hänet määrättiin Venäjän kaikkien valtiollisten ja yksityisten rautateiden ylitarkastajaksi sekä Venäjän valtion rautateiden hallituksen puheenjohtajaksi.
Stjernvall loi Suomen rautateiden päärungon ja saavutti sillä merkittävän luottamusaseman Venäjän hallitsijahuoneessa. Siten hänestä tuli alan edelläkävijä myös Venäjällä, missä hänen nimensä on tuli yhtä tunnetuksi kuin Suomessa.

Eikö pikemminkin voisi sanoa rataverkon rakentamisen olevan hieno ja kunniakas osa suomenruotsalaista kulttuuriperintöä… Ja kyllä, metroa (tai jotain muuta raideliikennemuotoa) tulee rakentaa Helsingistä itään. Oikorata Porvooseen!

passi ja sormenjäljet

HS:n mukaan sisäministeriö haluaisi tulevaisuudessa passeihin tallennettavat sormenjäljet myös poliisin käyttöön.

En mielestäni kuulu pahimpiin rekisteri-pelkoisiin, mutta ehdotus tuntuu pelottavalta ja turhalta. Nykyisin sormenjälkiä kerätään vain epäillyiltä ja jo rikoksiin syyllistyneiltä. Onko olemassa jokin polttava syy miksi kaikkien tassut pitäisi saada rekisteriin? Olemmeko me kaikki epäiltyjä? Mitä seuraavaksi? Otetaanko neuvolassa DNA-näytteet? Moniko rikos jää ratkaisematta ja moniko ruumis tunnistamatta rekisterin puutteen vuoksi?

EU:n passiasetus ei vaadi, että sormenjäljistä perustetaan rekisteri. Myöskään työryhmä ei ollut yksimielinen, että sellainen tarvittaisiin Suomeen.

Mielestäni turhia rekistereitä kansalaisista ei kannata luoda vain sen vuoksi, että siihen tarjoutuu mahdollisuus.

”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi”

Tuoreesta Rondo-lehdestä löytyy Kare Eskolan kirjoittama juttu ”Nykyetno elää klubeilla”, jossa mm. allekirjoittanut pääsi haastateltavana kertomaan näkemyksiään kansanmusiikin tilasta. Kaiken sanomani takana seison, mutta muutamat ”soundbitet” ovat siinä määrin poleemisia, että parempi varmaan tarkentaa näin blogilla vielä mitä tarkoitin.

– Olisihan se hirveä menetys, jos kansanmusiikki typistyisi konserttisalimusiikiksi, sanoo kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi Hannu Oskala. – Se on niin paljon muutakin. Ja aika tärkeässä yhteydessä kaljaa juovaan kansaan.

Ei. Kalja ei ole elinehto kansanmusiikille. Ihan selvinpäinkin voi soittaa ja kuunnella. Mutta mielestäni myös vapaammassa klubiympäristössä pitää kansanmusiikkia olla kuultavissa – erilaiset yleisökontaktit synnyttävät erilaista musiikkia. Jos soitamme vain konserttisaleissa hiiren hiljaa pysyttelevälle yleisölle, etäännytään ko. musiikin alkuperäisestä esitystilanteista turhan kauas. Ei Otto Hotakaisen rytmikäs polkka-tyyli syntynyt kirkossa, soiton piti kuulua tanssin paukkeen ja ihmisten hihkumisen yli akustisestikin, siksi nykykorvaan jo turhankin voimakas jousen käyttö oli tarpeen.

Klubitoiminta tuntuu erittäin luontevalta kodilta suomalaiselle nykykansanmusiikille. Toki lajityyppi elää myös kesäfestivaaleilla, tanhuväen häissä, maakuntien haitarikerhoissa ja niissä ”intiimeissä konserteissa”. Mutta tulevaisuuden kannalta nuorten aikuisten kaupunkiarki on erityisen tärkeä kohde.

Ongelmana on, kuinka saada toimintaan jatkuvuutta. Nuoret huippumuusikot pyristelevät edelleen ilman vakiintunutta estrdia.

– Perinnearkkua ei kukaan jaksa pyörittää kymmentä vuotta pidempään vapaaehtoistyönä, arvoi Hannu Oskala. – Se on ensisijaisesti pilotti, joka näyttää valtiovallalle, että tällaiselle musiikille on sekä tarjontaa että kysyntää, eikä se edes maksa paljon.

Oskalan toiveissa on, että kun formaatti nyt on synnytetty, sille heltiäisi vakiintunutta tukea, ja huipputason nykyetno-osaajille saataisiin sellaisia keikkoja, joita olisi mukava sekä soittaa että kuunnella. Oskalalla riittää ideoita – valtio voisi vaikkapa kilpailuttaa ohjelmapalveluyrityksiä järjestämään kansanmusiikkikiertueita.

Käsittääkseni Britanniassa ainakin osa valtiollisesta kulttuurista toimii juuri näin; ohjelmatoimistoja kilpailutetaan tuottamaan erilaisia kiertueita. Näin raskasta byrokratiaa tarvitaan mahdollisimman vähän ja rahan käyttö keskittyy erilaisten kulttuurisisältöjen järjestämiseen. ”Kaupallisten ohjelmatoimistojen” käyttö ei kerro mitään sisällöistä – kyllä täysin ”epäkaupallisellakin musiikilla” on omat agenttinsa ja managerinsa, jos sille vain luodaan ”markkinat”.

Oskalan mukaan suomalainen orkesterilaitos on luonut muusikkostandardin, joka on poikkeuksellinen muusikkouden historiassa: muusikon, joka nauttii kuukausipalkkaa ja soittaa omassa orkesterissaan neljä konserttia kuukaudessa.

– Se on mukava formaatti ja auttaa asuntolainan saamisessa, ja on valitettavaa, että ne vakiintuneet edut on unohdettu muiden musiikin lajien edustajilta, polemisoi Oskala.

Kansanmusiikille hän ei kuitenkaan toivo samanlaista järjestelmää – ei uusia Tallareita:

– Freelancerius on tälle genrelle lähes elintärkeää, siis se että kokoonpanot ja esiintymispaikat vaihtelevat.

Ja huh. Älkää nyt kukaan vaan ymmärtäkö tätä lausahdusta siten, että haluaisin romuttaa koko nykyisen klassisen musiikin orkesterilaitoksen. Se on erinomainen järjestelmä siihen mitä se tekee: tarjoaa klassista orkesterimusiikkia kuultavaksi elävänä ympäri Suomen. Ja vaikka seuraavissa kappaleissa esitänkin tiukkaa kritiikkiä nykyiselle systeemille, täytyy muistaa, että orkesterilaitoksella on paljon positiivisia ”ulkoisvaikutuksia”, joiden arvoa ei voi taskulaskimella mitata. (Esim. kuinka parikymmentä muusikkoa/näyttelijää/tanssijaa vaikuttaa pienen paikkakunnan henkiseen ilmapiiriin, jonka mukaan vaikkapa korkeakoulutetut lääkärit saattavat valita asuinpaikkansa.)

Täysin ongelmaton järjestelmä se ei silti ole. Ravistelemiselle on tarvetta. Ja laitoksen puolustajien parista huokuva muutosvastarinta jo pelkälle kriittiselle tarkastelulle on mielestäni pitkällä tähtäimellä vahingollinen myös klassisen musiikin tulevaisuudelle Suomessa. 1970-luvun perusteluilla ja organisaatioilla ei pärjätä enää 2010-luvulla.

1. Klassista musiikkia on paljon muutakin kuin orkesterimusiikki. Tarjoaako nykyinen orkesterilaitosjärjestelmä parhaan kattauksen koko sitä kirjoa, mitä ns. klassinen musiikki pitää sisällään? Miksei jähmeän kuukausipalkkaisen järjestelmän ohessa (tai jossain päin Suomea tilalla) voisi olla myös ns. klassisen musiikin kiertuepohjaista toimintaa? Vanha musiikki, kamarimusiikki (klassisen musiikin pienkokoonpanot 2-8 henkeä), uusi musiikki ja solistien resitaalit joutuvat suotta paitsioon yksipuolistavan orkesterilaitoksen vuoksi.

2. Ns. klassisen musiikin orkesterisoittajat ovat valtion tarjoamien työtilaisuuksien ja pitkäkestoisten työpaikkojen suhteen kohtuuttoman paljon paremmassa asemassa kuin muiden musiikinlajien edustajat. Suomesta löytyy n. 1000 kuukausipalkkaista klassista muusikkoa, n. 20 jatsaria (UMO) ja 5 kansanmuusikkoa (Tallari). Tilanne ei ole kestävä. Onko mitään järkeä, että suuri osa eturivin jazzmuusikoistamme ansaitsee leipänsä opettamalla samalla kun klassiset muusikot voivat keskittyä soittamiseen? Ei.

3. Orkesterilaitosjärjestelmä keskittää musiikkitilaisuudet maantieteellisesti suuriin asutuskeskuksiin, vaikka lähes jokaisessa niemenmutkassa maassamme on jokin konserttitoimintaan soveltuva tila. (Kirkko, auditorio, jumppasali jne.) Kulttuurin kiertuetoimintaa kehittämällä voitaisiin korkeatasoisia elävän taiteen kokemuksia saada huomattavasti suuremmalle osalle väestöä. Maaseutu ei pysy elävänä pelkillä maataloustukiaisilla.

4. Orkesterilaitos on taiteen tuotantomuotona jähmeä ja ei sovellu kaikille musiikinlajeille sellaisenaan. Vaikka esim. Tallari on tehnyt hienoa työtä viimeiset parikymmentä vuotta, ei se kuitenkaan edusta sellaista kansanmusiikin kuvaa, joka mielestäni on elävintä ja tuoreinta. Freelancerius, jatkuva muutos, kehittyminen ja vaihtuvat kokoonpanot, jotka ovat mielestäni vahvasti sekä kansanmusiikin että jazzin ytimessä tuntuvat vastakohdalta kuukausipalkkaiselle eläkeviralle.

Viime aikoina on myös puhuttu paljon kulttuurialojen ylikoulutuksesta. Tavallaanhan tämä pitääkin paikkansa; nykyisellä kulttuurin tuen määrällä läheskään kaikille ei riitä koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Hyvä kysymys kuitenkin on, onko kulttuurin tuen kohdistuminen ja kulttuurin tuen kokonaismäärä kohdallaan maassamme? Ei kai kukaan voi väittää, että Suomessa olisi aivan liikaa kulttuuritilaisuuksia kautta maan? Kulttuurin valtakunnallinen tarjonta ei suinkaan ole yhtä laajaa ja monipuolista kuin Helsingin konserttikalenterista voisi päätellä. Pullonkaula on järjestelmän tarjoaman tuen muodoissa.

Jazzille, kansanmusiikille ja muillekin ”epäkaupallisen, mutta korkeatasoisen musiikin muodoille” tuleekin kehittää oma tukijärjestelmänsä, joka mahdollistaa konserttitoiminnan kaikkialla maassamme. Ja miksi rajoittua vain musiikkiin? Mm. maantieteellinen keskittyminen on musiikkia räikeämpää esim. nykytanssin saralla. Kulttuurin tuki pitäisi voida irroittaa laitoksista tiukkoine genrerajoineen, ja kohdistaa tilaisuuksiin.

Miltä näyttäisi ulkoistettu kulttuuri? Miksei kulttuuria voisi ulkoistaa? Täytyykö jokaisella kunnalla olla täysi koko kulttuurituotannon ketju palkkalistoillaan? Eikö asiantunteva tilaajaorganisaatio riittäisi? Onko kulttuuritoimen tärkein tehtävä taata kuukausipalkkaisia virkoja taidealoille vai tuottaa mahdollisimman monipuolisia ja korkeatasoisia tilaisuuksia kuntalaisille?

Itse asiassa ns. taiteen vapaa kenttähän on jo ulkoistettua, kunnille ja valtiolle äärimmäisen edullista taidetta. Hyvänä esimerkkinä hyvin tuntemani Tanssiteatteri Hurjaruuth, joka saa Helsingin kaupungilta vuosittain vähemmän tukea kuin mitä se maksaa Kaapelille (kaupungin kiinteistö) vuokrana. Kaupunki ei siis tavallaan tue Hurjaruuthin korkeatasoista esitystoimintaa eurollakaan.

Vapaa kenttä kunniaan ja rahoitus nousuun! Lukekaa koko juttu kamu-klubeista tuoreesta Rondosta. Hop!

pääministeri ja teknologian kehitys

Matti Vanhasen visio haulikolla ammutusta yhdyskuntarakenteesta on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Syystäkin.

On sinällään positiivista, että pääministerimme uskaltautuu keskustelemaan kaavoittamisen suurista linjoista avoimesti – sitä ei liikaa Suomessa harrasteta. Vanhasen puhe energiatehokkuuspäivillä Vaasassa 5.8.2008 antaa hyvän kuvan pääministerimme ajatusmaailmasta. Samat teemat ovat esillä myös HS:n jutussa:

Metrointoilun sijaan vastaus Suomen ilmasto-ongelmiin löytyy Vanhasen mielestä hänen ”hajakeskitetystä” mallistaan: ihmiset asuvat pienissä puutarhataajamissa, joissa työpaikat ja palvelut ovat lähellä kotia.

Matkat taitetaan sähköautolla ja busseilla.

”Tämä on ehkä se isoin ideologinen kiistakapula. Rakennetaanko tämä alue keskitetysti vai hajakeskitetysti.”

Vanhanen korostaa kannattavansa länsimetroa ja Kehärataa, mutta vain sen takia, että ne helpottavat liikkumista. Hiilidioksidista puhuminen niiden yhteydessä on näpertelyä.

”Yhteiskunta ei voi pettää itseään sillä, että ilmastotavoitteet saavutetaan rakentamalla muutama rata pääkaupunkiseudulle.”

Näpertelyä? Selvä. Mutta pääministerimme visio suomalaisten ilmastollisesti kestävästä liikkumisesta sähköautoilla on vastaavasti mielestäni täyttä haihattelua.

Pian markkinoille alkaa tulla myös sähköverkosta suoraan ladattavia sähköautoja, joiden latauskohtainen ajomäärä sähköllä nousee jo lähelle 100 kilometriä. Sähkön loppuessa moottori siirtyy automaattisesti käyttämään polttonesteitä.

Sähköautoilla voidaan saavuttaa merkittävä energiatehokkuuden nousu ja ne ovat kansalaisten kannalta mielekäs ratkaisu myös kustannusnäkökulmasta.

—

Akkujen lataukseen markkinat osaavat varmasti pian tuottaa myös aurinkokennoja ja tuulimyllyjä, jotka tuottavat lataussähköä silloin kun olosuhteet ovat otolliset. Ja kun autoa ei lataa samat lähteet voivat lämmittää taloa.

Pitkien etäisyyksiä Suomessa sähköautot mahdollistavat myös yhdyskuntarakenteen pitämisen monipuolisena.

Matin autoon sähkö tulee seinästä. Mistä sähkö tulee seinään? Ilmeisesti Vanhasen Suomessa™ energiaa tuotetaan nykyisen sähkön kulutuksen lisäksi myös kaikille autoille? Millä voimaloilla? Kun nykyisen energian kulutuksenkin kääntäminen laskuun vaikuttaa lähes ylivoimaiselta, niin miten ihmeessä CO2-vapaata energiaa riittää vielä kaikkiin suomalaisiin autoihinkin?

Lisäksi ”pitkien etäisyyksien Suomesta” puhuminen on sikäli harhaanjohtavaa, että pisimmät työmatkat Suomessa taitetaan pääkaupunkiseudun kunnissa. YTV:n sukkulointikarttoihin ja tilastoihin kannattaa tutustua.

Sukkulointi YTV-alueelle kehyskunnista vuonna 2005 (YTV)

Matin kotikunnan Nurmijärven asukkaista 53,1% sukkuloi töihin YTV-alueelle, näistä vielä suurin osa (29,6%) Helsinkiin saakka. YTV-alueelle sukkuloi päivittäin noin 140 000 henkeä. Erityisesti suuntien, joissa ei ole mitään rataverkkoa kehitys on todella huolestuttavaa. Työpaikat eivät siirry hajasijoitetuille peltolämpäreille vaikka pääministeri niin toivoisi. Kävelyetäisyyksien pikkukaupunki ei synny pääkaupunkiseudun viereen.

No, ehkäpä tämä ihmettely on turhaa. Mattihan visioi tulevaa, ei nykyistä tilannetta. Silti on mielestäni ongelmallista, että pääministerimme mielestä erään ilmastonmuutoksen kannalta keskeisen ongelmamme, liikenteen, haittojen vähentämisen tärkein keino on hänen mielestään vekotin, jota ei ole vielä saatu kuluttajille saakka, ja jolta puuttuu tuki-infrastruktuuri tyystin. (Puhumattakaan yleisimmistä akkuteknologian ongelmista, esim. lithiumin saatavuudesta jne.)

Ratkooko Kansanterveyslaitos AIDS-epidemiaa ”tulevaisuudessa keksittävällä rokotteella” vai valistuksella ja jo olemassaolevilla hoidoilla? Jätetäänkö syöpäpotilaat hoitamatta kun ”ihan kohta” keksitään varmasti jokin parempi hoitokeino kuin nykyiset sytostaatti-hoidot? Ei ratko ja ei jätetä. Planeetta on sairas ja ensiapu pitäisi aloittaa välittömästi olemassaolevalla tekniikalla. Tulevaisuudenusko on mukava asia, mutta valtakunnan johdon pitäisi perustaa pitkän linjan poliittiset linjauksensa ennemmin faktoihin kuin toiveajatteluun tekniikan kehittymisestä.

iranista

Saavuttiin reissulta tuossa sunnuntaina sitten.

Hieno reissu, mahtavia ihmisiä, uskomattomia paikkoja, hirvittävä liikenne, paska hallinto.

Täytyy kirjoittaa pidemmän kaavan mukaan kuvilla höystettynä jahka ehdin setviä a) ne 3010 kuvaa, jotka matkalla otin ja b) ajatukseni ko. maasta. Iran oli voimakas kokemus niin monella eri tapaa, että siinä riittää sulattelemista pitkäksi aikaa. Pakko kertoa kuitenkin heti muutamia kohtaamisia.

Iranilaiset juttelevat mielellään ulkomaalaisten kanssa. Suurin osa vuoropuheluista jää kuitenkin vaillinaisen kielitaidon vuoksi ”Do you like Iran?” – ”Yes, Iran is very beautiful.” -tasolle. Jokaisessa kaupungissa tapasimme kuitenkin myös erittäin hyvin englantia hallitsevia sekä nuoria että vanhempia ihmisiä.

Istuimme Isfahanissa näköalaterassilla vesipiippua tuprutellen (normaalia tupakkaa, mintun makuista) ja teetä juoden kun meitä halusi ”haastatella” nuori, noin 19-vuotias nainen. Neitiä tilanne jännitti, koska hän ei ollut aiemmin puhunut englantia ”aidossa tilanteessa” kenenkään ulkomaalaisen kanssa. Perheen isä taltioi hetkeä kännykkävideokameralla ja äiti seurasi sivummalta.

Nimet, iät ja sen että pidämmekö Iranista (”Yes, very beautiful.”) selvitettyään hän kysyi ammattejamme. Matkakumppaneitteni vastaukset (student, journalism, business, computers) saivat nyökyttelyä osakseen, mutta kun kerroin olevani ”professional musician, I play accordion” sain vastaukseksi todella aidosti hämmästyneen ilmeen lisäksi kysymyksen ”Are you kidding me?”. Myöhemmin olen harmitellut, että en älynnyt vastata nokkelammin, vaikkapa ”No, I’m not kidding you, propably I’m just kidding myself.”, mutta neidin kasvoilta kuvastunut 100% ällistys sai sillä hetkellä minut vain tyystin repeämään.

Syynä ihmetykseen oli todennäköisesti se, että kun me länkkärit varmastikin vaikutamme lähtökohtaisesti parempiosaisilta hän ei osannut kuvitella muusikon voivan olla siinä asemassa.

En löytänyt koko matkan aikana konsertteja mistään kaupungista vaikka yritin niitä etsiä mm. musiikkiliikkeiden myyjien kautta. Ainoat näkemäni muusikot olivat katusoittajia, jotka takuulla edustivat iranilaisen yhteiskunnan alempia tuloluokkia. Islamilainen hallinto ei hyväksy elävää musiikkia. Ei ainakaan rytmikästä ja mahdollisesti jopa tanssittavaa ja kansaan menevää musiikkia, jolla voisi olla syntisiä vaikutuksia. Mielenkiintoista kyllä lähes jokaisessa taksissa (,joita maassa on muuten todella paljon) radiosta raikasi paikallinen eurodiskotrancehumpan kaltainen muzakki.

Yazdissa tapasimme erittäin fiksun nuoren miehen (koulutukseltaan biokemia-insinööri Tehranin yliopistosta), jonka kanssa vietimme mukavan illan keskustellen. Ensimmäisen Suomi-yllätyksen hän aiheutti meille soittamalla mp3-soittimestaan ”Hard Rock Hallelujah” -kappaleen esimerkkinä diggaamastaan musiikista. Ei kuulemma tiennyt sen alkuperästä. Toisen, erittäin häkellyttävän yllätyksen koin kun uskaltauduin kysymään häneltä uskosta ja Islamista.

Lonely Planet -opas neuvoo meitä läntisiä agnostikkoja ja ateisteja kertomaan olevamme kristittyjä, jos uskoa kysytään, sillä sen mukaan ”uskonnottomuuden” käsite on niin vieras iranilaiselle kulttuurille, että todenmukainen vastaus aiheuttaisi turhanpäiväisiä vaikeuksia. Ilmeisesti ateismi myös yhdistetään vahvasti kommunismiin ja Neuvostoliittoon.

No, päätin kuitenkin uskaltautua uskontokeskustelun karikkoisille vesille. Kaveri kertoi ensin suhtautuvansa uskoon ”enemmän sosiaalisena juttuna”; viime vuonna hän ei paastonnut Ramadanin aikana kun kukaan työtoverikaan ei kärvistellyt, tänä vuonna hän viettää viikon Ramadanista perheensä kanssa, joten hän varmaankin paastonnee ainakin sen ajan.

Sitten Ali kertoi meille ”pitävänsä Muhammedia viisaana miehenä, joka kirjoitti monia hyviä asioita Koraaniin”, mutta että ”ei hän sitä Allahilta saanut”. ”You know I have read so much that I think that there might not be a god at all.” ”For example, have you read Sinuhe?” No, olimmehan me lukeneet. Hän kertasi meille opuksesta tarinan, jossa papit tappoivat nuoria naisia ylläpitääkseen omaa valtaansa.

Mutkia ajatuksen matkalla on jo aika paljon kun kuuntelee 3000 vuotta vanhan kaupungin 1000 vuotta vanhassa majatalossa kaveria, joka kertoo meille suomalaisen kirjailijan kuvittelemaa tarinaa muinaisesta Egyptistä, jonka ensimmäinen paikallinen imperiumi valloitti vuonna 525 eaa.