vanhukset, kulttuuri ja subventio

Tiistain kokouksessa päätettiin solmia Kansallisteatterin kanssa kolmevuotinen kehityssopimus.

Sopimuksen pohjalta Suomen Kansallisteatterin uusi Kiertuenäyttämö sitoutuisi tuottamaan esityksiä muun muassa helsinkiläisille terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille, vankeinhoidon yksiköille, vanhusten palvelutaloille, omaishoitajille. Tavoitteena on korkeatasoisten teatteriesitysten vieminen sellaisille ihmisille, joiden muuten on vaikeaa tai mahdotonta päästä esittävän taiteen esitysten äärelle.

Annamme siis Kansallisteatterille 30 000€ vuodessa ko. näytöksiä varten seuraavan kolmen vuoden ajan.

Asiasta käytiin pitkä keskustelu, jossa yritin tuoda esille omia näkemyksiäni siitä, mihin nyt valitulla tavalla jaettu tuki saattaa johtaa. En kyennyt vakuuttamaan perusteluillani muita lautakuntalaisia. Eräs jopa totesi suoraan että ei ymmärrä mistä puhun.

Keskustelu oli kuitenkin laaja ja hyvä. Aihe on varmasti lautakuntalaisilla mielessä seuraavalla kerralla.

Yritän tässä nyt avata omaa ajatteluani hiukan perinpohjaisemmin. Haluan korostaa vielä kerran sitä, että mielestäni ”etsivä kulttuurityö”, jossa kulttuuria pyritään uusilla tavoilla viemään mm. vanhainkoteihin ja muihin laitoksiin on ihan älyttömän hyvä juttu ja tärkeä avaus. Myllyaho on oikealla asialla! Ehdottomasti! Missään nimessä en halua estää tätä pyrkimystä.

Minun kritiikkini kohdistuu vain siihen, miten tämä hanke on toteutettu ja jos tässä ”kehittämishankkeessa” syntyvä rakenne sementoidaan, joudutaan mielestäni aivan väärille urille.

Ongelman ydin on esityksen tässä kappaleessa (painotus minun):

Kiertuenäyttämön varsinaisten tuotantojen rinnalle rakennetaan Kiertuenäyttämön Esityspankkia. Sinne kootaan Kansallisteatterissa toimivien taiteilijoiden valmiita esityksiä, joita on mahdollista kohtuullisen helposti viedä erilaisiin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköihin ja vankiloihin. Kansallisteatteri myy Kiertuepankissa olevia esityksiä erilaisille Helsingin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille sekä esimerkiksi vankiloille subventoituun hintaan. Omavastuuosuus yritetään saada hyvin matalaksi, jotta mahdollisimman monilla yksiköillä olisi mahdollisuus hyödyntää esityspankin tarjontaa.

No mikäs tässä sitten muka on probleemi? Eikös se ole hieno juttu että laitokset saavat kulttuuria mahdollisimman halvalla?

Ei ole. ”Väärin sammutettu” sano entinen palopäällikkö. Kulttuurin tuki on mahdollista kohdistaa monilla eri tavoilla, ja nämä tavat synnyttävät erilaisia kokonaisuuksia. Tärkeää on tunnistaa mahdolliset epäterveet asetelmat ja minimoida niiden haitat.

Nyt loimme järjestelmän, joka toimii osapuilleen näin:

Kansallisteatteri saa valtaisaa julkista tukea. Nyt antamamme 30 000€ lisäksi se saa vuosittain valtiolta noin 10,6 miljoonaa euroa ja Helsingiltä vielä 180 000€. Tämän tuen turvin se voi tarjota esityksiä laitoksille käytännössä ilmaiseksi. Jos esityksen todelliset kulut ovat vaikkapa noin tuhannen euron luokkaa, voi KT myydä esityksiä helposti vaikka satasella.

Mikä on ongelma?

Tuhosimme juuri tarjonnan markkinoilta. Jos jokin muu taho kuin Kansallisteatteri, esim. Myrsky-ryhmä, haluaa päästä laitokseen esiintymään, heillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia, sillä olemme nyt efektiivisesti luoneet Kansallisteatterille kolmeksi vuodeksi monopolin ”hoitolaitosteatterikentälle”.

Kuka ostaisi esityksen tonnilla, jonka se oikeasti maksaa, jos kerran Kansallisteatterilta saa satasella? Aivan. Ei kukaan.

Tärkeä osa ongelmaa on myös se, että tässä järjestelmässä tilaajatahoille ei synny todenmukaista kuvaa siitä, paljonko taide oikeasti maksaa.

Miten olisimme voineet välttää nämä epätoivottavat piirteet? Ensin yksinkertaistettu rautalankaesimerkki:

Jos olisimme jakaneet saman tuen laitoksille, olisivat ne voineet tilata sisältöjä miltä tahansa teatterilta. Näin tuki ja mahdollinen ohjelmisto ei rajoittuisi vain Kansallisteatterin tarjoamiin vaihtoehtoihin. Periaatteessa subventio olisi täsmälleen saman kokoinen. Se vain luo täysin erilaisen markkinatilanteen.

Mielestäni tällainen järjestelmä olisi avoimempi ja reilumpi. Todennäköisesti tarjonta olisi pitkällä tähtäimellä myös vaihtelevampaa ja monipuolisempaa kuin vain yhden toimijan kattaus, vaikka toimija olisi kuinka korkeatasoinen tahansa. Lisäksi tilaajalle muodostuisi realistinen käsitys esityksen kustannuksista.

Tietenkään tuo malli ei ole sellaisenaan toimiva. Hoitolaitoskulttuuriin liittyy muitakin ongelmia kuin vain rahoitus. Niistä tärkeimmät ovat laitosten osaamattomuus kulttuurin ostajana ja laitoksiin tarjottavan kulttuurin kehittymättömyys sisällöllisesti.

Nämä ongelmat voidaan ratkaista luomalla kulttuuria tarjoavien ja ostavien tahojen väliin laadullisesti kehitetty markkinapaikka, ”Avoin esityspankki”.

”Avoin esityspankki” ei tietenkään tarkoita mitään ”wiki-pankkia”, johon kuka tahansa voi ilmoittaa minkä tahansa esityksen. Tarvitaan hakumenettely, vaikkapa koe-esiintyminen, jonka perusteella pankin tuottajataho tutkisi esityksen soveltuvuuden. Mahdollisesti tarjoaisi myös kehitysehdotuksia.

Konkreettisesti esiintyjäpankki olisi siis katalogi laitoksiin soveltuvaa esittävää taidetta.

Näin olisimme luoneet subventoidut markkinat, johon monet toimijat, ei vain KT, voisivat tarjota teoksiaan. Lisäksi pankin ylläpitäjälle, esim. Kulkelle, syntyisi arvokasta asiantuntijaosaamista vanhusten kulttuurin kentästä.

Esityspankkiin saattaisi syntyä sikälikin ”aidot markkinat” että esitysten välille saattaisi syntyä hintaeroja; nuori nälkäinen näyttelijä voisi myydä shownsa halvemmalla ja vastaavasti tunnettu ryhmä voisi pyytää listahintaa enemmän liksaa. Tilaaja saisi päättää satsaako esitysten määrään vai laatuun.

Laitoksille annettava julkinen tuki voisi olla konkreettisesti ”laitoskulttuuriseteleitä”, ”vouchereita”, jotka kelpaisivat siis vain esityspankin esitysten maksamiseen. Tukea voitaisiin myös ”positiivisen diskriminaation” hengessä kohdistaa helposti haluttuihin laitoksiin.

Jos jokin laitos haluaisi erityisesti satsata asukkaidensa hyvinvointiin, voisivat he jatkaa rahoitustaan ihan normaalista toimintabudjetistaan. Hiukan niinkuin lounassetelin päälle voi laittaa omaa rahaa ja ostaa vähän paremman pihvin.

Tällainen markkinapaikka varmastikin houkuttelisi useita teatteri-, musiikki- ja tanssiryhmiä sekä muita kolmannen sektorin kulttuuritoimijoita luomaan soveltuvia sisältöjä.

Järjestelmän aktiivinen kehittäminen onnistuisi nykyisen kohdeavustusjärjestelmän kautta. Tukea voitaisiin myöntää laitoksiin suunnattujen teosten tuottamiseen ja harjoittamiseen.

Näin järjestelmää voitaisiin aktiivisesti ohjata haluttuun suuntaan, mutta se olisi yhä avoin kaikille niille toimijoille, jotka täyttävät Esityspankin kriteerit.

Kulttuurin tuen tavoite on vääristää markkinoita – luoda keinotekoinen tilanne, jossa kaupallisesti kannattamaton toiminta muuttuu kannattavaksi. Sillä, miten se toteutetaan on kuitenkin kauaskantoisia vaikutuksia siihen, millaiseksi kulttuurin kenttä ja sitä kautta koko ”kulttuurielämä” muodostuu. Isoja instituutioita vai pieniä pelaajia? Me otimme eilen jälleen yhden askeleen kohti isojen instituutioiden mallia.

Esittelemäni ”kaksi-suuntainen” malli, jossa tukea tarjotaan sekä tilaaja- että tuottajaorganisaatioille ja laitosten ostajien työtä helpotettaisiin vääristäisi nykyistä mallia vähemmän markkinoita ja tarjoaisi useammalle toimijalle mahdollisuuden luoda esityksiä hoitolaitoksiin. Elävämpää, joustavampaa, monipuolisempaa, moniarvoisempaa, kustannustehokkaampaa, ketterämpää, heh, dynaamisempaa.

Malli soveltuisi mainiosti myös peruskoulujen ja päiväkotien kulttuurisisältöjen tukemiseen. Konserttikeskus itseasiassa toimii hiukan tähän tapaan, tosin sen suora subventio tulee vain yhdestä suunnasta ja on niin voimakasta, että se vaikeuttaa Konserttikeskuksen ulkopuolisten musiikkiryhmien, tanssiryhmien tai teatterien mahdollisuuksia myydä esiintymistilaisuuksia kouluille.

Toivottavasti tämä kehityshanke on ”vain” perustutkimustyötä avoimemman järjestelmän pohjaksi. Organisaatiomalleilla on vaan valitettavasti tapana jämähtää ja suuntaa on päätös päätökseltä vaikeampi muuttaa. Laajempi tuottajajoukko tulee ottaa mukaan prosessiin mahdollisimman pian.

kklk 2/2011 15.2.2011

Huomenna on kevään toinen lautakunta. Aika normilista.

KIRJASTOTOIMEN JOHTAJA

2 Kaupunginkirjaston tilinpäätös vuodelta 2010

ok.

Kaupunginkirjaston toimintatuotot vuonna 2010 olivat 3 529 602 euroa ja toimintakulut 36 167 746 euroa. Toimintakate oli – 32 638 144 euroa, käyttöomaisuuden poistoja kertyi 1 229 774 euroa ja tilikauden tulos oli -33 867 918 euroa. Asukasta kohden käyttömenot olivat 61,44 euroa (61,29 euroa vuonna 2009) ja tulot 6,00 euroa (5,14 euroa vuonna 2009).

Kaupunginkirjastolle vahvistettiin vuonna 2010 kaksi sitovaa tavoitetta, joista toinen ylitettiin ja toinen alitettiin. Kirjastot olivat vuonna 2010 auki yleisölle yhteensä 94 304 tuntia, kun asetettu tavoite oli 84 250. Käyntejä (kirjastokäyntejä ja verkkokäyntejä) kertyi 13 252 592. Kirjastokäyntejä oli 6,4 miljoonaa ja verkkokäyntejä 6,8 miljoonaa. Vuonna 2010 neljä ahkerasti käytettyä kirjastoa oli korjausten vuoksi suljettuina, mikä osaltaan vaikutti kirjastokäyntien määrään.

Lainoja kertyi 9 174 389 kappaletta. Lainaus laski edellisvuodesta 1,2% ja jäi 126 000 lainaa alle tavoitteen.

Jossain kohdassa täytyy kysyä, miksei kirjaston osoitetiedot päivitys Postin osoitemuutoksen kautta?

KULTTUURIJOHTAJA

2 Kulttuurikeskuksen toimintakertomus 2010

ok.

3 Kulttuurikeskuksen vuoden 2010 tilinpäätös

ok.

Joko tässä kohdassa (tai Metassa) olisi varmaan hyvä paikka kysäistä Espan lavan ensi kesästä. Tuttu muusikko lähetti sähköpostia, että Savoy ei tänä kesänä korvaa Espan lavan esiintyjille edes kuluja. Aiemmin sieltä on saanut ”bensarahaa” pari sataa euroa per keikka.

En oikein ymmärrä, miten tällainen linjaus edistää kaupungin strategiaa. Espan lavahan on kesäisen Helsingin upein paikka, jonka ohjelmistoa tulisi nimenomaan kehittää ammattimaisemmaksi. Nyt sinne ei kyllä vahingossakaan ammattilaiset/puoli-ammattilaiset eksy keikalle.

Nyt kun Savoy ilmeisesti saa lisää rahoitusta, voisi tämän budjetillisesti pienen, mutta tavallaan merkittävän linjauksen kääntää takaisin.

4 Raportti kohde-, lähikulttuuri- ja kansainväliseen toimintaan tarkoitetuista avustuksista 2010

ok. Tää on tärkeä juttu! Lukekaa lyhyt rappari (pdf)!

5 Avustusten myöntäminen kansainvälisiin hankkeisiin

ok.

6 Kohdeavustusten myöntäminen, 2.jako

ok. Ihan mahtavaa että Alppipuiston kesä tulee taas!

7 Kehittämissopimukset ja yhteistyöhankkeet

ok.

Aion keskustella Kansallisteatterin kiertuenäyttämöään varten hakemasta rahasta. Ensinnäkin summa, vaikkakin pieni (30 000€) Kansallisteatterin mittakaavassa, on ehdotetuista kehittämishankkeista suurin. Onko todella niin, että Kansallisteatterilla ei ole muuten varaa tähän? KT on vähän outo lintu näiden toimijoiden joukossa.

Raha menee sinällään hyvään tarkoitukseen:

Sopimuksen pohjalta Suomen Kansallisteatterin uusi Kiertuenäyttämö sitoutuisi tuottamaan esityksiä muun muassa helsinkiläisille terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille, vankeinhoidon yksiköille, vanhusten palvelutaloille, omaishoitajille. Tavoitteena on korkeatasoisten teatteriesitysten vieminen sellaisille ihmisille, joiden muuten on vaikeaa tai mahdotonta päästä esittävän taiteen esitysten äärelle. Kiertueita toteutetaan esimerkiksi hoitolaitoksissa, asumisyksiköissä ja vankiloissa.

Ongelma tässä on se, että tuki kohdistuu vain yhteen toimijaan, jolle synnytämme ”monopolin”.

Jos KT voi myydä esityksiään laitoksiin vaikkapa satasella, ei kukaan muu kykene ilman tukea kilpailemaan sen kanssa (/tuottamaan taidetta laitoksiin). Olisi erittäin toivottavaa, että saisimme Suomeen muitakin ”hoitolaitosteattereita” (heh) kuin vain Kansallisteatterin.

Nyt tarjotussa mallissa KT saa lisäksi määritellä esitystensä ”hinnan” vapasti. Saako Helsinki 30 000€:llaan 30, 60 vai 15 esitystä?

Jos tuki annettaisiin KT:n sijaan hoitolaitoksille, synnyttäisimme subventoidun markkinapaikan, jolla kuka tahansa, ei vain KT, voisi tarjota laitoksiin niihin soveltuvaa teatteritaidetta.

Jos lupaisimme esimerkiksi korvata hoitolaitoksille esim. 50% esityksen kustannuksista syntyisi lisäksi markkinat, joilla ”nälkäisempi” uusi toimija voisi hinnoitella itsensä edullisemmaksi ja saada näin enemmän keikkoja. Vastaavasti taas nimitekijä, jolla on enemmän kysyntää voisi saada nimelleen/laadulleen myös rahallista vastinetta.

Mielestäni olisi joka tapauksessa terveempää, että ”taidetta” ostavalla taholle syntyisi realistinen kuva esityksen kustannuksista. Kahden näyttelijän ja teknikon pienikin näytelmä maksaa ”oikeasti” lähemmäs tuhat euroa. Jos myymme taidetta satasella, sillä on pitkällä tähtäimellä koko taiteen arvoa ja arvostusta alentava vaikutus.

8 Älynväläyksiä Kolmen pennin ooppera -produktion anomus

ok.

9 Lähiöteatterin oikaisuvaatimus

ok.

10 Pihlajamäki goes Blues -festivaalin oikaisuvaatimus

ok.

tuntematon näytelmä

Voi hyvät pyssykät! Iltalehti ei ilmeisesti saanut vielä tarpeekseen Smedsin Tuntemattoman sotilaan mainostamisesta ja olivat sitten kysyneet myös pääministeri Vanhasen kantaa asiaan.

Ja Matti näemmä nieli syötin asiaa ihmeemmin miettimättä.

Vaikka en ole esitystä nähnyt, sallittakoon minun sanoa, etten ylipäätään pidä hyvänä, että tunnistettuja ihmisiä ammutaan tällä tavalla. Olkoon siinä minkälainen taiteellinen viesti hyvänsä, niin minulla on oikeus sanoa, etten ymmärrä sitä.

Sallitaan sanoa, sallitaan toki, aivan kuten näytelmänkin esitykset sallitaan, sananvapaushan meillä vallitsee, mutta yleisesti taideteoksen arviointia sitä näkemättä/lukematta/kokematta pidetään typeränä. Islam ja pilapiirrokset? Khomeini ja Rushdie? Monty Python ja Katolinen kirkko? Vanhanen ja Smeds? Pääministeriltä olisi voinut odottaa hiukan parempaa, vanhojen valtiosihteereiden sivistyneet sepustukset kun voi vielä ohittaa höperyyden ensi merkkeinä.

Ja Lehti osuu jälleen kerran tarkasti maaliinsa.

Selvää on, että Tuntematon pitää päästä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Eli todennäköisesti ensi syksynä, jonne lippuja vielä lienee muutama vapaana. Maria-Liisa Nevala kiittänee keltaista lehdistöä teatterinsa talouden turvaamisesta.

Ja loppuun täytyy tietenkin vielä itsekin lausua muutama sana näytelmästä sitä näkemättä. :)

On mielenkiintoista seurata miten suurelta osalta asiaa julkisesti kommentoineilta koko Kansallisteatterin version perustaso on jäänyt tajuamatta.

Tuntematon on Smedsille metaa; me tunnemme jo Rokan, Rahikaisen, Lehdon, Lammion. Hahmot ovat läheisempiä kaikille ”suomalaisille” kuin kaukaisemmat sukulaiset. Tuttu sisältö saa uuden tulkinnan tuoreista, haastavista rinnastuksista. Asioiden merkitys nousee arvoksi sinällään. Sukupolvelleni, joka on nähnyt ”Sotamies Ryaninsa” ei nallipyssyjen paukuttelu pimeällä teatterin lavalla tuntuisi enää missään.

Kansallisteatteri olisi pettänyt itsensä ja teatterin tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän jos se olisi pyrkinyt vain toimivaan epookkiin. Linna oli 50-luvun Smeds, taiteilija, joka suututti valtaa pitävät kirjoittamalla rivimiehistä rivimiesten omalla kielellä ja mielellä. Smedsin versio lähestyy Linnaa ideoiden tasolla, myyttejä luoden ja rikkoen. Upeaa.

Elokuvapuolelta ero on sama kuin vaikkapa Montrealin Jeesuksen ja Gibsonin ”Kärsimysnäytelmän”. Sen minkä Mel voittaa veren ja kidutuksen määrässä, hän hengessä ja merkityksien tulkinnassa häviää.

On muuten erittäin mielenkiintoista, että 2000-luvun rohkeinta (tai ainakin parhaiten julkisuuden läpäissyttä) teatteria tekee instituutioiden instituutio, Kansallisteatteri – nimeään myöten establishmentin ja ”kansallisen kulttuuurin” etuvartio. Miksi näin? Eikö muualla ole resursseja vai puuttuuko vain uskallusta?

Ja kuten ensi-illan aikaan tuli jo todettua, niin mahtavaa on se, että Suomessa vuonna 2007 voi ylipäätään syntyä teatteri-skandaali! Kaikki toivoa ei siis vielä ole menetetty.

tuntematon kansallisuus

Aivan mahtavaa, että Suomessa, vuonna 2007, voi iltapäivälehti julistaa teatteriesityksen olevan ”skandaali”. Vielä mahtavampaa on se, että ensi-illan yleisö kiittää sitä seisaaltaan. Ja kaikkein mahtavinta on se, että Yle (tai ainakin Teema) palaa julkisen palvelun tv:n perusteille ja televisioi ”Kohu-Tuntemattoman”.(Ja Tarjakin tykkäs…)

Upeaa, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kulttuurilla on mitään tekoa markkinavoimien keskellä. Vähintäänkin kansallisia traumoja tulee voida purkaa muutenkin kuin myyttisiä kiiltokuvia maalaamalla.