Muu musiikki mustikka

Kolumni julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 3/2011. Blogini säännöllisemmille lukijoille matsku lienee tuttua. Tunnustan, vähän copipeistasin vanhaa. (On siellä uuttakin seassa.)

Halleluja! Nyt se on valmis. Ja kohta täytetty. Musiikkitalo nimittäin. Ja komea on. Diggaan.

Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO suuressa konserttisalissaan ja pienempiä saleja täyttävät Sibelius-Akatemian konsertit. Hienoa! Kierros skumppaa kaikille!

Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:

”Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla.”

Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain reilusti 20 miljoonan euron paremmalla puolella.

Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.

Casa da Musica, Porto, Portugal. Todella wow-arkkitehtuuria.

Orkesterien ja SibAn lisäksi talon sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.

Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.

14.5. Musiikkitalon säätiö järjestikin “hyväntekeväisyyskirpputorin”. Ideana oli kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivottiin esityksiä:

”Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!
Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).

Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!”

Niinpä niin.

Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonen eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus hankitaan kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi. Tämä lienee sitä edelläkävijyyttä kulttuurin alueella.

Lahjoituksia puolestaan oli keväällä asia tiedustellessani tullut Mesenaatti-rahastoon vähän yli 10 000 euroa. 5% tuotto-odotuksella jaettavaa syntyy vuositasolla jo yli 500€! Nyt rillataan! Kierros skumppaa kaikille!

Tätä on kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.

Käväisin heinäkuussa keikalla Portossa Portugalissa, josta löytyy tuoreehko oma ”musiikkitalo”, Casa da Música. Keskustelin talon ”muun musiikin” ohjelmistosta vastaavan johtajan kanssa.

Kuulemma hänen käytettävissään oleva vuotuinen budjetti on noin pari miljoonaa euroa. Ja jälki oli myös sen näköistä.

Kesä-syyskuun ohjelmalehtisestä löytyi niin George Clinton, Laurie Anderson kuin Maria Schneiderkin. Huippuluokan jazz- ja maailmanmusiikkikonserttien lisäksi talossa järjestetään myös säännöllisesti aamuyöhön asti jatkuvia klubeja, joissa puolestaan raikaa DJ-pohjainen musa ja talon seinät välkkyvät vj-kuvavirrasta. Sisääntuloaulasta löytyi ”digitopia”, musiikkityöpiste, jossa kuka tahansa voi luoda musiikkia iMaceilla ja säännöllisesti järjestetään myös ilmaisia elektronisen musiikin työpajoja.

Kyllähän tuolla oli ihan kiva veistellä.

Kateus iski. Miksei meillä?

Älkää ymmärtäkö väärin; Sibelius-Akatemia toki tuottaa Musiikkitaloon laajan kirjon korkealaatuista konserttitarjontaa. Kuitenkaan yhtälöllä ”Sibelius-Akatemia = muu musiikki” ei pitkälle pötkitä, vaikka rakas laitoksemme tuntuu toisinaan niin kuvittelevan.

Ja taas puhtaan markkinatalouden ehdoilla ”muun musiikin” konserttien liput ovat niin pirun kalliita, että ”kaikille avoimesta” Musiikkitalosta puhuminen kannattaa lopettaa saman tien. (Itseasiassa Musiikkitalon ulosvuokraushinnoilla ”muun musiikin” konsertteja ei Musiikkitalossa oikein edes kannata järjestää. Mutta siitä riittää narinaa toiseenkin kolumniin.)

Toivottavasti olen väärässä ja lähitulevaisuudessa löydetään poliittista tahtoa tuoda uuteen uljaaseen Musiikkitaloon monimuotoisempaa ohjelmistopolitiikkaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä se ei tule onnistumaan.

Advertisement

Laita mun lauluu lujemmalle!

(Kirjoitus on julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan lehdessä SAYmaassa 1/2011)

Uudessa uljaassa musiikkitalossa on akatemialaisille tarjolla mullistava uutuus, joka on jäänyt suuren salin säihkeen varjoon: Black Box, ”musta laatikko”, muunneltavalla katsomolla varusteltu teatterikäyttöönkin soveltuva tila.

Se on Sibelius-Akatemian historian ensimmäinen äänentoiston tarpeet huomioiden suunniteltu sali.

Mukan kasvatti Lauri Schreck Puhuri-yhtyeensä kera keikalla.

Kyllä, Kamarimusiikkisalissa ja Feeniksillä on ”peeaat”, mutta ei, niitä kumpaakaan ei ole rakennettu vahvistettua musiikkia varten. R-talon kuppilaa ei ole oikeastaan suunniteltu mitään musiikkia varten – siitä pitävät huolen jo kylmälaitteet. Toki elektroakustisen musiikin ystävät kuulevat siinäkin surinassa yläsävelsarjoja, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kuitenkin Sibelius-Akatemian opiskelijoista noin puolet, eli muka-, kamu- ja jazz-osastot ovat jo vuosikymmeniä soittaneet musiikkia, joka kaipaa äänentoistoa. Ja ns. ”työelämässä” lähes kaikki esiintymiset ovat vahvistettuja.

Nykytilannetta voikin verrata siihen, että Sibiksen klassiset pianistit joutuisivat soittamaan konserttinsa tumpussa luokkahuoneessa Hellas-pianolla flyygelin ja konserttisalin sijaan. Piireissä puhuttaisiin kulttuuriskandaalista.

Mutta parannusta tilanteeseen on siis luvassa. Hyvä, oli jo aikakin! Saanko esitellä, 2010-luku – Sibelius-Akatemia, Sibelius-Akatemia – 2010-luku.

Yhtä kuitenkin jäi uupumaan: musiikkitalossa ei ole äänentoistolle suunniteltua harjoitussalia, eikä bändiluokkaa, johon olisi suunniteltu hankittavaksi kunnollinen monitori-järjestelmä.

Kun musiikkia soitetaan vahvistetusti instrumenttien oma akustinen ääni (jos sitä edes on) jää helposti salia varten tarkoitetun signaalin jalkoihin. Tarvitaan monitoreita, niitä lattian rajassa vaanivia mustia laatikoita, joiden päälle rokkikukot lajityypilleen ominaisen käytöksen mukaisesti nostelevat karvaisia kinttujaan.

Vahvistetusti soittaminen ja hyvän monitorisoundin luominen on usein vaikeaa: muusikon pitää ymmärtää mistä kaikista osatekijöistä kokonaisuus muodostuu ja tietenkin välittää informaatio vielä monitorimiksaajalle kielellä, jota molemmat ymmärtävät. Tämä kaikki mahdollisimman nopeasti yleisön jo kärkkyessä ovien takana.

Toisin sanoen, vahvistetusti soittaminen on osa nykyaikaista muusikkoutta ja taito, jota pitäisi opettaa. Tällä hetkellä koulutus kuitenkin valmentaa opiskelijoita lähinnä varoittavan esimerkin avulla.

Pitskun bändiluokissa harjoitellaan vahvistettua musiikkia ns. laulukamoilla. Laitteistoa voi kuvailla äänentoiston Hellas-pianoksi – lopputulos on tasaisen kehno. Moni opiskelija kohtaakin kunnollisen monitoroinnin ensimmäistä kertaa vasta keikalla. Suostuisivatko pianon A-kurssin suorittajat soittamaan ensimmäisen kerran Steinwaylla vasta tutkintopäivänään?

Äänentoistoa tulisi ajatella instrumenttina. Sitäkin pitää osata käsitellä ja sitäkin pitää harjoitella. Ja Suomen ainoan musiikkiyliopiston tulisi tarjota opiskelijoilleen parempi mahdollisuus tutustua sen saloihin jo opintojensa aikana.

Hannu Oskala
kirjoittaja on kansanmusiikkiosastolta valmistunut musiikkialan moniottelija

maisteriksi

On tullut pidettyä vähän taukoa bloggauksesta.

Kesäkuun alussa intensiivisempään kirjoitteluun liittyi uhkaava opintojen päättyminen; venytin viime tippaan saakka muutaman puuttuvan esseen kirjoittamista ja edessä odottaneen työn pakoilu vapaaehtoisen kirjoittamisen pariin onnistui paremmin kuin hyvin. 18.6. sain kuitenkin viimeiset esseet palautetuksi ja kansanmusiikin maisterin papereiden pitäisi kolahtaa luukusta elokuun alussa.

Täytynee joku päivä kirjoittaa taas laajemmin kansanmusiikin koulutuksen ja establisoituneen marginaalimusiikin ongelmista, mutta nyt ”valmiina” on kiitoksen paikka.

Opiskelin siis Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla syksystä 1999. Vuonna 2003-2004 hoidin siviilipalvelukseni, joten akateemisille opinnoille tuli kestoa seitsemisen vuotta.

Kamu-osasto on aivan loistava laitos. Opiskelijoihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti ihmisinä, taiteilijoina, persoonina, joita ei pyritä pakottamaan mihinkään tiettyyn muottiin, vaan (ehkä jopa liiallisestikin) painotetaan oman persoonallisen tyylin ja taiteen etsimistä.

Minun on vaikea kuvitella toista musiikkialan opinahjoa Suomessa, jossa vapaus tuottaa juuri sitä mitä itse haluaa olisi yhtä laajaa. Sekä sisään otettavien nuorten ja jo valmistuneiden taiteilijoiden kirjo kuvastaa hyvin tätä monipuolisuutta. Osastoltamme on valmistunut mm. maailmanluokan avant-garde -improvisoijia (Kimmo Pohjonen), kotimaisen perinteen taitajia (Piia Kleemola, Arja Kastinen, Lassi Logren), uutta perinnemusiikkia luovia solisteja ja bändisoittajia (Jouko Kyhälä, Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Petri Prauda, Antti Paalanen, Antti Järvelä, Esko Järvelä, Timo Väänänen, Johanna Juhola), kuoron johtajia ja kuoromusiikin säveltäjiä (Ilona Korhonen, Tellu Virkkala) sekä työllistettyjä teatterimuusikoita (Taito Hoffren, Jarno Tastula). Kaikki persoonallisia, omaleimaisia ja alansa huippua edustavia taitelijoita. Uudemman kansanmuusikkosukupolven osaamisen tasosta kertoo sekin, että suurin osa mainitsemistani nimistä voisi kuulua lukuisiin eri jaotteluihin. Osastomme ei tuota liukuhihnaosaajia vaan käsityönä valmistettuja uniikkikappaleita.

Kansanmusiikkiosasto on Sibelius-Akatemian outo anarkistisiipi; laitos, jota ei varmasti enää 2000-luvulla perustettaisi. Omien opintojenikin alun jälkeen osaston opinto-ohjelmaa on tiivistetty, työnnetty tiiviimmäksi 5,5 vuotiseksi paketiksi, joka vääjäämättä johtaa vapauden ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Toisaalta tiukemmat raamit erityisesti opintojen alkuvaiheessa saattavat helpottaa opintojen määrätietoisessa harjoittamisessa. Toivottavasti laaja vapaus ja uuden etsiminen kuitenkin jatkuvat Akatemialla.

Osaltaan juuri suuri vapaus työskennellä kuten haluaa johti ainakin omalla kohdallani suureen työn teon määrään koulun käynnin ohessa. Tämä varmasti verotti määrätietoista omaa harjoittelua ja haittasi varmaankin osaltaan opintojani, mutta en osannut silloin (enkä vieläkään) nähdä työskentelyä kentällä haitalliseksi omassa kehityksessäni muusikkona. Ketä haittaa se, että opintoni myöhästyivät muutaman vuoden koska sävelsin ja soitin musiikkia maailmalla? Olisiko ollut parempi jättää työt tekemättä ja olla nyt, valmiina maisterina, vailla suhteita ja kentän tuntemusta, jotka mahdollistavat työskentelyn muusikkona. (Asia olisi tietysti eri, jos olisin seissyt Mäkkärin kassalla.)

Musiikki kun ei ole mitään aivokirurgiaa – kukaan ei keikalla kysy papereita. Toisaalta oppiminen ja uuden opiskelu ei lopu papereiden saamiseen.

Viime vuosien pyrkimys opintojen rajaamiseen haittaa myös mielestäni erilaisten ihmisten huomioon ottamista. Apinakin oppii soittamaan kunhan vain pidetään kopissa riittävän pitkään, mutta muusikoksi ja taiteilijaksi ei hermeettisesti suljetussa kammiossa tulla. Omalla kohdallani kypsyminen vei vuosia ja mielestäni tärkein kasvuni oli henkistä ja tapahtui P-talon ulkopuolella.

Ehkäpä ajatus siitä, että maisterina ihmiset olisivat ”valmiita” onkin päätön ja tulevien 5,5 vuoden ”broilerimaistereiden” valmiudet ovat juuri oikeat. Jää nähtäväksi. Kansanmusiikin maistereiden työllistymistä koulutustaan vastaaviin tehtäviin kannatanee seurata tulevina vuosina tältäkin kantilta.

Mutta nyt siis Suuri kiitos professorillemme Heikki Laitiselle, jonka ideologista linjaa osastomme noudattelee. Aiemminkin olen tainnut mainita tällä blogilla, että oma sukupolvemme on liian mukautuva; konformistinen. Otamme olosuhteet valmiiksi annettuina, sopeudumme, hyväksymme, emme pyri muuttamaan lähtökohtia. Vaikka en kaikkia Heikin ajatuksia allekirjoitakaan olisi omalla ikäluokallani mielestäni paljon opittavaa 60-70 -lukulaisten ”kapinallisuudesta”, tietystä kaikkeen toimintaan sisäänrakennetusta anarkismista ja idealismista. Kassothan, jos jotain vaikka saataisiin heräteltyäkin…

Kiitokset myös opettajilleni (mm. Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Marjut Tynkkynen, Mika Väyrynen, Heikki Valpola, Timo Alakotila, Merja Ikkelä, Tapani Varis, Olli Varis, Pekka Jalkanen) ja osaston henkilökunnalle (mm. Anne Etelätalo, Hannu Tolvanen). Kansanmusiikkiosasto on mahtava paikka oppia. Erityiskiitos Sinikka Kontiolle, joka painosti saattamaan kirjallisen lopputyön valmiiksi ajoissa.

äänentoistamisesta

On taas viime viikkoina tullut harrastettua hiukan enemmän äänentoistotöitä.

Miksasin mm. viime viikon keskiviikkona Sibelius-Akatemian kamarimusiikki-salissa Outi Tarkiaisen sävellyskonsertin. Muusikot loistavia, biisit hyviä, laitteet laadukkaita, roudaus kohtuullinen ja palkka hyvä. Silti olin pettynyt omaan panokseeni. Mikä vialla siis?

Koko äänen vahvistamisen tarve ja mielekkyys.

Miksi äänentoistoa käytetään? Mihin se sopii ja mihin se ei sovi?

PA (public address) -järjestelmät ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Enää miksaaminen ei ole pelkkää äänen kantavuuden lisäämistä ja kiertojen väistelyä vaan oma osansa kokonaistaideteosta, jonka muusikot ja äänisuunnittelija/miksaaja yhdessä luovat. Hämmentävä kulttuurillinen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa vahvistusta käytetään myös tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi lainkaan.

Sibiksen kamarimusiikkisali on hyvä esimerkki; Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteen toisessa kerroksessa sijaitseva pieni (n. 150 henkeä vetävä) sali, joka on akustisesti loistelias. Siellä on todella ilo soittaa – seinät heijastelevat kauniisti ja monipuolisesti ja varsinaisia häiritseviä sävyjä ei ole. Ääni myös leviää akustisesti kohtuullisen tasapainoisesti kaikille istumapaikoille. Yleisö – usein suurelta osin joko Akatemian opiskelijoita tai opettajia – istuu ja kuuntelee hiiren hiljaa musiikkiin keskittyen.

Klassisen musiikin konserteissa, jonka perinteisiin äänen vahvistaminen ei kuulu en ole nähnyt kamarimusiikkisalissa kertaakaan käytettävän vahvistusta. Soittajat säätelevät itse balanssiaan.

Kansanmusiikki- ja jazz-konserteissa samassa paikassa äänentoisto taas on vakio. Miksi?

Syitä lienee useita:
– Jazz- ja kansanmuusikot keikkailevat tavallisesti paikoissa, joissa musiikki vahvistetaan. Ammattimuusikolle äänentoistosta tulee vähitellen normi, ei poikkeus. Sen tarvetta ei edes kyseenalaisteta.
– soittimien väliset voimakkuuserot ovat jatsissa ja (uudessa) kansanmusiikissa suurempia; laulajan ja rumpalin tai haitarin ja kantelistin on vaikeampaa soittaa balanssissa akustisesti
– soittimen sointi-ihanne ei ole enää ”akustinen” vaan levyjen kautta opittu, ”lähimikitetty” sointikuva. Esim. kielisoittimet (mandoliini, kitara, cittern) eivät ”helise” akustisesti yhtä ilmavasti kuin mikitettynä ja kevyesti kompressoituna. Sama koskee myös laulua – akustisesti on mahdotonta luoda pienillä hengityksillä ja eleillä yhtä voimakkaita elämyksiä.

No mikä tässä kuviossa sitten riipii? Etenkään allekirjoittanutta? Helppoa rahaa ja siistiä sisätyötä!

Äänentoisto, hyväkin sellainen, muuttaa esityksen luonnetta. Se vaikuttaa soittajien väliseen peruskommunikaatioon. Ja se taas on laadukkaan musisoinnin ydin. Ei se onko saundi tai soittotekniikka täydellinen, vaan keskustelu. Sitä ainakin minä itse kuuntelen ja siihen myös soittaessani pyrin.

Äänentoiston olisi tuotava esitykseen jotain lisäarvoa. Jotain, mitä ei voida ilman sitä saavuttaa. Muutoin se vain vähentää taiteellista kokonaisarvoa luoden vieraannuttavan elementin kuulijan ja taiteilijan välille.

Esimerkkikeikassani moni perusasia ei toiminut toivottavalla tavalla. Sibelius-Akatemian organisaatio oli varannut salin kahdeksi tunniksi ennen keikkaa ”Studia Generalia”-keskustelutilaisuutta varten. Tämän vuoksi roudausaikani oli puolisen tuntia (tunnin vähemmän kuin juoksematta yksi työntekijä ehtii) ja sound check aika jäi noin viiteentoista minuuttiin, johon koko yhtye ei edes ehtinyt paikalle. Lisäksi bändi ei toiminut tilassa akustisesti kovinkaan mielekkäästi; en mikittänyt rumpuja lainkaan ja silti ne tulivat ”yli” koko muusta bändistä vaikka vahvistin laulajaa kierto- ja yleisön kipurajalle. Jos rumpali olisi suostunut soittamaan hiljempaa (etenkin peltejään) olisi konsertti ollut kokonaisuutena huomattavan paljon parempi. Ainoa yksittäinen elementti yhtyeessä, joka vahvistusta mielestäni aidosti tarvitsi oli laulu.

(Tärkeää olisi huomata myös, että Tarkiaisen yhtye ei soveltunut esiintymispaikkaansa. Moderni jazz-yhtye tarvitsee erilaisen salin kuin kamari-musiikki. Suomen ainoalla musiikkikorkeakoululla, Sibelius-Akatemialla, ei ole lainkaan vahvistetun musiikin esittämiseen tarkoitettua tilaa, vaikka sen opiskelijoista ja opettajista suuri osa (musiikkikasvatus, jazz, kansanmusiikki, noin 800 opiskelijaa) tuottaa musiikkia, joka sellaista tilaa tarvitsisi. Sibelius-Akatemia tarvitsee tulevasta musiikkitalosta kipeimmin juuri mustaa teatteritilaa ja ”jazz-klubia”, joissa äänentoiston vaatima musiikki pääsisi oikeuksiinsa.)

Peräänkuulutan rohkeutta esiintyä hyvissä tiloissa akustisesti, ilman äänentoistoa tai minimalistisin ratkaisuin. Kansanmusiikkia ei tarvitsisi mm. kamarimusiikkisalissa mielestäni vahvistaa lainkaan ja jazziakin erittäin harvoin. Valitettavan usein mikitys luo esitystä rajoittavan, yleisön ja esiintyjän väliin tunkevan tason – jo mikkiständien ruma viidakko pitäisi olla riittävä syy jättää mikit varastoon!

Lukioikäisenä kansanmusiikki-diggarina sain hienon elämyksen Väsen-yhtyeen keikalla Kaustisella. Kallio-Paviljongilla konserttien äänentoisto (vuonna 1996 tai 1995) ei ollut laadultaan kovinkaan kummoinen; hyvää ”nuorisoseura-tasoa”… Esityksen alku viivästyi n. 40 minuuttia heinäkuisen ukkosen iskettyä laitteita toimintakelvottomiksi, mutta bändi yritti kuitenkin urhoollisesti aloittaa keikkaa vahvistetusti. Valitettavsati äänentoisto pätki jo ensimmäisen biisin aikana ja huonon startin jälkeen ’ruotsalaisen kansanmusiikin ”fab four”’ pyysi katsojia tulemaan lähemmäksi lavaa penkeiltä kuuntelemaan ja soitti keikan akustisesti. Kokemus oli aivan uskomaton; koko yleisö hengitti polskien ja sottiisien mukana. En muista vastaavaa tuon keikan jälkeen. Ammatinvalinta oli selkeytynyt kertaheitolla.

Jo se, että vahvistus mahdollistaa kuuiljan ja esiintyjän välimatkan kasvattamisen laskee keikan intensiteettiä. Onhan tyystin erilaista soittaa sadalle kuulijalle, jotka ovat piirissä kymmenen metrin säteellä kuin sadalle hengelle, jotka ovat sijoittuneet sinne tänne isoon nuorisoseuran saliin. Suomalainenhan ei eturiviin vapaaehtoisesti istu!

Saman ilmiön huomasin myös tammikuisella Folklandia-risteilyllä. Kouon Frouva soitti virallisten keikkojensa lisäksi myös kertaalleen laivan rappukäytävässä ilman äänentoistoa ja mielestäni tuo vahvistamaton keikka oli koko festivaalin mieleenpainuvin hetki. Eikä mikkien puute estänyt tanssia tai hyvää meininkiä! Jos halusi juopotella äänekkäästi ja huutaa, oli laivalla lukuisia paikkoja myös sitä varten!

Ehkä vahvistamattomuus voisi jopa parantaa elävän musiikin arvostusta – olen usein baarikeikkoja miksatessani huomannut, että volyymin nostaminen yleisön mekkaloidessa ei ole paras keino saada kaljoittelijoita hiljenemään. Päin vastoin, vahvistaminen tuntuu antavan luvan huutaa ja mölytä kuin vieressä ei olisi ketään musisoimassa! Juttutuvan Rytmihäiriö-klubit ovat tästä erinomainen esimerkki…

Äänentoistossa on kyse siis paljon muustakin kuin pelkästä kuuluvuuden lisäämisestä. Mikrofoni on kulttuurinen symboli, valtikka, jonka haltijalla on oikeus puhua tai laulaa. Akustinen karaoke ei varmastikaan olisi yhtä suosittua. Lisäksi ajan henki tuntuu uskottelevan kaikkialle teknologian muuttavan kullaksi mitä tahansa se koskeekin. Midas indeed…

En tietenkään vastusta kaikkea äänentoistoa tai vahvistamista. Rockia ei ilman vahvistusta voi esittää ja pelkkä äänenvoimakkuuskin voi olla musiikillinen aspekti; kokeilkaapa kuunnella vaikka Sunn O)))a 80db kotivolyymilla tai sitten 110 db:n selkärankaan ja perustuksiin asti menevällä jyrinällä. Kokemus on taatusti erilainen.

Vakiintuneet normit kannattaa kuitenkin aika-ajoin kyseenalaistaa ja äänentoiston tarvetta harkita tilannekohtaisesti.