pakko sitä ja pakko tätä

Kävin kouluni ylioppilaaksi saakka Savonlinnassa. Etenkin yläaste oli kaltaiselleni ”hikarille” tuskaa; jos koulunkäynti maittoi, sai varmasti osakseen epäsosiaalisen nörtin leiman. Kaikkein eniten olisi ”pitänyt” inhota ruotsin opetusta. Muistikuvieni mukaan peruskoulun läpäisi porukkaa, joiden pakkoruotsin taidoilla jopa lause ”Jag heter Hannu” jäisi ymmärtämättä. Luokaltani noin puolet jatkoi lukioon ja loput amikseen.

Ammatikseni harjoitan ”kansanmusiikkia” jonka piirissä pohjoismainen yhteistyö on tiivistä. Olen käynyt Islantia lukuunottamatta keikalla kaikissa pohjoismaissa ja työskennellyt mm. tanskalaisten ja ruotsalaisten muusikoiden kanssa. Pohjoismaisen kansanmusiikin ”piireissä” keskustelut musiikista käydään kuitenkin yhteisellä lingua francalla, englannilla – eiväthän ruotsia osaa ymmärrettävästi tanskalaiset ja norjalaisetkaan.

Vaikka ”virkamiesruotsin” Sibelius-Akatemiassa suoritinkin, en uskoisi selviäväni haastavista tehtävistä vain ruotsiksi. Jo perusasioiden, esim. kävelyreitin neuvomisessa, voisi tulla nopeasti tänkapå.

Tilastokeskuksen tuoreen julkaisun mukaan venäjä on puhutumpi kieli kuin ruotsi useimmissa kunnissa. Venäjää puhuvien määrä on lisääntynyt kymmenessä vuodessa n. 50% ja jos kasvu jatkuu nykyisellään on pääkaupunkiseudulla kohta yhtä paljon kuin ruotsia kuin venäjää puhuvia. Miksi vain ruotsin- ja suomenkielisillä on oikeus saada palvelua äidinkielellään?

Lähde: Tilastokeskus

Minun on tilastojen ja omien kokemusteni valossa mahdotonta ymmärtää miksi jokaisen lieksalaisen teinin on pakko opiskella yläasteikäisenä ruotsia eikä venäjää tai jotain muuta vierasta kieltä. Todennäköisesti murrosikäiselle pakolla väännetystä kehnosta kielitaidosta on yhtä paljon käytännön hyötyä kuin vaikkapa muinaisheprean opinnoista.

Pakkoruotsi tulisi poistaa ainakin peruskoulusta. Lukiossa se voisi hyvinkin olla pakollinen kolmas kieli niille, jotka eivät sitä vielä ylä- tai ala-asteella aloittaneet.

Minulla ei ole koskaan ollut ruotsin opiskelua vastaan. Päin vastoin, mielestäni sen hallinta ainakin jollain tasolla kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen. Samaan tapaan pitäisi yleissivistykseen toisaalta kuulua myös venäjän alkeet. Itänaapurissa en osaa edes aakkosia – hävettää.

Venäjän kielen asemaa Suomessa kannattaisi pohtia laajemminkin. Tilastokeskus toteaa aivan oikein että venäjänkielisille ohjelmille olisi katsojia. Haluammeko ylipäätään venäjänkielisen vähemmistömme hankkivan uutisensa pääosin venäläisestä mediasta? Luotettaville ja poliittisesti neutraaleille uutisille olisi varmasti tilausta myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Suomen ja Venäjän välinen raja on yhä yksi maailman jyrkimmistä elintasokuiluista. Aktiivinen venäjän asemaa edistävä politiikka estäisi tehokkaasti myös maidemme välisen poliittisen ja kulttuurisen kuilun syventymistä sekä poistaisi turhia ennakkoluuloja.

Kaksikielisyydestä pitää siirtyä moderniin monikielisyyteen. Pakkoruotsia ei pidä korvata pakkovenäjällä vaan vapaavalintaisen kielen opinnoilla. Kahden vieraan kielen opiskelu on joka tapauksessa hyvä pitää myös peruskoulun opinto-ohjelmassa.

helsinki nostaa asukaspysäköintimaksua

Hienoa! Vihdoin! Jihuu! Kuka väittää että Vihreillä ei olisi merkitystä?

Demareiden ulosmarssin jälkeen viikonlopun budjettiväännöissä saatiin aikaiseksi ensimmäinen asukaspysäköintimaksun nosto 15 vuoteen! Ensi vuonna asukaspysäköintitunnus maksaa 100€, mutta se on toivottavasti ostettavissa kuukausittain.

Kännykuva "asukaspysäköidystä" "kulkuneuvosta" Töölössä - tämä kärry ei varmasti ollut liikkunut kuukausiin.

Päätös on oikean suuntainen mutta riittämätön. Kuten Ode jo ehti mainitsemaan, kuukausimaksu jää yhä aivan liian alas että esim. kesäautot kannattaisi aina siirtää landelle lojumaan talven ajaksi.

Mutta, kuten jo todettua, hyvä että ”pää saatiin auki”. Tästä on hyvä jatkaa tulevina vuosina. Kyllä sen kuukausimaksun tulisi olla vähintään 20€ jotta maksulla olisi todellista ohjaavaa vaikutusta.

Hämmentävää kyllä HS:n keskustelupalstalla oli esitetty aiheen tiimoilta ihan hyviäkin ajatuksia!

Samalla voisi ottaa mukaan auton pituudesta riippuvan hinnan, koska suurin osa asukaspysäköintipaikoista on kadunvarsipaikkoja. Esim. 25 euroa/metri -hinnoittelulla päästäisiin samaan summaan, ja ohjaisi autonhankintaa keskusta-alueelle sopivampiin pieniin autoihin. Rekisteritiedoista saa pituuden suoraan, porrastus esim. 10 cm:n välein.

Erinomainen idea! Kyllä näillä kaduilla pitäisi suosia enemmän Smartteja ja mopoautoja kuin kaupunkimaastureita. Ainakin Japanissa ”mopoautoja” varten on olemassa alempi veroluokka, jonka ansiosta mikroautoja kaikkiin tarkoituksiin näkyykin liikenteessä todella paljon.

Aiemmin aiheesta tällä blogilla mm:
– Asukaspysäköintiluvat myyntiin huutokaupalla
– Asukaspysäköinti myös fillareille
– Lumi ja autot
– Pysäköinnistä

kaustisesta

Tänä kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlien talousvaikeudet ovat ylittäneet yleisen uutiskynnyksen: Kari Tapiokin jäi keikkaliksatta! Hän ei ole ainoa. Meitä Kaustisen festareilta palkkiotaan odottelevia artisteja on itseni lisäksi ystäväpiirissäni lukuisia.

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Äärimmäisen ärsyttävää. Loistava keikka Kaustisen Valio-Areenalla 110% latauksella ja erikoistehosteilla (pyrotekniikka) takana, mutta sovittua keikkaliksaa ei ole näkynyt. Kun tilillä on tällä hetkellä yksinumeroinen summa on suurta valtiontukea nauttivan festivaalin maksukyvyttömyys erityisen masentavaa.

Omalla kohdallani suurinta suuttumusta ei kuitenkaan aiheuta edes oman keikkaliksan kohtuuton viivästyminen vaan koko Kaustisen festivaaliorganisaation ja kansanmusiikki-instituutin toiminta jo muutaman vuoden ajalta. Sallinette että avaudun.

Perustimme vuonna maaliskuussa 2006 Helsingissä Perinnearkku-nimisen yhdistyksen, jonka tehtävänä on:

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkeatasoisen kansanmusiikin ja kansantanssin tunnettuutta ja asemaa Suomessa sekä edistää jäsentensä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä.

Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 2006-2007 ja sihteerinä 2008. Tällä hetkellä olen rivijäsen, jotta voin toimia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä täysipainoisemmin. Tässä blogauksessa esittämäni mielipiteet eivät ole yhdistyksen mielipiteitä vaan omiani.

Käytännössä näiden ylevien tavoitteiden toteuttamiseksi järjestimme (ja Perinnarkku yhä järjestää) Helsingissä säännöllisiä kansanmusiikin klubi-iltoja ja jameja sekä osallistuimme (ja Perinnearkku yhä osallistuu) kiinteästi kansanmusiikin valtakunnallisen kiertuetoiminnan kehittämiseen.

Ilmeisesti toimintamme oli onnistunutta, sillä 2007 loppukesästä sain puhelun Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta. Hän kutsui meitä ”kansanmusiikkikentän nuoria toimijoita” mukaan neuvonpitoon Kaustisen festivaalien tiimoilta. Perinnearkun lisäksi kutsun sai mm. Rahvaanmusiikin kerho Tampereelta.

Menin kokoukseen Helsingin keskustan Sokoksen ylimmän kerroksen kabinettiin avoimin mielin. En oikein tiennyt mitä odottaa tai edes mistä olisi kyse.

Kokouksessa oli erikoinen meininki. Kaustisen silloinen toimitusjohtaja tuntui olevan avoimesti sotajalalla festivaalien ohjelmavastaavan kanssa. Lisäksi Kaustisen puolelta esitettiin erikoisia väitteitä; absurdein oli että Sibelius-Akatemian opiskelijoiden piirissä olisi organisoitu ”Kaustis-boikotti”! Että me ”sibisläiset” emme jostain kumman syystä haluaisi mennä keikalle Kaustiselle! Outoa. Kyllähän me olimme siellä joka kesä keikoilla – emme vain ilmaiseksi vanhojen pelimannien tapaan, musiikilla elantomme tienaavia ”ammattilaisia” kun olemme.

Yleiseksi mielikuvaksi tapaamisesta jäi se, että Kaustinen toivoi meidän ”kansanmusiikkikentän nuorten toimijoiden” käyttävän suhteitamme, jotta Kaustinen saisi ohjelmaansa ammattimaisia esiintyjiä halvemmalla kuin mitä festivaaliorganisaatio itse kykenee neuvottelemaan ja toisaalta käyttävän huomattavaa kansanmusiikkikentän osaamistamme Kaustisen festivaalien kehittämiseen.

Kumpikaan näistä seikoista ei kuulu niihin syihin, jonka vuoksi talkootöitä kansanmusiikin eteen teen. Ei ole intresseissäni ryhtyä polkemaan omia ja ystävieni keikkahintoja erittäin suurta vuotuista valtionavustusta saavan festarin hyväksi. En liioin kokenut motivoivaksi ryhtyä talkoilla ideoimaan festivaalia kun organisaatiossa oli sitä varten ihan kuukausipalkalla toimivia henkilöitä. Koin vahvasti että Kaustinen halusi hyödyntää korvauksetta suhteitamme ja osaamistamme.

Kirjoitimmekin kokouksen jälkeen Rahvaanmusiikin kerhon edustajien Sirpa Syrjän ja Anne-Mari Kivimäen kanssa Kaustiselle oheisen vastauksen:

Hei,

keskusteltavana on kaksi toisiinsa tiivisti liittyvää asiaa, joita mielestämme kannattaa käsitellä erillään.

1. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kotimaisen artistikaartin puute

Kuten tapaamisessa jo totesimme ammattikansanmuusikot eivät ole riippuvaisia Kaustisesta tässä muodossaan, eikä Kaustinen FMF tarvitse kansanmusiikin ammattilaisia jos Kaustinen on vain kesäinen festivaali muiden joukossa. Jos Kaustinen nähdään ”suomalaisen kansanmusiikin näyteikkunana” on tilanne toinen. Tämä lienee erityisesti instituutin intresseissä?

Jos Kaustinen (ja instituutti) haluavat nostaa kotimaista profiiliaan ja esiintyjien määrää on resepti häkellyttävän yksinkertainen; tilatkaa kotimaisia muusikoita keikalle. Kyllä me tulemme. Pienen aivoriihen tuloksena laskeskelimme että jokaiselle festivaalipäivälle saisi konsertin (ja seuraavalle päivälle 15min areenavedon) kotimaisen kansanmusiikin huippunimeltä selvästi alle 40 000 euron satsauksella, eli keskimäärin noin 4000E/päivä.

Mielestämme summa ei ole mahdoton. Se on itse asiassa jopa jonkin verran yläkanttiin. Muutamalla soololla ja pienemmällä kokoonpanolla kokonaisbudjetti painunee jopa alle 30 000:n euron. Kävijää kohden alle 1/3 euroa – ehkäpä kotimaiseen kansanmusiikkiin voisi satsata jopa euron per kävijä? 100 000 Eurolla festareilla olisi jo aivan uskomaton kattaus – varaa olisi jopa luoda täysin uusia sisältöjä.

Suosittelemmekin kotimaiseen artistikaartiin keskittyvän ja kenttää tuntevan uuden tuottajan palkkaamista. (Laittakaa virka avoimeen hakuun; tuottajan sijainti Kaustisellakaan ei tuollaisessa hommassa ole nykyään mikään välttämättömyys.) Antakaa tuottajalle riittävästi budjettia ja selkeästi määritelty tehtävä, niin lopputulos on varmasti eri luokkaa kuin nykyinen. Toteutusta ei myöskään tarvitse odotella vuosikausia tai ”tuoda hitaasti sisään”. Vaikutus olisi (hyvässä tai pahassa:) voimakkain kertarysäyksellä.

Pidimme hyvänä ajatuksena myös ”vuoden nuori taiteilija” tjms. tittelin kehittämistä. Ko. taiteilija voisi esiintyä yhtyeidensä kanssa useina päivinä ja lisäksi artistille vois esim. tarjota mahdollisuuden keksiä omia sisältöjä jonkin budjettiraamin sisällä. Esim. ”Vuoden taiteilijan valinta” – konsertti areenalle, johon budjetointi olisi erikseen ja sisältö mitä tahansa poikkitaiteellista tai perinteistä artistin mielen mukaan. Helsingin Juhlaviikot ovat toteuttaneet tämän tyyppistä konseptia menestyksekkäästi.

Lisäksi pitäisimme erityisen tärkeänä kunnollisen media-strategian luomista. Onko vuoden yhtyeelle festivaalin puolesta omaa tiedotustilaisuutta? Pressipakettia? Etukäteispuffia ulkomaisille toimittajille? Jos kotimaisuutta halutaan nostaa ja sen näkyvyyttä parantaa on ammattimaisesti luotu ja toteutettu tiedotus avainasemassa. Ehkä myös tuottajan kanssa yhteistyössä toimivan ammattitaitoisen lehdistösihteerin palkkaaminen olisi paikallaan?

Kansanmusiikki-instituutin rooli osana festivaaleja jäi myös hiukan askarruttamaan. Kansanmusiikki-instituutin kannattaisi ehkä tahollaan miettiä miten se voisi toimia valtakunnallisesti alan kesäfestivaalien puolesta, joista moni painiskelee vakavien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Toki Kaustinen on historiallista ja maantieteellisistä syistä tärkeä, mutta onko se ainoa? Entä jos Instituutti valitsisikin ”vuoden nuoren taiteilijan” ja tukisi artistia keikoille myös muille festivaaleille? Kuten mm. Finland Festivalsien nuori taiteilija -valinnasta on käynyt ilmi on tällaisten valintojen julkisuusarvo yllättävänkin suuri.

2. Kansanmusiikin ”nuoren kaartin yhdistysten” rooli kehitystyössä

Palaverissamme päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Edustamamme yhdistykset (Perinnearkku, Pelimannikilta ja Rahvaanmusiikin kerho) ovat kaikki vahvasti paikallisia toimijoita; järjestämämme klubit ja konsertit ovat ensisijainen toimintamuotomme, jossa myös me ”ammattilaiset” toimimme talkoohengellä jotta Suomessa ylipäätään olisi kansanmusiikin klubi- ja kiertuetoimintaa.

Mitä vastinetta yhdistykset saisivat Kaustisen tuotantotyöhön osallistumisesta? Käytännössä ideointi-palavereihin ja muihin tuotantoon liittyviin tukitoimiin osallistuvat toimijamme ovat ammattilaisia ja emme voi olettaa heidän käyttävän ammattitaitoaan ilmaiseksi kovin laajamittaisesti. Etenkään jos työn tulosten päätymisestä käytäntöön ei ole mitään takeita.

Konkreettisia yhteistyön muotoja voisivat olla esim. vuoden yhtyeen keikat klubeillamme keväällä – näin puffaten kesän Kaustista. Tällä tavoin festivaali voisi hyvinkin saada valtakunnallista näkyvyyttä parhaaseen ennakkomyynti-aikaan. Ehkäpä Kaustinen voisi olla kummina kansanmusiikkikiertueelle esim. huhti- tai toukokuussa? Myös yhdistysten organisoimat klubi-illat/konsertit Kaustisella ovat mielenkiintoinen ajatus.

Valitettavasti talkoohenkemme kuluu kuitenkin pitkälti omien tapahtumiemme pyörittämiseen. Tuotantoapua on saatavissa, mutta ei korvauksetta. Tärkeintä meidän mielestämme olisi palkata ammattitaitoinen tuottaja, kansanmusiikkikenttää tunteva idearikas henkilö. Mikäli kuvailemamme kaltainen tuottaja palkattaisiin, hänen olisi mahdollisesti helpompi lähestyä yhdistyksiä tai muita ryhmittymiä konkreettisten ehdotusten kanssa; tilata kokonaisuuksien järjestämistä tms. – pelkkään ideointiin eivät resurssimme valitettavasti riitä.

18.9.2007 Hannu Oskala, Anne-Mari Kivimäki, Sirpa Syrjä

Kirjoituksen neuvot ovat mielestäni yhä erinomaisia!

Vastauksen jälkeen sain uuden yhteydenoton Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta: ”Tämä ei ole sitä mitä tarkoitimme.”. Halusivat konkreettista yhteistyötä. Ja avasivat pelin konkreettisen summan sisältäneellä ehdotuksella.

Perinnearkku otti pallon vastaan ja järjesti kesän 2008 festivaaleille onnistuneesti konserttisarjan ”Yösydänääniä”.

Perinnearkku vastasi hankkeen organisoinnista ja käytännön toimista, rahoitus hoidettiin yhteistyössä: Kaustinen vastasi esiintyjien palkkioista, Perinnearkku Kulttuurirahaston apurahan turvin mm. mediatoimiston ja projektituottajan palkkioista. Emme kokeneet että Perinnearkun tehtävä olisi vastata Kaustisen ohjelmasisällön rahoittamisesta, onhan Kaustinen kuitenkin Suomen eniten valtiontukea nauttiva kansanmusiikkifestivaali.

Konsertit olivat taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeita – uskallan väittää että ohjelmisto oli festivaalin hienointa ja tunnelmallisinta antia. Pelimannitalon intiimiys ja loistavat artistit oli mitä toimivin yhdistelmä. (Suurin osa konserteista oli ainutkertaisia kohtaamisia, jotka Perinnearkku ideoi. Mm. Johanna Iivanaisen ja Eero Grundströmin duo sai kyynistyneen blogaajankin kyyneliin.)

Lopputulos oli siis hieno pienistä säröistä huolimatta. Festivaali ei mm. suostunut tuottamaan keikkapaikalle edes pullovettä. Talkoomiehinä sitten kannoimme artisteille juotavaa paikallisesta S-Marketista ja sämpylöitä kioskilta. Tyhmää, muttei ylitsepääsemätöntä.

Perinnearkku maksoi esiintyjien palkat välittömästi festivaalin jälkeen elokuussa 2008.

Kaustisen festivaali maksoi Perinnearkulle pääosan veloistaan keväällä 2009. Nyt, syksyllä 2009, osa rahoista on yhä saamatta. Perinnearkun ydintoiminta, klubien järjestäminen Helsingissä, on vaarassa Kaustisen aiheuttaman budjettivajeen vuoksi.

Talkootyö kannattaa. Anna hyvän kiertää.

Näistä ongelmista tietoisena uskaltauduin kuitenkin myymään yhtyeellemme keikan kesän 2009 festivaaleille.

Vahingosta viisastuneena laitoin sopimukseen tarkat maksuehdot: puolet summasta keikkapäivän jälkeisenä aamuna käteisenä ja loput heti festivaalien jälkeisenä maanantaina, viikko keikan jälkeen laskua vastaan. Oletin että välittömästi festareiden jälkeen rahaa olisi kassassa. Käteiset saatiin – pieninä seteleinä. Kuulemma melkoinen nippu. Ja niillä maksettiin pyroteknikko ja pommit.

Miksaaja, keikkamyyjä ja muusikot, yhteensä 8 henkeä odottaa yhä saataviaan. Keikasta on kulunut tulevana sunnuntaina 3 kuukautta. Lasku on ollut perinnässä jo puolitoista kuukautta. Palkkaturva lienee ainoa mahdollisuus saada mitään ulos. Paperit ovat vetämässä.

Olen siis käyttänyt viimeisen parin vuoden aikana useampia työpäiviä Kaustisen festivaalien edistämiseen ja kehittämiseen, palkatta. Keikkapalkkioiden ja sopimusten mukaisten saatavien perimiseen olen käyttänyt kohta toisen mokoman. Lisäksi keikkakin jää näköjään palkattomaksi festivaalin ”tukemiseksi”.

Arvannette että freelanceria sapettaa.

Tällaistahan tämä on kun hommat kusee. Hävytöntä tässä on se, että kaikkein pahiten pissitään pienituloisten suomalaisten muusikoiden nilkoille. Muusikoiden, jotka loppujen lopuksi luovat sen festivaalin sisällön.

Mutta kaikkein törkeintä silti on jatkuva valehtelu. Jos jo etukäteen tiedetään että sopimuksista ei voida pitää kiinni, kannattaako edes järjestää festivaalia? Kannattaako luvata sopimuksissa eräpäiviä? Jos puhelun aikana tietää, että ”seuraavalla viikolla” ei ole varaa maksaa, kannattaako edes väittää maksavansa jos rahaa tulee oikeasti ”seuraavana vuonna” jos silloinkaan? Miksei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta?

Minun luottamukseni Kaustisen festivaaliorganisaatioon on nollassa. Uskoakseni monien kanssamuusikoiden fiilis on sama.

Toinen huomionarvoinen seikka on kansanmusiikki-instituutin Kaustis-keskeisyys. Luulisi ”kansanmusiikki-instituutti” -nimisen organisaation päätehtäviä olevan koko suomalaisen kansanmusiikkikentän valtakunnallinen kehittäminen eikä vain yhden keski-pohjalaisen kunnan alueella tapahtuvan toiminnan edistäminen.

Olen antanut kertoa itselleni instituutin ja festivaalin talousvaikeuksien taustalla olevan Kaustisella sijaitseva ”Kansantaiteenkeskus” – pramea pytinki keskellä Keski-Pohjanmaata. Seinien ylläpito on vienyt rahat toiminnalta. Yhtäaikaisesti paras ja pahin esimerkki suomalaisen kulttuuripolitiikan infrastruktuuri-keskeisyydestä.

On todella vaikea ymmärtää miten Kaustinen Folk Music Festival kuvittelee voivansa järjestää juhlat kesällä 2010? Ainakaan en usko niille kinkereille kovin monen ammattilaisen tulevan. Ja jos tulevat, niin maksu täytyy saada etukäteen.

Ehkä hyvä niin. Aika aikansa kutakin. Yli 40-vuotias festivaali onkin jo aikamoinen dinosaurus. Konkurssin kautta uusin eväin liikkeelle.

Ja ne ”uudet eväät” saattavat yllättäen löytyä vanhoista laareista. Pienimuotoinen suomalainen pelimannimusiikki, intiimit laulutuokiot ja juureva akustinen soitanta ansaitsevat festivaalinsa Suomen suvessa. Ei vaan enää välttämättä Kaustisella.

arkistoista

Usein tekijänoikeuskeskusteluissa teosten suojan heikentämiselle argumenttina käytetään ”orpoteoksiin” (orphan works) ja ”loppuunmyytyihin teoksiin” (out-of-print works) liittyviä ongelmia.

Orpoteoksilla tarkoitetaan tekijänoikeudella suojattuja teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat todennäköisesti voimassa, mutta joiden oikeuksien omistajasta ei ole selvyyttä ja näin ollen uusi julkaiseminen on hankalaa tai jopa mahdotonta.

Toinen ryhmä ovat teokset, joiden painos on loppunut, mutta joiden kaupallinen uudelleenjulkaisu ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Molemmat ongelmat ovat todellisia, vaikkakin marginaalisia. Näin saattaa jäädä arkistojen kätköihin lojumaan aarteita, joille saattaisi olla kuulijoita ja joilla voisi olla myös kulttuurihistoriallista tai kulttuurillista merkitystä vaikka julkaisujen taloudellinen merkitys olisikin vähäinen.

Tällaisten teosten luvaton uudelleenjulkaisu esim. netin vertaisverkoissa on kuitenkin laitonta. Mitä siis pitäisi tehdä?

En usko tekijänoikeudellisen suojan heikentämisen olevan paras tai ainoa mahdollinen ratkaisu. Suojan poisto itse asiassa saattaisi jopa vähentää mahdollisuuksia toteuttaa laadukkaita uudelleenjulkaisuja.

Hollannissa on keksitty mielestäni oivallinen ratkaisu. Paikallinen kansallinen äänitearkisto Fonos on sopinut tekijänoikeusjärjestöjen kanssa kiinteät könttäkorvaukset levystä kuin levystä.

Kun Fonos saa tilauspyynnön arkistoistaan löytyvästä hollantilaisesta äänitteestä, niin organisaatio digitoi levyn ja polttaa tilaajalle CD:n. Levyt maksavat 19,95€ ja tuplalevyt 39,90€. Lupaavat toimitusajaksi jo digitoidulle levylle 2-3 työpäivää ja digitoitavalle 3-4 viikkoa. Palvelu on saatavilla vain Alankomaissa.

Arkisto pääsee digitoinnin kustannuksissa omilleen noin kolmen levyn jälkeen. Kuulemma joitain albumeja on järjestelmän kautta myyty niin paljon, että alkuperäiset levy-yhtiöt ovat päättäneet ottaa äänitteitä uudelleen sekä digitaaliseen että fyysiseen levitykseen!

Kaikki voittavat. Yksikään teos ei jää pölyttymään hyllyjen kätköihin jos joku sitä vain haluaa kuunnella. Ja tekijänoikeuksien omistajat saavat omansa. Kulttuuri säilyy ja digitoituu järkevästi ja kustannustehokkaasti.

Miksei Suomessa ole vastaavaa palvelua? Kansalliskirjasto ohoi!