arkistoista

Usein tekijänoikeuskeskusteluissa teosten suojan heikentämiselle argumenttina käytetään ”orpoteoksiin” (orphan works) ja ”loppuunmyytyihin teoksiin” (out-of-print works) liittyviä ongelmia.

Orpoteoksilla tarkoitetaan tekijänoikeudella suojattuja teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat todennäköisesti voimassa, mutta joiden oikeuksien omistajasta ei ole selvyyttä ja näin ollen uusi julkaiseminen on hankalaa tai jopa mahdotonta.

Toinen ryhmä ovat teokset, joiden painos on loppunut, mutta joiden kaupallinen uudelleenjulkaisu ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Molemmat ongelmat ovat todellisia, vaikkakin marginaalisia. Näin saattaa jäädä arkistojen kätköihin lojumaan aarteita, joille saattaisi olla kuulijoita ja joilla voisi olla myös kulttuurihistoriallista tai kulttuurillista merkitystä vaikka julkaisujen taloudellinen merkitys olisikin vähäinen.

Tällaisten teosten luvaton uudelleenjulkaisu esim. netin vertaisverkoissa on kuitenkin laitonta. Mitä siis pitäisi tehdä?

En usko tekijänoikeudellisen suojan heikentämisen olevan paras tai ainoa mahdollinen ratkaisu. Suojan poisto itse asiassa saattaisi jopa vähentää mahdollisuuksia toteuttaa laadukkaita uudelleenjulkaisuja.

Hollannissa on keksitty mielestäni oivallinen ratkaisu. Paikallinen kansallinen äänitearkisto Fonos on sopinut tekijänoikeusjärjestöjen kanssa kiinteät könttäkorvaukset levystä kuin levystä.

Kun Fonos saa tilauspyynnön arkistoistaan löytyvästä hollantilaisesta äänitteestä, niin organisaatio digitoi levyn ja polttaa tilaajalle CD:n. Levyt maksavat 19,95€ ja tuplalevyt 39,90€. Lupaavat toimitusajaksi jo digitoidulle levylle 2-3 työpäivää ja digitoitavalle 3-4 viikkoa. Palvelu on saatavilla vain Alankomaissa.

Arkisto pääsee digitoinnin kustannuksissa omilleen noin kolmen levyn jälkeen. Kuulemma joitain albumeja on järjestelmän kautta myyty niin paljon, että alkuperäiset levy-yhtiöt ovat päättäneet ottaa äänitteitä uudelleen sekä digitaaliseen että fyysiseen levitykseen!

Kaikki voittavat. Yksikään teos ei jää pölyttymään hyllyjen kätköihin jos joku sitä vain haluaa kuunnella. Ja tekijänoikeuksien omistajat saavat omansa. Kulttuuri säilyy ja digitoituu järkevästi ja kustannustehokkaasti.

Miksei Suomessa ole vastaavaa palvelua? Kansalliskirjasto ohoi!

onko kuopijoon päin menijöitä?

Minä menin justisa.

Tämä kuukausi menee tiukasti Kuopiossa – sävelletään ja soitetaan Jarnon kanssa Tanssiteatteri Minimissä Marjo Kuuselan johdolla Ihmejuttu-niminen proggis.

Jännää on, saas nähä mitä syntyy. Aika taiteellista tohinaa on tähän asti ollu… Varmaan tullaan pääkaupunkiinkin keikalle joskus keväämmällä.

Tuntuu todella mukavalta olla välillä pidempi pätkä duunissa jossain muualla kuin pääkaupungissa. Ei voi tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan ja muutenkin pakan ravistelu tuntuu virkistävältä. Näkeepähän muailimaa muistakin vinkkeleistä.

mikkelin tauti

HS uutisoi, että Mikkeli haluaa lakkauttaa orkesterinsa.

Kaupunki supistaa toimintaansa tänä vuonna miljoonilla euroilla muun muassa vähentämällä laitospaikkoja. Karsittavaa halutaan löytää myös 12 soittajan jousiorkesterista, joka maksaa kaupungille vuosittain runsaat 400 000 euroa.

”Samaan aikaan pannaan mahdollisesti vanhuksia vanhainkodista ulos, niin tämä ei oikein synkkaa yhteen”, kaupunginvaltuutettu Erkki Paasonen (sd) sanoo.

Olen itse kotoisin Savonlinnasta ja valtuutettujen ajatuksenjuoksu kuullostaa tutulta. Vanhassa kotikunnassani jokavuotinen spektaakkeli oli valtuuston kokous, jossa naristiin Savonlinnan Oopperajuhlien avustuksesta. Markka-aikaan muistaakseni noin miljoona.

”Herrojen leikkejä me vaan täällä kustannetaan” totesivat kansan syvät rivit useammankin kerran Itukan ja Savonmuan mielipide-palstoilla.

Muistaakseni oopperajuhlat toivat kaupunkiin noin 20 miljoona markkaa. Eli kunnan sijoitus oli äärimmäisen tuottava. (Summat hatusta, mutta suuntaa-antavia.)*

Adressi kuvastaa erittäin hyvin sitä henkistä ilmapiiriä minkä vuoksi en voi kuvitellakaan muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Ahdistava, tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt, kulttuurivihamielinen, rasistinen – kaikkea muuta kuin suvaitseva, luova ja avoin. Pienellä paikkakunnalla, jossa ”kaikki tuntevat toisensa” kyräily ja kyttääminen on sääntö, ei poikkeus.

Mikkeliläisten valtuutettujen kannattaisi tutustua valtion orkesterilakiin; kunnan 400 000 euroa on vain osa orkesterin budjetista. Valtio piffaa loput. Orkesterilaiset ovat siis kunnalle kannattavia! Muusikot pienipalkkaisina myös käyttävät palkkansa pääosin Mikkelissä ostaen palveluja, tavaraa ja muusikkojen alkoholinkäytön tuntien ravintolatkin ovat jousiston olemassaolosta hyötyneet. Orkesteri säteilee siis ympärilleen taloudellistakin hyötyä.

(En voi kieltää sitä, että orkesterilaitosjärjestelmä luotiin tyystin toisenlaiseen aikaan. Musiikin muodot, tekijät, kysyntä ja tarjonta ovat sittemmin muuttuneet. Summalla, minkä Mikkeli käyttää orkesteriinsa olisi saatavissa huomattavasti suurempi määrä konsertteja toisenlaisella rakenteella. (Palannen tähän ja mm. pienyhtyeiden kiertuetoimintaan liittyviin kysymyksiin lähitulevaisuudessa, stay tuned.))

Viime vuosina on ollut paljon puhetta ns. luovasta luokasta. Mikkeli näyttää hyvän esimerkin, miksi Suomessa luova talous on keskittynyt vain suurimpiin keskuksiin, jos sinnekään. Toimiva talouselämä ja yhteiskunta tarvitsee muutakin kuin pelkät luut! Lihaa ja verta! Teatteri, orkesterit, museot, kansalaisopistot, urheilujoukkueet ym. muodostavat kokonaisuuden, joka jo pelkällä olemassaolollaan tekee paikkakunnasta houkuttelevamman.

En usko, että tämänkertainen itäsuomalainen keskustelu tulee jäämään yksittäistapaukseksi, huoltosuhteemme kun ei ole muuttumassa tuottavammaksi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Ja niin karua kuin se kulttuurin ammattilaiselle onkin; ”first things first” – moni asia menee kulttuurin edelle. Erittäin todennäköisesti maakunnalliset orkesterit kuihtuvat pois seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Mitä niiden tilalle tulee, jos mitään, jää nähtäväksi.

Kysymys mielestäni kuitenkin kuuluu: onko Suomi niin köyhä, ettei sillä ole varaa enää kulttuuriin?

Ei sinne päinkään. Valtiomme on varakkaampi kuin koskaan aiemmin. Samoin kansalaiset.

Mistä sitten kiikastaa? Onko kyse ajasta, zeitgeist ei ole myötä? Miksi arvoviisarimme on kääntynyt oikealle? Mihin kehitys johtaa? Mitä on suomalaisuus ilman suomalaista kulttuuria? Eikö sivistys ole koko demokraattisen valtiojärjestelmän ydin?

Muutama päivä sitten Hesari kirjoitti Rauta-ajasta, Paavo Haavikon kalevala-tulkinnasta. Viimeiset kappaleet jäivät kaivertamaan:

Juha Itkonenkaan ei pidä Rauta-ajan tapaisen työn tekemistä kovin mahdollisena nyt.

”Se oli niin kokonaisvaltaisen häpeilemättä kulttuuria ja taidetta, että on vaikea kuvitella, että tällainen hanke toteutuisi tv:ssä vuonna 2008. Noin radikaalia käsikirjoitusta olisi mahdotonta saada läpi.”

”Ollaanhan me konservatiivisempia kuin ne”, Itkonen sanoo, viitaten Rauta-ajan tekijöiden sukupolveen.

”Ne oli radikaaleja. Radikaalius oli niiden identiteetti. Me ei olla sellaista onnistuttu kehittämään itsellemme. Ei sukupolvena, enkä ainakaan minä kirjailijana.”

Tunnistan tästä itseni, radikaalius ei ole ensimmäinen sana millä kuvaisin itseäni tai ikätovereitani. Me olemme nössöjä, ja päätavoiteemme tuntuu olevan kiipiminen edellisen sukupolven luomilla rappusilla. Me emme kyseenalaista. Ehkä sekin on vain osa luontevaa kehitystä? Mikä voisi luoda skandaalin nykyään (Marskin korsettia ja Smedsin tuntematonta lukuunottamatta)? Ei ole kuvia kaadettavaksi. Ja kuvien kaataminenkin on niin pirun tylsää. Jos konvention rikkominen on konventio, niin mitä silloin voi tehdä? Ahh, ihanan postmodernia. Tai post-postmodernia, mene/tiedä. Web 4.0, anyone?

Meillä on opittavaa 70-lukulaisesta anteeksipyytämättömyydesä. Kunnioitan osastomme professoria Heikki Laitista juuri sen vuoksi, että hän on ikuinen radikaali, idealisti. Viime syksynä kansanmusiikin kiertuetoimintaa käsitelleessä seminaarissa hän oli ainoa keskustelija, joka toi ”taloudellisten argumenttien” oheen myös kulttuurisen; kulttuuria on tuettava, jotta meillä olisi kulttuuria. Se on ajatus, jota ei enää kuule usein esitettävän. ”Me kulttuurialan toimijat” olemme ostaneet kaupallisen ja taloudellisen diskurssin, jossa kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä mitään itseisarvoa, se on vain väline jollekin muulle. Me olemme typistäneet itse itsemme lisäarvon tuottajiksi.

Ja loppujen lopuksi nimenomaan itseisarvoinen taide on sitä pysyvintä, arvokkainta, parhaimmillaan jopa yhteistä identiteettiämme määrittävää.

Suomessa tulee olla korkeatasoista kulttuuria saavutettavissa kaikialla. Sen tulisi olla perusoikeus. Kiinteä osa mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Toivottavasti Mikkeli ei lakkauta orkesteriaan. Pelkään pahoin, että se vain ajan kysymys. Tänä vuonna sitä ei ehkä vielä tehdä, mutta viiden vuoden kuluttua kyllä.

Suomen henkinen maisema tulee muuttumaan. Tämän maan ”idea”, suomenruotsalaisten johtama nationalistinen projekti, perustui kultturille, korkea-kulttuurille; jalostetulle kielelle, musiikille ja taiteelle. Nyt olemme ilmeisesti valmiita hylkäämään sen.

Mitä meillä on tarjota tilalle?

Mitä jää jäljelle, jos se otetaan pois?

IHANAA LEIJONAT, IHANAAAAAA! VAIKKA TEKEE KIPEEÄÄ, EI HAITTAAAAAAA!

*Heh, Savonlinnan kulttuurielämässä on yksi poikkeus, jota ei voida lakkauttaa: kaupunginteatteri. Sattumalta kiinteistön, jossa se toimii, omistaa paikallinen työväenyhdistys. MOT, tutkimisen paikka! Backmanin Jounilta voi kysyä yksityiskohtia.

kulttuurin tuesta ja kiertueista

Kulttuurin tukemisesta

Olin lauantaina Etnosoi-festivaalin järjestämässä seminaarissa. Otsakkeena oli ”Kansanmusiikkia kiertueille!”.

Tapahtumanjärjestäjien ja muusikoiden ammattilaisfoorumissa jaetaan näkemyksiä ja kokemuksia kansanmusiikkitapahtumien ja -konserttien toteuttamisesta Suomessa. Tarkoituksena on ideoida yhdessä konsertti- ja kiertuetoiminnan kehittämistä sekä aktivoida ja evästää kentän toimijoita. Eri näkökulmia edustavien panelistien joukossa kuullaan muun muassa muusikoita Pauli Hanhiniemi ja Veera Voima. Moderaattorina toimii tutkija Hannu Tolvanen. Foorumi on avoin myös kaikille, jotka vasta suunnittelevat tapahtumien toteuttamista. Seminaari on osa Suomen Kulttuurirahaston tukemaa kolmivuotista kansanmusiikin edistämishanketta.

Mielenkiintoisimmat jutut panelisteista oli Rockadillon Tapio Korjuksella, jolla tuntui olevan eniten kokemusta nimenomaan marginaalimusiikin keikka- ja levymyynnistä Suomessa ja maailmalla.

Erittäin mielenkiintoista oli pohdinta kulttuurin tuen aiheuttamista markkinahäiriöistä. Lähtökohtaisestihan kaikki subventio aiheuttaa tavalla tai toisella muutoksia markkinoilla. Miten tuki kohdistetaan vaikuttaa erittäin selvästi kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan.

Muutamia esimerkkejä epäterveistä piirteistä, joita huonosti kohdennettu tuki luo:

Muutama vuosi takaperin Suomeen luotiin tanssin aluekeskusjärjestelmä.

Tanssin aluekeskukset pyrkivät parantamaan tanssitaiteen toimintaedellytyksiä, lisäämään tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia sekä laajentamaan kulttuuritoimintaa valtakunnallisesti.

Hienoja tavoitteita. Metodit vain paikoitellen olivat mielenkiintoisia. Osa aluekeskuksista nimittäin lisäsi tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia tarjoamalla kunnille ja kouluille tanssiesityksiä ilmaiseksi. Kyllä, kustannukset 0€ ja saatte laitokseenne ammattilaisten luomaa tanssitaidetta.

No, mikä olisi saattanut mennä vikaan? Tuolle alueelle ei sitten enää voinut myydä mitään muita (eri tavoin tuettuja) näytöksiä edes naurettavan pienillä liksoilla koska tapahtumia sai myös ilmaiseksi.

Vastaavia markkinahäiriöitä (vaikkakin lievemmin) aiheuttaa myös mm. Koulun konserttikeskus, joka tarjoaa subventoituja artisteja katalogistaan keikoille kouluihin ja päiväkoteihin. Esim. Jussi Raittinen & The Boys -yhtyeen konsertti maksaa 295€. Neljän hengen yhtye, 73,74€/muusikko. Tuosta summasta siis matkat, majoitukset, äänentoisto, palkat ja palkan sivukulut… Ongelmia tässä järjestelyssä on ainakin kaksi. Ensinnäkin on erittäin vaikeaa myydä subventoimatonta orkesteria koulukiertueelle ja toisaalta koulun konserttikeskuksen rooli yhtyeiden valitsijana antaa sille vallan ”sanella” mitä kouluissa soitetaan. Konserttikeskuksen listoilla olevat orkesterit ovat kyllä laadukkaita ja oppilaitoksiin sopivia, mutta miten listalle pääsee ja ovatko ne ainoat orkesterit maassamme, jotka voisivat kouluissa keikkailla?

Kolmas tapa millä voimakas subventio aiheuttaa markkinahäiriöitä tulee hyvin esille maamme pääkaupungin jazz-tarjonnassa. Freelancemuusikot ry sahaa omaa jalkaansa järjestämällä Juttutuvassa Rytmihäiriö-klubia, johon ei ole lainkaan pääsymaksua. Illat ovat erittäin suosittuja, eikä syyttä; siellä esiintyvät kaikki maamme eturivin jazz-muusikot ja meno on mahtavaa. Mikä siis ongelmana? Yksinkertaisesti se, että pienikin pääsymaksu tuntuu nykyisin olevan helsinkiläiselle jazz-yleisölle liikaa. Miksi maksaa kun saman saa ilmaiseksikin? Ylittämätön hintakilpailu syö muut mahdolliset toimijat markkinoilta.

Mikä sitten olisi oikea ratkaisu? Lopettaa kaikki tuki kulttuurille? Lisätä tukea dramaattisesti, jolloin pullonkaulat ainakin laajenisivat?

Kulttuurin avustaminen on välttämätöntä jos halutaan varmistaa maassamme tehtävän taiteen monimuotoisuus. Tuen tarkoituksenahan on nimenomaan luoda häiriö: mahdollistaa ammattimainen toiminta vaikka markkinat maassamme ovat liian pienet elättääkseen kriittisen massan verran taiteilijoita.

Markkinataloudellisen perustelun lisäksi ei saa unohtaa kulttuurillista perustelua; ilman tukea (ainakaan näin monimuotoista) suomalaista kulttuuria ei olisi olemassa – on kyse sukupolvien ketjusta aina kalevalaisista ajoista lähtien. Sen ei saa antaa katketa markkinavoimien alla.

Tuki vain tulisi kohdistaa siten, että se olisi mahdollisimman hyvin toimivaa. Tällä hetkellä näin ei monilta osin ole.

Ainakin kiertue-tilannetta helpottaisi rahoituksen muodon muuttaminen; artistien subventoinnin sijaan tulisi ehkä tukea enemmän alueellisia toimijoita, jotta heillä olisi varaa maksaa ”oikeat markkinahinnat” esityksistä. Näin syntyisi myös todellinen, ”terve” kilpailutilanne keikoille pyrkivien bändien välille.

Tästähän sitten seuraisi tietenkin sellainen tilanne, jossa tilaajan valta nousisi ja tuottajan vähenisi. Tekisivätkö koulujen rehtorit ja kuntien kulttuurisihteerit viisaita päätöksiä ja tilaisivat laadukkaita taidepläjäyksiä? Onko kevyestä mm. konserttikeskuksen ”asiantuntijaholhouksesta” luopuminen viisasta? Entä jos kaikki ns. ”kevyen musiikin” konserttitoiminnan tuki valuukin ilman valvontaa vain ”MattiTepoille”? Menisikö kunnille kulttuuriin annettu raha ”tärkeämpiin rahareikiin”?.

Ei ole valmis ajatus tämä ei. Ehkäpä pitäisi kyseenalaistaa koko kulttuurin tukemisen ajatus ja lähteä pohtimaan miltä kenttä näyttäisi ilman tukea? Syntyisikö rakenteita, jotka kuitenkin loisivat mahdollisuuksia muullekin kuin massaviihteelle? Onko nykyinen muusikkojen ja taiteilijoiden määrä maassamme luonnoton*? Olemmeko vain loisia ”tuottavien kansalaisten” lihassa?

*Jossain toisessa postissa sitten klassisen musiikin ja muun musiikin tuen suhteesta… Tai lähinnä suhteettomuudesta.