Tallari 2.0?

(Kolumni on julkaistu Pelimannilehden joulukuun numerossa.)

Tallari täytti tänä vuonna 25 vuotta. Monelle kaltaiselleni akateemiselle pelimannille se on ollut ainutlaatuinen yhteys jo paremmille soittoapajille ehtineisiin pelimanneihin. Hosiojan Antin haitaritunneilla en oppinut vain kipaleita, vaan sain myös häivähdyksen siitä, kuka sävelmän oli Antille opettanut ja millainen tyyppi vanha soittaja oli ollut. Ylen kantanauhojen, lukemattomien konserttien ja levytysten kautta Tallari on tullut tutuksi koko maassa. Nyt, neljännesvuosisadan yhdessä toimittuaan, yhtyeen jäsenet alkavat olla eläkeiässä.

Kun Tallari vuonna 1986 perustettiin, ei kansanmusiikin ammattilaiskenttää varsinaisesti ollut olemassa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto oli perustettu vain kolme vuotta aiemmin. Ja tuolloin valtiolla oli tarjota musiikin tukemiseen vain yksi malli: klassisen orkesterimusiikin tarpeisiin kehitetty virkamieslaitos.

Kentän nykytilanne on täysin erilainen. Meitä maistereita on valmistunut Sibiksestä jo yli sata ja lisäksi vielä Joensuun ja Kokkolan AMK:sta koko joukko päteviä pelimanneja.

Millainen järjestely palvelisi kansanmusiikin kenttää seuraavat 25 vuotta mahdollisimman hyvin? Onko vakituisiin eläkevirkoihin perustuva malli enää ainoa tai paras vaihtoehto?

Helsinkiläisen tanssiteatteri Zodiakin toimintatapa voisi olla tutustumisen arvoinen. Zodiakissa on myynti- ja tuotantohenkilöstöä, mutta taiteilijat, niin tanssijat kuin koreografitkin, palkataan määräaikaisiin pesteihin. Malli tuottaa monipuolisen kattauksen nykytanssiesityksiä erittäin kustannustehokkaasti.

Sopisiko malli myös kansanmusiikille?

”Tallari 2.0” olisi koko maan laajuinen katto-organisaatio: sen vakituinen henkilökunta myisi keikat ja kiertueet, julkaisisi nuottivihkot ja levyt ja hoitaisi käytännön järjestelyt keikkapakuista palkanlaskentaan. Muusikot puolestaan palkattaisiin harkinnanvaraisesti eri mittaisiin jaksoihin – kesto muutamasta kuukaudesta vuosiin.

Rautalangasta vääntäen voisi nykyresursseilla vuosittain toimia esim. kaksi kuuden tai neljä kolmen kuukauden kestoista yhtyeprojektia. Vuosittain esimerkkini mahdollistaisi siis 8-16 kansanmuusikon työllistymisen ja 25 seuraavan vuoden aikana olisi Tallarin sateenvarjon alla toiminut jo 50-100 bändiä!

Tallari 2.0:n tavoite olisi tietysti kasvaa organisaationa, kun tuki ei olisi enää sidottu vain tiettyyn yhtyeeseen ja paikkakuntaan. Kuvitelkaapa millaista kansanmusiikkitarjonta olisi maassamme, jos vuosittain kymmenen kamupoppoota saisi puolen vuoden pestin! (Ja silloinkin kansanmusiikin valtionosuus olisi vasta Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin luokkaa.)

Järjestely mahdollistaisi alan koko kirjon tukemisen runonlaulusta kuplettiin ja arkaaisesta ambientista superpolskiin. Käytännön kannalta tärkeää on myös se, että ehdotukseni on toteuttavissa olemassaolevan VOS-laitosjärjestelmän piirissä.

Kansanmusiikin kentän olisikin aika miettiä yhdessä miten me ylipäätään tukea haluaisimme? Pitäisikö avustaa kiertueita, klubijärjestäjiä, festivaaleja, kuntia, yksilöitä vai yhtyeitä? Opettajia vai esiintyjiä? Pyritäänkö pysyviin virkoihin vai harkinnanvaraisuuteen? Eri painotuksilla saadaan aikaan erilaisia lopputuloksia. Tallarin sukupolvenvaihdos on hyvä hetki tälle keskustelulle.

Joka tapauksessa on aika saada kansanmusiikin kasvulle tunnustusta valtiolta. On lähes skandaali että 25 vuoden aikana tuki ei ole noussut, vaikka ala on kehittynyt huikeasti. Miksi suomalaista ammattilaisten esittämää kansanmusiikkia kuulee todennäköisemmin Kööpenhaminassa kuin Kajaanissa?

Advertisement

Kulttuuripolitiikkaa Perussuomessa

(Julkaistu SAYmaan vappunumerossa.)

Vaaliaamun darra oli melkoinen – alkoholijuomien väärinkäytöstä seurannut fyysinen ja Persujen vaalivoitosta johtunut henkinen.

Tässäx tää ny sit oli? Pyllistetään Euroopalle ja unohdetaan kehitysmaat? Eikö ilmastonmuutos ollukkaan next big thing? Kielletäänkö postmoderni tekotaide? Pitääkö hipstereiden pakata ironiset laukut ja muuttaa maailmalle?

Tärkein muutos kulttuuripolitiikan kannalta lienee se, että nyt meillä on yksi keskisuuri selkeästi (korkea)kulttuurivastainen puolue. Mitä Persut sitten voivat saada aikaan suomalaisessa kulttuurielämässä? Enpä usko että juuri mitään. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensinnäkin 81% kansanedustajista edustaa yhä kulttuurimyönteisiä puolueita – Persut eivät tee yksin ainuttakaan päätöstä. Toiseksi politiikassa tarvitaan uhoavien mielipiteiden lisäksi myös asiantuntemusta, johtamistaitoja, näkemystä, kykyä kompromisseihin ja suhteita. Sitä kuuluisaa politiikan substanssiosaamista siis.

Jo ministeriön kaltaisen asiantuntijaorganisaation johtaminen, jossa suuri osa virkamiehistöstä ei Perussuomalaisten linjauksia allekirjoittane, on valtaisa haaste kokemattomalle poliittiselle toimijalle.

Virkamiehistön ja hallintokulttuurimme aiheuttama kitka on siis tällä kertaa siunauksellista.

Useimmiten kuitenkin kiroan järjestelmämme byrokraattista hitautta, sillä myös hyvien ja tarpeellisten muutosten tekeminen on lähes mahdotonta. Suomalaisen kulttuuripolitiikan suurin ongelma onkin mielestäni sen lähes täydellinen reagoinnin puute.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kansanmusiikki. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983. Ainoa valtion tuen piirissä oleva kansanmusiikkiorkesteri on Kaustisella majaileva Tallari, joka perustettiin vuonna 1986, jolloin osastoltamme ei ollut vielä valmistunut ainuttakaan koulutettua kansanmuusikkoa.

Nyt vuonna 2011 meitä on valmistunut osastoltamme yhteensä jo 96 kappaletta. Koko joukko vielä lisäksi ammattikorkeakouluista. Miten valtiollinen kulttuuripolitiikka on huomioinut tämän uuden muusikkojoukon? Ei mitenkään.

Tänä vuonna valtio jakoi ensimmäistä kertaa 100 000€ klubi- ja kiertuekonsertteja varten. Tällä apajalla ovat toki pelimannien lisäksi myös jatsarit ja popparit, joiden osalta tilanne on täysin sama – koulutettuja muusikoita on satoja, ellei jopa tuhansia, mutta valtion ja kuntien tuki ohjataan yhä vain klassisen musiikin orkestereille. Käytännössä täysin samoille toimijoille kuin 1980-luvullakin.

Myös viime hallituskaudella tapahtunut kulttuurin määrärahojen valtaisa kasvu valui näille samoille laitoksille: pelkästään klassisen musiikin orkestereiden vuotuinen valtion tuki nousi yli kahdeksan miljoonaa euroa yhteensä noin kahteenkymmeneen miljoonaan euroon.

Rakenteellisten muutosten toteuttamiseen tarvittaisiin joko asiansa osaava kulttuuriministeri tai valtaisa rahoituskriisi. Ehkä tällä kertaa on parasta laittaa kädet ristiin ja toivoa että kumpikaan ei osu kohdalle.

Vaalipäivän jälkeisenä iltana Facebook kutsui kokoon “Suuret Vaalipettymysjamit” kalliolaiseen kuppilaan. Siellä sitä sitten istuttiin, puitiin vähän politiikkaa ja soitettiin paljon pelimannimusiikkia.

Kotiin lähtiessäni katsoin kadulta trendikkääseen Bar Molotoviin, jossa nuoret postmodernit pelimannit soittivat jumalaisen taitavasti ja vetävästi juurevaa pohjoismaista kansanmusiikkia. Itku meinas päästä kun oli niin ihanaa. Ei taidetta mikään politiikka voi kieltää tai estää. Se on aina pikkusieluista vihapuhetta voimakkaampaa.

jameista

Monet musiikin tyylilajit ovat elävimmillään konserttitilaisuuden sijaan jameissa; tavalla tai toisella spontaaneissa, hetkessä syntyvissä musisointihetkissä. Perinteinen kansanmusiikki ja jazz suorastaan perustuvat jammailulle.

Siksi oletinkin pääseväni osallistumaan jameihin vähintäänkin säännöllisen epäsäännöllisesti kun muutin Helsinkiin opiskelemaan kansanmusiikkia vuosituhannen vaihteen tienoilla. Jameja ei kuitenkaan ollut. Ja silloin harvoin kun soittimet kaivettiin esiin oli biisivalikoima joko valitettavan kapea tai sitten yhteisiä ralleja ei tahtonut löytyä. Tai sitten en vaan osannut – katselin vierestä kun Järvelän suku veteli tuntikausia ruotsalaisia polskia.

London Pubin jamien nettisivujen söpö logo AD 2005. Kamerakännykän valoherkkyydelle iso peukku.

Polte päästä jamisoittamaan oli kuitenkin kova. Aloimmekin järjestää muutaman kaverin kanssa säännöllisiä kansanmusiikijameja Helsingissä noin seitsemän vuotta sitten. Ensimmäisen vuoden, puolitoista soittelimme Macondossa Pitäjänmäellä, sieltä siirryimme London Pubiin keskustaan ja sieltä sitten Sanomatalon Painobaariin, jossa sittemmin olemme soitelleet nelisen vuotta Perinnearkkujamit -otsakkeen alla. Satunnaisesti olemme soitelleet muuallakin esim. Black Doorissa, Milenkassa ja Mustassa Kissassa.

Vähitellen homma on kehittynyt aivan valtavasti: biisivalikoima on laaja ja monipuolinen, soittajien joukko on kasvanut muutaman hengen ydinryhmästä toisinaan jopa ”liian isoksi” – parhaimmillaan jameissa on ollut lähemmäs kymmenen viulistia sekä useita haitaristeja, kitaristeja, puhaltajia, basisti ja harmoninsoittaja. Valtavan mahtavaa massameininkiä! Uusia biisejä lisätään jamiohjelmistoon mm. ”jamit!”-ryhmän avulla Facebookissa. Toivoaksemme olemme onnistuneet säilyttämään jameissa myös matalan kynnyksen – kansanmusiikin hienoimpia puolia kun on se, että samoihin jameihin voi osallistua niin pitkän linjan tekijät kuin aloittelijakin.

Myös kansantanssijat ovat löytäneet jamimme ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, Sanomatalon Painobaari on Suomen paras paikka nähdä ja kuulla elävää suomalaista kansantanssia ja kansanmusiikkia.

Vodpod videos no longer available.

Tallenne viime keväältä web-kameralla kännykkäliittymän yli. Pahoittelen teknistä tasoa. Seuraavat jamit muuten 8.11. klo 20 alkaen. Tervetuloa, vapaa pääsy.

Muutaman sadan metrin päähän on rakentumassa kovin toisenlaista musiikkikulttuuria. Tarkoitan tietysti 160 miljoonan euron Musiikkitaloa.

Mikään mitä olen siitä projektista tähän asti kuullut ei ole saanut minua toiveikkaaksi tulevaisuuden suhteen. Pelkästään Sibelius-Akatemian vuokrakulut nousevat 3,3 miljoonaa euroa – samaan aikaan perusopetuksesta säästetään. Yhdenkään talon vakituisen toimijan ykkösintressinä ei ole myöskään tehdä Mökistä aidosti moniarvoista, uutta luovaa ja kaikille avointa tilaa. Musiikkitalosta on tulossa klassisen musiikin yhteiskunnallisen arvostuksen ulkomuseo, jonka seinien ylläpitoon hukataan nekin resurssit, joilla olisi voitu luoda kulttuuria.

Valitettavaa.

En halua kuitenkaan olla pelkästään kärttyisä varhaiskeski-ikäinen. M-talolla tulee olemaan posiitiivisiakin vaikutuksia, monet niistä vaan saattavat olla epäsuoria. Mielestäni on täysin selvää, että kun 500-700 musiikinopiskelijaa ja pari sataa ammattimuusikkoa muuttavat ydinkeskustaan, syntyy jotain uutta aivan takuulla. Mihin opiskelijat menevät kun koulupäivä päättyy? Pitäjänmäeltä kaikki halusivat pois mahdollisimman nopeasti. Täysin ymmärrettävää – P-talo kun on hirveä teollisuuskiinteistö hirveällä teollisuusalueella, josta julkisella liikenteellä kotimatka saattaa helposti kestää toista tuntia. Keskustassa voi viipyä ja viihtyä.

Painobaarilla olisikin tuhannen euron paikka profiloitua muusikko- ja musiikkiystävälliseksi soittoravintolaksi!

Suorastaan erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä: Jazz-baari / Poppari. Paikalla on Suomessa
legendaarinen maine; yhä kiertuebändien muusikot saattavat oman keikkansa jälkeen poiketa Popparin lavalle soittamaan jameja.

Jazz Bar tuli murkkuikään, ja toimintansa aikana se on järjestänyt lähes 3000 keikkaa sekä lukemattoman määrän jameja. Toiminta on palkittu useilla tunnustuksilla.

—-

Jamikulttuuri on kukoistanut 15 vuotta ja jatkokin näyttää hyvältä. Popparin lava ja soittimet ovat soittotaitoisille käytössä joka ilta, eli keikkojen jälkeen on mahdollista päästä jammailemaan vierailevien artistien kanssa (edellyttäen että talon laitteisto on saatu lavalle). Tiistaisin on jazzjamit ja keskiviikkoillat on pyhitetty pop/rock -jameille, mikäli ko. iltoina ei ole keikkoja. Popparista löytyy nuotistot sekä pop/jazz real bookit, joten yhteiset biisit on helppo löytää.

Perussatsaus on kohtuullinen: asialliset soittopelit (sähköinen flyygeli, rumpusetti, sähköbasso, puoliakustinen kitara, pari styrkkaria) saanee alta kymppitonnin, huoltoihin mennee alta tonni vuodessa. Sitte vaan soittaville asiakkaille kaljaa vähän edullisempaan hintaan ja konsepti on kasassa. Muusikoiden huijaaminen hyvään meininkiin on helppoa ja halpaa.

Popparin soitinvalikomaa takahuoneessa.

Hommaa voi tietysti aloitella kevyemminkin, vaikka jamit joka keskiviikko, jolloin sinne voidaan erikseen roudata vehkeet. Mutta takuulla hauskempia, spontaanimpia kohtaamisia ja musisointia syntyisi, jos laitteet olisivat aina valmiiksi paikalla ja vain ihmisten pitäisi valua paikalle. Itse asiassa jamiravintolan perustaminen olisi sen sortin kulttuuriteko, että hyvällä tuurilla (ja hakemuksella) hankkeeseen saattaisi löytyä jopa apurahoitustakin.

Mites on, Painobaari? Tulisiko syksystä 2011 jamisyksy? Kuka lähtisi vetämään jazz-jameja? Entä pop-jamit?

festivaalin tasapainotila

Jukka Hauru kirjoitti eilisessä Hesarissa katkerasti Porin festivaalien nykytilasta otsikolla ”Näkemiin ja hyvästi Pori”.

Kolmeen vuosikymmeneen on riittänyt paljon arvosteltavaa, mutta vähitellen Pori on noussut massaluonteensa mukaisesti kaiken arvostelun yläpuolelle yleisrytmifestivaaliksi ja matkailutapahtumaksi lukemattomien muiden rockfestivaalien joukkoon.

…

Yleisön laadullinen aliarvioiminen jatkuu, koska määrälliset tavoitteet on pakko saavuttaa. Festivaalijohto etsii vanhoja tähtiä, toisaalta uusia trendikuplia. Näiden väitetään kustantavan pienet jazznurkat, mutta festivaalin kasvaessa marginaalien rooli on vain kutistunut.

Porin niin sanottu kehitys on masentavaa myös siksi, että se kuvastaa kulttuurimme yleistilaa. Porissa symboloituu kaikkien medioiden elinehto: massakulttuurin hegemonia ja viihteen totalitarismi. Aidon kritiikin asemaa vaikeuttaa se, että massakulttuurikritiikki on julkilausumattomasti kiellettyä.

…

On vain ikäpolvia ja niiden viihdetarpeen tyydyttämistä. Taiteelliset merkitykset latistuvat hauskanpitoon ja jäljelle jää vain festivaalien sosiaalinen ja kaupallinen merkitys. Massamusiikki yhdenmukaistuu, vain marginaalit pirstaloituvat. ”Taide” on valtanuorisolle kirosana.

Haurun sanamuodot ovat lähes täsmälleen samat kuin ne, joilla klassisen musiikin vanhemmat valtiomiehet moittivat musiikkielämän muutoksia. Ja täytyy tunnustaa että olen itsekin silloin tällöin syyllistynyt samaan jurnotukseen.

Olenko siis hypännyt keski-iän yli suoraan narisevaksi kansanmusiikkikääkäksi? Oliko ennen kaikki paremmin?

Ei ollut. Todellakaan. (Ja toivottavasti keski-ikäkin on vielä edessä päin – pikkuvanha narisija olen ollut jo siitä pitäen kun opin puhumaan.)

Suomessa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon tapahtumia näin laajalla skaalalla; löytyy pientä, suurta, keskikokoista, kyläjuhlaa, kansainvälistä… Lisäksi kotimaisen tarjonnan laatu on nykyisin aivan järkyttävän korkea.

Mistä sitten on kyse ja miksi Hauru on myös oikeassa?

Elmun kansanjuhlaa Alppipuistossa. Helsinki tukee tapahtumia.

Porin ongelmia ovat Suomen koko ja organisaatioiden luontainen kasvun dynamiikka.

Suomi on aivan liian pieni markkina-alue kaupallisin ehdoin toimiville kansainvälisen tason festivaaleille. Jos tänne halutaan keikalle jazzin maailmantähtiä, niin silloin maksavaa yleisöä täytyy olla kymmeniätuhansia. Esim. Saksassa tai Ranskassa, joissa suuren festivaalin markkina-alue on lähes koko Keski-Eurooppa, jazz-yleisö on myös moninkertainen. Tällöin kompromisseja muun ohjelmiston suhteen ei tarvitse tehdä. Pelkkä jazz-yleisön miellyttäminen riittää.

Suomessa markkina-alueen marginaalisuus voidaan kiertää vain kasvattamalla valtion yleisömääristä riippumatonta tukea festivaaleille.

Arvatkaapa huviksenne minkä musiikin tyylilajin juhla saa eniten rahaa?

Viisi suurinta opetusministeriön tuen saajaa vuonna 2007

Tapahtuma	€
Savonlinnan Oopperajuhlat	660 000
Tampereen Teatterikesä	217 000
Kuhmon Kamarimusiikki	172 000
Kuopio Tanssii ja Soi	151 000
Kaustinen Folk Music Festival	150 000

Onko kumma, että Pori Jazz joutuu tekemään taiteellisia kompromisseja ohjelmistoonsa samalla kun Kuhmo ja Savonlinna voivat paremmin keskittyä sisältönsä laadulliseen kehittämiseen?

Valtion tukea eri festivaaleille tulisikin tarkastella uudestaan sekä alueellisesti että taiteen lajien tasa-arvon kannalta. (Kauneinta olisi tietenkin kohottaa kaikkien festivaalien tukia roimasti ilman leikkausta Savonlinnan rahoihin – on tärkeää että Suomesta löytyy edes yksi kansainvälisen tason oopperafestivaali. Jälleen markkina-alue -logiikka: ei SOFkaan pysy pystyssä eurooppalaisessa kilpailussa ilman julkista tukea.)

Festivaalien taloudellinen merkitys voi olla paikallisesti rutkasti tukea suurempaa; esim. Kaustisen ravitsemusliikkeet tekevät käsittääkseni festivaaliviikon aikana melkoisen siivun koko vuoden tuloksesta. Ilman kansanmusiikkijuhlia koko alueen palvelutalous olisi siis eri tolalla. Kulttuurin tukeminen onkin aluepolitiikka parhaimmillaan – elvytystä, jossa kaupan päälle saadaan (kohtuuhintaisia) kulttuuritapahtumia kansalaisille ja työtä taiteilijoille!

Toinen varsin yleinen kulttuuritapahtumien ongelma on ”jatkuvan kasvun logiikka”.

Festivaalit, kuten organisaatiot yleensäkin, harvemmin kehittävät toimintaansa supistumalla. Jos vaan resurssit antavat myöten, juhlat haluavat lisää artisteja, anniskelupisteitä, lavoja, päiviä jne. ”Enemmän on enemmän” -logiikka jyllää. Kasvanut festivaali taas sitten vaatii kookkaamman budjetin ja organisaation, joka taas puolestaan vaatii entistäkin suurempien ihmismassojen liikuttelua. Ja suuret joukot eivät Suomessa lähde Poriin kuuntelemaan Tomasz Stankoa, mutta Totoa tai John Fogertya kyllä. Vain pakon edessä organisaatiot ovat valmiita leikkauksiin. Kasvu on paljon helpompaa kuin hallittu tiivistäminen.

Suurten massojen hyväksymän mainstream-hutun myötä festivaalit sitten menettävät jotain ytimestään; siitä perussyystä, miksi ne ovat ylipäätään olemassa. Tai miksi niitä tuetaan. Kaupallisesti kannattavia rokki- tai iskelmäjuhlia on tuskin tarpeen sponsoroida kulttuuriministeriön toimesta, vaikka elinkeinopoliittisesti se saattaisi usein ollakin järkevääkin.

2008 Kaustisella oli joka ilta iskelmänimi tanssittamassa kansaa tai päälavan vetonaulana joku tv:stä tuttu tähtönen. Tänä kesänä ei ollut. Ja moni kiitteli. Oli kuulemma hyvä fiilis. Tosin yleisötavoitteestakin jäätiin. Yhtälö ei siis toimi. Suun ja säkin on kohdattava ennemmin tai myöhemmin.

Voiko festivaali löytää tasapainotilan kriisiytymättä joko taloudellisesti tai sisällöllisesti? Onko tasapainotilaa edes olemassa? Miten toimintaa voi kehittää ilman epätoivottavaa kasvua?

Ainakin festivaalien taiteelliselta johdolta vaaditaan järkyttävän paljon asiantuntemusta ja näkemystä. Ymmärrystä siitä, mikä on juhlien ydinsisältö. Onko se musiikki vai VIP-teltan muovituopit? Ei käy kateeksi heidän leiviskänsä.

”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi”

Tuoreesta Rondo-lehdestä löytyy Kare Eskolan kirjoittama juttu ”Nykyetno elää klubeilla”, jossa mm. allekirjoittanut pääsi haastateltavana kertomaan näkemyksiään kansanmusiikin tilasta. Kaiken sanomani takana seison, mutta muutamat ”soundbitet” ovat siinä määrin poleemisia, että parempi varmaan tarkentaa näin blogilla vielä mitä tarkoitin.

– Olisihan se hirveä menetys, jos kansanmusiikki typistyisi konserttisalimusiikiksi, sanoo kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi Hannu Oskala. – Se on niin paljon muutakin. Ja aika tärkeässä yhteydessä kaljaa juovaan kansaan.

Ei. Kalja ei ole elinehto kansanmusiikille. Ihan selvinpäinkin voi soittaa ja kuunnella. Mutta mielestäni myös vapaammassa klubiympäristössä pitää kansanmusiikkia olla kuultavissa – erilaiset yleisökontaktit synnyttävät erilaista musiikkia. Jos soitamme vain konserttisaleissa hiiren hiljaa pysyttelevälle yleisölle, etäännytään ko. musiikin alkuperäisestä esitystilanteista turhan kauas. Ei Otto Hotakaisen rytmikäs polkka-tyyli syntynyt kirkossa, soiton piti kuulua tanssin paukkeen ja ihmisten hihkumisen yli akustisestikin, siksi nykykorvaan jo turhankin voimakas jousen käyttö oli tarpeen.

Klubitoiminta tuntuu erittäin luontevalta kodilta suomalaiselle nykykansanmusiikille. Toki lajityyppi elää myös kesäfestivaaleilla, tanhuväen häissä, maakuntien haitarikerhoissa ja niissä ”intiimeissä konserteissa”. Mutta tulevaisuuden kannalta nuorten aikuisten kaupunkiarki on erityisen tärkeä kohde.

Ongelmana on, kuinka saada toimintaan jatkuvuutta. Nuoret huippumuusikot pyristelevät edelleen ilman vakiintunutta estrdia.

– Perinnearkkua ei kukaan jaksa pyörittää kymmentä vuotta pidempään vapaaehtoistyönä, arvoi Hannu Oskala. – Se on ensisijaisesti pilotti, joka näyttää valtiovallalle, että tällaiselle musiikille on sekä tarjontaa että kysyntää, eikä se edes maksa paljon.

Oskalan toiveissa on, että kun formaatti nyt on synnytetty, sille heltiäisi vakiintunutta tukea, ja huipputason nykyetno-osaajille saataisiin sellaisia keikkoja, joita olisi mukava sekä soittaa että kuunnella. Oskalalla riittää ideoita – valtio voisi vaikkapa kilpailuttaa ohjelmapalveluyrityksiä järjestämään kansanmusiikkikiertueita.

Käsittääkseni Britanniassa ainakin osa valtiollisesta kulttuurista toimii juuri näin; ohjelmatoimistoja kilpailutetaan tuottamaan erilaisia kiertueita. Näin raskasta byrokratiaa tarvitaan mahdollisimman vähän ja rahan käyttö keskittyy erilaisten kulttuurisisältöjen järjestämiseen. ”Kaupallisten ohjelmatoimistojen” käyttö ei kerro mitään sisällöistä – kyllä täysin ”epäkaupallisellakin musiikilla” on omat agenttinsa ja managerinsa, jos sille vain luodaan ”markkinat”.

Oskalan mukaan suomalainen orkesterilaitos on luonut muusikkostandardin, joka on poikkeuksellinen muusikkouden historiassa: muusikon, joka nauttii kuukausipalkkaa ja soittaa omassa orkesterissaan neljä konserttia kuukaudessa.

– Se on mukava formaatti ja auttaa asuntolainan saamisessa, ja on valitettavaa, että ne vakiintuneet edut on unohdettu muiden musiikin lajien edustajilta, polemisoi Oskala.

Kansanmusiikille hän ei kuitenkaan toivo samanlaista järjestelmää – ei uusia Tallareita:

– Freelancerius on tälle genrelle lähes elintärkeää, siis se että kokoonpanot ja esiintymispaikat vaihtelevat.

Ja huh. Älkää nyt kukaan vaan ymmärtäkö tätä lausahdusta siten, että haluaisin romuttaa koko nykyisen klassisen musiikin orkesterilaitoksen. Se on erinomainen järjestelmä siihen mitä se tekee: tarjoaa klassista orkesterimusiikkia kuultavaksi elävänä ympäri Suomen. Ja vaikka seuraavissa kappaleissa esitänkin tiukkaa kritiikkiä nykyiselle systeemille, täytyy muistaa, että orkesterilaitoksella on paljon positiivisia ”ulkoisvaikutuksia”, joiden arvoa ei voi taskulaskimella mitata. (Esim. kuinka parikymmentä muusikkoa/näyttelijää/tanssijaa vaikuttaa pienen paikkakunnan henkiseen ilmapiiriin, jonka mukaan vaikkapa korkeakoulutetut lääkärit saattavat valita asuinpaikkansa.)

Täysin ongelmaton järjestelmä se ei silti ole. Ravistelemiselle on tarvetta. Ja laitoksen puolustajien parista huokuva muutosvastarinta jo pelkälle kriittiselle tarkastelulle on mielestäni pitkällä tähtäimellä vahingollinen myös klassisen musiikin tulevaisuudelle Suomessa. 1970-luvun perusteluilla ja organisaatioilla ei pärjätä enää 2010-luvulla.

1. Klassista musiikkia on paljon muutakin kuin orkesterimusiikki. Tarjoaako nykyinen orkesterilaitosjärjestelmä parhaan kattauksen koko sitä kirjoa, mitä ns. klassinen musiikki pitää sisällään? Miksei jähmeän kuukausipalkkaisen järjestelmän ohessa (tai jossain päin Suomea tilalla) voisi olla myös ns. klassisen musiikin kiertuepohjaista toimintaa? Vanha musiikki, kamarimusiikki (klassisen musiikin pienkokoonpanot 2-8 henkeä), uusi musiikki ja solistien resitaalit joutuvat suotta paitsioon yksipuolistavan orkesterilaitoksen vuoksi.

2. Ns. klassisen musiikin orkesterisoittajat ovat valtion tarjoamien työtilaisuuksien ja pitkäkestoisten työpaikkojen suhteen kohtuuttoman paljon paremmassa asemassa kuin muiden musiikinlajien edustajat. Suomesta löytyy n. 1000 kuukausipalkkaista klassista muusikkoa, n. 20 jatsaria (UMO) ja 5 kansanmuusikkoa (Tallari). Tilanne ei ole kestävä. Onko mitään järkeä, että suuri osa eturivin jazzmuusikoistamme ansaitsee leipänsä opettamalla samalla kun klassiset muusikot voivat keskittyä soittamiseen? Ei.

3. Orkesterilaitosjärjestelmä keskittää musiikkitilaisuudet maantieteellisesti suuriin asutuskeskuksiin, vaikka lähes jokaisessa niemenmutkassa maassamme on jokin konserttitoimintaan soveltuva tila. (Kirkko, auditorio, jumppasali jne.) Kulttuurin kiertuetoimintaa kehittämällä voitaisiin korkeatasoisia elävän taiteen kokemuksia saada huomattavasti suuremmalle osalle väestöä. Maaseutu ei pysy elävänä pelkillä maataloustukiaisilla.

4. Orkesterilaitos on taiteen tuotantomuotona jähmeä ja ei sovellu kaikille musiikinlajeille sellaisenaan. Vaikka esim. Tallari on tehnyt hienoa työtä viimeiset parikymmentä vuotta, ei se kuitenkaan edusta sellaista kansanmusiikin kuvaa, joka mielestäni on elävintä ja tuoreinta. Freelancerius, jatkuva muutos, kehittyminen ja vaihtuvat kokoonpanot, jotka ovat mielestäni vahvasti sekä kansanmusiikin että jazzin ytimessä tuntuvat vastakohdalta kuukausipalkkaiselle eläkeviralle.

Viime aikoina on myös puhuttu paljon kulttuurialojen ylikoulutuksesta. Tavallaanhan tämä pitääkin paikkansa; nykyisellä kulttuurin tuen määrällä läheskään kaikille ei riitä koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Hyvä kysymys kuitenkin on, onko kulttuurin tuen kohdistuminen ja kulttuurin tuen kokonaismäärä kohdallaan maassamme? Ei kai kukaan voi väittää, että Suomessa olisi aivan liikaa kulttuuritilaisuuksia kautta maan? Kulttuurin valtakunnallinen tarjonta ei suinkaan ole yhtä laajaa ja monipuolista kuin Helsingin konserttikalenterista voisi päätellä. Pullonkaula on järjestelmän tarjoaman tuen muodoissa.

Jazzille, kansanmusiikille ja muillekin ”epäkaupallisen, mutta korkeatasoisen musiikin muodoille” tuleekin kehittää oma tukijärjestelmänsä, joka mahdollistaa konserttitoiminnan kaikkialla maassamme. Ja miksi rajoittua vain musiikkiin? Mm. maantieteellinen keskittyminen on musiikkia räikeämpää esim. nykytanssin saralla. Kulttuurin tuki pitäisi voida irroittaa laitoksista tiukkoine genrerajoineen, ja kohdistaa tilaisuuksiin.

Miltä näyttäisi ulkoistettu kulttuuri? Miksei kulttuuria voisi ulkoistaa? Täytyykö jokaisella kunnalla olla täysi koko kulttuurituotannon ketju palkkalistoillaan? Eikö asiantunteva tilaajaorganisaatio riittäisi? Onko kulttuuritoimen tärkein tehtävä taata kuukausipalkkaisia virkoja taidealoille vai tuottaa mahdollisimman monipuolisia ja korkeatasoisia tilaisuuksia kuntalaisille?

Itse asiassa ns. taiteen vapaa kenttähän on jo ulkoistettua, kunnille ja valtiolle äärimmäisen edullista taidetta. Hyvänä esimerkkinä hyvin tuntemani Tanssiteatteri Hurjaruuth, joka saa Helsingin kaupungilta vuosittain vähemmän tukea kuin mitä se maksaa Kaapelille (kaupungin kiinteistö) vuokrana. Kaupunki ei siis tavallaan tue Hurjaruuthin korkeatasoista esitystoimintaa eurollakaan.

Vapaa kenttä kunniaan ja rahoitus nousuun! Lukekaa koko juttu kamu-klubeista tuoreesta Rondosta. Hop!

sosialistisen Suomen folklore

Kuukausi takaperin kävin läpi Itä-Euroopan sosialistisen aikakauden vaakunoita Bordurkan logoa ideoitaessa. Hienoa estetiikkaa; vuoria, kotkia, sirppejä, vasaroita, patoja, sähkölaitoksia, aseita, auringonlaskua ja muita paikallista ”identiteettiä” korostavia erikoisuuksia. Vastaan tuli myös Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan tunnus.

Viehättävää. ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykään yhteen!” – karjalaisella kuviolla varustetut nauhat sitovat lyhteet, vesi kohisee koskessa ja aurinko nousee hiljaisen havumetsän ylle. Vain kantele puuttuu vaikka Otto Villellä oli kuulemma oma kanteleyhtyeensäkin – Punakanteleet.

Viimeinen opintojani varten lukemani artikkeli käsitteli ammattimaisen kansanmusiikin kehitystä Bulgariassa ja samaan aikaan eteen tullut Neukku-Karjalan vaakuna pisti miettimään eroja ja yhtäläisyyksiä suomalaisen ja bulgarialaisen kansanmusiikin kehityksessä…

Molemmissa maissa kansanmusiikin asema on ollut samankaltainen aina 1950-luvulle saakka; pelimannin ammattia ei pidetty kunniallisena toimena (Bulgariassa juhlamusiikkia soittivat mustalaiset, tuo ikuinen paarialuokka), musisointi oli useimmiten solistista aina radion aikakaudelle saakka ja soittokunnat vaikuttivat merkittävästi molempien maiden muusikkokunnan syntyyn ja kansanmusiikin muotoihin tuoden mm. länsimaista asteikkokäsitystä tutummaksi.

Vuonna 1951 Filip Kutev perusti neuvostoliittolaisen kansanperinneryhmä “Pyanitskin” innoittamana Bulgarian ensimmäisen ammattimaisen ja valtion tukeman kansanperinneryhmän. Järjestelmä laajeni myöhemmin käsittämään koko maan ja siihen kuului neljäntoista ammattilaisryhmän lisäksi kansanmusiikin koulutusta tarjonnut konservatorio-järjestelmä.

Kutevin ryhmä esitti monimutkaisia sovituksia perinteisistä bulgarialaisista sävelmistä. Ryhmien tarkoituksena oli popularisoida Bulgarian osa-alueiden kansanperinettä estraditaiteeksi. Läntistä klassista musiikkia pidettiin kulttuurisena ideaalina, ja siksi kansanmusiikkiryhmien avulla pyrittiin luomaan etniseltä identiteetiltään selvästi bulgarilainen, mutta ”taiteellisesti sinfoniaorkesteri-järjestelmän tasoinen musiikkikulttuuri”.

Jokaiseen kansanperinneryhmään kuului naiskuoro, sekä miehiä että naisia sisältänyt tanssiryhmä ja pääosin miehistä koostunut bändi. Perinteistä soitinvalikoimaa laajennettiin sinfoniaorkesterin soitinten mukaisesti. Esim. perinteisestä kaval-huilusta tehtiin “piccolo-kaval” –versio (kavalche). Virejärjestelmiä muutettiin ja yhtenäistettiin. Nuotinlukutaidosta tuli välttämätön osa muusikkoutta ja yhtyeiden koko kasvoi huomattavasti.

Kommunistessa diktatuurissa taidekaan ei saanut kehittyä vapaasti; parhaiden byrokraattisten periaatteiden mukaisesti orkesterimuusikoiden yläpuolelle luotiin klassisissa konservatorioissa koulutettujen säveltäjien yläluokka. Jos ”kansanorkesterin” rivimuusikko halusi julkaista oman sävellyksen tai sovituksen orkesterin soitettavaksi, tuli hänen hankkia ”sävellyslupa” säveltäjien liitolta. Arvatkaapa vain saiko luvan joka kerta. Muusikot eivät myöskään saaneet käyttää muiden perinnealueiden kuin omien synnyinseutujensa melodioita sovituksissaan, vaikka koulutusjärjestelmä tutustuttikin muusikot kaikkiin tyylilajeihin.

Suurin piirtein samoihin aikoihin kun Itä-blokki romahti syntyi musiikkimarkkinoille myös uusi genre; maailmanmusiikki ja bulgarialaiset muusikot tarttuivat uusiin työtilaisuuksiin.

Maailmanmusiikkigenressä menestyneimpien bulgarialaisten kokoonpanojen musiikki ei kuitenkaan välttämättä ollut sen perinteisempää kuin neuvostoaikaisten suuryhtyeidenkään – paras esimerkki lienee “Le Mystere des voix bulgares” levyn julkaissut Bulgarian radion naiskuoro, jonka esittämä musiikki oli äärimmäisen tarkasti sovitettua ja sävellettyä. Se ei ollut “perinteistä” bulgarialaista naiskuorolaulua, mutta vastasi hyvin läntisten kuulijoiden odotuksia salaperäisestä, mystisestä itäisestä kansanperinteestä. Bulgarialaiset bändit sen sijaan soittivat usein kappaleensa 1900-luvun alkupuolen yhtyeiden tapaan, vaikkakin tempoltaan huomattavan paljon nopeammin. Vanhempia levytyksiä kuunnellessa nimenomaan tempojen ”leppoisuus” hyppää heti korvaan.

Miten Suomessa? Kansallinen identiteetti oli jo rakenettu klassisen musiikin, kuvataiteen ja Kalevalan varaan 1800-luvulla. Kansan syvien rivien ”aitoa henkeä” oli käytetty mm. Kuulan yksinlaulu- ja kuorosovituksissa sekä monissa muissa klassisen musiikin teoksissa. Sitä ei enää tarvinnut jalostaa korkeakulttuuriksi, se oli sitä jo, vaikkakin vain länsimaisen taidemusiikin filtterin kautta, alkuperäinen konteksti ja soittotapa poistettuna.

Suomessa kansallista identiteettiä sijoitettiin ”länteen” klassisen musiikin avulla – kansanmusiikin jalostaminen neuvostomalliseksi folkloreksi olisi ollut selkeä hyppy itään. Tästäkö johtuu suomalaisen musiikkikoulutusjärjestelmän täydellinen keskittyminen vain klassiseen musiikkiin? Olisiko jazzin koulutus taas ollut liian paljon länteen? Miksei Suomeen perustettu kansallista folklore-ryhmää? Miksei Suomeen luotu Bulgarian mallin mukaisesti kansanperinneteattereita joka puolelle? Miksi suomalainen folklore jäi vain harrastajien tanhuamisen ja pelimanniyhtyeiden varaan?

Eikö suomalaisessa perinteessä ole riittävästi aineksia? Se ei voine olla syynä – folkloreahan on Suomessa tehty koko ajan, mutta ei ammattimaisesti tietääkseni ennen 1990-lukua, jolloin Lapin läänin kansantanssiyhtye Rimpparemmin ja myöhemmin taideosuuskunta Tsuumin toimintaa voidaan pitää ammattimaisena. (Rimpan osalta kyse oli (ja on) pitkälti harrastajatanssijoista.)

Millaista suomalaisten ryhmien folklore sitten olisi voinut olla? Missä ryhmien pääpaikat olisivat olleet? Millaista musiikki olisi ollut? Olisiko meillä klassisen musiikin musiikkiopistojärjestelmän sijaan kamu-opistojen verkosto?

radovan

Hehän ovat kuin kaksi marjaa – ehkäpä Mladickin löytääkseen Serbian poliisin täytyy vain pidättää kaikki parrakkaat herrat ja seuloa sitten niistä. Olisiko Pietari Suuren parta-lain kaltainen säädös olisi paikallaan? Silloin tosin Serbiassa tulisi varmaankin ottaa kiinni koko ortodoksisen kirkon papisto. Hmm. Ehkä se todellakin pitäisi pidättää joka tapauksessa. Niin keskeinen asema kirkolla oli nationalismin lietsonnassa.

Karadžićin pidätys on upea uutinen. Serbiassa Eurooppa-myönteiset ja suhteellisen liberaalit voimat ovat viimein saamassa vahvempaa jalansijaa. Loistavaa. EU:n tärkein tehtävä – rauhan takaaminen mantereellamme näyttää toimivan sittenkin. Pehmeä voima tuntuu toisinaan vaan niin tuskallisen hitaalta, mutta loppujen lopuksi se on aina kuitenkin tehokkaampaa kuin pelkkää aseellinen uhittelu.

Vaikka viime aikoina onkin vaikuttanut siltä, että Serbian päävientituote on sotarikolliset, on maa täynnään ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Olen käynyt kahdesti paikan päällä asian toteamassa.

Serbiaan minut on vetänyt paikallinen perinnemusiikki ja erityisesti Gucassa vuosittain pidettävä torvimusiikkifestivaali. (Muzika) Etelä-Serbialaiseen n. 10 000 asukkaan kylään ahtautuu viikoksi noin 100 000 ihmistä kuuntelemaan torvimusiikkia ja juomaan olutta. Meininkiä on vaikea kuvailla sanoin; toisin kuin Suomessa, jossa kaikki on tarkasti säänneltyä on tämä festivaali kuin kaikkialle levittyvä kasvusto.

Päälavalla on toki bändejä ja festivaalin tärkein ohjelmanumero onkin trumpetistien kisa – Suomessakin usein keikkaillut Boban Markovic voitti kisan aikoinaan niin monesti ja ylivoimaisesti, että hän ei enää kilpaile – mutta käsittämättömin elämys syntyy koko kylän kattavasta äänivallista. Paikkakunnalle saapuu n. 40 yhtyettä eri puolilta Serbiaa ja suurin osa niistä tienaa rahansa kiertelemällä pöydästä toiseen kylän ravintoloissa ja kaljateltoissa. Muistan istuneeni olutteltassa ja laskeneeni näköpiirissäni seitsemän torvibändiä. Soittaen tietenkin eri kappaletta täysillä yhtä aikaa. Meteliä oli ihan ilman äänentoistoakin niin paljon, että tulppia oli paras pitää päässä koko ajan. Ihanata, ihanata.

Politiikasta ystävällisten ja vieraanvaraisten paikallisten kanssa ei kannattanut edes aloittaa keskustelua. Muutamaan kertaan seurueellemme kerrottiin, etenkin nuorempien herrojen taholta, että meille ”lännessä” syötetään ”Naton propagandaa” ja miten ”Serbit eivät ole syyllisiä vaan puolustivat vain luontaisia oikeuksiaan.”. Mukavan isäntäperheemme vanhemmalla pojallakin oli festivaalin ajan yllään Arkanin tiikereiden logolla koristettu t-paita. Perheen nuorempi ja asteen verran angstisempi poika soitti kellarissa heviä kavereidensa kanssa, kasvatti vanhempiensa kauhuksi pitkää tukkaa ja kyseli kiinnostuneena meiltä Yövissystä ja Stratovariuksesta…

Kylän kojuissa myytiin valtaisien liha-annosten ja piraatti(?)-(torvihumppa)levyjen lisäksi myös mm. Slobodan Milosevic, Radovan Karadžić ja Radko Mladic kalentereita, t-paitoja, pinssejä ja huoneentauluja. ”Milosevic – Serbian Hero” ja ”Kosovo is Serbia” t-paitoja näkyi siellä täällä. Kokardeilla varustettuja sotilaslakkeja ja Arkanin Tiikereiden punaisia baretteja oli sekä kaupan että ihmisten päissä. Enpä kysellyt miksi. Epäilemättä tämän videon kaltaiset tunnot ovat aidosti yhä pinnassa Serbiassa. Muistan Belgradista mukavan kaljakuppilan, jossa huomasimme vasta toista olutta ryystäessämme seinältä Slobon kehystetyn kuvan. Tämä siis vuonna 2004 kun herra oli vielä Haagissa.

Miten tuollainen tuhoisa nationalismi voidaan pysäyttää? Onko Saksan totaalisen tuhon kaltainen tappio ainoa keino saada omaan erinomaisuuteen perustuva ideologia poistetuksi? Miten historiasta ja etenkin lähihistoriasta voitaisiin olla samaa mieltä? Mikä toisaalta on totuus? Eihän Balkanin sodista todellakaan juuri ”hyviksiä” löydy. Mikä on kohtuullinen kansallisen ylpeyden taso? Miksi kukaan ei enää Suomessa haikaile Suur-Suomen perään, vaikka aate oli varsin elävä vielä ennen toista maailmansotaa? Serbian kriisin yhtenä tekijänä voidaan pitää myös Venäjää, jonka halu pitää kiinni etupiireistään tuntuu antiikkiselta. Pitäisikö Suur-Venäjästä olla huolissaan?

Aseellinen ja taloudellinen pakottaminen ei riitä. Eristäminen kurjistaa oloja entisestään ja vaikeuttaa paitsi syyllisten, myös vapauteen kaipaavien liberaalien elämää. Meidän suomalaisten on vaikea kuvitella, miltä tuntuu belgradilaisesta nuoresta, joka ei voi matkustaa minnekään (ehkä Venäjää lukuunottamatta) ilman kutsuviisumia. Ei asiaa Eurooppaan saatikka muihin maanosiin, vaikka ulkoisesti elämä onkin täysin samankaltaista kuin vaikkapa Milanossa, Berliinissä tai Prahassa ja asuinpaikka maantieteellisesti selvästi keskempänä historiallista Eurooppaa kuin esim. Helsinki. Tähän puoleen tutustuin kun tapasimme Belgradissa paikallisia taiteilijoita, jotka kuuluivat varmasti ”Eurooppa-myönteisiin liberaaleihin”. (Eivät muuten ymmärtäneet haluamme mennä sinne ”takahikiän junttien festivaalille”…)

Ulkoista pakotettakin tarvitaan, mutta serbeille tulee antaa kepin lisäksi myös porkkanoita – on kaikkien etu, mitä pikimmin kaikki serbit huomaavat yhteisen, rauhallisen ja ”post-nationalistisen” Euroopan™* hyödyt eristäytymisen sijaan. Silti EU:n on pysyttävä tiukkana – suvaitsemattomuuta ei saa suvaita. Sotarikolliset on saatava oikeuteen ennen jäsenyysehdokkuutta ja liberalismi on saatava aidosti tavoitteeksi, josta myös pidetään kiinni. Tämä toisaalta ei koske vain Serbiaa, vaan myös koko vanhaa ”Itä-Eurooppaa”, jossa esim. tasa-arvon tavoittelu näyttää jääneen kuolleeksi kirjaimeksi hyvistä laeista huolimatta.

Mladicin pidätystä odotellessa voi tutustua Serbian kansalliskirjaston digitaaliseen levykokoelmaan.

150 digitised old Gramophone Records on 78 rpm from the NLS rich Collection of phono documents. They contain various sound recording of National Songs Lyrics performed by some of the most famous Singers of that period, Folk Dances, Hymns, and records of Popular Melodies, performed by famous Ensembles, as well as Records of Opus of Famous Domestic and Foreing Composers. Most of them are recorded abroad, within the first 60 years of the XX Century. First, the Gramophone Records were physically cleaned with special instruments, then reproduced with a professional equipment and audio processed, then converted in digital format. Within the next period, the NLS is plannng to include more than 200 new digitised records. All digitised gramophone records can be listen through the NLS Website. The Search of the Collection is available through the entire record, by authors and performers, by title, year and country of publishing.

Upeita esityksiä vaikka kyriilinen käyttöliittymä hiukan hankaloittaakin tutustumista. (Hupaisaa kyllä, suuri osa labeleista näyttää olevan latinalaisilla kirjaimillal.) Ainakin Jugotonin valkoisella laabelilla varustetut sinkut vaikuttavat asiallisen juurevilta kaikille serbialaisen haitarimusiikin ystäville. Ja niitähän olemme me kaikki jahka nuo levyt kuuntelemme! Hoba!

(*Pelottavaa on mielestäni myös se into, millä yhdentyneelle Euroopalle yritetään keinotekoisesti luoda ”kansallista identiteettiä” lippuineen, hymneineen ja muine symboleineen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää. Eikö voitaisi vähitellen pyrkiä heittämään koko nationalismin aate historian romukoppaan?)

maisteriksi

On tullut pidettyä vähän taukoa bloggauksesta.

Kesäkuun alussa intensiivisempään kirjoitteluun liittyi uhkaava opintojen päättyminen; venytin viime tippaan saakka muutaman puuttuvan esseen kirjoittamista ja edessä odottaneen työn pakoilu vapaaehtoisen kirjoittamisen pariin onnistui paremmin kuin hyvin. 18.6. sain kuitenkin viimeiset esseet palautetuksi ja kansanmusiikin maisterin papereiden pitäisi kolahtaa luukusta elokuun alussa.

Täytynee joku päivä kirjoittaa taas laajemmin kansanmusiikin koulutuksen ja establisoituneen marginaalimusiikin ongelmista, mutta nyt ”valmiina” on kiitoksen paikka.

Opiskelin siis Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla syksystä 1999. Vuonna 2003-2004 hoidin siviilipalvelukseni, joten akateemisille opinnoille tuli kestoa seitsemisen vuotta.

Kamu-osasto on aivan loistava laitos. Opiskelijoihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti ihmisinä, taiteilijoina, persoonina, joita ei pyritä pakottamaan mihinkään tiettyyn muottiin, vaan (ehkä jopa liiallisestikin) painotetaan oman persoonallisen tyylin ja taiteen etsimistä.

Minun on vaikea kuvitella toista musiikkialan opinahjoa Suomessa, jossa vapaus tuottaa juuri sitä mitä itse haluaa olisi yhtä laajaa. Sekä sisään otettavien nuorten ja jo valmistuneiden taiteilijoiden kirjo kuvastaa hyvin tätä monipuolisuutta. Osastoltamme on valmistunut mm. maailmanluokan avant-garde -improvisoijia (Kimmo Pohjonen), kotimaisen perinteen taitajia (Piia Kleemola, Arja Kastinen, Lassi Logren), uutta perinnemusiikkia luovia solisteja ja bändisoittajia (Jouko Kyhälä, Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Petri Prauda, Antti Paalanen, Antti Järvelä, Esko Järvelä, Timo Väänänen, Johanna Juhola), kuoron johtajia ja kuoromusiikin säveltäjiä (Ilona Korhonen, Tellu Virkkala) sekä työllistettyjä teatterimuusikoita (Taito Hoffren, Jarno Tastula). Kaikki persoonallisia, omaleimaisia ja alansa huippua edustavia taitelijoita. Uudemman kansanmuusikkosukupolven osaamisen tasosta kertoo sekin, että suurin osa mainitsemistani nimistä voisi kuulua lukuisiin eri jaotteluihin. Osastomme ei tuota liukuhihnaosaajia vaan käsityönä valmistettuja uniikkikappaleita.

Kansanmusiikkiosasto on Sibelius-Akatemian outo anarkistisiipi; laitos, jota ei varmasti enää 2000-luvulla perustettaisi. Omien opintojenikin alun jälkeen osaston opinto-ohjelmaa on tiivistetty, työnnetty tiiviimmäksi 5,5 vuotiseksi paketiksi, joka vääjäämättä johtaa vapauden ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Toisaalta tiukemmat raamit erityisesti opintojen alkuvaiheessa saattavat helpottaa opintojen määrätietoisessa harjoittamisessa. Toivottavasti laaja vapaus ja uuden etsiminen kuitenkin jatkuvat Akatemialla.

Osaltaan juuri suuri vapaus työskennellä kuten haluaa johti ainakin omalla kohdallani suureen työn teon määrään koulun käynnin ohessa. Tämä varmasti verotti määrätietoista omaa harjoittelua ja haittasi varmaankin osaltaan opintojani, mutta en osannut silloin (enkä vieläkään) nähdä työskentelyä kentällä haitalliseksi omassa kehityksessäni muusikkona. Ketä haittaa se, että opintoni myöhästyivät muutaman vuoden koska sävelsin ja soitin musiikkia maailmalla? Olisiko ollut parempi jättää työt tekemättä ja olla nyt, valmiina maisterina, vailla suhteita ja kentän tuntemusta, jotka mahdollistavat työskentelyn muusikkona. (Asia olisi tietysti eri, jos olisin seissyt Mäkkärin kassalla.)

Musiikki kun ei ole mitään aivokirurgiaa – kukaan ei keikalla kysy papereita. Toisaalta oppiminen ja uuden opiskelu ei lopu papereiden saamiseen.

Viime vuosien pyrkimys opintojen rajaamiseen haittaa myös mielestäni erilaisten ihmisten huomioon ottamista. Apinakin oppii soittamaan kunhan vain pidetään kopissa riittävän pitkään, mutta muusikoksi ja taiteilijaksi ei hermeettisesti suljetussa kammiossa tulla. Omalla kohdallani kypsyminen vei vuosia ja mielestäni tärkein kasvuni oli henkistä ja tapahtui P-talon ulkopuolella.

Ehkäpä ajatus siitä, että maisterina ihmiset olisivat ”valmiita” onkin päätön ja tulevien 5,5 vuoden ”broilerimaistereiden” valmiudet ovat juuri oikeat. Jää nähtäväksi. Kansanmusiikin maistereiden työllistymistä koulutustaan vastaaviin tehtäviin kannatanee seurata tulevina vuosina tältäkin kantilta.

Mutta nyt siis Suuri kiitos professorillemme Heikki Laitiselle, jonka ideologista linjaa osastomme noudattelee. Aiemminkin olen tainnut mainita tällä blogilla, että oma sukupolvemme on liian mukautuva; konformistinen. Otamme olosuhteet valmiiksi annettuina, sopeudumme, hyväksymme, emme pyri muuttamaan lähtökohtia. Vaikka en kaikkia Heikin ajatuksia allekirjoitakaan olisi omalla ikäluokallani mielestäni paljon opittavaa 60-70 -lukulaisten ”kapinallisuudesta”, tietystä kaikkeen toimintaan sisäänrakennetusta anarkismista ja idealismista. Kassothan, jos jotain vaikka saataisiin heräteltyäkin…

Kiitokset myös opettajilleni (mm. Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Marjut Tynkkynen, Mika Väyrynen, Heikki Valpola, Timo Alakotila, Merja Ikkelä, Tapani Varis, Olli Varis, Pekka Jalkanen) ja osaston henkilökunnalle (mm. Anne Etelätalo, Hannu Tolvanen). Kansanmusiikkiosasto on mahtava paikka oppia. Erityiskiitos Sinikka Kontiolle, joka painosti saattamaan kirjallisen lopputyön valmiiksi ajoissa.

maailman parasta musiikkia

tarjolla huomenna Espoon kulttuurikeskuksen Cafe Louhessa kun maailman paras pelimanniyhtye, ruotsalainen Väsen on keikalla siellä.

Orkesteri on aivan silmittömän hyvä. Jos pitää elämässään yksi kansanmusiikkikeikka nähdä, niin suosittelen huomista iltaa Espoossa.

Siellä soittaa myös suomalainen Tsuumi Sound System, joka ei ole kehno sekään, vaan erittäinkin tärpäkkätä soitantaa.

Sinne siis!

Kansanmusiikin ilta…

Olin Susitaipaleen Paulan kanssa Perinnearkku ry:n puheenjohtajan ominaisuudessa juttelemassa Sirkka Halosen toimittamassa YLE:n kansanmusiikin illassa. Lähetys on kuunneltavissa parin viikon ajan täältä. Aiheena oli pääasiassa yhdistyksemme Perinnearkku ja kansanmusiikin klubitoiminta Suomessa.

Tosin loppujen lopuksi musiikissa ja kulttuurissa on kyse siitä musiikista ja kulttuurista. Ja suomalaista kulttuuria ja suomalaista musiikkia eivät tee ketkään muut kuin suomalaiset. Ja meidän täytyy nähdä sillä se arvo ja jos sitä ei nähdä, niin sitten sitä ei kohta oo.

Heh, aika eeppistä – joskus on pakko saada vähän julistaakin!

Yllättävän järkevältä kuitenkin yleisesti ottaen kuullostaa. Vaikka haastattelu oli suurin piirtein niin rento kuin mikään haastattelu voi olla, niin kyllähän sitä hiukan hermoilee kun valtakunnan verkkoon pääsee puhumaan. Huomasin taas itsestäni myös sen hilpeän piirteen, että kun pääsee vähänkään vääntämään ”politiikkaa”, niin äänensävy vaihtuu välittömästi useampia piiruja asiallisemmaksi ja kuullostan jotensakin seipään nielleeltä. Kumma homma, kokemuksen puutetta, sanos eilinen teeri.

(Täytyy kyllä taas kerran vaan huomauttaa siitä, miten surkeasti YLE on nettipalvelunsa toteuttanut. Windows Media -formaatilla streamaava linkki onnistui kaatamaan ensin Safarin ja sitten Quicktimen. Firefoxin kautta sain ohjelman kuuluville.

Lisäksi ohjelma latautuu vain ”reaaliaikaisesti”. Eli kun qt kaatui uudelleen (hakiesani linkkiä Safarin kautta tätä blogia varten), niin jouduin odottelemaan jälleen puoli tuntia ennenkuin kykenin jatkamaan siitä, mihin olin päässyt. Enkä tietenkään voinut tallentaa ohjelmaan mp3-soittemelleni työmatkalle kuunneltavaksi. Ääliömäistä, ikäänkuin jokin tuollainen rajoite loppujen lopuksi pidättelisi ketään. Lähinnä vain aiheuttaa ylimääräitä vaivaa ja ärsytystä. Näinkö julkisen palvelun pitäisi toimia?)