Arkisto kohteelle heinäkuu 2008

30
Hei
08

keikkailu se on mikä ei kannata

Järjestin noin kuukausi takaperin musiikilliset iltamat ravintola Bellyyn Helsingin keskustassa. Soittamassa oli upea haitaristitar Johanna Juhola Roope Aarnion kanssa ja sekä maanmainio Orkestar Bordurkamme.

Ilta oli kesäkeskiviikoksi menestys – 117 lipun maksanutta kuulijaa. Ainakin Orkestarin osalta siinä olikin sitten tämän vuoden ”klubikeikkakiintiö” täynnä. Miksi? Muusikot, kuten muutkin ammattilaiset, haluavat rahaa tehdystä työstä ja ”lippuriski”-keikkailu ravintoloissa ei ole kannattavaa toimintaa bändeille, niin mukavaa kuin se onkin.

Selitän. Otetaan yksinkertaisuuden vuoksi myytyjen lippujen määräksi 100, joka on muuten suurinpiirtein esim. Semifinalin maksimi.

Meidän lipunhintamme oli 7€, joka sisälsi 2€ narikan. Ovimiehen liksan jälkeen rahaa jäljellä siis 500€.

Tuosta 500€:sta eurosta otetaan 8% arvonlisävero päältä pois. Arvonlisäveron määrä on 37,04€, joten verottajan (ensimmäisen puraisun) jälkeen jäljellä on 462,96€.

Jihuu! Melkein 80€ jää nassuun, niinkö? Ei suinkaan. Tuo 462,96€ jaetaan ravintolan ja yhtyeen kesken. Usein jakosuhde on 30:70, eli 30% ravintolalle ja loput orkesterille. Esimerkkiyhtyeellemme jää siis jaettava sadan myydyn lipun jälkeen 324,07€.

Jihuu! Melkein 50€ per soittaja siis? Ei suinkaan. Tuo summa tulee laskuttaa ravintolalta. Sitä ei saa ”puhtaana käteen” tai ”ruskeassa kirjekuoressa”. Itse käytän laskuttamiseen laskutus- ja palkanlaskentatoimistoa. Hasan veljesten Suomen palkkiopalvelut on erikoistunut muusikoiden keikkaliksojen laskuttamiseen. (Voin suositella, hyvä ja nopea palvelu. Vakiasiakkaille liksat kolahtavat joskus jopa heti tilille.)

Heidän taksansa oli aiemmin 4%, eli tässä tapauksessa 19,45€. Onneksi hekin huomasivat prosenttilaskutuksen kaupallisesti kannattamattomaksi ja muuttivat hinnoitteluaan. Tätä nykyä palkanmaksu maksaa 9€+6€ per keikka. Eli kun meitä tässä kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme oli keikalla 7 henkeä, tulee summaksi (9€ + 6€) * 7 = 105€

Jaettavaa seitsemälle muusikolle jää 219,07€, joka (tasan jaettuna tarkoittaa) 31,30€ laskutusosuutta per soittaja. Tämä siis ei ole vielä palkkaa eikä käteen jäävää tuloa, vaan tämän jälkeen rahasta otetaan ns. palkan sivukulut eli eläkkeet ym. maksut, n. 22%. Palkkaa jokainen muusikko saa n. 24,41€

Ja silloin astuu verottaja toisen kerran kuvioihin mukaan. Omalla kohdallani, pienipalkkainen kun olen, prosentti ei ole kuin 15, joten pankkitilille napsahtaisi noin 20,75€. Tuntipalkaksi työlle voi laskea (ilman harjoitustunteja tietysti, vain amatöörit reenaa) laskea sellaiset 2,6€. Eläköön työnteko! Ei taideta ihan vähimmäispalkoille päästä. (Ravintolamuusikoille vähintään 108€, laskutussummana n. 170€ per muusikko.)

Ja tämä kuvio siis tapahtui sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa keikkapaikalle ja keikkapaikalta ei tarvitse roudata mitään taksilla tai henkilöautolla. Eiku kaikki HKL:n kuukausikortilla tai fillarilla rumpuja ja bassokamoja roudaamaan! Ja soittimien pääomakustannukset on tietty jo kuoletettu joillain muilla hommilla kuin soittamalla?

Naurettavaahan tuo on. ”Sopiva” keikkaliksa tuollaisesta konsertista meidän tasoisillemme muusikoille liikkuu 250€:n nurkilla. Solistina uraa tekevän Johannan ”oikeiden keikkojen” liksat ovat moninkertaisia.

Suhtautumistapoja on useita. Eräs ystäväni sanoi ajattelevansa klubikeikkailua Helsingissä ”harrastustoimintana”, josta ei rahaa edes kuvittele saavansa. Toinen näkökulma on ajatella keikkoja bändin promootiona, jonka pääasiallisena tarkoituksena on a) vauhdittaa firmakeikkojen myyntiä, b) levymyyntiä, c) oheistuotemyyntiä ja d) lisätä tulevien keikkojen yleisömääriä ja toivoa leipovansa rahaa sitten myöhemmin ns. rahakeikoilla. Näin itse yritän ajattella asiaa. Oheistuotteita (levyjä+t-paitoja) myimme myös jonkin verran. Ehkä parin kympin edestä per soittaja.

Kolmas tapa on olla soittamatta klubikeikkoja. Se on tylsin kanta. Klubeilla ja keikoilla musiikki kuitenkin elää. Ns. ammattilaisten esittämä musiikki ei saisi jäädä vain apurahojen ja firmakeikkojen varaan.

Muailimaa kiertäessä olen pannut merkille, miten halpoja pääsyliput Suomessa ja erityisesti Helsingissä ovat. Tuon esimerkkikeikkammekin lipun hintaa muutama kommentoi ”kalliiksi”. Prkl. Naurettavan halpahan se on, selvästi alle kaksi tuoppia. Jos nuo 100 henkeä olisivat maksaneet 15€ (eli kolmen tuopin hinnan) kokemuksestaan olisi koko palkkamatematiikka jo järkevällä pohjalla.

Kyyninen sivustakatsoja huomauttanee, että yleisön määrä kolminkertaistamalla tapahtuisi sama kasvu. Hän ei ota huomioon tosiasioita. Helsingissä ei ensinnäkään ole kovin montaa keikkapaikkaa, johon sopisi 300 henkeä. Ei ainakaan yhtään vähänkään marginaalisemman musiikin ohjelmistoonsa hyväksyvää. Ja lipunhinta olisi silti aivan liian alhainen. Ja liksa naurettava. Kyllä 300:lle hengelle soittelusta sitten taas jo pitäisi saada enemmän kuin absoluuttinen minimiliksa, jookoskookos?

Trio tahi duo olisi myös helpommin kannattava, mutta toisaalta esim. bilemusiikin soittaminen ei aivan pienellä pumpulla (ainakaan helposti) onnistu.

Sisareni Englannissa tekemän tutkimuksen mukaan pääsylippujen hinnat eivät ole kovinkaan merkittävä tekijä kun ihmiset päättävät konserttiin menemisestä. (.ppt) Osittaisena todisteena voi pitää myös hetkessä loppuun myytävien stadion-konserttien hintoja. Jos kuluttajat ovat valmiita maksamaan 80€ piippuhyllypaikasta Areenalla, niin miksi he eivät olisi valmiita maksamaan 10€ korkeatasoisesta klubikeikasta?

Miksi lipunhinnat sitten ovat Suomessa niin matalia? Syitä tähänkin lienee useita.

Helsingissä hintoja laskee erityisesti ylikuumentunut tarjonta; kaupungissamme on aivan järjetön määrä keikkoja, keikkapaikkoja ja bändejä. Hyvä niin! 70-luvun kuollutta Stadia ei kukaan kaipaa. Tästä kuitenkin seuraa se, että ravintolat voivat pitää diilit bändeille kehnoina ja myydä itse voitolla kaljaa, sillä voittoa Belly illastamme teki aivan varmasti.

Toinen syy on subventio; klassisen musiikin konsertit ja eri tavoin subventoidut kulttuuritalojen keikatkin maksavat vain muutamia kymppejä vaikka esiintyjinä olisi maailmantähtiä. Lipunhintojen kohdalla älyttömin esimerkki subventiosta on Juttutuvassa Freelance muusikot ry.:n järjestämät legendaariset Rytmihäiriö-klubit. Noilta keikoilta kaikki muusikot saavat käyvähkön keikkaliksan, mutta pääsylippuja ei ole lainkaan! Miksi maksaa mitään laadukkaasta suomalaisesta rytmimusiikista kun sitä saa Paasitornista ilmaiseksi? Parempi nimi ko. illoille olisikin Markkinahäiriö. Samaa ilmiötä, mutta riemastuttavan viistosti edustaa myös Art Goes Kapakka, joka riittävän epäsäännöllisenä ei onneksi totuta ketään juuri mihinkään.

Mitäs sitten asialle voitaisiin tehdä? Lakkoa tuskin kannattaa muusikoiden kokeilla…

Muutamia ehdotuksia:

– poistettaisiin arvonlisävero pääsylipuista. Pääsylippujen hinnat eivät muutu markkinoiden mukaan ylös alas viikoittain kuten esim. ruoan hinta, joten alennus siirtyisi suoraan muusikoiden liksoihin ja ravintoloiden katteisiin.

– nostetaan ”kevyen musiikin” keikkatoiminnan tukimäärärahoja. Turha varmaan edes toistaa sitä tosiasiaa, että klassinen musiikki saa valtion ja kuntien kulttuurirahoista suhteettoman suuren osuuden. ”Muille musiikin lajeille” on kuitenkin turhaa perustaa ”orkesterilaitosta”, jonka jäykkien seinien sisällä sitten voisivat ”rokkaritkin” tienata leipäänsä soittamalla.

Bändeille rahaa voitaisiin jakaa esim. työskentelyapurahoina, joissa olisi jonkin näköinen ”keikkakiintiö”. Tyyliin: ”Saatte kuukauden liksan, jos reenaatte viikon ja voitte osoittaa vetäneenne puolen vuoden sisällä neljä keikkaa Helsingissä.”. Tuo raha myös palaisi suoraan kulutuskiertoon, uhkaavan laman torjuntaa elvytyksellä!

– tuetaan musiikin esitystoimintaa alentamalla palkan sivukuluja. Järjestelmä, jossa bändit voisivat hakea ”sivukulutukea” ja tukipäätöksen saatuaan voisivat johonkin tiettyyn rajaan asti saada kaikki palkan sivukulut valtiolta poistaisi markkinoilta myös suuri määrä harmaata taloutta.

Sivukulujen korvaus ottaisi huomioon myös bändien erilaiset liksat ja olisi joustava, ”markkinahenkinen” tukimuoto. Näin siis, jos elävää kulttuuria halutaan Suomessa tukea. Toivottavasti halutaan, tällä hetkellä ammattimuusikot tukevat sitä omasta selkänahastaan.

Tällainen järjestelmä olisi myös itsestäänselvästi neutraalimpi musiikin lajin suhteen. Kyllä Suomessa pitäisi vuonna 2008 tukea klassisen, jazzin ja kansanmusiikin lisäksi myös muita (vähemmän kaupallisia) musiikin ja esittävän taiteen muotoja. Ei välttämättä olisi tyhmää tukea jopa joitain tanssiorkestereita.

Mikään konsti ei kuitenkaan poista sitä, että lippujen hintoja pitäisi mielestäni nostaa. Perinnearkun kanssa aiomme aloittaa syksyllä nostamalla lippujen hinnat viidestä seitsemään euroon. Sekin on mielestäni naurettavan vähän niin korkeatasoisista esityksistä ja klubi-illoista.

Mainokset
27
Hei
08

auto(maatti)aseet

Suomessa aseenkantoluvan saa, jos on esittää pyssylle hyväksyttävä käyttötarkoitus. Käytännössä siis metsästys tai ampumaharrastus. Luvan lisäksi asetyyppejä, joita yksityiskäyttöön voi hankkia on rajoitettu; Suomesssa ei ole mahdollista ostaa vaikkapa konekivääriä, singosta puhumattakaan. Kukaan kun ei tarvinne AK74- tai M4-rynnäkkökivääriä hirven kaatamiseen. Suomessa tätä ”yksilönvapauden rajoitusta” vastaan ei juurikaan kuulu nurinaa – paitsi että kielletyt aseet olisivat laillisiin käyttötarkoituksiin turhan järeitä, myös niiden joutumista sekopäiden käsiin halutaan välttää.

Minkälaista jälkeä Pekka-Eric Auvinen olisi saanut aikaiseksi, jos hänellä olisi ollut pistoolin sijaan vaikkapa RK95?

Eräs kesän kuumista nettikeskusteluista on käyty Oden blogilla, aiheena tällä kertaa nopeusrajoitukset. Osmo kun kehtasi mennä ehdottamaan ajoneuvokohtaisia nopeudenrajoittimia.

Keskustelun sävy oli todella ikävä. Osa kommenteista oli niin henkilökohtaisesti Osmoa loukkaavia, että minun on vaikea ymmärtää, miksi hän ne kaikki julkaisi. Myös argumenttien taso oli todella vaihteleva. Typerin yksittäinen selitti parantavansa liikenneturvallisuutta ajamalla mahdollisimman nopeasti, sillä silloin hän on vähemmän aikaa tiellä/matkalla ja näin ollen onnettomuuden todennäköisyys laskee. *huokaus*

Suurin osa kuitenkin vastusti nopeuden rajoittimia ”yksilönvapauden” nimissä.

Mutta eihän ylinopeuden ajaminen ole laillista nykyäänkään? Mitä vapautta esim. 130 km/h tekninen rajoitus vähentäisi? Tekninen ajonopeuden esto tuolle tasolle ei haittaisi edes ohittamista maanteillä.

Miksi ihmeessä kaikkien, jopa perhekäyttöön suunniteltujen kärryjen nopeusmittareissa on pykäliä aina 220 km/h saakka?

Eihän sillä Corollalla tietenkään ihan tuota vauhtia pääse, mutta yli 160 km/h ainakin onnistuu. Miksi ihmeessä pitää onnistua?

Törkeää ylinopeutta voi mielestäni hyvällä syyllä verrata automaattiaseeseen. Ei riitä, että sarjatuli on kiellettyä, konekiväärejä ei myydä maassamme. Samaten myös nopeudenrajoittimet olisi saatava pakollisiksi autoihin. Ylinopeuden ajaminen ei ole niin keskeinen yksilönvapauden ilmenemismuoto, että sen tulisi ylipäätään olla mahdollista.

Hyviä perusteluja on useita. Tärkeimpänä tietenkin liikenneturvallisuus. Alhaisemmat tilannenopeudet vähentävät tuhoisia kolareita. Simppeliä yläaste-tason fysiikkaa. Liikennevakuutuskeskuksen vuosiraportti 2006 kertoo:

Ajonopeuteen liittyviä taustariskejä (esim. ylinopeus, liian suuri nopeus olosuhteisiin, taitoon tai ajoneuvoon nähden) oli läsnä 50 %:ssa moottoriajoneuvo-onnettomuuksista. Kuljettajan tilaan liittyviä taustariskejä oli läsnä 66 %:ssa onnettomuuksista. Taulukko 63, s. 44.

Liikenneturvan vuosikatsauksesta 2007 (pdf) löytyy tarkempaa tilastotietoa sitä haluaville. Vuosikatsauksesta löytyy mm. tilastot liikenneonnettomuuksissa kuolleista aina vuodesta 1931 lähtien ja liikenneturvallisuuden ”tiivistetty historia” maassamme.

Nopeusrajoitukset otettiin käyttöön heinäkuussa 1974 ja turvavyöpakko etupenkin matkustajille astui voimaan heinäkuussa 1975. Tilasto näyttää selkeältä:

vuosi kuolemia onnettomuuksia
1971 1 041 30 005
1972 1 072 28 205
1973 980 29 071
1974 779 26 574
1975 842 27 608
1976 724 23 989
1977 636 24 287
1978 557 27 065
1979 582 28 668

Kuolemaan johtaneet kolarit vähenivät selvästi nopeusrajoitusten ja turvavöiden ansiosta vaikka onnettomuuksien kokonaismäärä ei laskenutkaan samassa suhteessa. Uusi lainsäädäntö paransi liikennejärjestelmää ja pelasti satojen suomalaisten hengen joka vuosi.

Myös nopeudenrajoittimet estäisivät turhia liikennekuolemia. Miksi ihmeessä tätä parannusta ei ole jo tehty? Montako turhaa ”uhria” liikenne saa vaatia vuosittain? Kyse on mielestäni tilastollisen kuoleman kasvottomuudesta. Onnettomuus ei satu ikinä omalle kohdalle – vain ”muille”, jotka ovat ”huonoja kuljettajia”. Soininvaara lausui tästäkin aiheesta viisaasti:

Kyse tilastollisesta kuolemasta on mielenkiintoinen. Sitä ei jotenkin ajatella kuolemaksi lainkaan. Ajatellaanpa, että eduskunta äänestäisi ehdotuksesta, että Suomessa säädettäisiin kaksikaistaisille teille kaikille 80 kilometrin nopeusrajoitus ja että tämän laskettaisiin säästävän 50 ihmishenkeä vuodessa. Jos esitys kaatuisi, emme syyttäisi voittanutta osapuolta 50 ihmisen murhasta, emme edes kuoleman tuottamuksesta.

Entä, jos voitaisiin ennalta tietää, ketkä nimeltä mainitut 50 henkeä uhrataan autoilijan vapauden puolesta, Ilta-Sanomat haastattelisivat heitä, näyttäisivät hellyyttäviä kuvia pikku Liisasta nalle sylissään? Luulen, että eduskunnan enemmistöä päättämään heidän surmaamisestaan ei löytyisi. Jopa Autoliitossa puhuttaisin häpeillen korkeampien nopeuksien puolesta. Tilastollinen ennalta määräämättömien ihmisten tappaminen on paljon kepeämpi juttu kuin se, että kuolemaan tuomituilla on kasvot.

Toinen hyvä perustelu nopeuksien rajoittamiselle on liikenteen päästöjen vähentäminen. Polttoaineen kulutus nousee rajusti nopeuden ylittäessä 90 km/h ja liikenne aiheuttaa n. 25% kaikista Suomen CO2-päästöistä. Rajoitin leikkaisi kaikkein turhimpia päästöjä.

Kohta jo parikymmentä vuotta on suomalaisissa kuorma- ja linja-autoissa ollut ajopiirturi ja nopeudenrajoitin. Korkein sallittu nopeus on 90 km/h. Miksei tämä sama raja voisi koskea kaikkea autoliikennettä?

26
Hei
08

asukaspysäköinti myös fillareille?

Viime aikoina asukaspysäköinti on herättynyt keskustelua useilla blogeilla. (mm. Ode, Hukkajukka, mie) Aihe on varmasti esillä myös tulevan syksyn kunnallisvaalilinjauksissa. Hyvä niin, sillä järjestelmä ei selvästikään toimi tällä hetkellä optimaalisesti.

Näin kesällä autojen lisäksi kaduilla pitäisi olla mahdollisuus säilöä myös fillareita. Tsygän raahaaminen pyöräkellarista tai rautaportin läpi on turha harmi. Miksei jokaisen talon eteen voitaisi varata ainakin yhden tai kahden autopaikan verran tilaa fillareille (ja mahdollisesti pienille moottoripyörille)? Nyt niiden säilöminen jalkakäytävillä haittaa myös jalankulkijoita.

Järjestelykustannukset eivät olisi suuret. Kaksi betoniporsasta riittäisi halvimpaan malliin. ”Deluxe”-mallissa kaupunki hankkisi painavia betonisia pyörätelineitä, joihin fillarit voisi kiinnittää rungostaan. Ei varmasti kallis sekään.

Pyörien huomioiminen katutilassa tekisi niistä jälleen asteen verran varteenotettavamman vaihtoehdon kaupunkiliikenteessä ja kannustaisi fillarin aktiivikäyttöön.

Yhden auton paikalle mahtuu helposti toistakymmentä fillaria.

25
Hei
08

PISA ja foneettinen kirjoittaminen

Tuoreesta Kuiviksesta löytyy brittiläisen Spelling Societyn puheenjohtajan Jack Bovillin haastattelu. Yhdistys pyrkii selkeyttämään englannin kirjoitusasua paremmin puhuttua kieltä vastaavaksi.

Juttua lukiessa tuli välittömästi mieleen kysymys, onko suomen kirjoitusasun foneettinen selkeys ja sitä kautta lukemisen ja kirjoittamisen suhteellinen helppous yksi selittävä tekijä hyviin PISA-tuloksiin? Luulisi, että suomalaiset lapset, voisivat jo nuorempina keskittyä itse asiaan (oppiaine) välineen (lukutaito) sijasta.

Entä Kiina? Japani?

Jatkaako englanti voittokulkuaan lingua francana, vaikka se on vaikeampaa kuin kilpailijansa? (SK:n jutussa mainitaan ainakin espanja.)

Hupaisaa sinällään, että SK:n tarjoamat esimerkit ”uudesta englannin oikeinkirjoituksesta” ovat erittäin lähellä ”nuorison” käyttämää ”netti/tekstari-kieltä”:

couple – cupl
have – hav
low – lo
money – munny
one – wun

Tehokeinona tuollaista kirjoittamista on käyttänyt ainakin Iain M. Banks kirjassaan Feersum Endjinn.

Aina aiemmin historiassa puhekieli on edistynyt omaan suuntaansa kirjakielestä välittämättä ja kirjoitusasu on raahannut muutamia satoja vuosia perässä. Tapahtuuko muutos nettiajalla toisin? Kirjoitus- ja lukutaito kun on välttämätön osa internet-kansalaisuutta, mutta kielioppia ei säätele kukaan. Alkaako englannin kirjoitusasukin eriytyä yhteiskuntaluokkien mukaan, kuten puhuttu kieli on tehnyt jo satoja vuosia? Vai muuttuuko kirjakieli tällä kertaa alhaalta ylöspäin? Suomalaisissa nettikeskusteluissakin kirjoittajien koulutustason, yhteiskuntaluokan (ja postausajoista myös humalatilan) voi päätellä kohtuullisen helposti. Onko kirjoitusasun suuri ero puhuttuun kieleen verrattuna yhteiskunnallista tasa-arvoa heikentävä seikka?

24
Hei
08

drmaaaaaaaargh

Jo useampia vuosia olen ollut Lex Karpela yms. keskustelusta sitä mieltä että:

Tekijänoikeudet: Yes, goodigood, tarvitaan internet-ajallakin, ei voida romuttaa
DRM: über-bs, kauheaa, turhaa, ihmisten elämää vaikeuttavaa, aina kierrettävissä

 

Tänään sain sitten sähköpostiini taas loistavan esimerkkitapauksen siitä, miksi ja miten DRM haittaa musiikkibisnestä, aiheuttaa harmia rehellisille kuluttajille ja sitä kautta on vahingollista muusikoille ja kaikille luoville taiteilijoille. Ja elämälle! Maailmalle! Verenpaineelle!

Tyttöystäväni äiti soitti ja kertoi, että hän oli päättänyt ostaa ”musiikkia verkosta” ”kun sitä niin suositellaan”.

Oli valinnut Hesarin Musalataamosta viisi kipaletta. Maksanut ne, ladannut koneelleen ja koettanut soittaa. Ei toimi. Yhteys asiakaspalveluun. (Pisteet asiakaspalvelulle nopeista ja ystävällisistä vastauksista, jotka ovat mielestäni myös selkeitä. Propsit Musalataamolle myös siitä, että sieltä voi (levy-yhtiöstä riippuen) ladata mp3-tiedostoja, joissa näitä ongelmia ei ole.)

Hei,

Harmillista, että näin on päässyt tapahtumaan.

Ensimmäiseksi tahtoisin kysyä oletteko ladanneet ilmaisen testikappale
”Classic Spacen”?
(http://musiikkilataamo.hs.fi/Magellan/pages/main.jsp?storeId=11801&pageId=collectionDisplay&viewId=63601)
Jos saitte sen vaivatta ladattua ja pystytte sitä soittamaan, teillä
pitäisi olla kaikki kunnossa järjestelmävaatimusten osalta.

Jos ”Classic Space” ei toimi, on teillä luultavasti jotain asetuksia
väärin. Toimikaa seuraavasti:

Asentakaa uudelleen Windows Media Player ja poistakaa ”Classic Space”
kovalevyltänne. Löydätte viimeisimmän version Windows Media Playeristä
tämän linkin kautta:
http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/download/AllDownloads.aspx?displang=en&qstechnology=

Windows Media Playerin uudelleenasentamisen jälkeen teidän tulisi
päivittää vielä Windows. Tarvittavat Windowsin päivitykset löytyvät
täältä: http://update.microsoft.com

On tärkeää, että valitset ”Custom Installation” ladataksesi kaikki
tarvittavat päivitykset. Tarkistakaa myös soittimenne päivitykset
painamalla ”Help” –> ”Search for updates…” Windows Media Playeristä.

Kun olette tehneet tämän, kokeilkaa ladata ”Classic Space” uudelleen.

Jos ”Classic Space” toimii nyt, olette asentaneet kaiken oikein.

Saatteko ilmaiskappaleen toimimaan? Jos, ette niin minkälaisia
virheilmoituksia tulee?

Ystävällisin terveisin,
Asiakaspalvelu / Musiikkilataamo

No, ei alkanut toimimaan näillä ohjeilla, tuli vain uusia virheilmoituksia. Uusi yhteydenotto.

Hei,

Kokeilkaa vielä päivittää DRM uudelleen.

Tässä siis linkki tuohon DRM:n uudelleen asentamiseen:
http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/player/webhelp/default.aspx?&mpver=11.0.5721.5230&id=C00D11E2&contextid=71&originalid=C00D2781

Valitkaa sivun alaosasta ” To Reset Windows Media DRM system” ja
seuratkaa ohjeita.

Älkää käyttäkö tätä jos teillä on paljon DRM-suojattua musiikkia
koneella? Keksitään sitten jotain muuta.

Auttaako mitään?

Ystävällisin terveisin,
Asiakaspalvelu / Musiikkilataamo

*kiroilua*

Tässä on niin monta seikkaa väärin. Musiikin soittamisen pc:llä pitäisi olla suurinpiirtein maailman yksinkertaisin asia. Se on toiminut tietokoneissa jo 90-luvun puolivälistä lähtien.

Miksi sitten herran vuonna 2008 rehellinen kuluttaja joutuu ottamaan ”vävypoikaansa” yhteyttä, jotta voisi kuunnella musiikkia koneellaan? Miksi? Onko kenelläkään hyvää vastausta?

Huonoja vastauksia on useita:
– Musalataamon käyttämä Microsoftin DRM-suojattu formaatti on susi
– Windows Media Player on susi
– Windows Media Playerin asennusohjelma on susi
– Windowsin Updater on legendaarisen susi
– Windowsin DRM on susi
– Windows on susi

Kaikki nuo edellä mainitut hypyt ovat täysin turhia! Mitään noista asiakaspalvelun neuvoista ei tarvittaisi, jos kaikkien levy-yhtiöiden käyttämä formaatti olisi esim. mp3, jossa digitaalista ”tekijänoikeus-teknologiaa” ei ole. Ja puoliskon äiti voisi vapaasti valita alustan, millä laillisesti ostamiaan tiedostoja käyttää. Kyllä internet-bisnekselle näin keskeisten perusasioiden pitäisi olla niin helppoja, että ne eivät aiheuta ongelmia edes Pihtiputaan mummolle. Koskaan. Missään. Miten paljon rahaa firmat säästäisivät ihan jo sillä, että asiakaspalvelut voisivat ratkoa todellisia ongelmia itseaiheutettujen sijaan.

Prkl! Älyttömintähän tässä on se, että helpommalla pääsisi jos laittomasti lataisi! Rehellisyydestä sakotetaan!

Helppo vastaus ongelmaan olisi: osta anoppi Mac, niin ongelmat loppuvat, mutta ei se ihan niinkään ole. Myös Applen käyttämät teknologiat vaikeuttavat ihmisten elämää tarpeettomasti. Minulle on eräs ihan kaikinpuolin fiksu ihminen (kansanedustaja ammatiltaan) selvittänyt, miten sen iTunesin kopiosuojan voi kätevästi kiertää polttamalla kappaleet ensin CD-R levylle ja sitten kääntämällä ne levyltä taasen iTunesilla mp3-muotoon ja sitten siitä voi ”helposti” siirtää fileet ei-iPod mp3-soittimeen. Ihan hemmetin näppärää todellakin. Ja nuo peräkkäiset säästökoodaukset tekevät varmaan vain kauniita asioita musiikin äänenlaadulle.

Epätodellista!

Toinen hyvä esimerkki DRM:n aiheuttamista ääliömäisyyksistä on se, että vielä anno domini 2008 ei ole mahdollista ”vuokrata” leffoja verkon kautta Macilla (Suomessa). Kun ei ole sitä Windows Media Player X (avec le DRM) -softaa ei. Kaiken muun voi hoitaa verkon kautta, ihmissuhteetkin osin, mutta leffat täytyy noutaa vuokraamosta. Ja kuitenkin p2p- ja torrent-verkkojen kautta filkkoja on voinut imuttaa kohta jo kymmenen vuotta. Eivätkö elokuva-puljut ymmärrä miten paljon bisnestä heiltä menee sivu suun oman typeryytensä vuoksi? Musabisnes on asioiden laidan jo pitkälti ymmärtänyt. (Ei näemmä siis kokonaan hekään.)

Olen täynnä pyhää vihaa kaikkia niitä tahoja kohtaan, joiden mielestä DRM (sisältäen myös kaikenlaiset aluekoodit) on hyvä idea.

Tekijänoikeuksia puolustan verissä päin viimeiseen saakka, mutta tiedostojen vapaan käytön puolesta olen myös valmis barrikadeille. Nykyinen tilanne ei ole kenenkään etu.

23
Hei
08

radovan

Hehän ovat kuin kaksi marjaa – ehkäpä Mladickin löytääkseen Serbian poliisin täytyy vain pidättää kaikki parrakkaat herrat ja seuloa sitten niistä. Olisiko Pietari Suuren parta-lain kaltainen säädös olisi paikallaan? Silloin tosin Serbiassa tulisi varmaankin ottaa kiinni koko ortodoksisen kirkon papisto. Hmm. Ehkä se todellakin pitäisi pidättää joka tapauksessa. Niin keskeinen asema kirkolla oli nationalismin lietsonnassa.

Karadžićin pidätys on upea uutinen. Serbiassa Eurooppa-myönteiset ja suhteellisen liberaalit voimat ovat viimein saamassa vahvempaa jalansijaa. Loistavaa. EU:n tärkein tehtävä – rauhan takaaminen mantereellamme näyttää toimivan sittenkin. Pehmeä voima tuntuu toisinaan vaan niin tuskallisen hitaalta, mutta loppujen lopuksi se on aina kuitenkin tehokkaampaa kuin pelkkää aseellinen uhittelu.

Vaikka viime aikoina onkin vaikuttanut siltä, että Serbian päävientituote on sotarikolliset, on maa täynnään ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Olen käynyt kahdesti paikan päällä asian toteamassa.

Serbiaan minut on vetänyt paikallinen perinnemusiikki ja erityisesti Gucassa vuosittain pidettävä torvimusiikkifestivaali. (Muzika) Etelä-Serbialaiseen n. 10 000 asukkaan kylään ahtautuu viikoksi noin 100 000 ihmistä kuuntelemaan torvimusiikkia ja juomaan olutta. Meininkiä on vaikea kuvailla sanoin; toisin kuin Suomessa, jossa kaikki on tarkasti säänneltyä on tämä festivaali kuin kaikkialle levittyvä kasvusto.

Päälavalla on toki bändejä ja festivaalin tärkein ohjelmanumero onkin trumpetistien kisa – Suomessakin usein keikkaillut Boban Markovic voitti kisan aikoinaan niin monesti ja ylivoimaisesti, että hän ei enää kilpaile – mutta käsittämättömin elämys syntyy koko kylän kattavasta äänivallista. Paikkakunnalle saapuu n. 40 yhtyettä eri puolilta Serbiaa ja suurin osa niistä tienaa rahansa kiertelemällä pöydästä toiseen kylän ravintoloissa ja kaljateltoissa. Muistan istuneeni olutteltassa ja laskeneeni näköpiirissäni seitsemän torvibändiä. Soittaen tietenkin eri kappaletta täysillä yhtä aikaa. Meteliä oli ihan ilman äänentoistoakin niin paljon, että tulppia oli paras pitää päässä koko ajan. Ihanata, ihanata.

Politiikasta ystävällisten ja vieraanvaraisten paikallisten kanssa ei kannattanut edes aloittaa keskustelua. Muutamaan kertaan seurueellemme kerrottiin, etenkin nuorempien herrojen taholta, että meille ”lännessä” syötetään ”Naton propagandaa” ja miten ”Serbit eivät ole syyllisiä vaan puolustivat vain luontaisia oikeuksiaan.”. Mukavan isäntäperheemme vanhemmalla pojallakin oli festivaalin ajan yllään Arkanin tiikereiden logolla koristettu t-paita. Perheen nuorempi ja asteen verran angstisempi poika soitti kellarissa heviä kavereidensa kanssa, kasvatti vanhempiensa kauhuksi pitkää tukkaa ja kyseli kiinnostuneena meiltä Yövissystä ja Stratovariuksesta…

Kylän kojuissa myytiin valtaisien liha-annosten ja piraatti(?)-(torvihumppa)levyjen lisäksi myös mm. Slobodan Milosevic, Radovan Karadžić ja Radko Mladic kalentereita, t-paitoja, pinssejä ja huoneentauluja. ”Milosevic – Serbian Hero” ja ”Kosovo is Serbia” t-paitoja näkyi siellä täällä. Kokardeilla varustettuja sotilaslakkeja ja Arkanin Tiikereiden punaisia baretteja oli sekä kaupan että ihmisten päissä. Enpä kysellyt miksi. Epäilemättä tämän videon kaltaiset tunnot ovat aidosti yhä pinnassa Serbiassa. Muistan Belgradista mukavan kaljakuppilan, jossa huomasimme vasta toista olutta ryystäessämme seinältä Slobon kehystetyn kuvan. Tämä siis vuonna 2004 kun herra oli vielä Haagissa.

Miten tuollainen tuhoisa nationalismi voidaan pysäyttää? Onko Saksan totaalisen tuhon kaltainen tappio ainoa keino saada omaan erinomaisuuteen perustuva ideologia poistetuksi? Miten historiasta ja etenkin lähihistoriasta voitaisiin olla samaa mieltä? Mikä toisaalta on totuus? Eihän Balkanin sodista todellakaan juuri ”hyviksiä” löydy. Mikä on kohtuullinen kansallisen ylpeyden taso? Miksi kukaan ei enää Suomessa haikaile Suur-Suomen perään, vaikka aate oli varsin elävä vielä ennen toista maailmansotaa? Serbian kriisin yhtenä tekijänä voidaan pitää myös Venäjää, jonka halu pitää kiinni etupiireistään tuntuu antiikkiselta. Pitäisikö Suur-Venäjästä olla huolissaan?

Aseellinen ja taloudellinen pakottaminen ei riitä. Eristäminen kurjistaa oloja entisestään ja vaikeuttaa paitsi syyllisten, myös vapauteen kaipaavien liberaalien elämää. Meidän suomalaisten on vaikea kuvitella, miltä tuntuu belgradilaisesta nuoresta, joka ei voi matkustaa minnekään (ehkä Venäjää lukuunottamatta) ilman kutsuviisumia. Ei asiaa Eurooppaan saatikka muihin maanosiin, vaikka ulkoisesti elämä onkin täysin samankaltaista kuin vaikkapa Milanossa, Berliinissä tai Prahassa ja asuinpaikka maantieteellisesti selvästi keskempänä historiallista Eurooppaa kuin esim. Helsinki. Tähän puoleen tutustuin kun tapasimme Belgradissa paikallisia taiteilijoita, jotka kuuluivat varmasti ”Eurooppa-myönteisiin liberaaleihin”. (Eivät muuten ymmärtäneet haluamme mennä sinne ”takahikiän junttien festivaalille”…)

Ulkoista pakotettakin tarvitaan, mutta serbeille tulee antaa kepin lisäksi myös porkkanoita – on kaikkien etu, mitä pikimmin kaikki serbit huomaavat yhteisen, rauhallisen ja ”post-nationalistisen” Euroopan™* hyödyt eristäytymisen sijaan. Silti EU:n on pysyttävä tiukkana – suvaitsemattomuuta ei saa suvaita. Sotarikolliset on saatava oikeuteen ennen jäsenyysehdokkuutta ja liberalismi on saatava aidosti tavoitteeksi, josta myös pidetään kiinni. Tämä toisaalta ei koske vain Serbiaa, vaan myös koko vanhaa ”Itä-Eurooppaa”, jossa esim. tasa-arvon tavoittelu näyttää jääneen kuolleeksi kirjaimeksi hyvistä laeista huolimatta.

Mladicin pidätystä odotellessa voi tutustua Serbian kansalliskirjaston digitaaliseen levykokoelmaan.

150 digitised old Gramophone Records on 78 rpm from the NLS rich Collection of phono documents. They contain various sound recording of National Songs Lyrics performed by some of the most famous Singers of that period, Folk Dances, Hymns, and records of Popular Melodies, performed by famous Ensembles, as well as Records of Opus of Famous Domestic and Foreing Composers. Most of them are recorded abroad, within the first 60 years of the XX Century. First, the Gramophone Records were physically cleaned with special instruments, then reproduced with a professional equipment and audio processed, then converted in digital format. Within the next period, the NLS is plannng to include more than 200 new digitised records. All digitised gramophone records can be listen through the NLS Website. The Search of the Collection is available through the entire record, by authors and performers, by title, year and country of publishing.

Upeita esityksiä vaikka kyriilinen käyttöliittymä hiukan hankaloittaakin tutustumista. (Hupaisaa kyllä, suuri osa labeleista näyttää olevan latinalaisilla kirjaimillal.) Ainakin Jugotonin valkoisella laabelilla varustetut sinkut vaikuttavat asiallisen juurevilta kaikille serbialaisen haitarimusiikin ystäville. Ja niitähän olemme me kaikki jahka nuo levyt kuuntelemme! Hoba!

(*Pelottavaa on mielestäni myös se into, millä yhdentyneelle Euroopalle yritetään keinotekoisesti luoda ”kansallista identiteettiä” lippuineen, hymneineen ja muine symboleineen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää. Eikö voitaisi vähitellen pyrkiä heittämään koko nationalismin aate historian romukoppaan?)

21
Hei
08

raidereista

Yhtä varmaa kesäjournalismia kuin mansikan hinta Suomen toreilla on ”kohujuttu” bändien raidereista. Sillä ja sillä räp-tähdellä pitää olla festarin takahuoneessa 25 pulloa parasta skumppanjaa ja juuri oikean värinen mersu. Toisella oli 15 sivua vaateita. The Smoking Gun -sivuilta löytyy 220 julkimon raiderit. Suosittelen lukemaan Iggy Popin raiderin (hauskaa ainakin audio-nörteille).

Raiderit ovat ihan normaalia toimintaa pienemmillekin bändeille. Tavanomainen raideri Suomessa menee suurinpiirtein näin:
– kori kaljaa/siideriä (riippuu siitä, onko bändissä tyttöjä)
– pullo jallua/punaviiniä (kts. edellinen)
– hedelmiä, sämpylöitä (vege, jos kts. edellinen)
– kahvia/teetä (kts. edellinen)
– pyyhkeitä (artistit hikoilevat työssään, paitsi tietysti tytöt)
– vettä pulloissa (lavaa varten, kuplilla ja ilman)

Miksi keikkajärjestäjän pitäisi tällaisiin pyyntöihin suostua? Johan he maksavat bändille aktistaan? Ostakoot omat viinansa, sämpylänsä ja vetensä? Englanniksi tätä raiderin osaa kutsutaan Hospitality rideriksi, vieraanvaraisuus lienee paras suomennos. Bändin on ihan oikeasti epämiellyttävää (ja jopa mahdotonta) roudata soittimiensa lisäksi kaikenlaista pientä sälää keikkapaikalle. Ottamalla bändin (kohtuulliset) pyynnöt (kohtuullisesti) huomioon, järjestäjä osoittaa olevansa samalla puolella taiteilijoiden kanssa. Kaikkien yhteisenä tavoitteenahan pitäisi olla mahdollisimman reteä lava-show ja vaikkapa kahvin metsästäminen ympäri festarialuetta ennen keikkaa ihan oikeasti laskee sitä kuuluisaa fiilistä. Rahasta raiderin kanssa sekoilussa ei pitäisi olla kyse – kustannukset ovat 95% Suomi-bändeistä alle 50€ per ilta. Ei Suomessa mitään Dom Perignonia bäkkärillä kaivata. (Tai ehkä nuoret hiphopparit kaipaakin, en tiiä.)

Otetaanpa esimerkiksi yhtye X, joka kävi kotomaassa keikoilla festareilla Y j Z. Orkesteri keikkailee vuosittain sellaiset 50-80 keikkaa, suurin osa esityksistä ulkomailla, joissa nämä asiat ovat vakio.

Festivaali Y:n takahuoneessa oli sämpylöitä, vettä ja kori kaljaa. Pyydettyä Jallu-pulloa ei löytynyt, mutta syykin selvisi puolisen tuntia ennen keikkaa: festarin johtaja tulee paikalle anteeksi pyydellen ”Sori sori, huomasin vasta tänään kun Alkot olivat jo kiinni, että teille piti olla se pullo, anteeksi!” ottaa povitaskustaan puoliksi juodun yksi-tähtisen ja ehdottaa bändille ”Ottakaa tämä minun!”. Kompromissiin päästiin – pojat ottivat piiskat johtajan pullosta, palauttivat loput, keikka meni hienosti ja ilta oli kaunis kuten Suomen kesässä usein.

Festivaali Z palautti sopimuspaperit allekirjoitettuna vasta kaksi päivää ennen keikkaa. Takahuonetarjoiluiden kohdalla punakynä oli viuhunut. Sopimuspapereihin oli kirjoitettu käsin ”Festivaali Z ei hoida takahuonetarjoiluja.”. Keikkapaikalla kävi myös ilmi, että varsinaista takahuonetta ei ole. Vaatteet piti vaihtaa majoituksessa, kahvista maksaa baaritiskillä ja vettä sai kun pyysi tuoppeja (jotka annettiin pitkin hampain) ja kävi ne täyttämässä henkilökunnan vessassa (jota sai käyttää pitkin hampain).

Kysymys kuuluukin, kumman festarin keikalla oli bändillä parempi meininki? Kummalle festarille bändi palaa mieluummin? Kumman festarin mahdolliseen tulevaan keikkakyselyyn lisätään 500€ ihan vaan vittuilun vuoksi?

Rakkaat festivaalijärjestäjät, asialliset tarjoilut ja työtilat taiteilijoille, artistien ystävällinen kohtelu, eli ns. reilu meininki, tulee teille ”pitkässä juoksussa” paljon edullisemmaksi kuin se muutama kymppi, jonka säästätte takahuonetarjoiluissa.

Onneksi Festivaali Z:n tyyppiset tapaukset ovat vähemmistö. Entäs sitten se Gaussin käyrän toinen pää? Olen kavereilta kuullut, että RMJ:n takahuonetarjoilut olisivat melko legendaariset. En ole itse siellä käynyt, mutta muutama erittäin hyvä festari on jäänyt kyllä mieleen.

Jyväskylän Summer Jazzeja ja Kihveli Soikoon skiffle-juhlaa järjesti joku vuosi sitten Lajusen Kirsi, joka selvästikin ymmärsi mistä naruista tulee vetää. Molemmilla festareilla oli aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tarjolla festivaalitoimiston jääkaapissa sämpylöitä ja kaljaa niin paljon kuin jaksoi vetää. Töitähän siellä oltiin tekemässä, joten ei siinä kaljakorin vieressä koko yötä passissa oltu, mutta aina kun hiuko yllätti, oli mahdollista napata kinkkusämpylä tai kaksi. Kihvelissä oli vielä lisäksi läpi yön mahdollisuus lämmittää lounasta keittiössä. Kyllä oli mukavaa ja mitä tuo lysti maksoi festarille? Maksimissaan n. 100€ per bändi. Siinä vaiheessa kun juhlaorkestereihin joka tapauksessa satsataan useampia kymppitonneja, ei tuon pitäisi tuntua enää missään. Hyvälle pössikselle on vaikea laskea hintaa.

Rakkaat festivaalijärjestäjät, muusikoita on helppo kusettaa. Ei tarvita kuin muutama pullo vettä, hedelmiä, kori kaljaa, pullo jallua ja läjä pyyhkeitä, niin bändin mielestä juuri Te olette juuri tänä iltana Maailman Paras Promoottori. Tie suomalaisen muusikon sydämeen käy vatsan kautta.




twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: