made in china

Ehdotin viime viikolla Teostorylle juttuaihetta: musiikkibisneksen tila Kiinassa.

Idän ”kommunistisessa” valtiossa kun on pystyssä piraattien märkä uni – tekijänoikeuksia ei valvota ja kaikki ”tiedon” (eli siis musiikin, ohjelmistojen ja leffojen) jakaminen verkossa on laillista tai ainakin maan tapa.

New Perspectives By Bjarne Henning Kvaale

Googlailin aihetta ja löysin muutamia mielenkiintoisia artikkeleita.

Poimintoja:

Your average western band, therefore, does not sound totally alien, it’s just that no one is willing to spend money promoting an international (and therefore niche) act when 90 per cent of CDs are counterfeit and an even higher percent of online music is pinched. It’s all about hitting the mass market straight out of the box and selling big, if you want a chance of making money.

Such a high piracy rate leaves you with a legitimate physical market of only $86m a year (2006 figures), making China—a country of 1.3 billion people, remember—into only the 20th largest market in the world

Vuonna 2006 suomalaisen musiikkibisneksen kokonaismarkkinat olivat noin 99 miljoonaa euroa, eli karkeasti arvioituna n. 150 miljoonaa dollaria. Lähes tuplasti Kiinan markkinat siis! Suomessa on asukkaita 5 miljoonaa, Kiinassa 1 300 miljoonaa. Tietenkään kiinalaisten ostovoimaa ei voi suoraan verrata suomalaisten ostovoimaan, niin eri kehitysasteilla taloudet ovat, mutta järkyttävä luku on silti.

Summa kertoo suoraan, paljonko uutta musiikkia voidaan Kiinassa tuottaa. Kiinalainen musiikkiteollisuus onkin vaivaista naapurimaihinsa ja Hong Kongiin verrattuna:

Only 20 or so professional-quality albums are produced a year in China. Star musicians make their money from appearances, live performances and endorsement deals.

Summa antaa myös osviittaa siihen paljonko Suomessa tuotettaisiin uutta suomalaista musiikkia jos nettilataaminen laillistettaisiin. Ja meillä Suomessa ei ole tarjota artisteille 1300 miljoonan kuluttajan live- tai sponsori-markkinoita.

Tuollaisessa ilmastossa levy-yhtiöt eivät tietenkään pärjää ”perinteisin konstein”. Onko Kiina siis itsenäisten artistien onnela, jossa taiteilija saa 100% muilla keinoin hankittavista voitoista?

In order to survive it has become necessary for labels to take over an artist’s entire life—recording, publishing, management etc.—obsessively tapping all revenue streams in order to survive. You can count the number of recognisable independent labels on a pair of chopsticks.

Ei ole Kiina paratiisi ei. Sama kehitys on jo nyt nähtävissä Suomessakin – useat levy-yhtiöt hoitavat ”koko paletin” keikka- ja paitamyynnistä levytysstudioon. Se onko tämä artistin kannalta hyvä vai huono juttu riippuu täysin sopimuksesta.

Kaikkein paradoksaalisinta koko tässä kiinalaisessa nettipiratismissa on mielestäni kuitenkin se, että meillä Suomessa ja Pohjoismaissa vapaata latailua perustellaan usein ”sananvapaudella”. Mikä tahansa nettilatailun suitsiminen tuntuu monien keskustelijoiden mielestä olevan lähes fasismia.

Kiinassa sananvapautta ei ole – toisinajattelijoita vainotaan ja vähemmistökulttureita alistetaan väkivaltaisesti. Kiinassa pääsee hengestään jos arvostelee puoluetta tai johtajia väärässä paikassa väärään aikaan. Silti viihdettä saa latailla estoitta. Panem et circenses, anyone?

Ehkäpä näillä asioilla ei olekaan suoraa yhteyttä toisiinsa ja sananvapaus onkin jotain paljon laajempaa kuin oikeus latailla Simpsoneita tai Britneytä ilman rangaistuksen pelkoa?

Advertisement

2 vuotta bloggausta

Tänään on kulunut 2 vuotta tämän blogin ensimmäisestä ”postauksesta”.

Mielenkiintoista on ollut ja toivottavasti jaksan jatkaa tätä hommaa seuraavatkin kaksi vuotta. Kirjoittaminen on täyttänyt ensimmäisen: se on edistänyt ajatteluani. Paikoitellen kommenttien kautta tapahtunut vuorovaikutus vielä enemmän. Ylipäätään vähäinenkin yleisö, jonka statistiikka-sivuilta näkee on ollut yllättävän hyvä motivaattori.

”Kautta aikain” suosituin artikkeli on ollut Taajuuskauppaa ja vähiten luettu tehokkuudesta.

Yhteensä blogauksia on tähän mennessä 163. Suosituimmat:

”Paras” yksittäinen kirjoitus omasta mielestäni on ollut ”Nato tunteilulla” . Lukaisin sen eilen uudelleen ja olin hämmästänyt miten koherentisti onnistuin perustelemaan näkemykseni!

Tästä on hyvä jatkaa. Kiitoksia vaan lukijoille. Teitä on todistetusti ainakin yksi. Äitini nimittäin lukee blogiani säännöllisesti ja kommentoi sitte ihan naamatusten. O tempora o mores.

KKLK 3.11.

Yritän Osmon erinomaisen esimerkin rohkaisemana laittaa tästedes kulttuuri- ja kirjastolautakunnan esityslistat tännekin.

Tämän päiväinen esityslista löytyy löytyy täältä. Samasta paikasta löytyvät myös linkit tarkempiin liitteisiin jne.

Listalta poimittua:

2 Lausunto valtuustoaloitteesta ilmoitustaulujen hankkimisesta metroasemille

Esittelijän mukaan ilmoitustaulujen pitäisi olla sähköisiä. Miksi ihmeessä? Kyllä pienimuotoinen kulttuuri tarvitsee julisteensakin. Lailliset paikat voisivat vähentää myös sähkökoppien yms. laittomien paikkojen liimailua. Eikä nettisivuun voi törmätä samalla tapaa kuin ilmoitustauluun. Lisäksi sähköiset taulut olisivat takuulla kalliimpia kuin perinteiset.

3 Lausunto valtuustoaloitteesta Tokoinrannan puistoaluetta koskevan asemakaavan muutosehdotuksesta

Hyvä. Huvilateltalle vihdoin paikka kaavassa.

4 Teatteriyhdistys Tuli ry:n lausuntopyyntö

ok.

5 Lauttasaari-Seuran aloite Lauttasaaren kulttuuritalon perustamisesta

Sanamuotoja voisi pehmentää, mutta muuten sisältö on ok. Tässä taloudellisessa tilanteessa tähän ei ole resursseja.

6 Raportti tanssin taiteen perusopetuksesta Helsingissä 2008-2009

Erittäin ok. Kaupunki ei tällä hetkellä tue tanssin opetusta, toisin kuin esim. musiikin, kuvataiteen ja sirkuksen. Tarvetta olisi. Tanssin harrastus keskittyy tällä hetkellä sosiaalisesti ”paremmille” seuduille – olisiko tässä vielä lisäpaikkaa positiiviselle diskriminaatiolle?

7 Kulttuurikeskuksen elokuvakasvatus 0-18 vuotiaille

ok.

8 Avustusten myöntäminen kansainvälisiin hankkeisiin

ok.

9 Määrärahan käyttötarkoituksen muutos

ok.

Kansainvälisiin projekteihin varattua rahaa haettu ”liian vähän” – siirretään käytettäväksi kohdeavustuksina. Kansainvälisten hankkeiden tuki on ollut ensimmäistä kertaa haettavissa tänä vuonna. Ensi vuonna tukea tarvitsevat löytänevät toivottavasti paremmin paikalle.

10 Kohdeavustusten myöntäminen, 9. käsittely

ok, mutta Hurjaruuthin ja Taiteen Vuoksi ry:n hakemusten hylkäämisestä täytyy kysyä.

11 Suomen taidetanssin tuki ry / Tanssikeskus Footlight:in kirje liittyen tanssin tukemiseen

ok.

12 Teatteri Hevosenkengän oikaisuvaatimus

Surullista mutta ok.

markkinataloudesta

Markkinatalousjärjestelmämme perustuu luottamukseen ja vaihtokauppoihin. Myyjä luo tavaran tai palvelun ja ostaja neuvottelee myyjän kanssa kulloinkin sopivan hinnan.

Jos hinta on liian korkea niin kauppoja ei synny. Jos hinta on liian matala myyjä jää tappiolle. Kysynnän ja tarjonnan laki.

Tämä ketju ja vapaa kilpailu ajaa luontevasti tehokkuutta ja innovaatioita: jos tuotteesta saatava hinta on liian matala on tuottajan pyrittävä madaltamaan omia tuotantokustannuksiaan. Esimerkiksi kodin elektroniikan kohdalla tämä on tapahtunut ulkoistamalla henkilöresursseja vaativa tuotanto halpojen työvoimakustannusten maihin. Ns. Kiina-ilmiö siis.

Tällainen kilpajuoksu halpojen hintojen perässä on kuitenkin vain osittain tervettä. Osa edullisuudesta selittyy myös tuotteen laadun heikentämisellä, joka saattaa johtaa loppujen lopuksi siihen, että halvempi tuote on kokonaiskustannuksiltaan kalliimpi pitkällä tarkkailuvälillä. ”Köyhän ei kannata ostaa halpaa” tapasi iso-mummuni sanoa.

On myös olemassa absoluuttisia rajahintoja, joiden alle ei tuotteita ainakaan pitkään voi myydä. Jos tuotteesta saatava hinta on raaka-aine- ja pääomakustannuksia alhaisempi, menee yritys kuin yritys konkurssiin.

Kulttuurituotteiden kohdalla pelaa sama mekaniikka.

Levyjä voidaan tuottaa johonkin rajaan asti halvemmalla: käytetään vähemmän päiviä äänitykseen, vähemmän päiviä miksaukseen, halvempia mikrofoneja, halvempia äänipöytiä, vähemmän eläviä muusikoita, tehdään kannet itse ja hoidetaan masterointi nyrkkipajassa Finnvoxin sijaan.

Laatu laskee, mutta jos kuluttaja ei sitä huomaa, niin silloinhan ”laatu” olikin turhaa luxusta.

Absoluuttinen alaraja on erittäin liukuva käsite. On monia tyylilajeja, joissa suurin osa tallenteista on keikkatallenteita, jotka sitten vain miksataan julkaisukelpoisiksi. Jos miksataan.

En kuitenkaan usko että kovinkaan moni haluaisi kuunnella vaikka kuinka hyvällä samplepankilla toteutettua versiota Sibeliuksen Karelia-sarjasta. Myös nykyaikaisen populaarimusiikin esteettiset vaatimukset tuotannolle ovat erittäin korkeat. Amatöörilaittein ja amatöörin taidoilla miksattu musiikki nyt vaan kuulostaa… …amatöörimaiselta ja mitään asiaa soittolistaradioon ei ole.

Suomalaista viihdemusiikkia kuunnellessa voi helposti huomata, että tuotannot on jo nyt viritetty äärimmäisen tehokkaiksi. Löysät on todellakin otettu pois.

Lisäksi kustannusten alarajaa laskee meidän musiikin tekijöiden halu tuottaa uusia levyjä omasta osuudestamme tinkimällä. Ilmaista työtä, jonka uskotaan maksavan jollain tapaa takaisin ”pitkässä juoksussa” tehdään todella paljon. Ja voi olla että kannattaakin. Saas nähdä. Mutta se, että studiotyölle ei voi välttämättä laskea mitään palkkaa vähentää jo nyt selvästi mahdollisuuksia ja halukkuutta raivata tilaa kalentereista.

Piraattien ja Vihreiden nuorten vaatimus ’epäkaupallisen’ jakamisen sallimisesta romuttaa tämän markkinatalouden perusteena olevan logiikan.

1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä ja maksaa siitä muusikon pyytämän hinnan.

Jos hinta on liian korkea, jää kauppa tekemättä. Jos hinta on liian matala jää muusikko tappiolle. Kysyntä ja tarjonta asettavat hinnan oikealle kohdalleen.

Piraattien visiossa
1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä, lataa sen ilmaiseksi ja näyttää keskisormea Muusikolle.

Kysynnän ja tarjonnan lakia ei enää ole. Muusikko jää aina tappiolle.

Kysymys latailun hyväksyttävyydestä ei ole tekninen vaan moraalinen. Se että lataaminen on mahdollista ei tee siitä hyväksyttävää.

Ennemmin tai myöhemmin saavutetaan absoluuttinen alaraja. Sen jälkeen ei ammattimainen kulttuurin tuotanto ole enää mahdollista.

Ja tämä absoluuttinen alaraja ei kosketa pelkkää musiikki- tai elokuvateollisuutta. Sama helpon kopioitavuuden aiheuttama haaste koskee kaikkea netitse jaettavissa olevaa sisältöä. Jos leffoja kerran saa jakaa ilmaiseksi, niin miksei sitten myös aikakauslehtiä, tietokoneohjelmia ja graafista suunnittelua?

”Vapaan jakamisen” salliminen tuhoaa markkinatalouden edellytykset digitaalisesta maailmasta. En voi uskoa tämän olevan ”tietoyhteiskunnan” kehityksen etujen mukaista. Ilmaisia lounaita ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa.