vihreitä tekijänoikeuslinjauksia

Viime viikolla julkistettiin Vihreän liiton tekijänoikeustyöryhmän valmistelema tekijänoikeuslinjapaperi. Paperin voi lukea täältä (pdf). Olin työryhmän jäsen.

Ei liene kenellekään yllätys, että Vihreiden sisällä on useita rankasti eroavia mielipiteitä siitä, mitä tekijänoikeuksille pitäisi tehdä. Ääripäästä löytyy Vino, piraattipuolueelta kopioituine vaatimuksineen ja toisessa laidassa ehkä sitten esim. Heli Järvinen.

Photo: Horia Varlan / Flickr, Lisenssi: Creative Commons Attribution 2.0

Tästä syvästä ristiriidasta johtuen mielestäni Vihreiden tekijänoikeuslinjausten tulee olla tarkoituksellisestikin ympäripyöreitä.

En minä liittynyt Vihreään liittoon puolustaakseni tekijänoikeuksia tai jonkin muun kapean eturyhmäni asiaa. Minä liityin Vihreään liittoon pelastaakseni maailman. Ainoana poliittisena puolueena Suomessa Vihreät ottaa vakavasti ilmastonmuutoksen ja muut ihmisen aiheuttamat ympäristöuhat. Vihreiden tärkein eturyhmä ovat vielä syntymättömät sukupolvet. Toivon tämän Vihreän liiton poliittisen ytimen olevan myös piraattihenkisempien vihreiden syy kuulua juuri tähän puolueeseen.

Tekijänoikeuksien on oltava Vihreille ”omantunnonkysymys”, jonka kohdalla meidän on kyettävä olemaan sovussa eri mieltä. Myös tekijänoikeuslinjaustemme on heijasteltava tätä todellisuutta. Olisi todella surullista, jos puolue linjaisi tässä kysymyksessä niin radikaalisti, että menettäisimme kulttuurin tekijät joukostamme.

Minulle linjatyön peruslähtökohta oli se, että internetin vaikutukset kulttuuriin ja tekijänoikeuksiin täytyy jollain tapaa ottaa huomioon. Maailma on muuttunut ja tekijänoikeuksien tulee sopeutua uuteen tilanteeseen. Lähtökohtani oli kuitenkin todella konkreettinen: halusin löytää todellisia ongelmia ja niihin ratkaisuja. Osa tekijänoikeus-keskustelussa esitetyistä kipupisteistä kun on erittäin marginaalisia, osa jopa lähinnä kuvitteellisia.

Toisaalta mielestäni se, että kaikkea ei saa ladata vapaasti ilmaiseksi ei ole ongelma. Ainakaan se ei ole sellainen ongelma, johon voitaisiin koskaan löytää sekä piraatteja tyydyttävä että tekijöille reilu vastaus.

Olen lopputulokseen melko tyytyväinen. Aina tuollaisen ”komissioviilauksen” ja äänestyskierrosten jäljiltä lopputuotteeseen jää puutteita ja outouksia, jotka ”omasta tekijänoikeuslinjauksestani” olisin ehdottomasti ottanut pois, mutta tämä ei ollutkaan minun paperini, vaan työryhmämme yhteistyön ja kompromissien lopputulos.

En vieläkään ymmärrä mitä esimerkiksi tällä lauseella haetaan:

Vaikka tekijänoikeuksiin liittyvän informaatioteollisuuden arvo on noin viisi prosenttia BKT:stä ilman patentteja, koko tästä summasta ainoastaan noin viisi prosenttia kulkeutuu itse tekijöille.

Ehkä se on jotain merirosmojen koodikieltä. Mene, tiedä. Minulle se ei aukea useiden lukukertojen jälkeenkään. Tai ainakaan sen merkitys käsiteltävään asiaan nähden.

Toinen juttu joka jäi minulle merkitykseltään tyystin hämäräksi oli paperiin viime metreillä tuotu ”panoraamavapaus” (panoramafreiheit), josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Eipä tuo kai juuri ketään haitannekaan.

Ylipäätään linjauksestamme huokuu tekijälähtöisyys: me olemme heikomman puolella. Ja heikompi on usein tekijä – on vastapuolella sitten kotimainen mediayhtiö, Google tai nettipiraatit.

Kokonaan uutta ajattelua paperissa edustaa tekijänoikeuksien jakaminen erilaisiin osatekijöihin, jonka perusajatuksen blogin vanhat lukijat varmaankin tunnistavat. Paperimme ehdotuksessa mielestäni erittäin konkreettisella tavalla vastataan ”piraattipuolen” esittämään konkreettiseen ongelmaan.

Katutaidetta Berliinistä. Kuva minun, lisenssi: CC Attribution-NonCommercial-ShareAlike

Vihreät nuoret ja opiskelijat, Vino, ei tätä linjausta hyväksynyt lainkaan. Ja työryhmämme jäsen, Vinon silloinen puheenjohtaja Heikki Sairanen, näki parhaakseen heti paperimme julkaisupäivänä ilmaista pettymyksensä oman lehdistötiedotteen muodossa.

Heikin purkaus ja Piraattipuolueen ruodinta linjapaperistamme tuovat mielestäni hyvin esiin tekijänoikeuskeskustelun perusvaivan. Tekijänoikeuksia heikentämään pyrkivällä osapuolella ei ole kuin yksi vastaus kaikkiin ongelmiin, sekä todellisiin että keksittyihin.

On kysymys mikä tahansa, niin ratkaisu on aina sama: nettilataaminen lailliseksi, ”epäkaupallinen käyttö” vapaaksi, suoja-aika 5-20 vuoteen, hyvitysmaksut pois. Tiivistäen – nykymuotoisten tekijänoikeuksien ja nykymuotoisen kulttuurituotannon tuhoaminen. Binääri-logiikkaa. On vain ykkönen tai nolla, musta tai valkoinen. Ei kompromisseja, ei välimuotoja, ei harmaan eri sävyjä.

Ja tämä kaikki välittämättä lainkaan siitä, mitä nämä ehdotukset konkreettisesti tarkoittaisivat miljoonille luovan työn tekijöille länsimaissa. Välittämättä siitä että suurimpia voittajia olisivat kansainväliset suuryritykset ja häviäjiä tekijät.

En vain jaksa ymmärtää. Korjaus. En kykene ymmärtämään. Olen kyllä yrittänyt.

Käsittämättömintä se on mielestäni juuri sen takia, että minun mielestäni tekijänoikeudet toimivat suurimmaksi osaksi oikein hyvin. Tekijät saavat rahaa ja kuluttajat kulttuuria kohtuullista korvausta vastaan. Homma toimii. Missä luuraa se suuri periaatteellinen vääryys?

Minun onkin todella vaikea keksiä mitään täysin ylitsepääsemättömiä ongelmia tekijänoikeuksien tulevaisuudessa. Ratkaisuja on, kunhan niitä vain halutaan aidosti hakea. Tämä paperi on toivoakseni askel eteenpäin sillä tiellä.

Tutustukaa paperiin ja kommentoikaa!

Advertisement

apajalahdelle

Ahto Apajalahti julkaisi Piraattipuolueen blogilla näkemyksensä ”suoja-ajoista” -kirjoituksestani. Vastaus paljasti karusti koko piraattiliikkeen takana olevat intressit.

Blogauksesssa esittelemäni ajatukset lähtivät liikkeelle ”piraattipuolen” mielestäni vahvimmasta argumentista. Eli siitä, että tekijänoikeudet eivät saisi kohtuuttomasti estää uuden kulttuurin luomista. Erimielisyyttä piraattien kanssa löytyy heti varmasti siitä kuinka polttava ongelma tämä itse asiassa on, mutta ainakin se on todellinen eikä keksitty. (Mielestäni piraatit suurentelevat sekä remix-kulttuurin vaikeuksia että merkitystä.)

Mutu-tuntumalla sanoisin, että ainakin nuoremman polven musiikintekijöistä suuri osa ymmärtää esim. samplaamisen osaksi luovaa prosessia, ja pitää harmillisena sitä että nykyinen sääntöviidakko osittain estää uusien teosten kaupallista julkaisun, vaikka se ei luovaa työtä ja underground-julkaisua estäisikään.

Pyrkimykseni oli siis tekijälähtöinen. Ehdotukseni parantaisi mahdollisuuksia luoda uusia ja toivottavasti omaperäisiä teoksia mm. sämpläämällä, mutta ei kuitenkaan tuhoaisi samalla nykyistä (ja mielestäni hyvää) kaupallista suoja-aikakäytäntöä. Kulttuurilla on oltava oikeus kehittyä ja kulttuurin tekijöillä oikeus korvaukseen työnsä tuloksien käytöstä!

Apajalahden lähtökohta on toinen. Hän myös ilmaisee sen selvästi:

Mielestäni tällainen porrasmalli voisi olla hyvä askel siirryttäessä kohti vapaampaa teosten käyttöä. Epäkaupallisen käytön täydellisestä vapauttamisesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään.

(Lihavointi minun.)

Koko suoja-aika -keskustelu ja ”remixaajien” näkökulma on piraateille siis vain mukava keppihevonen, jonka avulla omaa pääagendaa, nettilatailua, edistetään.

”Epäkaupallisen käytön” ytimessä kun ei ole kyse luovasta uudelleenkäytöstä, mashupeista, remixeistä tai edes ”fanikulttuurista”. Epäkaupallinen käyttö tarkoittaa digitaalisten kulttuurituotteiden ilmaisuutta. ”Koska tiedostoja voidaan jakaa, niitä on saatava jakaa.” Vähät välitetään siitä että tuhotaanko samalla kokonaisia kulttuurin aloja.

Toisin kuin Apajalahti ilmeisesti ymmärsi, blogaukseni ei ollut kokonaisehdotus ”tekijänoikeuden uudistamiseksi” – se oli kirjoitus tekijänoikeuden suoja-ajoista. Ja siksi en käsitellyt siinä lainkaan esim. orpoteoksia tai ”epäkaupallista käyttöä”, joiden puuttumisen kirjoituksestani Apajalahti nokkelasti heti huomasi. (Olen kirjoittanut molemmista aiheista aiemmin.)

”Suoja-aika” -blogaukseni ydinajatus oli se, että tekijänoikeudet sisältävät erilaisia oikeuksia, jotka vaikuttavat erilaisilla tavoilla teosten käyttöön. Ja osa käyttötavoista on kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset – siksi niitä kannattaisi mielestäni kohdella eri tavoin myös lainsäädännöllisesti. Tätä erilaisten oikeuksien erilaista suojaa Ahto ei vastauksessaan käsittele, vaan tarjoaa vain piraattien standardivastauksen kaikkiin tekijänoikeuskysymyksiin:

Ahto kirjoitti:

On syytä aina muistaa, että luovat alat ovat ainoita, joilla toimivilla on oikeus saada korvaus työnsä tulosten käytöstä hamaan tulevaisuuteen. Tätä selostetaan esimerkiksi minun ja Kaj Sotalan Jokapiraatinoikeus-kirjan sivuilla 129—132 ja 216—218. Tällainen erityisoikeus voidaan mielestäni perustella hyväksyttävästi korkeintaan sillä, että ilman sitä luovaa työtä tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Näin voidaankin mielestäni melko hyvin perustella lyhyt, 5—10 vuoden suoja-aika, mutta ei enää muutamaa kymmentä vuotta pidempää suoja-aikaa.

Mielestäni markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassamme voidaan koko eliniän kestävä suoja-aika perustella erinomaisesti sillä että jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle. En ymmärrä mikä hinku piraateilla on edistää mm. soittolistaradioiden tai Poptorin kaltaisten kaupallisten toimijoiden asemaa suhteessa tekijöihin! Ehkä Piraatit eivät vain pidä ajatuksesta että kulttuurillakin voi tienata. Ja että menestyvät tekijät tienaavat enemmän, jopa kymmeniä vuosia.

Melkoinen kuilu ajattelumme välillä on. Minun on erittäin vaikea ymmärtää piraattien ”binäärilogiikkaa”: heille tuntuu kelpaavan vain musta tai valkoinen. Ja jokaisen ongelman patenttiratkaisu on aina sama: nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän täydellinen tuhoaminen. Mielestäni fiksumpaa on purkaa vaikeilta vaikuttavat vyyhdit pureskeltavan kokoisiksi paloiksi ja ratkoa ne yksi kerrallaan.

julkinen/yksityinen vs. epäkaupallinen

Nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön ytimessä on julkisen ja yksityisen käytön ero; julkisesta esittämisestä pitää maksaa korvauksia tekijöille, yksityinen on ilmaista.

Peruslogiikka on mielestäni ymmärrettävä: musiikin julkinen esittäminen tuottaa taloudellista hyötyä esittävälle taholle. Tästä lisäarvosta osa luonnollisestikin kuuluu teosten alkuperäisille tekijöille. Tälle periaatteelle perustuvat niin radioiden kuin konserttienkin teostokorvaukset. Järjestelmä on riittävän tehokas, oikeudenmukainen ja toimiva.

Yksityinen käyttö taas on tietenkin ilmaista kunhan vain lähde on laillinen. Ei kukaan halua erillismaksuja musiikin kuuntelemisesta kotona.

Järjestelmä sallii myös pienimuotoisen kopioinnin – omasta, kaverin tai kirjaston cd-levystä saa ottaa kopion yksityiseen käyttöön. Tätä kopiointia kompensoidaan hyvitysmaksuilla.

Tämä erottelu on yhä toimiva ja ymmärrettävä.

Ongelman muodostaakin internetin myötä näiden kahden kohtuullisesti erottuvan lokeron väliin syntynyt uusi harmaa vyöhyke. Tekijänoikeuspuoli kuvaa sitä sanalla ”nettipiratismi” ja nettipiratistipuoli termillä ”epäkaupallinen kopiointi”. Jakelu kun lipsahtaa kuin puolihuomaamatta globaaliksi yksityisen sijaan.

Yleinen harhaluulo on, että jos esim. teoksen uudelleenkäyttäjä tai verkossa teosta luvatta jakava ei halua korvausta itselleen, jakamisesta tulee välittömästi ”epäkaupallista”. Näin ei ole.

Otetaan esimerkiksi tapaus Jungner. Ylen toimitusjohtaja päätti koti-ikävän puuskassa luoda rakkauskirjeen kaltaisen videon vaimolleen, jonka taustalle hän liitti Frankie Goes to Hollywood -yhtyeen kappaleen ”Power of Love”. Ihanaa. Rakkaus on kaunis asia. Tunteellisten kotivideoiden tekeminen on jyrkästi sallittua!

Jos Mikael olisi Youtubeen ladatessaan asettanut videon yksityiseksi, mitään ongelmaa ei olisi syntynyt. Hän olisi voinut sitten lähettää Marialle linkin videoon salasanoineen vaikka sähköpostilla. Esittäminen olisi ollut yksityistä, vaikka se tapahtuikin internetin välityksellä.

Sen sijaan hän jätti videon julkiseksi. Ja ylläripylläri; pätkä sai muutamassa päivässä muistaakseni satoja tuhansia katsojia. Kukaan ei voine pitää tätä esittämistä enää yksityisenä? Esittäminen oli siis julkista ja ”Frankie Goes to Hollywoodin” pitäisi saada korvausta kappaleensa käytöstä.

Ymmärtääkseni Vinon ja Piraattipuolueen mielestä tämä käyttö oli kuitenkin nimenomaan ”epäkaupallista” ja siten sallittua, eikä mitään korvauksia tarvitsisi maksaa.

Se, että Mikael korvausta toivomatta laittoi videokollaasinsa internettiin ei vielä tee ”Power of Love” -kappaleen käytöstä tai Youtubesta epäkaupallista. Youtuben omistaa maailman suurin mainostilaa myyvä yritys Google, joka teki vuoden 2009 viimeisellä neljänneksellä voittoa 5,1 miljardia dollaria. Osa tästä voitosta syntyi siitä lisäarvosta, jonka kiinnostavat tekijänoikeudella suojatut videot ja äänitteet toivat. Mielestäni osa voitosta kuuluisi tekijöille.

Mikaelille yksinkertaisinta olisi ollut käyttää tekijänoikeusvapaata musiikkia, jota Youtubekin tarjoaa käyttäjilleen! Tällöin video olisi ollut todella ”epäkaupallinen”. Tai ainakin sopimus olisi ollut molemminpuolinen: Mikael voitti näkyvyyttä ja Google mainostuloja. Huomiotalous. Tälle vaihtokaupalle perustuu esim. musiikkivideoiden luvallinen jakaminen Youtuben kautta.

Google-esimerkin kaltaista ansaintalogiikkaa löytyy myös monen muun ”epäkaupallisen jakojärjestelmän” taustalta. Kesäkuun Teostory raportoi:

Poliisi löysi piraattien (Pirate Bay) tietokoneilta myös postia, jossa sivuston israelilainen ilmoitusmyyjä Oded Daniel raportoi helmikuun 2006 mainosmyynnin tuoton olevan yli 72 000 Yhdysvaltain dollaria ja maaliskuun 2006 ajalta 85 000 dollaria.

Mielenkiintoista tällainen voittoa tuottava epäkaupallinen jakelu.

”Epäkaupallista” onkin lähes mahdoton erottaa ”kaupallisesta” internetissä markkinatalouteen pohjautuvan yhteiskuntamme perusluonteen vuoksi. Jaottelu julkiseen ja yksityiseen on yhä paljon toimivampi. Miten tämä ero sitten käytönnössä saadaan toimivaksi onkin tuhannen miljardin taalan kysymys.

code is not law

Piraattihenkiset perustelevat usein tekijänoikeuksien muutospainetta ja etenkin sitä, että ns. jakamista ei voida mitenkään rajoittaa Lawrence Lessigin tunnetuksi tekemällä sloganilla ”Code is Law”.

Tällä tarkoitetaan pähkinänkuoressa sitä että internet-maailmassa koodi toimii kuin luonnonlaki – sitä vastaan on hyödytöntä taistella. Ja koska internetin pohjalla on yliopistojen välinen tiedonvälitysverkko, jonka päätarkoituksena oli tiedon levittäminen, on informaation jakaminen kuin ”cyber-todellisuuden” painovoima. Tästä seuraa esim. vaatimus ns. ”epäkaupallisen kopioinnin” sallimisesta. Sitä vastaan voi taistella, mutta tappio on silti varma.

Minun on täysin mahdotonta hyväksyä tätä lainsäätämisen peruslähtökohdaksi.

”Code is law” on helppo ratkaisu. Moraalinen vastuu siirretään omilta olkapäiltä. Sitä toistelevat tahot unohtavat kuitenkin sen tosiasian, että toisin kuin painovoima, jonka syntyyn ja voimakkuuteen meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa, internet on ihmisten välisten sopimusten lopputulos – keinotekoinen konstrukti, jonka rakennetta ja toimintatapoja me voimme halutessamme muuttaa.

Hallitsemmeko me internettiä vai internet meitä? Eikö meillä todellakaan ole mitään mahdollisuutta suitsia verkkojen verkkoa vaikka haluaisimme?

Elämme kulttuurista murrosta, joka on varmasti verrattivassa kirjapainotaidon yleistymiseen. Ja aivan kuten Gutenbergin aikaan, niin myös nyt yhteisten pelisääntöjen löytymiseen menee vuosia ja se ei varmasti ole helppoa. Toivoa sopii, että sopu löytyy kuitenkin nopeammin kuin mitä kului Gutenbergin painokoneesta (1439) ensimmäiseen tekijänoikeuslakiin (1710)…

Lainsäädäntöä ei tule luoda lähes sattumanvaraisesti syntyneiden teknisten reunaehtojen mukaisesti, vaan sen tulee perustua oikeudenmukaisuudelle – yhteiselle käsitykselle oikeasta, väärästä ja tasapainosta eri toimijoiden välillä.

Demokratiassa vallassa ovat toivottavasti ihmiset, eivät koneet.

Code is not law unless way make it so.