Kansanmusiikin ilta…

Olin Susitaipaleen Paulan kanssa Perinnearkku ry:n puheenjohtajan ominaisuudessa juttelemassa Sirkka Halosen toimittamassa YLE:n kansanmusiikin illassa. Lähetys on kuunneltavissa parin viikon ajan täältä. Aiheena oli pääasiassa yhdistyksemme Perinnearkku ja kansanmusiikin klubitoiminta Suomessa.

Tosin loppujen lopuksi musiikissa ja kulttuurissa on kyse siitä musiikista ja kulttuurista. Ja suomalaista kulttuuria ja suomalaista musiikkia eivät tee ketkään muut kuin suomalaiset. Ja meidän täytyy nähdä sillä se arvo ja jos sitä ei nähdä, niin sitten sitä ei kohta oo.

Heh, aika eeppistä – joskus on pakko saada vähän julistaakin!

Yllättävän järkevältä kuitenkin yleisesti ottaen kuullostaa. Vaikka haastattelu oli suurin piirtein niin rento kuin mikään haastattelu voi olla, niin kyllähän sitä hiukan hermoilee kun valtakunnan verkkoon pääsee puhumaan. Huomasin taas itsestäni myös sen hilpeän piirteen, että kun pääsee vähänkään vääntämään ”politiikkaa”, niin äänensävy vaihtuu välittömästi useampia piiruja asiallisemmaksi ja kuullostan jotensakin seipään nielleeltä. Kumma homma, kokemuksen puutetta, sanos eilinen teeri.

(Täytyy kyllä taas kerran vaan huomauttaa siitä, miten surkeasti YLE on nettipalvelunsa toteuttanut. Windows Media -formaatilla streamaava linkki onnistui kaatamaan ensin Safarin ja sitten Quicktimen. Firefoxin kautta sain ohjelman kuuluville.

Lisäksi ohjelma latautuu vain ”reaaliaikaisesti”. Eli kun qt kaatui uudelleen (hakiesani linkkiä Safarin kautta tätä blogia varten), niin jouduin odottelemaan jälleen puoli tuntia ennenkuin kykenin jatkamaan siitä, mihin olin päässyt. Enkä tietenkään voinut tallentaa ohjelmaan mp3-soittemelleni työmatkalle kuunneltavaksi. Ääliömäistä, ikäänkuin jokin tuollainen rajoite loppujen lopuksi pidättelisi ketään. Lähinnä vain aiheuttaa ylimääräitä vaivaa ja ärsytystä. Näinkö julkisen palvelun pitäisi toimia?)

Advertisement

Mannerheim ja Muhammed

Näkeeköhän Uuden Suomen toimitus mitään ristiriitaa blogaajiensa Raimo Ilaskiven ja Iivi Ann Masson kirjoituksissaan esittämien mielipiteiden välillä? Löytyikö Suomen Muhammad, jota ei saa piirtää? Toivoakseni US:n toimituksen tarkoituskin on tuoda erilaisia ääniä esille.

Vähintäänkin ikioma ”Sturmoberführerimme” osoittaa vaikka tahtomattaankin, että sananvapauskeskustelu on aina ajankohtaista:

Se on selvää, että kaiken maailman radikaalit ovat aina piiloutumassa taiteen vapauden taakse. He myös mielellään puhuvat sensuurista, jos johonkin ”taiteeseen” halutaan puuttua.

…

Tällaisen, Suomen Marsalkan muistoa häpäisevän elokuvan puuhaajien päät on kuvaannollisesti sanoen asetettava pölkylle ja mediassa koko kansan nähtäväksi; maan historian oikean kirjoituksen ja sen merkkihenkilöitten kunnian turvaamisen vuoksi.

Hupaisinta avauksessa on mielestäni se, että nimenomaan Mannerheimin voidaan käyttö ikonina, symbolina, jonka asettaminen uuteen kontekstiin luo mielenkiintoista sisältöä osoittaa Ylipäällikön tärkeyden kansalliselle kulttuurille ja historiallemme. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele animaation olevan historiallisesti tarkka kuvaus Marskin matkasta Kiinaan?

Tapaukseen sopii hyvin sama kysymys, jonka olen usein esittänyt sivarivalintaani arvostelleille. Taistelivatko isoisämme sellaisen Suomen puolesta, jossa nuoriso saa tehdä vapaasti omaan harkintaan perustuvia valintoja, vai sellaisen, jossa ylin johto määrä, mikä on oikein ja mikä väärin? Taisteliko Marski sellaisen Suomen puolesta, jossa valtion johtoa ja ikoneita ei saa arvostella?

Kafka, Karttunen ja Krp

Heti kärkeen selvennys jos joku mitään muuta epäilisi: lapsiporno on rikos ja hirvittävä sellainen, sitä ei pidä sallia eikä hyväksyä millään tavalla.

Mutta millä keinoin se sitten saadaan parhaiten kuriin? Onko nykyinen internetin suodatusjärjestelmä lainkaan järkevä? Saavutetaanko sillä toivottuja lopputuloksia? Mitkä olivat sen tavoitteet? Mistä nyt ylipäätään keskustellaan?

Nyt on kyse eduskunnan säätämän tehottoman lain toteuttamisesta ja sen kohtaamasta arvostelusta.

Keskusrikospoliisin rikosylikomisarion Lars Henrikssonin mukaan:

”Poliisin väitetään toimivan vastoin lakia. Jos näin kovia väitteitä esitetään, odotan kovia faktoja. Harva on yksilöinyt, millä suodatetulla sivulla ei lapsipornoa ole.”

”Internet-aktivisti” Matti Nikin sivuilta löytyy n. 1000 domainia 1500:sta suodatetusta sivustosta sisältävä vajaa lista löytyy. Toinen aktiivi taas on käynyt listan sisällön läpi seuraavin tuloksin:

Sivuston tyyppi	Määrä	Osuus	Materiaalin laillisuus
Sininen – sivusto on täysin irrelevantti	9	< 1 %	Laillinen
Vihreä – sivustolla ei ole mitään tekemistä lapsipornon kanssa.	879	84 %	Laillinen
Keltainen – sivustolla on lapsimallien kuvia.	46	4-5 %	Laillinen
Oranssi – ainakin pieni osa sivuston materiaalista saattaa olla lapsipornoksi luokiteltavaa materiaalia tai sivusto linkittää ko. materiaaliin	28	2-3 %	Määrittely vaikeaa
Punainen – sivustolla on varmuudella lapsipornoksi luokiteltavaa materiaalia	9	< 1 %	LAITON
Kuolleet sivut	76	7-8%
Yhteensä	1047	100%

Listalta löytyy siis 9 sivua, jotka varmuudella sisältävät laitonta lapsipornoa. Sensijaan 251 sivustoa sisältää gaypornoa. Kumman selailun piti olla Suomessa kiellettyä?

Krp:n mukaan listalle päätyy vain lapsipornoa – sitä tosin ei voi tarkistaa, koska lista on salainen, listalle päätymisen metodi on salainen ja listalta pois pääsemisen metodi salainen samaten. Silti listan arvostelijoiden pitäisi kyetä yksilöimään väitteensä. Riittävän Kafkaa?

Minulle Nikin lista riittää osoittamaan menetelmän epämääräisyyden, epätarkkuuden ja tehottomuuden. Kun soppaan lisätään se, että esto-lista on erittäin helppo kiertää ja se, että myös KRP:llä oli alunperin varaumia järjestelyn suhteen:

”Keskusrikospoliisin näkemyksen mukaan laki ei
valitettavasti tuo poliisille mitään uutta merkittävää työkalua rikostorjuntaan. Tekninen todellisuus on se, että lapsipornografiaa sisältäville sivuille pääsee estosta
huolimatta, kuten esityksessäkin on todettu. Menettelyllä estetään teleyritysten asiakkaita näkemästä vahingossa lapsipornoa verkkoasioinnin yhteydessä. Estomenettelyllä sellaisenaan ei ole vaikutusta lapsipornon rikolliseen levittämiseen internetissä, koska levittäminen ei tapahdu avoimesti, vaan sellaisilla suljetuilla liikennekäytännöillä, joiden estäminen ei ole teknisesti mahdollista kaiken yksityisen viestinnän luottamuksellisuutta loukkaamatta ja kieltämättä viestinnän suojaamista salakirjoituksella

niin ei voi kuin toivoa tämän typerän ”sensuuri-episodin” vaipuvan historian romukoppaan. Sananvapaus on niin tärkeä perusoikeus, että sen pienikin tarpeeton rajoitus on perusteltava rutkasti paremmin.

Poliittisesti vaikeaksi järjen käytön asian ympärillä tekee se, että ”lapsipornon vastaisille” barrikadeille on keskiverto kansanedustajan paljon helpompi lähteä kuin vaikkapa ”homopornon puolustajien” riveihin. Hupaisaa, miten ”porno” tuntuu olevan sananvapauden kynnyskysymyksiä läntisessä maailmassa.

Parhaan lukemani yleisselvityksen netin lapsipornosta löysin Matti Nikin IRC-galleria-blogista. Sitäkin siis löytyy, mutta ei niin paljon kuin hysteerisimmistä kommenteista voisi päätellä. Paras keino estää näiden sivujen olemassaolo on pyrkiä estämään pedofiilirenkaiden toiminta. Ja siihen, kuten Jyrki Kasvi Aamulehdessä toteaa, vaaditaan poliisin tehokasta kansainvälistä yhteistyötä, ei sulkulistoja.

Ulla Karttusen kohdalla Kafka löytää jälleen uusia ulottuvuuksia.

Taitelija Ulla Karttusen teos toivoo, että lapsipornoa esittävien sivujen tuottaminen kriminalisoitaisiin, ei niiden kritiikki.

”Tällaisen teoksen tarkoituksena on osallistua todellisuuden muuttamiseen. Kuvat ovat internetin valtavirtaa, ja paheksun sitä. Olen tuntenut oloni inhottavaksi käsitellessäni aineistoa, jota on netissä ilmeisesti miljoonia sivuja.”

Lapsipornoa sisältävät sivut ovat laittomia kaikkialla. Se on jo rikos, jota Interpol pyrkii suitsimaan ja sikäli Karttusen kritiikki osuu selvästi harhaan. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni on kuitenkin se, että Karttunen väittää kuviensa edustaneen ”internetin valtavirtaa”. Kaikki asiantuntijat ja KRP:n listasta tihkuneet tiedot kuitenkin mielestäni näyttävät selvästi, että lapsiporno ei ole ”internetin valtavirtaa” vaan pimeä marginaali, jota ei löydä, jollei sitä määrätietoisesti etsi.

Tästä seuraakin tietysti kysymys siitä, mitä Karttusen teoksessa sitten todellisuudessa oli? Taiteilijan oman ilmoituksen mukaan lapsipornoa ja ilmiannon tehneen avajaisvieraan (?) mielestä ilmeisesti myös. Tämä ei vielä todista, että näin olisi asian laita. Ei edes se, että poliisi reaktiivisesti takavarikoi teoksen todista sitä. Tuskinpa Kluuvin galleriaan iskun tehneet viranomaiset kykenivät paikan päällä tekemään täydellisen asiantuntija-arvion. Odotan mielenkiinnolla tulevaa. Palauttaako poliisi teoksen? Montako laitonta kuvaa siitä löytyi? Montako laillista? Miten kokonaisuuden laillisuus tai laittomuus määritellään?

Mikä on taiteen ja rikoksen raja? Mitä on taiteilijan vapaus? Mikä on hyväksyttävää kommentointia visuaalisessa kulttuurissa?

Teos oli sanomaltaan taiteilijan mukaan lapsipornon vastainen. Päätellen taiteilijan kommenteista todennäköisesti myös yleisemmin kulttuurin ja seksuaalisuuden ”pornoistumista” kritisoiva.

Karttusen teos (, jota nyt kukaan ei saa nähdä) vertautuu mielestäni paitsi Teemu Mäen ”Kissantappo-videoon” (, josta myös lausutaan varmoja mielipiteitä kokonaisuutta näkemättä) niin keskustelunavauksena mm. Alibiin ja Rikospostiin, noihin suomalaisen journalismin kulmakiviin. Joskus 90-luvulla ainakin kun selailin kyseisiä lehtiä, niin niissä esiteltiin henkirikosten uhrit, tekijät, tekotapa ja välineet patologisen tarkasti ja värivalokuvin. Kuitenkin syystä tai toisesta verihurmeet nähtiin tarpeelliseksi julkaista uhrien (jos jäivät henkiin) tai uhrien omaisten tunteista välittämättä. Henkirikosten jäljet ovat olleet kulttuurimme ja taiteemme peruskuvastoa vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja.

Eikö sitten tässä kontekstissa ”yleisesti saatavilla oleva materiaali” voi olla taideteoksen rakennusaineena? Eikö lapsipornoa voi kritisoida samantyyppisin taiteellisin keinoin kuin esimerkiksi kuolemantuomioita, väkivaltaa ja sotaa? Minkälaista väkivaltaa Suomessa saa paheksuntaa herättämättä näyttää ja millaista ei? Minkä osan todellisuudesta tällainen valinta jättää kuvaamatta ja miksi?*

Poliisi teki merkittävän taiteen vapautta rajoittavan päätöksen purkamalla ”Neitsythuorakirkon”. Lapsiporno ja netin ”lapsipornoistuminen” ovat selvästi kulttuurissamme asioita, joihin ei kiihkottomasti osata suhtautua. Tästä mielestäni seuraa se, että ne ovat välttämättä asioita, joihin yhteiskuntakriittisen taiteen on puututtava. Keskustelunavausten kritiikitön kriminalisointi ja sulku poliisin toimesta ilman yhteiskunnallista ja taiteellista näkökulmaa ei anna kovin hyvää kuvaa ajastamme.

*Tiedän osan linkeistä sisältävän dokumentaarisia kuvia ja osan lavastettuja asetelmia. Mikä on niiden ero, jos molemmat ovat realistisia? Voivatko myös ”uutiskuvat” olla taidetta? Onko aikuisiin kohdistuvan väkivallan kuvaaminen sallitumpaa kuin lapsiin kohdistuvan? Miksi? Olisiko Karttusen teos täysin hyväksyttävä, jos siinä käytetyt kuvat olisivat lavastettuja? Olisiko lapsipornon maalaaminen hyväksyttävää? Entä laillista?

ekoautoilua?

Hesari uutisoi Toyotan hybridin voittaneen ensi kerran ”vuoden ekoauton” tittelin.

Hyvä merkki on se, että ilmeisesti kuluttajat ovat kiinnostuneet päästöistään kun tällaisia vertailuja tehdään.

Huono merkki on se, että vertailun lähtökohdat ovat aivan fuulaa.

Tällä kerralla mukana valinnassa olivat automallit, joiden virallinen hiilidioksidipäästöarvo oli 130 g/km*.

Tuota lukemaa EU:n komissio on kaavaillut tulevaksi valmistajakohtaiseksi CO2-päästöjen ylärajaksi. Lisäksi testin autojen pituuden piti olla yli neljä metriä.

”Vuoden ekoauto” kuluttaa vähimmilläänkin satasella 5,43 litraa löpöä ja tuottaa 128 grammaa CO2 päästöjä per kilometri.

Vastaavat luvut Smartin parhaalle mallille ovat 3,3 litraa ja 88 g/km2.

Millä ihmeen logiikalla Prius on vuoden ekoauto? Minun järkeni mukaan Smartin pitäisi olla ekoauto joka vuosi kunnes joku keksii jotain parempaa.

Neljän metrin vaatimus ”ekoautolle” on myös käsittämätön. Mitä pienempi laite, sitä vähemmän se tarvitsee energiaa liikkuakseen. Yksinkertainen totuus. Pikkuautot ovat ekoautoja, mersut eivät. Piste.

Onneksi eurooppalainen autoilukulttuuri hyväksyy myös pienemmät kulkuneuvot. Vuoden ekoauto-tittelin valintakriteerit paljastavat kuitenkin ne puitteet, joissa auton hankintapäätöksiä tehdään – iso auto on oltava, vaikka sille ei olisi tarvettakaan.

Netin keskustelupalstojen mukaan auto on absoluuttinen välttämättömyys ja vapaa autoilu tärkein kansalaisoikeus. Jos liikkuminen yksityisautolla esim. töihin onkin useissa tapauksissa kehnon kaavoituspolitiikan tuloksena tarpeellista miksi sen pitäisi olla iso ja painava? (yt) Aamuruuhkassa on voinut bussin ikkunasta ihailla autoilun todellista yksi henkilö per kulkuneuvo -ekotehokkuutta ja tarvetta.

Äkkiseltään löysin metron päästöiksi 29g/km. (pdf) Ja sen päästöjä voidaan laskea ”helposti” muuttamalla sähkön tuotantotapoja. Viime vuonna ensirekisteröidyillä henkilöautoilla keskimääräinen hiilidioksidipäästö oli bensiinikäyttöisillä 180 g/km ja dieseleillä 175,9 g/km.

Kimppakyydit, julkisten kulkuvälineiden suosiminen ja ruuhkamaksut vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä selvästi enemmän ja muuttaisivat liikkumiskulttuuria terveempään suuntaan kuin ”Vuoden ekoauto”-tittelin tyyppiset ”osta puhdas omatunto tinkimättä mistään” -”ympäristöteot”.

autoton sunnuntai

Väitin tuossa joku aika sitten, että kävelykeskusta syntyisi Helsinkiinkin haluttaessa muutamalla betoniporsaalla.

Bogotassa, Kolumbian pääkaupungissa, homma toimii juuri siten.

Joka sunnuntai viidestä aamulla viiteen iltapäivällä 110 km teitä suljetaan autoilta. Lähes 1,8 miljoona kolumbialaista on liikkeellä pyörällä, kävellen, juosten… Puistoissa ja teillä järjestetään tanssia, musiikkia, jumppaa jne. Ylipäätään teillä liikkuu ihmisiä, ei autoja.

Jos tällainen on mahdollista kehitysmaassa, niin miksei sitten Suomessa?

Eikö kävelykeskustaa voitaisi ainakin kokeilla? Siihen summaan verrattuna mikä esim. keskustatunnelin pelkkään suunnitteluun on käytetty, ”autottoman sunnuntain” toteuttamisen kokonaiskustannukset olisivat aivan pipanoita.

Samalla voitaisiin kokeilla keskustan sisäänajoreiteillä opasteita, jotka kertoisivat keskustan liikenteen erikoistilanteesta. Vähenisikö läpikulkuliikenne? Lisääntyisikö joukkoliikenteen käyttö? Oppivatko autoilijat ”luonnollisesti” välttämään ruuhkaisia alueita?

Mikä olisi realistinen alue, joka voitaisiin toteuttaa kaupungin logistiikan siitä pahemmin kärsimättä? Ehdotus:

Vihreällä merkityt alueet voitaisiin varmasti rauhoittaa sunnuntaisin autoilulta klo 9-17 välisenä aikana. Kun ajattelee miten paljon helsinkiläisiä ja turisteja alueella liikkuu kesäpäivisin, lisäisi väliaikainen liikenteen esto varmasti sekä ihmisten mukavuutta, ilmanlaatua että alueen liikkeiden myyntiä. (Tuohon alueeseen olisi kyllä mahtava lisätä myös Etelä-Esplanadi ja koko Kauppatorin alue (violetti), mutta se estäisi niin suuren osan autoliikennettä etelään, että se ei ole varmaankaan poliittisesti mahdollista edes sunnuntaisin.)

Kokeilu kannattaisi varmaankin toteuttaa kesä-elokuussa kun pyöräily ja kävely ovat aidosti miellyttäviä vaihtoehtoja liikkumiseen ja liikenne on muuta vuotta vähäisempää. Miksi ihmeessä autotonta päivää on muuten pakko Helsingissäkin viettää vasta syyskuun loppupuolella kun syksy jo saa? Nykyisellään se on Helsingissä lähinnä huono vitsi, joka ei naurata ketään. Autoton päivä sunnuntaille keskelle kesää ja teitä oikeasti kiinni!

Ei kaikkia kävelykatuja tai kevyen liikenteen väyliä tarvitse toteuttaa raskailla ”ikuisilla ratkaisulla”. Sehän niiden hyvä puoli juuri on. Aloitetaan kokeilemalla kevyesti! Saatujen kokemusten perusteella voidaan sitten autottoman alueen tulevaisuudesta päättää testattujen faktojen eikä vain sekä kävelykeskustan puoltajien että vastustajien ennakko-odotuksiin perustuvan ”mutu-tiedon” pohjalta.

absoluuttisesta vihreydestä

Avoin ja anonyymi nettikeskustelu on mahtavaa seurattavaa. Usein tuntuu siltä, että porukalta puuttuu käyttäytymistä säätelevä aivojen etulohko tyystin. Hyvänä esimerkkinä HS:n keskustelupalsta, jota lueskelen harrastusluonteisesti tärkeiksi kokemieni uutisten tiimoilta. Vaikka Pravdan forum on moderoitu, löytyy sieltä lähes säännönmukaisesti jokaisesta ympäristöä sivuavasta säikeestä kommentti, jonka sanamuoto noudattelee tutunomaista kaavaa:

Jos vihreät saisivat päättää me asuisimme savimajoissa/söisimme pelkkää riisiä/eläisimme kylmässä/värjöttelisimme pimeässä/nakertaisimme porkkanaa/kaikki kiva kiellettäisiin.

jne. ad infinitum.

Itselle ajatus tuntuu täysin käsittämättömältä. Kyllä minä ainakin haluan asua lämmitetyssä talossa, juoda (hyvää) kahvia, kikkailla netissä ja käyttää kaikkia muitakin nykyajan mukavuuksia vaikka Vihreän liiton riveissä seisonkin.

Linkolalainen, absoluuttinen vihreys ei ole liiton tavoitteena. Miten se edes voisi olla demokraattisessa järjestelmässä? Ei prkl, en ymmärrä lain. Mielestäni Vihreä liitto on nimenomaan se puolue, joka toimii aktiivisimmin savimaja-dystopian välttämiseksi! Mikä viestinnässämme menee niin vikaan, että 30 vuotta Koijärven jälkeenkin liikettä pidetään ”puunhalailijoina” tai ”kokoomuksen puisto-osastona”?

Absoluuttisen vihreyden sijaan vihreät (tai no ainakin minä, paha mennä puhumaan muiden puolesta) haluaisin edistää ”suhteellista vihreyttä”. ”Suhteellisessa vihreydessäni” on kaksi tasoa: henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen.

Henkilökohtaisella tasolla suhteellinen vihreys tarkoittaa eettisesti kestäviä kulutusvalintoja; säästölamppuja, tuulisähköä, luomutuotteita, julkista liikennettä, junamatkailua kun se on mahdollista, reilun kaupan kenkiä/kahvia/banaaneita. Eli city-vihreyttä pahimillaan… Pienistä positiivisista muutoksista muodostuu ajan kuluessa todellinen ”vähittäinen” vallankumous, energiatehokkaampi, kestävämpi, demokraattinen ja avoin läntinen yhteiskunta.

Valitettavasti maailma ei pelastu yksin sillä, että fundamentalisti-vihreät syövät pelkkiä ituja ja kärvistelevät metsässä nuotion ääressä jos fundamentalisti-kokkarit* huristelevat samaan aikaan kaupunkimaastureillaan sähkölämmitetyille kartanoilleen.

Siksi tarvitaan yhteiskunnallista vihreyttä, joka pyrkii muuttamaan demokraattisen päätöksenteon kautta koko järjestelmää siten, että ympäristön kannalta kestävä valinta olisi myös kuluttajalle rationaalisin, helpoin ja mukavin. Nyt näin ei ole.

Suosittelen Osmo Soininvaaran ”Vauraus ja aika” -pamflettia kaikille. (Terho Pursiaisen kommentti kirjasesta.) (Voin myös lainata, jos ei itse huvita hankkia.)

Taloudellisen vaurauden on tarkoitus tuottaa edellytyksiä hyvälle ja onnelliselle elämälle. Se ei siis ole päämäärä sinänsä, vaan keino hyvän elämän saavuttamiseksi. Ei ole järkeä pilata elämäänsä vaurastuakseen yhä vain enemmän.

Vauraus on kuitenkin muuttunut päämääräksi, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu. Terve pyrkimys parempaan muuttuu ahneudeksi, kun vaurauden himo vie suhteellisuudentajun.

Kulutustarpeet ja tottumukset ovat myös vahvasti suhteellisia; viidenkymmenen tuuman taulu-tv ja kaupunkimaasturi eivät ole välttämättömyyksiä, jollei sellaista ole naapurillakin.

Yhteiskunnallinen vihreä liike (ja sitä kautta yhteiskunnallista vihreää liikettä äänestävät) ovat valmiita tekemään rohkeita päätöksiä, jotka saattavat lyhyellä taloudellisella tarkasteluvälillä jopa heikentää omaa taloudellista asemaa. Tässä mielessä Vihreä liitto on radikaalein puolue – ja syystäkin ylpeä siitä; meidän eturyhmämme ei ole Etelä-rannassa tai Hakaniemessä vaan se on koko planeetta eläimet ja kasvit mukaan lukien. Globalismia globalisaation sijaan.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kyse niin valtaisasta prosessista, että sen tarkasteleminen vain taloudellis-teknisin termein on lähestulkoon mahdotonta. Kuinka edes voitaisiin laskea hinta ilmastolle? Myös Suomen metsäteollisuuden kokonaisedun mukaista lienee, että Suomen metsät eivät tuhoudu seuraavan 100 vuoden aikana ja että sen tuotteille on ylipäätään olemassa markkinoita?

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kyse moraalisesta imperatiivista, joka ylittää taloudellisten mekanismiemme havainnointikyvyn.

Viime viikonloppuna SDP:n Antti Vuolanne totesi että ”vihreitä ei enää tarvita, koska Sdp on ottanut ympäristöasiat niin vahvasti haltuunsa.” ja Kokoomuksen Katainen totesi olevansa ””järkivihreä”, vastapaino ”ideologiselle ilmastopolitiikalle””.

Hyvä! Tasapainoisessa demokraattisessa järjestelmässä ei voida tärkeitä ja yhteiskuntaa läpäiseviä päätöksiä tehdä ilman kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Valitettavasti en kuitenkaan näe vihreiden työtä täytettynä – demareiden ja kokkareiden pakokauhuinen ”vihreiden arvojen” syleily vaikuttaa vain läpinäkyvältä asemoinnilta syksyn vaaleja varten. Iskulauseiden sijaan kannattaa tarkistaa konkreettiset toimet valtuustoissa ja eduskunnassa.

Miksi SDP vasta joulukuussa vastusti päästökauppaa? Miksi Maija Anttila haluaa demareiden ”keskustatunneli-takinkäännön” jälkeenkin säilyttää tunnelin osana suunnittelua? (Kokoomushan kannattaa tunnelia yhä.) Miksi ex-pääministeri Lipponen puhui MTV3:n talviareenassa ”ilmastohössötyksestä” ja ”ilmastohypestä” sekä vaati, että Suomen ja EU:n ei pidä tavoitella ”typerää” johtoasemaa ilmastoasioissa – ”dogmaattis-fundamentalististista uusiutuvan energian lisäystä.”

Tärkeintä Paavolle oli kilpailukyvyn säilyttäminen ja Suomen energiavaltaisen teollisuuden etujen turvaaminen:

”Mitä merkitystä sillä on että Eurooppa tällä tavalla ryhtyy ”champpiooniksi” kun sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä loppujen lopuksi sitten kokonaispäästöihin maailmassa. Jos Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen politiikassa ei tapahdu kertakaikkista muutosta.”.

Tällä logiikalla Euroopan (ja Suomen) ei pidä vähentää päästöjään ennen kuin kaikki muut ovat sen jo tehneet? Moraalisesti täysin kestämätön argumentti. Jostain muutoksen on lähdettävä liikkeelle ja meillä eurooppalaisilla siihen on varaa. Miten meillä olisi pokkaa vaatia Kiinaa tai Intiaa vähentämään päästöjään kun meidän omat päästömme ovat moninkertaiset nuppia kohden laskettuna? Käsittämätöntä.

Vihreälle liitolle on siis tilausta ainakin siihen saakka kun demarit ja kokoomus saavat ympäristöasioissa aikaiseksi edes jonkinlaisen ”kognitiivisen konsonanssin”. Sitä päivää odotellessa.

* Kuvaavaa poliittiselle kielenkäytölle on, että ”fundamentalisti-kokkari” tuntuu täysin oudolta ja uudelta, mutta ”fundamentalisti-vihreä” ei. ”Fundamentalisti-demari” taas on looginen mahdottomuus. ;) Ympäristöasioissa vähättelevien termien käyttö tuntuu olevan maan tapa. Mainiona esimerkkinä Paavo Lipposen kolumni Suomen Kuvalehdessä (SK6/08):

Ilmastopolitiikka harhailee vihreiden pyörityksessä. Liikenneministerin tukema Helsingin ruuhkamaksuaskartelu on tästä hyvä esimerkki.

Voisi Paavo jättää vaikka ”ydinvoima-askartelun” ja ”Nato-näpräilyn” vähemmälle ja siirtyä ”puuhastelemaan” eläkeläiselle paremmin sopiviin hommiin… …Oikeastaanhan Lipposen siirtyminen pois päivänpolitiikasta on suomalaiselle poliittiselle retoriikalle hirveä tappio. Onko eduskunnassa enää ketään satraappia tai Reettaa (sokea), joka voisi nahkurin orsille vastustajansa lähettää? Rohkeampia kielikuvia vaan kaikille!

tallinnassa

Tuli käytyä turistireissulla eteläisessä naapurissa muutama viikko sitten.

Kun muutaman vuoden välein vierailee, niin näkee selkeästi sen valtavan muutoksen, joka siellä on tapahtunut. Ensimmäisellä reissulla 90-luvun lopussa kaikki suomalaiset olivat kännissä ja Viro selvästi ”köyhä serkku”. Nyt Tallinnan keskiaikainen keskusta on jotain, mitä meillä köyhillä suomalaisilla ei koskaan tule olemaan ja turistienkin käytös oli aiempaa asiallisempaa.

Aloin Tallinnan horisontin nähtyäni myös miettimään uudestaan Helsingin ”tornitalo-kammoa”. Ehkäpä Pasilaan ja Kalasatamaan todella pitäisikin rakentaa jotain todella ylvästä, rohkeaa ja korkeaa! Pari huutomerkkiä voisivat piristää kaupungin koko yleisilmettä kummasti.

Muutamia muitakin huomioita tuli tehtyä.

Tallinna Opas -ilmaisjakeluläpyskässä, joka löytyi Virun hotellihuoneesta, oli karttojen ja mainoksien lisäksi takakannen sisäpuolella Risto E.J. Penttilän kirjoitus ”Viron vai Suomen malli”. Suorasukainen nuorsuomalaisen talousliberalismin ylistys! Mitä ihmettä tuollainen mielipidekirjoitus tekee turisteille suunnatun ”lehden” sivuilla? Liekö asialla joku Viroon muuttanut suomalainen liikemies? Lukekaa itse.

Hilpeää.

Käytiin myös Viron uudessa taidemuseossa, Kumussa. Upea paikka, arkkitehtonisesti sisätiloista tulee vahvasti Kiasma mieleen. Virolaista ja muutakin taidetta hienosti näytillä. Museossa tuli valitettavan selvästi esille sekin, mitä ei näytetä. Kaikki museon opastetekstit ja kyltit olivat vain viroksi ja englanniksi. En nähnyt kyrilisiä kirjaimia lainkaan koko museossa. Virolaisen nykytaiteen näyttelyn taiteilijoiden etnisen edustavuuden kattavuudesta on vaikea sanoa, mutta harvassa olivat venäläisen näköiset nimet.

Syy on toki ymmärrettävä. Lähimenneisyys on vain vielä liian lähellä. Merkki ei ole kuitenkaan hyvä. Yli 25% venäläisvähemmistön sivuuttaminen, tarkoituksellinen osattomaksi tekeminen, ei voi olla hyväksi Virolle tai ”syntyperäisille” virolaisillekaan pidemmän päälle – viime kevään patsasmellakat olivat selvästikin oire jostain muusta kuin vain yhden patsaan siirtämisestä. Jotain tarttis tehrä.

äänentoistamisesta

On taas viime viikkoina tullut harrastettua hiukan enemmän äänentoistotöitä.

Miksasin mm. viime viikon keskiviikkona Sibelius-Akatemian kamarimusiikki-salissa Outi Tarkiaisen sävellyskonsertin. Muusikot loistavia, biisit hyviä, laitteet laadukkaita, roudaus kohtuullinen ja palkka hyvä. Silti olin pettynyt omaan panokseeni. Mikä vialla siis?

Koko äänen vahvistamisen tarve ja mielekkyys.

Miksi äänentoistoa käytetään? Mihin se sopii ja mihin se ei sovi?

PA (public address) -järjestelmät ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Enää miksaaminen ei ole pelkkää äänen kantavuuden lisäämistä ja kiertojen väistelyä vaan oma osansa kokonaistaideteosta, jonka muusikot ja äänisuunnittelija/miksaaja yhdessä luovat. Hämmentävä kulttuurillinen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa vahvistusta käytetään myös tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi lainkaan.

Sibiksen kamarimusiikkisali on hyvä esimerkki; Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteen toisessa kerroksessa sijaitseva pieni (n. 150 henkeä vetävä) sali, joka on akustisesti loistelias. Siellä on todella ilo soittaa – seinät heijastelevat kauniisti ja monipuolisesti ja varsinaisia häiritseviä sävyjä ei ole. Ääni myös leviää akustisesti kohtuullisen tasapainoisesti kaikille istumapaikoille. Yleisö – usein suurelta osin joko Akatemian opiskelijoita tai opettajia – istuu ja kuuntelee hiiren hiljaa musiikkiin keskittyen.

Klassisen musiikin konserteissa, jonka perinteisiin äänen vahvistaminen ei kuulu en ole nähnyt kamarimusiikkisalissa kertaakaan käytettävän vahvistusta. Soittajat säätelevät itse balanssiaan.

Kansanmusiikki- ja jazz-konserteissa samassa paikassa äänentoisto taas on vakio. Miksi?

Syitä lienee useita:
– Jazz- ja kansanmuusikot keikkailevat tavallisesti paikoissa, joissa musiikki vahvistetaan. Ammattimuusikolle äänentoistosta tulee vähitellen normi, ei poikkeus. Sen tarvetta ei edes kyseenalaisteta.
– soittimien väliset voimakkuuserot ovat jatsissa ja (uudessa) kansanmusiikissa suurempia; laulajan ja rumpalin tai haitarin ja kantelistin on vaikeampaa soittaa balanssissa akustisesti
– soittimen sointi-ihanne ei ole enää ”akustinen” vaan levyjen kautta opittu, ”lähimikitetty” sointikuva. Esim. kielisoittimet (mandoliini, kitara, cittern) eivät ”helise” akustisesti yhtä ilmavasti kuin mikitettynä ja kevyesti kompressoituna. Sama koskee myös laulua – akustisesti on mahdotonta luoda pienillä hengityksillä ja eleillä yhtä voimakkaita elämyksiä.

No mikä tässä kuviossa sitten riipii? Etenkään allekirjoittanutta? Helppoa rahaa ja siistiä sisätyötä!

Äänentoisto, hyväkin sellainen, muuttaa esityksen luonnetta. Se vaikuttaa soittajien väliseen peruskommunikaatioon. Ja se taas on laadukkaan musisoinnin ydin. Ei se onko saundi tai soittotekniikka täydellinen, vaan keskustelu. Sitä ainakin minä itse kuuntelen ja siihen myös soittaessani pyrin.

Äänentoiston olisi tuotava esitykseen jotain lisäarvoa. Jotain, mitä ei voida ilman sitä saavuttaa. Muutoin se vain vähentää taiteellista kokonaisarvoa luoden vieraannuttavan elementin kuulijan ja taiteilijan välille.

Esimerkkikeikassani moni perusasia ei toiminut toivottavalla tavalla. Sibelius-Akatemian organisaatio oli varannut salin kahdeksi tunniksi ennen keikkaa ”Studia Generalia”-keskustelutilaisuutta varten. Tämän vuoksi roudausaikani oli puolisen tuntia (tunnin vähemmän kuin juoksematta yksi työntekijä ehtii) ja sound check aika jäi noin viiteentoista minuuttiin, johon koko yhtye ei edes ehtinyt paikalle. Lisäksi bändi ei toiminut tilassa akustisesti kovinkaan mielekkäästi; en mikittänyt rumpuja lainkaan ja silti ne tulivat ”yli” koko muusta bändistä vaikka vahvistin laulajaa kierto- ja yleisön kipurajalle. Jos rumpali olisi suostunut soittamaan hiljempaa (etenkin peltejään) olisi konsertti ollut kokonaisuutena huomattavan paljon parempi. Ainoa yksittäinen elementti yhtyeessä, joka vahvistusta mielestäni aidosti tarvitsi oli laulu.

(Tärkeää olisi huomata myös, että Tarkiaisen yhtye ei soveltunut esiintymispaikkaansa. Moderni jazz-yhtye tarvitsee erilaisen salin kuin kamari-musiikki. Suomen ainoalla musiikkikorkeakoululla, Sibelius-Akatemialla, ei ole lainkaan vahvistetun musiikin esittämiseen tarkoitettua tilaa, vaikka sen opiskelijoista ja opettajista suuri osa (musiikkikasvatus, jazz, kansanmusiikki, noin 800 opiskelijaa) tuottaa musiikkia, joka sellaista tilaa tarvitsisi. Sibelius-Akatemia tarvitsee tulevasta musiikkitalosta kipeimmin juuri mustaa teatteritilaa ja ”jazz-klubia”, joissa äänentoiston vaatima musiikki pääsisi oikeuksiinsa.)

Peräänkuulutan rohkeutta esiintyä hyvissä tiloissa akustisesti, ilman äänentoistoa tai minimalistisin ratkaisuin. Kansanmusiikkia ei tarvitsisi mm. kamarimusiikkisalissa mielestäni vahvistaa lainkaan ja jazziakin erittäin harvoin. Valitettavan usein mikitys luo esitystä rajoittavan, yleisön ja esiintyjän väliin tunkevan tason – jo mikkiständien ruma viidakko pitäisi olla riittävä syy jättää mikit varastoon!

Lukioikäisenä kansanmusiikki-diggarina sain hienon elämyksen Väsen-yhtyeen keikalla Kaustisella. Kallio-Paviljongilla konserttien äänentoisto (vuonna 1996 tai 1995) ei ollut laadultaan kovinkaan kummoinen; hyvää ”nuorisoseura-tasoa”… Esityksen alku viivästyi n. 40 minuuttia heinäkuisen ukkosen iskettyä laitteita toimintakelvottomiksi, mutta bändi yritti kuitenkin urhoollisesti aloittaa keikkaa vahvistetusti. Valitettavsati äänentoisto pätki jo ensimmäisen biisin aikana ja huonon startin jälkeen ’ruotsalaisen kansanmusiikin ”fab four”’ pyysi katsojia tulemaan lähemmäksi lavaa penkeiltä kuuntelemaan ja soitti keikan akustisesti. Kokemus oli aivan uskomaton; koko yleisö hengitti polskien ja sottiisien mukana. En muista vastaavaa tuon keikan jälkeen. Ammatinvalinta oli selkeytynyt kertaheitolla.

Jo se, että vahvistus mahdollistaa kuuiljan ja esiintyjän välimatkan kasvattamisen laskee keikan intensiteettiä. Onhan tyystin erilaista soittaa sadalle kuulijalle, jotka ovat piirissä kymmenen metrin säteellä kuin sadalle hengelle, jotka ovat sijoittuneet sinne tänne isoon nuorisoseuran saliin. Suomalainenhan ei eturiviin vapaaehtoisesti istu!

Saman ilmiön huomasin myös tammikuisella Folklandia-risteilyllä. Kouon Frouva soitti virallisten keikkojensa lisäksi myös kertaalleen laivan rappukäytävässä ilman äänentoistoa ja mielestäni tuo vahvistamaton keikka oli koko festivaalin mieleenpainuvin hetki. Eikä mikkien puute estänyt tanssia tai hyvää meininkiä! Jos halusi juopotella äänekkäästi ja huutaa, oli laivalla lukuisia paikkoja myös sitä varten!

Ehkä vahvistamattomuus voisi jopa parantaa elävän musiikin arvostusta – olen usein baarikeikkoja miksatessani huomannut, että volyymin nostaminen yleisön mekkaloidessa ei ole paras keino saada kaljoittelijoita hiljenemään. Päin vastoin, vahvistaminen tuntuu antavan luvan huutaa ja mölytä kuin vieressä ei olisi ketään musisoimassa! Juttutuvan Rytmihäiriö-klubit ovat tästä erinomainen esimerkki…

Äänentoistossa on kyse siis paljon muustakin kuin pelkästä kuuluvuuden lisäämisestä. Mikrofoni on kulttuurinen symboli, valtikka, jonka haltijalla on oikeus puhua tai laulaa. Akustinen karaoke ei varmastikaan olisi yhtä suosittua. Lisäksi ajan henki tuntuu uskottelevan kaikkialle teknologian muuttavan kullaksi mitä tahansa se koskeekin. Midas indeed…

En tietenkään vastusta kaikkea äänentoistoa tai vahvistamista. Rockia ei ilman vahvistusta voi esittää ja pelkkä äänenvoimakkuuskin voi olla musiikillinen aspekti; kokeilkaapa kuunnella vaikka Sunn O)))a 80db kotivolyymilla tai sitten 110 db:n selkärankaan ja perustuksiin asti menevällä jyrinällä. Kokemus on taatusti erilainen.

Vakiintuneet normit kannattaa kuitenkin aika-ajoin kyseenalaistaa ja äänentoiston tarvetta harkita tilannekohtaisesti.