Helsingin liikennesuunnitteluhistorian ehkä kauhein suunnitelma tunnetaan nimellä ”Smith-Polvinen”. Se on vuonna 1968 julkaistu rohkea visio, jossa uljaiden moottoriteiden alta olisi purettu korttelikaupalla vanhaa kantakaupunkia. Hyvän kuvan ajan hengestä saa ihailemalla Ruoholahteen suunniteltua monitasoliittymää.
Kylläpä on koria. Hyvä olisi tuolla ihmisen elää ja yrittää. Myös täällä meillä Vallilassa Smith-Polvinen olisi tehnyt selvää jälkeä. Vallilanlaakson olisi halkaissut motari.
Luojan kiitos näin ei kuitenkaan tehty. Smith-Polvista pidetäänkin Helsingin liikennesuunnitteluhistoriassa käännekohtana – se oli liian hirveä toteutettavaksi ja yksityisautoilun ei annettu tuhota koko kaupunkia lopullisesti. Sen sijaan päätettiin rakentaa Metro.
Smith-Polvisen hengessä viheralueita kuitenkin ollaan yhä valmiita tuhoamaan. Toissapäiväisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa päätettiin Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien äänillä rakentaa Vallilanlaaksoon joukkoliikennekatu. Vihreät ja Vasemmistoliitto vastustivat.
Näyttääkö linjaus tutulta?
Mitä ihmettä? Eikö Vihreille kelpaakaan joukkoliikennekatu? Jo on aikaihin eletty.
Joukkoliikennekadun hyödyt julkiselle liikenteelle ovat kiistattomat. Se tulee vähentämään bussimatkustajien ajankäyttöä noin 200 000 – 300 000 tuntia vuosittain. Yhteys Pasilaan lyhenee useampia minuutteja per matka.
Mutta myös sen vaikutus Vallilanlaaksoon on kiistaton; se tulee muuttamaan puistoaluetta merkittävästi. Valinta on minulle henkilökohtaisesti erityisen hankala; en haluaisi millään leimautua silkaksi nimbyilijäksi – asun puiston vieressä, lenkkeilen laaksossa viikottain ja siellä on kiva loikoilla kesäisin. Mitä siis olisi pitänyt tehdä?
Vihreät ja Vasemmistoliitto ehdottivat silkan änkyröinnin sijaan kompromissia; Vallilanlaaksoon olisi voitu meidän mielestämme rakentaa maisemoitu ratikkalinja. Raideliikenne olisi itseasiassa mielestäni kulttuurimaisemaan jopa istunut; Sörnäisten Satamaratahan on kulkenut laakson halki jo yli puoli vuosisataa. Nyt ehdotettu linjaus on joka tapauksessa parempi kuin aiemmin ajettu Pietari Kalmin kadun jatkaminen, joka olisi tuhonnut Kumpulanlaakson täysin.
Tärkein ero raitiolinjan ja joukkoliikennekadun välillä on kuitenkin se, että ratikkalinja voidaan nurmipohjalla toteuttaa erittäin nätisti ja kulttuuriympäristöön istuvasti. Vaihtoehdollamme olisi saatu matkustajien aikahyödyt katua vähäisemmällä haitalla. Mainio esimerkki Karlsruhesta Saksasta:
(Kiitos kuvasta "nakkiputkalle". Löysin kuvan googlaamalla, jos käyttö häiritsee, ota yhteyttä.)
Tämä ei kuitenkaan Kokoomukselle ja Demareille kelvannut. Asfalttia piti saada. Mikäpä siinä. Bussien laaksossa kun ilmeisesti paistaa aina aurinko.
Kylläpä Vallilanlaaksossa on kurjat kelit nykyisin. Onneksi tilanne korjaantuu jahka saamme uuden tien!
Murheellista on sekin, että Vallilanlaaksossa menetettiin mahdollisuus tehdä esimerkillisen kaunista ratikkalinjaa – sen sijaan että Vallilanlaaksoa tultaisiin tulevaisuudessa esittelemään positiivisena esimerkkinä hyvin maisemaan istuvasta raideliikentestä, se tullaan nostamaan esiin kun halutaan vastustaa hyviäkin liikennehankkeita. Ärsyttää.
Toivottavasti ensi syksyn kunnallisvaaleissa täällä Vallilassa muistetaan ketkä äänestivät asfaltin puolesta.
Marraskuun vaihteessa Helsingin valtuustoryhmät pääsivät sopuun kaupungin vuoden 2012 talousarviosta. Kaupunginjohtajan ehdotukseen verrattuna menolisäyksiä syntyi 18,5 miljoonaa euroa eli n. 0,5% koko 4,3 miljardin budjetista. Vaikka summa on prosenttiosuutena pieni, oli joukossa kuitenkin monia pieniä lisäyksiä, joilla saadaan paljon hyvää aikaiseksi.
Henkilökohtaisesti iloisin yllätys oli, että ensi vuonna Helsingin kaupunki lisää VOS-teattereiden tukea 200 000€ ja kulttuurin ns. vapaan kentän avustuksia 500 000€. Vapaan kentän avustusnousun takana on osittain viime kesäkuussa kulttuurilautakunnassa tekemäni 300 000€ lisäysehdotus. Suurkiitokset Vihreille budjettineuvottelijoille ja kulttuuri- ja kirjastolautakunnalle, jonka jäsenet uskalsivat lisäystä kannattaa ja ajaa vielä budjettineuvotteluissakin! Kiitokset myös muille vapaan kentän avustusten korottamista kannattaneille ryhmille.
– Harkinnanvaraisten teattereiden ja tanssiryhmien avustukset ovat pysyneet samana viime vuodet. Efektiivisesti tämä on tarkoittanut säästöä, vaikka tekijöitä on tullut lisää ja moni ryhmä (esim. Kapsäkki, Karttunen) on lisännyt toimintansa laatua ja volyymia paljon.
– Musiikkioppilaitosten kohdalla leijonanosa kaupungin tuesta ja käytännössä kaikki valtion tuki menee musiikin laajaa perusopetusta antaville laitoksille. Tämä tuki kohdistuu käytännössä klassisen musiikin opetukseen sosiaalisesti hyvinvoivilla alueilla. Yleisen oppimäärän (harkinnanvarainen) tuen laajentaminen alentaisi kynnystä päästä harrastamaan musiikkia ja monipuolistaisi tarjontaa.
– Kohdeavustusten summa on liian pieni. Joudumme erittäin todennäköisesti loppuvuodesta toteamaan rahojen loppuneen kesken. Laadukkaita toimijoita on koko ajan enemmän. Kohdeavustusten työllistävä vaikutus kulttuurialalla on myös erittäin merkittävä, yli puolet (54 %) myönnetystä summasta käytetään palkkoihin ja palkkioihin.
Toivomaani parempi neuvottelutulos mahdollistaa mm. kohdeavustusten nostamisen tämänvuotisesta tasosta (672 628€) noin 800 000 euroon. Erinomaista. Hyvä fiilis. Kiva että edes välillä tuntuu siltä että politiikkaa harrastamalla voi oikeastikin vaikuttaa asioihin.
Jos kulttuurilautakunta seuraavassa kokouksessaan päättää jakaa lisäyksestä 300 000€ kesäkuussa ehdottamammalla tavalla, jäisi meille vielä 200 000€, jonka voisimme käyttää mm. kansainvälisiin avustuksiin, lähikulttuuriavustuksiin sekä taiteilija-apurahojen indeksikorotuksiin.
Talousarviopäätöksen lisäksi myös kulttuurialan organisaatiotarkastelu etenee! Asia viime maanantaina ensimmäistä kertaa käsittelyssä kaupunginhallituksessa. Tasken pohjaesitys on jo kohtuullisen hyvä ja pitkälti omien pohdintojeni suuntainen, mutta jostain syystä kaupunginteatteri oli jätetty mahdollisesti 2013 alussa aloittavan ”superkulttuurilautakunnan” alta pois. Vihreät jättivät tämän vuoksi asian vielä pöydälle.
Kulttuuritoimen lautakuntarakennetta tulisi tiivistää siten, että keskeiset kulttuuria tuottavat tai kulttuuria tukevat virastot ovat saman lautakunnan alaisuudessa. Kulttuurikeskus, kaupunginkirjasto, taidemuseo, kaupunginmuseo ja kaupunginorkesteri toimisivat yhteisen lautakunnan alaisuudessa. Lautakunnalle kuuluisivat myös yhteisöjen tukeminen ja avustukset teatterilain piiriin kuuluville ammattiteattereille. Uudelle kulttuuri-, kirjasto- ja museolautakunnalle muodostuisi linjaavampi rooli ja kattava näkemys kulttuuritoimen kokonaisuudesta.
Mielestäni on täysin selvää että myös Helsingin kaupunginteatterin tulee olla saman budjettivaltaa käyttävän elimen alainen kuin kaikkien muidenkin VOS-teatterien. Sama kohtelu kaikille. Sen sijaan en olisi tietenkään lakkauttamassa kaupunginteatterin säätiön hallitusta, vaan se yhä vastaisi kaupunginteatterin ”pyörittämisestä”. Malli olisi siis sama kuin esim. UMO:n kohdalla jo nykyisin ja ainoa syy toimia toisin on poliittinen – kaupunginteatterilla kun on nykyisessä hallintojärjestelyssä merkittävää suoraa lobbausvaltaa, josta se ei tietenkään halua luopua.
Helsingin kulttuuripolitiikassa tapahtuu muutoksia! Mahtavaa!
Toukokuussa Jussi Halla-Aho totesi Hommaforumillaan Aamulehden joutuneen “shitlistille” huonon kuvavalinnan vuoksi.
”Toki ymmärrän, että toimittajat ottavat tahallaan omituisia kuvia kaikista inhokeistaan. Kuvattavan kohteen päätettävissä on kuitenkin se, tarvitseeko hän puheena olevaa mediaa johonkin. Minä en tee Aamulehdellä yhtikäs mitään, joten voin sanella sille sellaisia reunaehtoja kuin haluan.
—
”Minulle on aivan sama, kuinka suuri osa toimittajista ja tiedotusvälineistä on shitlistillä. Helpottaa vain elämää, kun voi suoralta kädeltä ignoroida haastattelu- ja soittopyynnöt.”
Loppujen lopuksi kyseessä oli ilmeisesti automaattisesta julkaisujärjestelmästä johtuva kuvan valotuksen ja väritasapainon muuttuminen. Teko ei siis ilmeisesti ollut edes tahallinen.
Täytyy myöntää - kyllähän tuo Aamulehden netissä julkaisema kuva näyttää kehnommalta kuin “alkuperäinen”.
Merkillepantavaa ei kuitenkaan ole tämä yksittäinen tapaus, vaan se, että kansanedustaja, hallintovaliokunnan puheenjohtaja, Halla-Aho katsoo, että hänen ei tarvitse välittää “mediasta”. Hänelle piisaa Hommaforum.
Ja jos valituksi tulemista ajatellaan, niin varmasti riittääkin. Eduskuntavaalien henkilökohtainen saalis oli kertakaikkisen huikea. Jos hän saa edes puolet siitä ensi vuoden kunnallisvaaleissa, on Persuille luvassa Helsingissä aikamoinen jytky. Silloin ei puhuta siitä, saavatko vihreät vai demarit sen toisen apulaiskaupunginjohtajan, vaan siitä, mikä rooteli Perussuomalaisille pitkin hampain luovutetaan.
Hommaforum ei kuitenkaan ole ainoa kupla. Vaalien jälkeen Facebook-seinälläni oli useampia vaalituloksesta tyrmistyneitä päivityksiä, joissa luvattiin muuttaa ulkomaille. Taisinpa itsekin postata “rentalaparmentsinberlin.com” -tyyppisen linkin. Ironisesti, tietenkin.
Sosiaalinen media, jota Hommaforumkin itseasiassa on, loi meillekin oman samanmielisten kuplan. Rytmin punavihreästä kulmapöydästä oli hauskaa naureskella ehdokkaille, joiden kotisivujen stailaus ei ollu ihan web kaks piste nollaa.
Ei olisi kannattanut. Katajainen Kansa, jonka kanssa emme viitsineet keskustella äänesti eduskuntaan tyyppejä, joiden kanssa emme edes kuvitelleet joutuvamme joskus keskustelemaan.
Tärkeintä on kuitenkin se, mitä tapahtuu seuraavaksi. Menevätkö PerusSuomalaiset Vihreiden shitlistille? Emmekö juttele Viitasaaren sahurille? Kieltäydymmekö keskustelusta? Lähdemmekö etsimään omassa piirissämme yhä puhdasoppisempaa über-Vihreyttä?
Halla-aho ja Hommaforum näyttävät valinneen sulkeutumisen. Edes Homman keskustelu, josta toukokuussa Halla-ahon “shit-list” -kommentit luin ei ole enää julkinen.
Omassa turvallisessa kuplassa mielipiteiden marinointi on mukavampaa kun ulkomaailmasta, ns. faktoista ja muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää. Vain myötäsukainen lehdistö kelpuutetaan mukaan hiekkalaatikolle. Pelottavaa.
Vihreiden puoluekokouksessa puolestaan mietittiin paljon sitä kuinka saisimme yhä avoimempaa ja laajempaa kansalaiskeskustelua. Miten viestisimme paremmin? Onko vika viestissä? Onko vika viestinviejissä? Itseruoskinnassa Vihreät ovat varmasti Suomen paras puolue. Puheenjohtajakin vaihdettiin vaikka oikeastaan kenenkään mielestä Anni ei ollut tehnyt huonoa duunia.
Me Vihreät yritämme puhkaista kuplamme. Se on ainoa tie vaalivoittoon 2012 kunnallisvaaleissa. Shitlistoja ei ole eikä tule.
Tällä kertaa listalla onkin paljon isoja asioita. Ensi vuoden talousarviot ja tulevien vuosien taloussuunnitelmat sekä tulevan kulttuuristrategian viimeinen lautakuntakäsittely.
2 Lausunto talousarvioaloitteeseen kirjaston aineistomäärärahojen lisäämiseksi
Vastaus Outi Alanko-Kahiluodon & co talousarvioaloitteeseen. Ok.
3 Lausunto talousarvioaloitteesta koulujen, kirjastojen ja muiden sivistystoimen peruspalvelujen turvaamiseksi lähipalveluina
Vastaus Yrjö Hakasen & co talousarvioaloitteeseen. Ok.
4 Lausunto talousarvioaloitteesta Maunulan liikekeskuksen rakentamiseen varautumisesta ja kiirehtimisestä
Vastaus Yrjö Hakasen & co talousarvioaloitteeseen. Ok.
Valtuutettujen aloiteoikeus on pyhä kunnallisen demokratian väline, mutta välillä kyllä tulee fiilis, että näitä voisi hiukan rajoittaa…
5 Vuoden 2012 talousarvioehdotus ja vuosien 2012 – 2014 taloussuunnitelmaehdotus sekä ehdotus investointiosaksi 2012 – 2016
ok. Ydinasiat:
Kun otetaan huomioon vuoden 2011 palkkasopimuksen vaikutus (+n. 300 000 euroa), yleinen kustannustason muutos sekä sisäisten vuokrien ja palvelujen korotus, on annettu raami erittäin tiukka ja merkitsee reaalisia vähennyksiä toisten tuotannontekijöiden määrärahoissa, mikäli määrärahakohennusta toisaalla halutaan saada aikaan. Raamiin pääsemistä helpottaa hieman henkilöstösivukuluprosentin pieneneminen nykytasosta.
Kirjastoverkko säilyy saman laajuisena vuonna 2012-2013. Vuonna 2014 kirjastojen lukumäärä kasvaisi yhdellä Mellunmäen kirjaston valmistumisen vuoksi.
Myllypuron lehtisali muuttaa uusiin tiloihin ja muuttuu Mediakirjastoksi
vuonna 2011.
2000-luvun alkupuolella kaupungin säästötavoitteita jouduttiin kohdistamaan myös aineistohankintoihin. Alhaisin asukaskohtainen aineistomääräraha 2000-luvulla oli 4,11 euroa/asukas vuonna 2004. Muutaman viimeisen vuoden aikana ko. määrärahaa on saatu korotettua 4,5 euron tasoon vuonna 2007 ja 5 euron tasoon vuonna 2008. Vuonna 2009 aineistohankintoihin käytettiin 5,50 euroa/asukas ja 5,45 euroa/asukas vuonna 2010. Säästösyistä aineistoraha kääntyy taas laskuun ja on 5,15 euroa/asukas vuonna 2011.
Helsingin aineistomääräraha on edelleen maan alhaisempia. Sähköinen aineisto lisääntyy. Lukulaitteiden yleistyessä tulee kirjastolle välttämättömäksi hankkia vuosilisenssejä ja varautua yksittäisten lainojen latausmaksuihin. Sähköiset aineistot eivät kuitenkaan vielä lähivuosina korvaa painettua aineistoa, joten alkuvaiheessa formaattien päällekkäisyys lisää menoja. Tavoitteena on 6 euroa/asukas vuonna 2014.
6 Vuoden 2011 talousarvion määrärahojen käyttötarkoituksen muuttaminen
Vantaalla kirjastoverkko on harvempi ja koostuu suuremmista kirjastoyksiköistä. Helsinkiin on muodostunut melko tiheä kirjastoverkko, jonka juuret ovat vuoden 1946 alueliitoksessa. Vantaan kirjastoverkkoa karsittiin voimakkaasti 1990-luvun laman aikana. Erilaisten kirjastoverkkojen palvelukyky on erilaisista maantieteellisistä lähtökohdista, mm. asukastiheydestä huolimatta samalla tasolla. Kaupunkirakenteet poikkeavat toisistaan, eikä Vantaan mallia kokonaisuudessaan voi kopioida Helsinkiin tai Helsingin mallia Vantaalle.
Palveluverkkojen kokonaistarkastelu on tärkeintä kaupunkien reuna-alueilla.
Vantaan palvelurakenne perustuu yksityisautoihin ja siihen että niiden avulla palveluita voidaan hakea kauempaakin. Helsingissä palveluiden on oltava lähipalveluita – tavoitettavissa kävellen, pyörällä tai julkisilla. Kaupunkikulttuuria.
Täytyy lukea selvityksen Sivistystoimi-osa huomenna. Uskoisin myös tulevan lippuvyöhykeuudistuksen vaikuttavan kirjastojen käyttöalueisiin nimenomaan Helsingin ja Vantaan rajamailla. Tikkurilan kirjasto palvellee tuolloin pohjois-helsinkiläisiä nykyistä enemmän.
Tää on nyt sitten tämän vuoden isoin asia. Mitäs tästä sanois.
Kulttuuritoimen budjetti jakautuu yksinkertaistaen kahteen osaan: avustuksiin, joita jaamme eri kulttuuritoimijoille ja Kulttuurikeskukseen, joka on kaupungin omaa toimintaa, mm. alueelliset kulttuuritalot.
Viime vuosien säästöt kohdistettiin suurinpiirtein 50-50 -periaatteella avustuksiin ja Kulttuurikeskukseen. Tämä on kohtuullisen reilua, tasataan “kärsimystä”.
Ensi vuoden raami, on lievästi positiivinen. Ihanaa. Kasvua on 1,2%, rahassa noin 347 000€.
Miten tämä lisäys on kohdennettu talousarvioehdotuksessa? Ehdotuksen mukaan avustuksiin lisättäisiin 15 000€ ja Kulttuurikeskukselle 332 000€. Jakosuhde on siis “reilu” 95-5.
Tämän lisäksi kulttuurikeskus esittää vielä ylityksiä palkankorotustensa kattamiseksi (61 000€). Jos siis saisimme palkankorotuksetkin ylityksenä olisi ensi vuoden lisäys Kulttuurikeskukselle 393 000€, jolloin prosentit olisivat vielä reilummat 96-4%.
Minun on täysin mahdoton hyväksyä tätä talousarvion lähtökohdaksi. Tulen ehdottamaan toisenlaista jakoa.
3 Helsingin kaupungin kulttuuristrategia
Kulttuuristrategia tulee nyt käsittääkseni viimeistä kertaa lautakunnan käsittelyyn. Tämä versio “3.0” on jo todella hyvä. Ja kyllä tätä lukiessa tulee olo, että edellisten kertojen keskustelu on vaikuttanut sisältöön. Mainiota!
Strategia on jaettu kahteen osaan. Tiiviiseen 11-sivuiseen “strategiaan”, jonka kaikki valtuutetut toivottavasti jaksavat lukea ja laajempaan “liitteeseen” , jossa asioita avataan lisää ja taustoitetaan kiinnostuneille.
Tähän minulla ei ole sisällöllisesti oikeastaan mitään valittamista. Yhtä karttaa aion ehdottaa lisättäväksi. Hyvää työtä Veikko Kunnas & kump.!
4 Lausunto talousarvioaloitteesta lisätuen myöntämiseksi Unga Teaternille
Täytyy kysyä tarkentava kysymys IHME ry:n tuesta, jolle ei ehdoteta myönnettäväksi avustusta koska “hanke toteutetaan yhteistyössä Vuotalon kanssa (esim. ilmainen tilavuokra ja sopimus linmyyntitulojen jakamisesta)”. Käsittääkseni vastaavia sopimuksia on myös Stoassa esiintyvillä tanssiryhmillä, ja silti ne ovat saaneet tukea.
Up With Kallio -hankkeen kannattaisi lähestyä elinkeinopuolta.
Alppipuiston tekniikkakustannukset tulivat vielä 50% kohdeavustuksiin. Sinällään hilpeää, että tuo summa on lähes puolet siitä noususta, jonka viimee vuonna saimme neuvoteltua kohdeavustuksiin tälle vuodelle. Viime vuonna ko. tekniikkakulut hoidettiin 100% Kulken budjetista… Hilpeää. Naurattais jos ei samalla ärsyttäis ihan hirveesti. Aion kysyä voisiko lautakunta tehdä valtuustolle/khlle ylitysehdotuksen tuolle summalle. Tapahtumasarja on kuitenkin erinomainen.
10 Kulttuurijohtajan työsuhdeauton myynti
ok! Vt. kulttuurijohtaja pyöräilee eikä tarvitse työsuhdeautoa. :)
Kysyin fb-seinälläni vaalien jälkeisellä viikolla syitä Vihreiden vaalitappioon. Kommentteja kertyi loppujen lopuksi 69 kappaletta, joista osa oli vihreiden aktiivien itsekritiikkiä, mutta suurin osa ”yleistä kansalaispalautetta”. Samaa keskustelua on käyty myös mm. Oden ja Heikki Sairasen blogeilla.
Yritin lajitella ja tiivistää kritiikkiä muutaman otsikon alle:
1. Anni Sinnemäki ja Helsinki
ultra bra (2)
puheenjohtaja pärjäsi huonosti mediassa, etenkin muiden puoluejohtajien rinnalla.
Kyllä sillä puheenjohtajalla on olennainen merkitys, pitäisi olla joku karismaattisempi hahmo puhumassa.
Sinnemäki ei vaalitenteissä vastannut suoraan kysymykseen varmaan kertaakaan, vaan aina kiemurteli jostain rannan kautta.
Helsinkikeskeisyys (6)
Ehkä puolueeseen pitäisi löytää joku tosimies Pohjanmaalta ajamaan vihreitä arvoja? (2)
Snobbaileva ylimielisyys (2)
Mielestäni Anni Sinnemäki teki virhearvion halutessaan jatkaa Vihreiden puheenjohtajana vaalitappiosta huolimatta. Ei siksi, että olisin samaa mieltä kommentoijien kanssa – päin vastoin, minun mielestäni Anni on ollut erinomainen puheenjohtaja.
Annin ei pitäisi jatkaa puheenjohtajan yksinkertaisesti siitä syystä että politiikka on asioiden lisäksi myös sitä miltä asiat näyttävät, teatteria, live-roolipeliä. Nyt tarvitaan muutosta muutoksen vuoksi. Tällaisen vaalitappion jälkeen Vihreät ei vaan voi jatkaa samalla tiimillä. Tämän vuoksi toivon että myös puoluesihteeri-skabaan ilmoittautuu haastajia.
Helsinkikeskeisyydelle on vaikea tehdä nopeasti mitään. Osasyynä siihen on myös vaalijärjestelmämme – on ihan turha laittaa paljon paukkuja kampanjointiin Pohjois-Karjalassa, jos piiloäänikynnyksen yli ei pääse edes lähes 12% kannatuksella.
Teemojen kuitenkin tulisi olla valtakunnallisia eikä vain meidän lattea-litkivien city-vihreille mieluisia. Tästä näppärä aasinsilta toiseen pääkohtaan.
Sen unohtaminen, mikä on isompi ja mikä on pienemmän mittakaavan asia.
Tämä köyhien asian viestintä, on se nyt jumankauta kun puolueen riveissä on Oden ja Hiilamon kaltaisia asiantuntijoita ettei sitä osata hyödyntää.
Oikeisto-vasemmisto-akselin vähättely ja köyhien asema (4)
Kiteyttämisen kyvyn katoaminen
Minä olen ihmetellyt sitä, että miksei vaalirahakohua hyödynnetty kunnolla?
Mun mielestä Vihreät on viestineet heikosti, että mistä puolueessa on kyse. Mäkään en ole ihan varma siitä enää, että mitä puolue edustaa muualla kuin Persujen vastustamisen saralla.
Naimalakko? Oikeesti? Tämäkö on kärkiteema, jolla mennään vaaleihin kun teollisuustuotanto on romahtanut ja eriarvoisuus kasvanut?
Oli aivan tolkuttoman turhauttavaa seurata, miten Arhinmäki nappasi retorisella “Lex Soininvaara” -tempullaan ääniä ja mustamaalasi Vihreitä, vaikka laille nimensä lainannut mies ei edes istunut eduskunnassa, jossa kokoomuslainen ministeri Risikko lain esitteli. Etenkin kun Oden tarkoituksena ei todellakaan ollut potkia heikko-osaisia päähän. Kuka tahansa, joka on vaivautunut SATA-komitea -kirjan lukemaan tämän tietää. Oletettavasti myös Arhinmäki.
Edellisellä kerralla 2007 Vihreät nosti perustulon vaaliteemaksi. Sellainen sen olisi tullut olla nytkin – sosiaaliturvajärjestelmämme on rakenteellisesti kyvytön auttamaan kaikkein köyhimpiä ja vain Vihreillä ja Vasemmistoliitolla on ollut vakavasti otettavia avauksia eriarvoisuuden vähentämiseksi.
Myöskään profiloituminen “Perussuomalaisten” vastavoimana ei toiminut. Tai toimi se niin pitkään kun Perussuomalaiset oli pienempi tai saman kokoinen puolue. Ymmärrän täysin taktikoinnin ja SDP:n tai Kokoomuksen äänestämisen “persuja vastaan”. (Kepun äänestämistä en oikein ymmärrä missään olosuhteissa.)
Vaaleihin pitää mennä omilla vahvoilla ydinteemoilla.
Vihreillä niitä ovat tasa-arvoinen ja solidaarinen yhteiskunta sekä tietenkin ympäristö. Ja näin pääsemmekin näppärästi seuraavaan kritiikin pääteemaan:
3. Ympäristönsuojelun ja vihreyden puute
Luonto ja sen suojelu ovat jotenkin kadonneet asialistalta
Itse kaipaisin oikeasti kovempia ja selvemmin lausuttuja kannanottoja ympäristön ja eläinten puolesta.
Reilusti radikaalimpia linjauksia kaipaisin. Suurempia eroja ruskeisiin puolueisiin.
Maakunnisaa paikalliset asiat reilusti pöydille ja haasteiksi mulle puolueille: esim. Pohjanmaalla turkikset, Lapissa metsät, saaristossa meri, Savossa norpat, Kainuussa sudet ja Hämeessä vaikkapa vaakunaeläin ilveksen kaatoluvat
Näissä vaaleissa eivät ympäristöteemat näkyneet. Jostain syystä Keskustavetoisen hallituksen, jossa Vihreät eivät edes olleet mukana, aikana valmisteltu ja keskustalaisen ministerin johdolla ajettu jätevesiasetuskin oli ainakin nettiparlamentin mukaan meidän syymme.
Erityisen pelottavaa on se, että Perussuomalaiset ovat myös “ilmastonmuutoskriittisiä”. Puheenjohtajansa on kehdannut plokillaan epäillä jopa koko ilmiötä. En olisi uskonut tätä mahdolliseksi Suomessa.
Vihreän politiikan ydintä on vihreys. Tuppaa unohtumaan myös minulta toisinaan – kulttuuripolitiikassa kun saa vaikuttaa luonnonsuojeluun melko harvoin ja kunnallisella tasolla valinta tapahtuu valitettavan usein kahden vihreän arvon väliltä.
Kommenteissa eräs Vihreiden kampanjassa ja toiminnassa keskeiseksi muodostunut teema jakoi ystäväpiiriäni:
4. Ydinvoima
Totaalisen irrationaalinen ydinvoiman vastustus
vihreät kusi alleen ydinvoimapäätöksessä
Osa oli siis sitä mieltä että olisi pitänyt lähteä hallituksesta jo vuosi sitten. Osa taas sitä mieltä että ydinvoimaa ei olisi pitänyt vastustaa alunperinkään.
Oli todella tuskaisaa katsoa vaaliohjelmia, joissa kerta toisensa jälkeen keskustelu typistyi ydinvoimajankkaukseen. Miksi ette lähteneet hallituksesta? Miten niin muka vastustitte? Ei voi yhtäaikaa vastustaa ja olla hallituksessa? Huokaus.
Kirjoittanen lähiaikoina oman blogauksensa ydinvoimasta, mutta minun mielestäni on aivan selvää, että Vihreiden on “normalisoitava” suhteensa ydinvoimaan. Gallupien mukaan Vihreiden kannattajista kolmannes kannattaa ydinvoimaa. Olisi myös tervettä että puolueen sisällä käytävä keskustelu ja moniäänisyys tuotaisiin julki.
Oma pääkritiikkini kohdistuu puolueen viestintään. Viestimme liikaa toisillemme, pelasimme hyvää syöttöpeliä mutta unohdimme tehdä maaleja. Viestinnän täytyy tapahtua ulospäin. Siinä epäonnistuttiin. Viestinnän täytyy myös ymmärtää kohdettaan.
Se mikä ei tapa, vahvistaa. Vaalitappio on hyvä hetki tarkistaa linjauksia ja terävöittää sanomaa. Vihreillä on kuitenkin valtaisa määrä osaamista ja loistavia tyyppejä, joiden avulla tulevaisuus voi näyttää vain valoisalta!
Muutama viikko takaperin törmäsin Helsingin Vihreiden nettisivuja selaillessani vaaliohjelmamme selkokieliseen versioon. Sitä oli ilo lukea. “Normaalin ohjelman” perusvihreään lätinään verrattuna selkokielinen versio tuntui myös tuoreemmalta, jämäkämmältä, uskottavammalta ja suoremmalta.
Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kuntarakenteesta “normaali ohjelma” kertoo seuraavasti:
Pääkaupunkiseutu on Suomen ainoa metropoli. Se tarvitsee oman hallintonsa, jossa yhteisistä asioista päätetään yhdessä ja jossa asukkaat pääsevät vaikuttamaan oman alueensa asioihin. Siksi pääkaupunkiseudun kunnat on yhdistettävä ja uuden suurkaupungin sisään luotava vaaleilla valitut kaupunginosavaltuustot.
, ja selkokielinen puolestaan toteaa että:
Helsinki, Espoo ja Vantaa täytyy yhdistää yhdeksi kaupungiksi.
Suoraa puhetta. Lyhyitä lauseita ja kappaleita. Ja tätä mieltähän me Vihreät olemme. Yksityiskohdista, kuten toteutustavasta, voidaan sitten taittaa peistä myöhemmin.
Jyrki Kasvi oli ainoa poliitikko, jonka sivuilta löysin nopealla selailulla selkokielisen version. Miksi? Selkokielisen version pitäisi olla aina saatavilla.
Missäs minä olen aiemmin törmännyt tällaiseen tekstiin? Aivan. Timo Soinin “plokillapa” hyvinkin.
Ennakkoäänestys alkaa. Gallupien harmaa teoria muuttuu käytännöksi.
On loppukirin aika. Kirikyky edellyttää kovaa pohjakuntoa ja tahtoa.
Puhuin tiistaina yhteensä yli tuhannelle ihmiselle Hyvinkäällä, Riihimäellä, Hämeenlinnassa, Forssassa ja Vantaalla. Tuntuma on selvä.
Tänään keskiviikkona käyn Lahdessa ja menen illaksi MTV:n vaalikeskusteluun.
Soinin ploki vaikuttaa ainakin kaikkia kilpailijoitaan selkokielisemmältä. Selkokeskuksen kirjoitusohjeissa annetaan mm. seuraavia Timon noudattamia vinkkejä:
– Käytä valtaosin jokapäiväisiä, tuttuja sanoja.
– Vältä hyvin pitkiä sanoja.
– Suosi lyhyitä lauseita ja virkkeitä.
– Kerro vain yksi tärkeä asia yhdessä lauseessa.
– Älä pakkaa yhteen virkkeeseen liikaa tietoa.
– Sijoita tärkein asia päälauseeseen ja tarkennukset sivulauseeseen.
Hyviä neuvoja tavallistakin tekstiä tuottavalle.
Timo Soini ei kuitenkaan kirjoita selkokieltä.
Perussuomalaisten puheenjohtaja kirjoittaa tarkoituksellisesti epäselkokieltä – hän käyttää selkokielen ulkoisia muotoja, kuten esim. lyhyitä peruslauseita ja tiheää kappalejakoa, mutta viljelee jatkuvasti myös epämääräisiä kielikuvia ja lupsakoita sananlaskuja, “soinismeja”, joiden tarkoitus jää epäselväksi valistuneemmallekin lukijalle.
Selkokeskus kun neuvoo kirjoittajaa myös seuraavasti:
– Harkitse tarkkaan, kun käytät kielikuvia tai sanontoja.
– Ole konkreettinen: vältä abstrakteja ilmaisuja ja viljele esimerkkejä.
Epämiellyttävä ajatus onkin se, että jos muiden puolueiden viestintä perustuu oletukselle aktiivisesta kansalaisesta, joka on jollain tapaa perillä politiikasta, niin perustuuko Perussuomalaisten puheenjohtajan viestintä oletukselle, että omat kannattajat löytyvät joukosta, joille yleisesti käytetty kieli on vaan liian vaikeaa? Kuka sitä Kansaa taas aliarvioikaan?
Selkokieliseen tekstiin eivät melonit, omenat ja lippalakit epämääräisestä feel-good Kansasta puhumattakaan vaan kertakaikkiaan sovi. Timo Soini hämää lukijaansa. Näennäisen selkeyden alle jätetään tilaa sumutukselle.
Suomen aidoin Kansanmies onkin katolilainen Brysselissä työskentelevä maisteri. Enpä olisi äkkiseltään arvannut. Vaan enpä aavistanut sitäkään että ”suurimmaksi suomalaiseksi” valittaisiin ruotsinkielinen tsaarin armeijalta koulutuksensa saanut aristokraatti, joka kävi ainoan voitokkaan sotansa omaa kansaansa vastaan.
Blogini lukijoille tulee tuskin yllätyksenä että kannatan ruuhkamaksuja jyrkästi. Erityisesti pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmän kehittämiseen ne olisivat tarpeen mahdollisimman pian. Lisäkaistoja rakentamalla eivät ruuhkat lopu.
Yleisin syy vastustaa ruuhkamaksuja on yksinkertaisesti oma napa – harva meistä haluaa lisää maksuja maksettavakseen. Toinen usein esitettävä perustelu on yksityisyydensuoja. Maalaillaan Orwelliaanista valvontayhteiskuntaa, jossa Iso Veli tarkkailee kaikkia kansalaisiaan 24/7/365. Satelliittipaikannukseen perustuva järjestelmä tuntuu pelottavalta.
Jollain tapaa tätä argumenttia haluaa kuunnella – enhän tietenkään halua ajaa maahamme teknistä totalitarismia. Onko uhka kuitenkaan todellinen ja voidaanko luoda toimiva ruuhkamaksujärjestelmä, joka tyydyttäisi myös kansalaisten yksityisyydensuojan tarpeet?
Kuva: photosfing, cc-lisenssi
Vihreän liiton tietoyhteiskuntatyöryhmä julkaisi viime marraskuussa mielestäni erittäin uskottavan selvityksen erilaisista teknisistä keinoista, joilla ruuhkamaksujärjestelmä voidaan toteuttaa ja mitkä niiden vaikutukset olisivat yksityisyydensuojan näkökulmasta. Tehdyn työn perusteella jopa vihreiden über-nörtti Jyrki Kasvi totesi että ruuhkamaksut voidaan toteuttaa vaarantamatta yksityisyydensuojaa.
Hyvä. Yksityisyydensuojaa ei voi käytää argumenttina ruuhkamaksuja vastaan. Case closed.
Sitten pieni tunnustus. Minun oli vaikeaa ymmärtää tätä pelkoa yksityisyydensuojan menettämisestä alunperinkään. En vain oikein tajua mistä siinä on kyse.
Luulen suuren osan peloista selittyvän autoon ja autoiluun liittyvillä kulttuurisilla seikoilla enemmänkin kuin todellisilla uhkakuvilla.
Auto ei ole vain liikkumaväline. Keskeistä on henkilöauton henkinen rooli kodin jatkeena; se on omaa yksityistä tilaa, jossa alumiini ja lasi erottaa minut muista. Ne ovat siellä ulkopuolella, minä sisällä. Auto on liikuteltava muuri, jonka takaa muita kansalaisia on turvallista tarkkailla. Kaukana kavala maailma.
Tämä yksityisyys on harhaa. Kadut ja tiet ovat julkisinta tilaa, jota meillä on ylipäätään olemassa.
Jos pelkää autonsa seuraamista julkisilla paikoilla, kannattaa ajella vain omalla mökkitiellä foliohattu tiukasti korvilla. Samalla logiikalla voisi vaatia rekisterinumeroidenkin poistamista – helpottaahan ajoneuvorekisteri Ison Veljen valvontaa huomattavasti! Sitten ei voisi enää antaa pysäköintisakkoja tai järjestää automaattista nopeudenvalvontaakaan! Kätevää!
Auto ei myöskään ole henkilö – vaikka jokaisen auton sijainti tiedettäisiin joka hetki metrin tarkkuudella, ei voitaisi millään valvoa onko kyydissä 1 vai 5 henkeä. Auto ei ole yksin persoona, jonka yksityisyyttä edes tarvitsee suojata.
Tärkein syy “satelliittiseurantapelon” irrationaalisuuteen on kuitenkin mielestäni se, että meistä jokainen kantaa jo nyt mukanaan henkilökohtaista paikannuslaitetta, kännykkää, jonka sijainnin selvittäminen on tietyissä tapauksissa hätäkeskuksille ja poliisille luvallista jo nyt. Millä ihmeen tavalla auton paikantaminen muuttaisi tilannetta?
Aivan. Ei mitenkään.
Itseäni satelliittiseuranta ei huolestuta lainkaan. Miksi? Siksi, että itse käytän pääasiallisesti City Car Clubin autoja, jotka ovat jo nyt paikannuksen piirissä.
11 Auton paikantaminen
Klubilainen hyväksyy, että CCC voi tarvittaessa seurata auton liikkumista paikannusjärjestelmällä, mikäli CCC katsoo siihen olevan erityistä tarvetta. CCC:llä ei ole poliisiviranomaisia lukuun ottamatta oikeutta luovuttaa auton paikannustietoja kolmannelle osapuolelle.
Millä tavalla tämä on loukannut yksityisyyttäni? Ei mitenkään. Sen sijaan minun on helppo keksiä useampia tapoja, joilla autojen paikannus parantaa sekä yleistä liikenneturvallisuutta että yksityisen omaisuuden suojaa.
Ruuhkamaksujen yhteydessä yksityisyydensuoja onkin vain kehno “slippery slope” -argumentti, jolla pyritään peittämään sitä että mitään kunnollisia perusteita vastustaa ruuhkamaksuja ei oikein löydy.
Huhtikuun eduskuntavaalit ovat merkittävimmät aikoihin. Syitä on useita.
Ensinnäkin Perussuomalaisten nousun ja vastaavasti muiden isojen puolueiden kannatuksen suhteellisen tasaantumisen vuoksi seuraavaa hallitusta ei perusta kaksi suurta puoluetta siten, että pienpuolueet (PS, RKP, Vihreät, Vas) ovat mukana vain somisteena. Vaikka nykyinen hallituspohja jatkaisi, Keskusta ja Kokoomus eivät enää saa enemmistöä taakseen.
Muutos voi vaikuttaa pieneltä, mutta politiikan dynamiikan kannalta kyseessä on lähes vallankumous. ”Apupuolueen” yli ei enää voi noin vain kävellä, edes hyvän tsoukin varjolla.
Seuraavan hallituksen perustaa siis joko kolme suurta puoluetta (esim. Kesk., Kok, PS), tai kaksi puoluetta ja muutama pienpuolue (esim. Kok, SDP, Vihr, Rkp). Pääministeripuolueena on todennäköisesti Kokoomus, mutta vaalien tulos on todella ratkaiseva koko hallituksen kokoonpanoa ajatellen.
Toisaalta taas Perussuomalaisten piiristä nouseva herravihainen ja rasistinen kumu on saavuttanut ennennäkemättömän paljon kaikupohjaa. Sulkeeko Suomi ovensa maailmalta ja pyrkii takaisin 50-luvulle? Toivottavasti ei.
Bonuksena koko länsimainen talousjärjestelmä painii tulevan vaalikauden ajan taannoisen taantuman jälkiseurausten kanssa. Sillä miten tulevina vuosina säästetään, verotetaan tai tuetaan on todella kauaskantoisia vaikutuksia. Mielestäni tärkeää olisi, että Suomessa ei apinoida ainakaan “Cameronin mallia”.
Hyvinvointivaltion pelastaminen ei riitä, vaan sen perusta on valettava uudelleen. Tulevaisuuden menestyvää Suomea ei rakenneta haikailemalla menneeseen tai keskittymällä vain menestyjien menestykseen. Tarvitaan uusia ajatuksia ja uutta solidarisuutta.
Helsinkiläisistä kansanedustajaehdokkaista näihin haasteisiin vastaa mielestäni parhaiten Jukka Relander.
Jukka sekä ymmärtää 2010-luvun haasteet että osaa viestiä fiksut vastaukset ymmärrettävällä tavalla. Jukka Relander on sivistynyt ja solidaarinen eurooppalainen suomalainen, jolle olisi tilausta Arkadianmäellä, kun ajan henki tuntuu olevan enemmänkin lyhytnäköisen itsekeskeisyyden ja populistisen urpouden puolella.
Paitsi äänestämällä ja tukiryhmäilemällä, tuen Jukan kampanjaa myös rahallisesti. Lahjoitin männä viikolla 50€ tämän sivun kautta – lahjoittaminen onnistuu helposti kaikkien pankkien tunnuksilla.
Miksi kansalaisten pitäisi tukea poliittisia kampanjoita? Annetaan ehdokkaan itse kertoa:
Vihreät eivät saa tukea kaupalta ja teollisuudelta. Emme kaavoita liikemiesten toiveiden mukaan, emmekä tee poliittisia linjauksia kysymällä ensin kolmikannalta, että sopisiko tämä. Emme toteuta Metalliliiton ilmastopolitiikkaa, vaan omaamme.
Siksi uskomme yksityisten ihmisten lahjoituksiin. Niillä ei osteta poliittisia päätöksiä, vaan edesautetaan sitä, että oma ehdokas menee läpi.
Helsingin vaalipiirissä joudun kilpailemaan Mari Kiviniemen kanssa, joka sai viime vaaleissa tukea 57.000 euroa, tärkeimpänä tukijanaan turkistarhaajien järjestöt. Sinun tukesi tekee kisasta vähän vähemmän epätasaisen ja samalla se tekee politiikasta taas kerran vähän puhtaampaa.
Lahjoittaa voi myös tekstiviestitse: lähetä viesti “TUE10 Jukka Relander” tai “TUE20 Jukka Relander” numeroon 16511. Viestin hinta on 10/20€. Jokainen euro auttaa hyvän taistelussa pahaa vastaan.
Vaalit lähestyvät ja puoluekoneistot alkavat käydä täysillä kierroksilla. Vihreätkin avasivat kampanjansa pari viikkoa takaperin.
Vaalirahakohun myötä pienentyneet kampanjabudjetit näkyvät varmaan parhaiten aiempaa vähäisemmässä tv-mainonnassa. Sen sijaan sosiaalisen median voi varmaan pistää huhtikuuksi pois päältä. Virta lienee kyllästetty ehdokkaiden ja puolueiden epätoivoisella tyrkkyilyllä.
Verkkokampanjointi on joka tapauksessa keskeisemmässä asemassa kuin aiemmin. Ja selvästi Suomessa on jokaisessa puolueessa päätetty käyttää YouTubea ja verkkovideoita osana kamppista.
Ongelma vaan on se, että web-video ja video ylipäätään on sikamaisen hankala laji. Hyviä huonoja esimerkkejä riittää. Käydäänpä tässä läpi muutamia.
En muuten väitä itse osaavani tätä hommaa yhtään paremmin – yritin 2008 kunnallisvaaleihin äänittää itselleni vaalivideon mutta luovuin kolmen tunnin yrittämisen jälkeen ajatuksesta. Lähinnä pätkät herättivät myötähäpeää. Web-video on taitolaji, sitä pitää funtsia ja harjoitella. Paljon.
Ensin oman puolueeni Vihreiden tuore kampanja-avausvideo:
Toi taustakilkutus saa mut muuten aivan raivon partaalle. Hirvee biisivalinta.
Videon perusongelma minulle on se, että suoraan kameraan puhuminen ja ällöttävän makean mainostekstin yhdistelmä tuntuu epäaidolta. Jos en olisi hardcore-Vihreä, en olisi katsonut tätä videota.
Eikä sitä muutenkaan ole kovin moni katsonut. Ainakaan sellainen, joka ei jo entuudestaan äänestäisi Vihreitä:
Yleisin linkkaaja on Vihreiden oma kotisivu, johon ei eksy näin kaukana vaaleista muita kuin kotijoukkueen pelaajia ja vastustajien piilokärkiä. Toiseksi yleisin on Hommafoorumi, jolta taas en usko kovin monen katsoneen videota ”positiivisessa hengessä”.
Parhaiten pätkällä pärjää mielestäni Jyrki Kasvi, joka on luonnossakin hyvä ja tottunut esiintyjä. Hänen puheessaan on ainoana jotain eloa ja sävyjä.
Huomio: Kenelle web-video -viestintä on suunnattu? Omille kannattajille vai potentiaalisille uusille äänestäjille?
Huomio: Suoraan kameralle puhuminen vierastuttaa eikä tunnu luontevalta Suomessa.
Lisää kampanjavideoita. Puolueen varapuheenjohtaja Mari Puoskari:
Mari, joka on elävänä älykäs, ihastuttava ja karismaattinen nuori nainen, vaikuttaa tällä videolla pystyynkuolleelta automaattipäältä, joka vain toistaa monotonisesti prompterissa lukevia lauseita. Äänen korkeus ei vaihtele, ei liioin lauseiden rytmitys. Ylipäätään suoritus on mekaaninen, ei inhimillinen.
Vaikka Mari katsoo kameraa, eli minua, äänestäjää, suoraan silmiin, ei kontaktista tule henkilökohtainen olo.
Huomio: Suoraan lukeminen paperista ei tunnu hyvältä. Tarvitaan joku aitoa spontaaniutta tai tietoista esiintymisharjoittelua.
Marin eurovaalikampanjan amatöörimäisesti toteutetuissa videohaastatteluissa on paljon parempi meininki:
Mari on selvästikin tottunut vastaamaan fiksusti fiksuihin kysymyksiin myös kameralle. Heleppoahan se on kun on kerta fiksu ja filmaattinen.
Kokoomus puolestaan on satsannut todella sliipattuun ulkoasuun:
Tämäkään ei minusta tunnu uskottavalta. Yleisö on vain statisti aidosti reagoivan porukan sijaan. Videon ylituotettu tyyli softattuine kuvineen ja leffamusiikkeineen tehostaa kiiltokuvamaisuutta. Jälleen pelkkien iskulauseiden toisteleminen ei tunnu kiinnostavalta. Katsojalla täytyy olla jokin erityinen syy katsoa koko video. Ketä kiinnostaa kuunnella viisi minuuttia mainossaarnaa kun sen jälkeen ei saa edes ilmaista tuotenäytettä?
En ole kylläkään kohderyhmää, mutta kuka on? Tälläkin videolla on vain 1886 katsojaa, vaikka pätkä on jo puoli vuotta vanha. Videon tuottaminen on maksanut takuulla enemmän kuin 2000€, mahdollisesti budjetti on jopa lähempänä kymppitonnia. Euro/ääni -suhde ei ole kovin hyvä.
Huomio: Toisin kuin perinteinen tv-mainos, kuluttajan pitää itse valita web-video katsottavakseen, se ei vaan valu osana mainosvirtaa alitajuntaan. Ketään ei kiinnosta tyhjien komiteaprässin läpikäyneiden vaalilauseiden toistelu.
Huomio: Web-videossa teknisen toteutuksen taso ei takaa onnistumista. Luontevuus, hyvä idea ja aitous on paljon tärkeämpää.
Mutta ei matala tekninen tasokaan ole laadun tae. Pääministeri Kiviniemi:
Pelottava. Onk’ se elossa? Ei tunnetta, ei intohimoa. Mahdollisesti uuniperunoita kuvaamisen jälkeen. Ja jälleen viestinnän yksipuolisuus häiritsee. Kuka jaksaa kuunnella iskulauseita toisensa perään?
Maria ei ollut myöskään valaistu eikä mikitetty sinne päinkään. Myös kuvan asettelu on hyvää ”lomakuvat-Rhodokselta” -tasoa.
Teknisen toteutuksen rupuisuus haittaa ainakin minua myös seuraavissa Vihreiden videoissa:
Anni Sinnemäki 1,2:
Voisi Vihreä liitto varmaan kuitenkin hankkia nappimikrofonin? Puheesta pitäisi saada paremmin selvää ja taustakohina ei olisi aivan noin järkyttävä. Ensimmäinen video, joka lienee kuvattu kamerakännykällä puoluekokouksen pihalla on katsottu 8821 kertaa. Huomioarvo vs. tuotantokulut kohdallaan! Pienellä satsauksella tekniikkaan tämä olisi ollut loistava.
Erityisesti toisen pätkän puhe on sinällään kertaluokkaa luontevampaa kuin vaaliavausvideossa. Luontevin Annin youtube-clippi, jonka Youtubesta löysin oli kuitenkin haastattelusta:
Anni Sinnemäki 3:
Vaikka tässä ei tietenkään myyty poliittista agendaa, oli puhetta silti kertaluokkaa miellyttävämpi seurata kuin mitään muista klipeistä. Uskoisin sen johtuvan siitä, että tv-haastattelu on tapa, jolla olemme tottuneet kuuntelemaan muiden ihmisten puhetta.
Huomio: tv-haastattelu on suomalaisittain tuttu tapa katsoa puhuvia päitä. Ei puhuta suoraan katsojalle saarnaten, vaan puhutaan haastattelijalle. Katsoja tarkkailee.
Paras poliittinen video, jonka nopealla haeskelulla löysin oli ylläripylläri vanhan mediakonkarin, SDP:n puoluesihteerin, Mikael Jungnerin video:
Katsojia 167.
Vaikka Mikael puhuu politiikkaa, hän puhuu perustellen jostain tietystä aiheesta, ei vain ympäripyöreitä vaalilauseita toistellen. Lisäksi hän on loistava esiintyjä: osaa rytmittää ja käyttää elävää ruumiinkieltä. Tätä miestä kuuntelisin mielelläni pidempäänkin.
Hänkään ei puhu suoraan kameralla vaan ikäänkuin luokkatilanteessa jollekulle toiselle. Jos sama sisältö olisi esitetty suoraan kameralle, olisi tilanne ollut todennäköisesti vaivaannuttava.
Web-videoissa toimiva, mutta erittäin vaikea keino on käyttää jotain humoristista jujua. Toisaalta huumori on vakavalle ehdokkaalle helposti myös kaksiteräinen miekka: vitsit eivät välttämättä edistä uskottavuutta.
Toinen hyvä vaihtoehto on tehdä ”viraali-video”, joka ei ole suoraan ehdokkaan tai kampanjan, vaan ehdokasta jollain muulla tapaa buustaava. Paras esimerkki lienee ”Obamagirl”, joka loi demokraattien ennakkovaalikampanjan aikana valtavasti ”hyvää pössistä” ja huomiota Obamalle:
Melko halvalla tehty ja selvästikin aidosta fanittamisesta syntynyt video sai aivan uskomattoman suosion. Katsojia 20 535 724 kappaletta. Tällaista videota mikään kampanjaorganisaatio ei itse osaisi koskaan keksiä – eikä se kampanjan toteuttamana edes toimisi. Silti ObamaGirl oli todennäköisesti ”nettikampanjan” merkittävin videoklippi.
Bonuksena tietenkin Amber Lee buustasi omaa uraansa. Win-win, toisesta tulee tähti ja toisesta presidentti!
Oma suosikkini on kuitenkin samaisten esivaalien fringemmän ehdokkaan, Mike Gravelin ”The Rock” -video.
Toisella pätkällä Gravel selittää hiukan ajattelua videon taustalla. ”First off, they are not ads, they are not political ads at all.” – ”It is a metaphor.” – ”I didn’t pay for them at all! These are kids who just feel deeply, they’re artistic, two 24-year olds…”
En tiedä saiko Mike tämän ansiosta enemmän vai vähemmän ääniä, mutta video oli jotain täysin muuta ja se sai takuulla enemmän huomiota kuin yksikään mainostoimiston toteuttama sliipattu kampanjavideo.
Huomio: Jos ehdokkaan profiili on oikea, eli jos kohderyhmä ymmärtää esim. nettimemejen tai netti-huumorin päälle, niin outokaan video ei ole haitaksi.
Kaikki lähtee kuitenkin ehdokkaasta ja kohderyhmästä, jota web-videolla tavoitellaan. Samanlaista kokonaispeittoa kuin tv-mainoksella voitiin joskus aiemmin saavuttaa, ei web-videolla voida koskaan saada.
Monien poliitikkojen osaamisen ydintä on puhuminen yleisölle. Paras web-video saattaakin olla hyvä puhe. Esim. Mari Kiviniemellä luulisi riittävän tupailtoja, jossa sanoma voitaisiin taltioida huomattavasti luontevammin. Verkkovideossa myös läheinen suhde yleisöön on hyvästä. Esim. tällä videolla muuten hyvän puheen pitävä Jutta Urpilainen jää puhujanpöntössään kaukaiseksi ja erilleen katsojasta. Katsojan pitää tuntea olevansa tasa-arvoinen, ei vain vastaanottaja.
Toinen luonteva ja tuttu ympäristö on ”Punainen lanka” -henkinen asiahaastattelu. Poliitikot eivät ole (Suomessa) (vielä) näyttelijöitä. Reagointi haastattelijan olemassaoloon tekee puhumisesta pakostakin luontevampaa kuin teleprompterille paasaamisesta.
Tekniseen toteutukseen riittää hiukan videon luonteesta riippuen jopa web-kamera kunhan ääni vain on jotenkin kunnossa. Suosittelen satsaamaan vaikka pieneen kannettavaan ääninauhuriin, joita voi käyttää myös suoraan tietokoneessa ulkoisena laadukkaana mikrofonina. Itseasiassa Zoomin Q3 kääntää tilanteen hauskasti toisin päin: se on melko huonolaatuinen videokamera (riittävä Youtubeen), jossa on ”hyvälaatuinen” stereomikrofoni.
Kannattaa myös miettiä onko videota ”pakko olla”. Osalle ehdokkaista hyvin funtsittu äänitallenne, podcast, voi olla paljon parempi ratkaisu. Hyvälaatuisen ”radio-ohjelman” tekninen toteuttaminen on myös paljon helpompaa ja halvempaa. Varttitunnin keskustelu sympatiseeraavan ammattitoimittajan kanssa voi olla paljon tehokkaampi kuin kahden minuutin suttuinen video.
Muitakin ideoita minulla on, mutta enpäs paljastakaan niitä teille, vaan neuvon vain omaa ehdokastani. Ähä.
Vihreä veteraani, ”puolueen aivot”, kotijumalani Osmo Soininvaara lähtee ehdolle eduskuntavaaleissa. Todella hieno juttu. Kunnallisvaalien valtakunnallinen ääniharava noin 8500:lla äänellä pääsee heittämällä läpi myös eduskuntavaaleissa ja vetää toivottavasti perässään edellistä kierrosta suuremman määrän Vihreitä kansanedustajia. Vihreiden ehdokaslista Helsingissä on todella kova. Eikä kaikki nimiä ole vielä edes julkistettu…
Osmon ajattelu ja toiminta edustaa minulle vihreyttä parhaimillaan: analyyttista, johdonmukaista, avointa, solidaarista ja sosiaalisesti vastuuntuntoista politiikkaa. Erityisen hienoa on mielestäni ollut hänen tapansa ajatella julkisesti blogillaan myös poliittisesti epäkorrekteista aiheista. Julkisen keskustelun tulisi olla julkista. Oden kohdalla näin on.
Männä kuussa Soininvaaran julkaisema kirja ”SATA-komitea: miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa” on pakollista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Tai no, se on niin terävä analyysi suomalaisen sosiaaliturvan tilasta, että sen tulisi olla pakollista luettavaa kaikille suomalaisille puoluekannasta, koulutustasosta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.
Hyytävintä oli kannustinloukkujen analyysi. En tiennyt tilanteen olevan näin karmea.
Jos tuloverossa marginaalivero on 27 prosenttia, asumistuki nostaa efektiivisen marginaaliveron 59 prosenttiin. Jos tämän ohella saa soviteltua työttömyyspäivärahaa, efektiiviseksi marginaaliveroksi tulee yhteensovituksen jälkeen 79,5 prosenttia. Työttömän efektiivinen marginaalivero riippuu työttömyysjakson pituudesta ja siitä, kuinka suuri osa siitä ajoittuu verovuoteen. Jos palkkatuloja on hyvin vähän, ansiotulovähennys voi alentaa efektiivisen marginaaliveron jopa 66 prosenttiin.
Jopa. 66 prosenttiin, 79,5 prosentista. Jopa. Onko kummakaan, että työttömän ei kannata ottaa juuri mitään keikkahommia vastaan?
Jos minun olisi mahdollista jäädä työttömäksi (ei ole, freelancerien sosiaaliturva on ihan oma lukunsa suomalaissa järjestelmässä, ei mennä siihen nyt) tämä tarkoittaisi konkreettisesti esim. sitä että jos soittaisin täyden työillan Rymy-Eetussa, jossa palkkio on 150€ tuntumassa, niin siitä jäisi käteen 30€. Minä olen vielä sen verran hullu, että jos tyhjäntoimittamisen sijaan pääsisi edes yhdeksi illaksi musisoimaan ystävien kera, ottaisin varmaan tuonkin rahan ilolla vastaan.
Ja muusikkojen liksat ovat edes jonkin kokoisia. Soininvaaran kuvaamaan loukkuun putoavat juuri ne, joiden tuottavuus on muutoinkin kaikkein heikointa. Esim. tarjoilijoiden tuntipalkka on kymmenen euron tienoilla. Itse kukin voi miettiä jaksaisiko lähteä keikkahommiin jos kahdeksan tunnin raskaasta työnteosta jäisi käteen 16,4€ eli 2,05€ per tunti.
En minä ainakaan.
Järjestelmä on täysin päätön. Toisenlainenkin järjestelmä olisi mahdollinen. Kotoinen esimerkki on opintotuki, joka ei leikkaannu tulojen mukaan ennen kuin tietty vuosittainen tuloraja ylittyy. Tästä seuraakin se, että Suomessa opiskelijat paistavat hampurilaisia ja osa-aikatöihin kykenevät työttömät syrjäytyvät. Hiphei.
Tällaiseen tehottomuuteen ja epäreiluuteen ei pitäisi enää olla varaa. Toivottavasti Ode on seuraavassa hallituksessa ministerinä.
Soinin vaara
SATA-komitea -kirja kuvaa hyvin esteitä, joita järkevien ja tarpeelliseksi tiedettyjen muutosten tiellä on. Mistään saavutetuista eduista ei olla valmiita joustamaan piiruakaan, vaikka kansantalouden kokonaisuuden kannalta katsottuna uudelleenjärjestely olisi ehdottoman tarpeellista. Erityisesti Soininvaaran kritiikki kohdistuu työmarkkinajärjestöihin.
Työmarkkinajärjestöjen asenne SATA-komitean työtä kohtaan oli alusta alkaen ollut huolestuttavan kyräilevä. Niiltä ei oikein saanut irti kannanottoja tivaamallakaan. Syksyllä 2008 järjestöt käynnistivät – ilmeisesti hallituksen pyynnöstä – omat neuvottelunsa sosiaalipoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. Tämän seurauksena tammikuussa 2009 syntyi niin sanottu sosiaalitupo.
Siinä sovittiin huomattavista parannuksista ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan. Erityisesti parannettiin ansiosidonnaista työttömyysturvaa muuttamalla tapaa, miten työttömyyspäiväraha laskettiin sitä edeltäneen ajan palkasta. Vähän laskentatavasta riippuen sosiaalitupo maksoi noi 150 miljoonaa euroa vuodessa. Työnantajat saatiin myönteiseksi etujen parantamiselle lupaamalla työnantajan Kela-maksun poisto. Se merkitsi yli miljardin euron helpotusta työnantajille. Samalla työmarkkinajärjestöt sopivat, ettei perusturvaa saa nostaa suhteessa ansioturvaan. Hajurakoa sisä- ja ulkopiiriläisten välillä ei ollut lupa kaventaa.
Sosiaalitupossa SAK esti tietoisesti kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten eli toimeentulotukea ja työmarkkinatukea saavien aseman parantamisen (SATA-komiteassa tapahtuneen liikahduksen jälkeen) kytkemällä tämän parannuksen ansiosidonnaisten etuuksien parantamiseen.
Roos jatkaa kirjoituksessaan vielä:
SAK selittää asiaa kyynisesti niin, että sopimus vain varmistaa sen että perusturvan ja ansioturvan suhde pysyy ennallaan ja että SATA-komitea nyt voi keskittyä perusturvan parantamiseen! Tosiasiahan on, että tämän jälkeen perusturvan nostaminen on mahdotonta, koska se tulisi niin kalliiksi. Tämä on jo aika rankka veto SAK:lta.
Päätös kertoo kaiken olennaisen SAK:n suhtautumisesta köyhiin ja pitkäaikaistyöttömiin: eivät kuulu meidän tontille. Tämä on sikäli merkillistä, että useimmat heistä ovat kyllä entisiä SAK:n jäseniä.
Suomalainen järjestelmä vastaa hyvin 1980-luvun työelämän ja sosiaalipolitiikan haasteisiin. Tuolloin vakituinen kuukausipalkkainen ansiotyö oli normi. Meitä silppu-, pätkä- ja tilkkutäkkityöläisiä on nykyään aivan valtava määrä, ja ylettömän monimutkainen sosiaaliturvamme ei vaan enää toimi. Lisäksi tiukka jaottelu työkykyisiin ja työkyvyttömiin syrjäyttää osittain työkykyiset työmarkkinoilta tyystin.
Vaikuttaa siltä, että Suomi haluaa tietoisesti syrjäyttää osan työvoimastaan, satoja tuhansia ihmisiä. Paitsi että tämä on kansantaloudellisesti päätöntä, on tilanne moraalisesti kestämätön. Potkimme päähän juuri niitä, joilla menee kaikkein heikoimmin. Uudenlaista solidaarisuutta tarvitaan.
Ajan merkit eivät vaan ole kovin hyvät; poliittisella kentällämme sekä vasemmalla että oikealla on intressejä, joille tämä ei sovi, motiivit vain ovat erilaisia. Oikealla vastustetaan hyysäämistä ja vasemmistossa ei nähdä menneiden saavutusten yli. Puoluekentän mystinen populistijoukkio, Perussuomalaiset, taas vaatii kansan veroja alas ja lisää palveluita kansalle.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Viimeisimmät kommentit