tekijänoikeudet piiloon

Usealla foorumilla minne on tullut eksyttyä näiden tekijänoikeuskeskustelujen myötä on yksi jos toinenkin kirjoittaja väittänyt että ”tekijänoikeudet eivät de facto ole olemassa Spotifyssa.”

Mietin syytä moiseen kerrassaan outoon väitteeseen.

Sitten tajusin. Spotifyssa, jossa tekijänoikeudet siis ovat voimassa, tekijänoikeudet eivät ole näkyvissä.

Palataan tavallaan aikaan, jolloin kuluttajan ainoa vaihtoehtoa hankkia mekanisoitu musiikkituote oli levykauppiaan tiskin yli. Silloin kukaan ei kiinnittänyt huomiota tekijänoikeuksiin. Ei tarvinnut. Ne oli hoidettu huomaamatta. Pinnan alla toki tapahtui paljon: cd-levyn hinnasta kun vain noin 2-5% on itse levyn painokustannusten kattamiseen.* Loput menivät eri tahoille – suuri siivu myös tekijöille.

Tekijänoikeudet eivät siis haittaa keskimääräistä kuluttajaa, kunhan niitä ei itse tarvitse miettiä tai kohdata.

Verkosta ostamisen tai ”vapaan lataamisen” valintatilannetta voisi verrata kananmunien kauppaan. Kaupassa myytävistä kananmunista noin 90% on tavallisia häkkikananmunia ja vain noin 10% luomua. Oletettavasti me kaikki tiedämme häkkikanaloiden tehotuotannon olot hirvittäviksi. Silti vain 10% tekee moraalisen valinnan kanojen hyvinvoinnin edistämiseksi. Loput 90% edistävät omaa hyvinvointiaan rationaalisella päätöksellään ostaa halvempia munia.

Ymmärrettävästi suurin osa teineistä (74%) päätyy moraalisessa pohdinnassaan ohittamaan tekijänoikeudet ja ostaa mieluummin vaikka karkkia viikkorahoillaan kuin 100% ilmaista kalliimpia mp3-tiedostoja verkkokaupasta.

Ihmisillä on myös tarve rationalisoida päätöksensä, myös sellaiset, jotka tiedetään moraalisesti epäilyttäviksi. Tähän filosofiseen markkinarakoon syntyi Piraattipuolue. Rationalisointia ei ollut vaikea löytää, olihan levyteollisuus pissinyt kuluttajien, omien ystäviensä, nilkoille koko internet-aikakauden ajan.

”Kopiointi ei ole keneltäkään pois”, ”levy-yhtiöt riistävät köyhää muusikkoa”, ”tekijänoikeusmafia uhkaa sananvapautta”, ”kuollut teollisuudenala korisee”, ”keksikööt uuden ansaintalogiikan”, ”vapaa jakaminen edistää kulttuuria” jne.. Argumentit ovat tuttuja kaikille, jotka vähääkään ovat nettikeskusteluja aiheen ympäriltä seuraneet.

Osalle vapaan lataamisen käyttäjistä ja kannattajista edes rationalisoinnille ei ole tarvetta: musiikintekijöiden ansaintalogiikka on niin kaukana omasta kulutuskokemuksesta. Mietinkö minä muka japanilaisen autoteollisuuden työntekijöiden työsuhde-ehtoja Toyotan käynnistäessäni? En. Eikä minun tarvitsekaan, joku muu on jo miettinyt ne valmiiksi puolestani.

Tekijänoikeuksien moraalinen perusta on kuitenkin yhä olemassa. Yhä suurin osa kansasta on valmis maksamaan n. 20€ äänilevystä. Yhä suurin osa musiikin kuluttajista ymmärtää että jaettavaa munaa ei voi olla ilman kanoja, kanaloita ja erilaisten kanatuotteiden kirjon vähittäismyyjiä. Ja tietysti rokkikukkoja.

Miten tekijänoikeudet voitaisiin piilottaa ”internetin pinnan alle”? Jos tässä onnistuttaisiin myös tekijöitä tyydyttävällä tavalla, ei piraattiliikettä tarvittaisi enää juuri mihinkään.

(*Tästä itseasiassa johtuu immateriaaliseen kauppaan siirtymisen suurin ongelma musiikin tekijöiden näkökulmasta: lopputuotteen arvosta 95% oli immateriaalista jo ennen internettiä. Jos painokustannukset olisivat olleet vaikkapa 75% levyn kustannuksista, internet olisi otettu haltuun jo 90-luvulla.)

Advertisement

musiikkikaupoilla

Kävin taas vaihteeksi hikeentymässä musiikkikaupassa.

Tarvitsin yksinkertaisen midi-kontrollerin, purkin, jossa olisi riittävästi nuppeja, värivaloja, koskettimia ja muita numikoita vaikuttaakseni uskottavalta isojen poikien joukossa. Eiku töitä tehdäkseni.

Olen seuraillut äärimmäisen heikosti midi-vehkeiden kehitystä. Ei ole ollut tarvetta moiselle sitten 90-luvun, joten olen antanut asian olla. Kaikkea ei voi seurata. Niinpä ajattelin päivittää tietojani musiikkiliikkeessä ja mahdollisesti ostaa hyllystä ensimmäisen asiallisen oloisen laitteen. Muutaman kympin hintaero nettikauppaan verrattuna ei minua hetkauta, jos saan laitteen heti käsiini.

Menin sitten Helsingin keskustassa sijaitsevaan Soundataan. Viitisen minuuttia odoteltuani palvelua rohkaistuin kysymään myyjän oloiselta nuorelta mieheltä tuotteita. Hän kuulemma oli vain ”työharjoittelussa eikä oikeasti töissä”. No, eipä siinä mitään jos vain saadaan asia hoidettua. Pisteet pojalle hyvästä yrityksestä, mutta enpä tullut siitä käynnistä hullua hurskaammaksi, olin selvästi paremmin selvillä markkinoilla olevista tuotteista kuin ”myyjä”. Liikkeen varsinainen Myyjä puhui puhelimessa kovaan ääneen kaverilleen koko sen ajan kun olin paikalla. Ironista kyllä, valitteli kuulteni huonoa fiilistään, joka oli tullut kun jokin edellinen asiakas oli pahoittanut mielensä toimimattoman purnukan takia. Kovaa on musakauppiaan elämä. Poistuin lähimmän kilpailijan puheille Musamaailmaan.

Musamaailmassa sain palvelua heti, valitettavasti heillä ei midi-kiippareita ollut tarjolla kuin yksi, Edirolin 49-koskettiminen malli, joka oli minun käyttötarkoitukseeni liian suurikokoinen. Toinen myyjistä tosin väitti minulle kirkkain silmin että ”Edirolilla ei taida mitään pienempiä kontrollereita oikeastaan ollakaan.”. Minuutin googlailun perusteella uskallan väittää päinvastaista.

Onko mikään ihme että saksalainen verkkokauppa Thomann on Suomen suurin musiikkikauppias?

Minä tykkään musaliikkeistä. Niiden täytyy euroni saadakseen tarjota vain muutama perusasia: asiantuntevaa palvelua ja kohtuullinen hintataso. Hinnat alkavat tiukan kilpailun ansiosta olla asiallisia kaikkialla, palvelussa olisi parantamisen varaa. Ei voi olla niin, että olen ”asiantuntevampi” kymmenen minuutin googlailulla kuin alan kauppias, puhumattakaan siitä, että myyjä jauhaa puuta heinää päin näköä. Olen valmis maksamaan useampia kymppejä extraa siitä, että joku googlailee puolestani ja tietää kertoa vaihtoehdoista!

Suomen tasaisesti parasta palvelua olen saanut hullulta vihtiläiseltä Jorilta, jonka pääosin netissä toimiva putiikki St. Paul’s Sound on hinnaltaan jopa Thomannia alhaisempi. Sähköposteihin vastataan välittömästi – nopeimmillaan on käynyt niin, että olen laittanut alkuillasta sähköpostia, saanut vastauksen keskiyöllä, varmistanut tilauksen saman tien ja olen aamulla herännyt Matkahuollon tekstiviestiin, että roinat ovat noudettavissa. Mitä tarvittiin? Asiantuntemusta ja hyvää palvelua. Pyhän Paavalin saundi on saanut minusta kanta-asiakkaan. Taidanpa tilata kiipparinikin sieltä.

 

EDIT:  Matkahuollosta tuli tekstiviesti perjantaina n. klo 15, että vehje oli perillä.

muutto ja levyt

muutettiin puoliskon kanssa uuteen kotiin. Nyt alkaa olla järki taas kasassa sekä kamat hyllyillä ja kaapeissa laatikoiden sijaan. Hirveä hässäkkä, en suosittele. En ollut muuttanut lähes yhdeksään vuoteen, joten kierrätettävää ja suoraan roskiin mennyttä kamaa oli runsaasti.

Kun sain uudessa kämpässä vihdoin sen tärkeimmän, eli äänentoiston ja levyt, järjestykseen olikin sitten pohdinnan paikka. Onko mitään järkeä käyttää kohtuullisen arvokkaasta hyllytilasta 12 metriä cd-levyile, yksi lp-levyille, 1,5 metriä dvd-levyille ja puoli metriä vanhoille sinkuille ja savikiekoille? Tai ylipäätään siirrellä niitä paikasta toiseen? (Ne veivät noin 8 muuttolaatikkoa.) Levyni ovat massiivisin sisustuselementtimme.

Kaikkien noiden informaatio menisi kevyesti muutamalle n. 100€ hintaiselle kovalevylle. Backuppiinkin olisi vielä varaa.

Mutta ei niistä voi luopua! Sen verran olen vanhankantainen, että musiikki omistetaan fyysisinä objekteina. Jo pelkästään cd-levyihin vuosien varrella sijoittamani pääoma vaatii minua säilyttämään ne koteloineen näkyvästi. Musiikin arvo tuntuu myös pysyvämmältä tällä tapaa; suurimman osan vinyyleistäni olen perinyt sukulaisiltani – esim. Bitches Brewn vinyylilaitos 70-luvulta on jo sinällään taidetta ja Metrotyttöjen sinkkujen design hurmaa yhä. Kuinka kukaan voisi periä mp3-kokoelman? Miten tiedoston arvo säilyy? Saako tiedostoa myydä eteenpäin?

Asiat tulevat muuttumaan. Todennäköisesti tämänpäivän teineille musiikin alkuperä on jo yhdentekevää kunhan sen saa helposti taskuun. (Hupaisaa kyllä, olen itse luopunut musiikin kuuntelemisesta matkasoittimilla lähes tyystin.) Kauppiaan näkökulmasta musiikin sidos muovilättyyn ja kansiin on ollut siunauksellinen. Jos musiikkikauppa on ”vain” musiikin kauppaamista ilman siirtovälinettä, niin suuri osa kaupan koetusta arvosta jää saamatta.

Olisi todella mielenkiintoista nähdä tilastoja musiikin kulutustottumuksista. Kuinka suuren osan markkinoista muodostavat kaltaiseni ”musadiggarit”, joille levyjen ostaminen on se ”oikea tapa” haalia kokoelmia? Kuinka suuren osan muodostavat vain yhden levyn ostavat ja keitä he ovat? Miten heidän ostamansa levyt eroavat suurkuluttajien annoksista?

Verkkokaupan siunauksellisuudesta on ilmassa selvästi monenlaisia ajatuksia. Yksi syy haluttomuuteen siirtyä esim. iTunesiin myyjäpuolella on varmastikin ollut Applen hinnoittelu-politiikka, johon ei levy-yhtiöillä ole mitään sananvaltaa. Lisäksi Apple tilittää yhtiöille vain n. 30% raidan hinnasta, josta sitten artisti saa omansa (alle 10% per lataus).

Netissä kaupitteleminenkaan ei ole ilmaista. Jo Visa-maksujen mahdollisuus maksaa satoja euroja vuodessa. Samoin pankkien painikkeet. Pelkkä elektronisen maksamisen tekniikka voi maksaa vuodessa yhteensä lähemmäs tuhat euroa. Tuosta voi helposti laskea, että ihan pienellä volyymilla ei kannata ryhtyä itse omia levyjään kaupittelemaan. Elektronisen maksamisen keskittyminen pankeille ja yrityksille, joiden intresseissä pienyrittäminen ei ole on todellinen este elektronisen kaupankäynnin kehittymiselle. (PayPal ei tunnu saaneen Euroopassa jalansijaa.)

Oma hyllyni täyttyy hitaasti, mutta varmasti Digeliuksen antimilla. Kuukausittainen rauhallinen vierailu tutussa ympäristössä lähes järkyttävän asiantuntevien myyjien opastuksella johtaa aina uusiin hankintoihin. Suuren osan noistakin levyistä saisi varmaan jostain Amazonilta, mutta Viiskulman liikkeen palvelu on vain niin kertakaikkisen ylivertaista, että vierailua paikanpäällä ei voita mikään.

Siskoni kertoi hyvän tapauksen muutaman vuoden takaa, toimikoon esimerkkinä. Oli tiedustellut jotain muita levyjä ostaessaan tietävätkö jostain ”Björkin alkukauden levystä”, josta oli lukenut netistä. Olivat kuulleet, mutta se olisi saatavilla vain Islannista. ”Yksi kaveri käy säännöllisesti Reykjavikissa, pistän tuon ylös.” Muutaman kuukauden kuluttua tuli Emulta soitto, että ”Nyt tää Björkin levy olis täällä, tuukko hakeen?”.

Tuollaisella asiakaspalvelulla ylläpidetään asiakassuhteita useammassa sukupolvessa teknologian kehityksestä riippumatta – isäni vinyyleistä suuri osa on ostettu Digeliuksesta yli 30 vuotta sitten…

äänentoistamisesta

On taas viime viikkoina tullut harrastettua hiukan enemmän äänentoistotöitä.

Miksasin mm. viime viikon keskiviikkona Sibelius-Akatemian kamarimusiikki-salissa Outi Tarkiaisen sävellyskonsertin. Muusikot loistavia, biisit hyviä, laitteet laadukkaita, roudaus kohtuullinen ja palkka hyvä. Silti olin pettynyt omaan panokseeni. Mikä vialla siis?

Koko äänen vahvistamisen tarve ja mielekkyys.

Miksi äänentoistoa käytetään? Mihin se sopii ja mihin se ei sovi?

PA (public address) -järjestelmät ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Enää miksaaminen ei ole pelkkää äänen kantavuuden lisäämistä ja kiertojen väistelyä vaan oma osansa kokonaistaideteosta, jonka muusikot ja äänisuunnittelija/miksaaja yhdessä luovat. Hämmentävä kulttuurillinen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa vahvistusta käytetään myös tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi lainkaan.

Sibiksen kamarimusiikkisali on hyvä esimerkki; Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteen toisessa kerroksessa sijaitseva pieni (n. 150 henkeä vetävä) sali, joka on akustisesti loistelias. Siellä on todella ilo soittaa – seinät heijastelevat kauniisti ja monipuolisesti ja varsinaisia häiritseviä sävyjä ei ole. Ääni myös leviää akustisesti kohtuullisen tasapainoisesti kaikille istumapaikoille. Yleisö – usein suurelta osin joko Akatemian opiskelijoita tai opettajia – istuu ja kuuntelee hiiren hiljaa musiikkiin keskittyen.

Klassisen musiikin konserteissa, jonka perinteisiin äänen vahvistaminen ei kuulu en ole nähnyt kamarimusiikkisalissa kertaakaan käytettävän vahvistusta. Soittajat säätelevät itse balanssiaan.

Kansanmusiikki- ja jazz-konserteissa samassa paikassa äänentoisto taas on vakio. Miksi?

Syitä lienee useita:
– Jazz- ja kansanmuusikot keikkailevat tavallisesti paikoissa, joissa musiikki vahvistetaan. Ammattimuusikolle äänentoistosta tulee vähitellen normi, ei poikkeus. Sen tarvetta ei edes kyseenalaisteta.
– soittimien väliset voimakkuuserot ovat jatsissa ja (uudessa) kansanmusiikissa suurempia; laulajan ja rumpalin tai haitarin ja kantelistin on vaikeampaa soittaa balanssissa akustisesti
– soittimen sointi-ihanne ei ole enää ”akustinen” vaan levyjen kautta opittu, ”lähimikitetty” sointikuva. Esim. kielisoittimet (mandoliini, kitara, cittern) eivät ”helise” akustisesti yhtä ilmavasti kuin mikitettynä ja kevyesti kompressoituna. Sama koskee myös laulua – akustisesti on mahdotonta luoda pienillä hengityksillä ja eleillä yhtä voimakkaita elämyksiä.

No mikä tässä kuviossa sitten riipii? Etenkään allekirjoittanutta? Helppoa rahaa ja siistiä sisätyötä!

Äänentoisto, hyväkin sellainen, muuttaa esityksen luonnetta. Se vaikuttaa soittajien väliseen peruskommunikaatioon. Ja se taas on laadukkaan musisoinnin ydin. Ei se onko saundi tai soittotekniikka täydellinen, vaan keskustelu. Sitä ainakin minä itse kuuntelen ja siihen myös soittaessani pyrin.

Äänentoiston olisi tuotava esitykseen jotain lisäarvoa. Jotain, mitä ei voida ilman sitä saavuttaa. Muutoin se vain vähentää taiteellista kokonaisarvoa luoden vieraannuttavan elementin kuulijan ja taiteilijan välille.

Esimerkkikeikassani moni perusasia ei toiminut toivottavalla tavalla. Sibelius-Akatemian organisaatio oli varannut salin kahdeksi tunniksi ennen keikkaa ”Studia Generalia”-keskustelutilaisuutta varten. Tämän vuoksi roudausaikani oli puolisen tuntia (tunnin vähemmän kuin juoksematta yksi työntekijä ehtii) ja sound check aika jäi noin viiteentoista minuuttiin, johon koko yhtye ei edes ehtinyt paikalle. Lisäksi bändi ei toiminut tilassa akustisesti kovinkaan mielekkäästi; en mikittänyt rumpuja lainkaan ja silti ne tulivat ”yli” koko muusta bändistä vaikka vahvistin laulajaa kierto- ja yleisön kipurajalle. Jos rumpali olisi suostunut soittamaan hiljempaa (etenkin peltejään) olisi konsertti ollut kokonaisuutena huomattavan paljon parempi. Ainoa yksittäinen elementti yhtyeessä, joka vahvistusta mielestäni aidosti tarvitsi oli laulu.

(Tärkeää olisi huomata myös, että Tarkiaisen yhtye ei soveltunut esiintymispaikkaansa. Moderni jazz-yhtye tarvitsee erilaisen salin kuin kamari-musiikki. Suomen ainoalla musiikkikorkeakoululla, Sibelius-Akatemialla, ei ole lainkaan vahvistetun musiikin esittämiseen tarkoitettua tilaa, vaikka sen opiskelijoista ja opettajista suuri osa (musiikkikasvatus, jazz, kansanmusiikki, noin 800 opiskelijaa) tuottaa musiikkia, joka sellaista tilaa tarvitsisi. Sibelius-Akatemia tarvitsee tulevasta musiikkitalosta kipeimmin juuri mustaa teatteritilaa ja ”jazz-klubia”, joissa äänentoiston vaatima musiikki pääsisi oikeuksiinsa.)

Peräänkuulutan rohkeutta esiintyä hyvissä tiloissa akustisesti, ilman äänentoistoa tai minimalistisin ratkaisuin. Kansanmusiikkia ei tarvitsisi mm. kamarimusiikkisalissa mielestäni vahvistaa lainkaan ja jazziakin erittäin harvoin. Valitettavan usein mikitys luo esitystä rajoittavan, yleisön ja esiintyjän väliin tunkevan tason – jo mikkiständien ruma viidakko pitäisi olla riittävä syy jättää mikit varastoon!

Lukioikäisenä kansanmusiikki-diggarina sain hienon elämyksen Väsen-yhtyeen keikalla Kaustisella. Kallio-Paviljongilla konserttien äänentoisto (vuonna 1996 tai 1995) ei ollut laadultaan kovinkaan kummoinen; hyvää ”nuorisoseura-tasoa”… Esityksen alku viivästyi n. 40 minuuttia heinäkuisen ukkosen iskettyä laitteita toimintakelvottomiksi, mutta bändi yritti kuitenkin urhoollisesti aloittaa keikkaa vahvistetusti. Valitettavsati äänentoisto pätki jo ensimmäisen biisin aikana ja huonon startin jälkeen ’ruotsalaisen kansanmusiikin ”fab four”’ pyysi katsojia tulemaan lähemmäksi lavaa penkeiltä kuuntelemaan ja soitti keikan akustisesti. Kokemus oli aivan uskomaton; koko yleisö hengitti polskien ja sottiisien mukana. En muista vastaavaa tuon keikan jälkeen. Ammatinvalinta oli selkeytynyt kertaheitolla.

Jo se, että vahvistus mahdollistaa kuuiljan ja esiintyjän välimatkan kasvattamisen laskee keikan intensiteettiä. Onhan tyystin erilaista soittaa sadalle kuulijalle, jotka ovat piirissä kymmenen metrin säteellä kuin sadalle hengelle, jotka ovat sijoittuneet sinne tänne isoon nuorisoseuran saliin. Suomalainenhan ei eturiviin vapaaehtoisesti istu!

Saman ilmiön huomasin myös tammikuisella Folklandia-risteilyllä. Kouon Frouva soitti virallisten keikkojensa lisäksi myös kertaalleen laivan rappukäytävässä ilman äänentoistoa ja mielestäni tuo vahvistamaton keikka oli koko festivaalin mieleenpainuvin hetki. Eikä mikkien puute estänyt tanssia tai hyvää meininkiä! Jos halusi juopotella äänekkäästi ja huutaa, oli laivalla lukuisia paikkoja myös sitä varten!

Ehkä vahvistamattomuus voisi jopa parantaa elävän musiikin arvostusta – olen usein baarikeikkoja miksatessani huomannut, että volyymin nostaminen yleisön mekkaloidessa ei ole paras keino saada kaljoittelijoita hiljenemään. Päin vastoin, vahvistaminen tuntuu antavan luvan huutaa ja mölytä kuin vieressä ei olisi ketään musisoimassa! Juttutuvan Rytmihäiriö-klubit ovat tästä erinomainen esimerkki…

Äänentoistossa on kyse siis paljon muustakin kuin pelkästä kuuluvuuden lisäämisestä. Mikrofoni on kulttuurinen symboli, valtikka, jonka haltijalla on oikeus puhua tai laulaa. Akustinen karaoke ei varmastikaan olisi yhtä suosittua. Lisäksi ajan henki tuntuu uskottelevan kaikkialle teknologian muuttavan kullaksi mitä tahansa se koskeekin. Midas indeed…

En tietenkään vastusta kaikkea äänentoistoa tai vahvistamista. Rockia ei ilman vahvistusta voi esittää ja pelkkä äänenvoimakkuuskin voi olla musiikillinen aspekti; kokeilkaapa kuunnella vaikka Sunn O)))a 80db kotivolyymilla tai sitten 110 db:n selkärankaan ja perustuksiin asti menevällä jyrinällä. Kokemus on taatusti erilainen.

Vakiintuneet normit kannattaa kuitenkin aika-ajoin kyseenalaistaa ja äänentoiston tarvetta harkita tilannekohtaisesti.

kumman kalan paloja

Viimeiset pari viikkoa kului kirjoittamatta tänne mitään. Syynä taukoon oli taide.

Sävelsin ja äänisuunnittelin Kokoteatterille musiikin ”Kumman kalan paloja” tanssiesitykseen. Ennen ensi-iltaa taideteoksen vääntäminen on kokonaisvaltaista puuhaa; päivät venyvät helposti 15-tuntisiksi ja ajatukset pyörivät monotonisesti oman työn ympärillä.

Proggigsesta tuli hyvä, suosittelen lämpimästi. Tanssijat ovat loistavat; tanssin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski sekä ”nuoret lahjakkuudet” Eero Vesterinen ja Esete Sutinen. Koreografian loi Reetta-Kaisa Pirhonen ja valot suunnitteli William Iles. Näytöksiä Kokoteatterilla on vielä 13., 15., 18., 20. ja 21. päivä tätä kuluvaa joulukuuta klo 19. Liput 15€/10€.

Demarin arvio. Taas voisi ruikuttaa siitä, että nimeä ei koskaan kirjoiteta oikein…

Oksalan äänimaailma liikkuu katuhälinästä kansanmusiikkimaisuuteen, jossa yhtenä merkittävänä instrumenttina on hänen soittamansa haitari.

Ja minä kun luulin tehneeni oikeinkin taiteellista musiikkia, joka pientä poikkeusta lukuunottamatta on sovitettu jousikvartetille. Koira ja karvat jne..

Tein tähän teokseen vaihteen vuoksi ns. nauhamusiikin. Olen ollut niin usein itse lavalla heilumassa että (kts. Flickr) ”kuollut musiikki” tuntui virkistävältä vaihtoehdolta. Se myös mahdollisti musiikin ja äänen eri funktioiden tutkimiseen suhteessa lavan tapahtumiin. Yritin äänellisten temppujen kautta luoda illuusioita muistoista, elävästä hetkestä, etäisyydestä, läheisyydestä, läsnäolosta, vieraudesta. Onnistuin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti, vaikkakin lopputulos on jollain tapaa ehkä asteen verran ”elokuvamaisempi” kuin mitä olin lähtenyt hakemaan.

Oli myös jälleen kerran mielenkiintoista pohtia musiikin sisältöä suhteessa liikkeeseen ja esitykseen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli käyttää esityksessä ainakin ositttain kappaleita, jotka sävelsin lokakuussa pitämääni II-tutkintokonserttiani (Uho) varten. Huomasin kuitenkin erittäin pian, että ne eivät sopineet tanssin säestykseksi. Eivät ainakaan tällaisen tanssin ja tässä yhteydessä. Äänikuva oli liian täynnä. ”Too many notes.” Polyfoninen jatkuvasti etenevä täyteen läpikirjoitettu sävelellisesti kertova ja voimakkaan dramaattisen kaaren sisältävä kappale tuntuu helposti liian alleviivalta. Kumman kalan paloja varten pitikin sitten alle kuukaudessa säveltää n.25 minuuttia uutta materiaalia, joka oli paremmin tilanteeseen sopivaa – tyhjempää, minimalistisempaa, ”yksinkertaisempaa”.

Paikoitellen sointikuva on yhteneväinen liikkeeseen, jopa liikkeestä ideoitaan ammentavaa, toisaalla äänet taas elävät omaa elämäänsä tanssijoiden puuhaillessa omiaan. ”Mikki Hiirtä” (=liike ja ääni täysin yhteneviä kuin Disney-musikaalissa) ja vastakkainasettelua sopivassa suhteessa. Lähes säveliä tärkeämpää on se, miten musiikki asettuu tilaan. Osa musiikista tulee pienistä lavalle sermin taakse sijoitetuista kaiuttimista, joista syntyy illuusio konkreettisesti soitetusta musiikista. Osan taas olen miksannut tarkoituksellisesti kaikuisaksi, jolloin äänentoistosta ajettuna ne luovat elokuvallisen kerronnan tunteen.

On tullut mietittyä viime aikoina myös teosten syntyprosesseja. Ns. ”Taiteen” piirissä kun prosessianalyysia ja taiteellisten organisaatioiden ohjausta jos ei nyt suorastaan kaihdeta, niin sitä ainakin pidetään toisarvoisena. Tarkoitan tällä sitä, että en usko taiteellisen prosessin lähtökohtaisesti eroavan mistään ”ei-taiteellisesta” suunnittelu/tuotantoprosessista. Kuitenkin usein taiteellisen prosessin määrätietoista analyysia ja organisoitunutta luonnetta pidetään jopa taiteen korkean laadun vastaisena.

Miksi joskus töitä on mukava tehdä ja välillä se on aivan kauhean tuskaista? Löytyisikö esim. yritysmaailmasta metodeja ja työkaluja, joilla myös taiteellinen työympäristö ja siinä leiskuvat valta- ja ihmissuhdekuviot saataisiin hallintaan? Miksei ryhmädynamiikka ole oppiaineena Sibiksessä?

Mainittakoon, että tällä kertaa koko periodi oli erittäin miellyttävä – Reetan ja muiden työryhmän jäsenten kanssa on ilo työskennellä. Itse huomaa väsyneenä ja stressaantuneena olevansa porukan hankalin. Tärkeä huomio sekin.

kulttuurin tuesta ja kiertueista

Kulttuurin tukemisesta

Olin lauantaina Etnosoi-festivaalin järjestämässä seminaarissa. Otsakkeena oli ”Kansanmusiikkia kiertueille!”.

Tapahtumanjärjestäjien ja muusikoiden ammattilaisfoorumissa jaetaan näkemyksiä ja kokemuksia kansanmusiikkitapahtumien ja -konserttien toteuttamisesta Suomessa. Tarkoituksena on ideoida yhdessä konsertti- ja kiertuetoiminnan kehittämistä sekä aktivoida ja evästää kentän toimijoita. Eri näkökulmia edustavien panelistien joukossa kuullaan muun muassa muusikoita Pauli Hanhiniemi ja Veera Voima. Moderaattorina toimii tutkija Hannu Tolvanen. Foorumi on avoin myös kaikille, jotka vasta suunnittelevat tapahtumien toteuttamista. Seminaari on osa Suomen Kulttuurirahaston tukemaa kolmivuotista kansanmusiikin edistämishanketta.

Mielenkiintoisimmat jutut panelisteista oli Rockadillon Tapio Korjuksella, jolla tuntui olevan eniten kokemusta nimenomaan marginaalimusiikin keikka- ja levymyynnistä Suomessa ja maailmalla.

Erittäin mielenkiintoista oli pohdinta kulttuurin tuen aiheuttamista markkinahäiriöistä. Lähtökohtaisestihan kaikki subventio aiheuttaa tavalla tai toisella muutoksia markkinoilla. Miten tuki kohdistetaan vaikuttaa erittäin selvästi kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan.

Muutamia esimerkkejä epäterveistä piirteistä, joita huonosti kohdennettu tuki luo:

Muutama vuosi takaperin Suomeen luotiin tanssin aluekeskusjärjestelmä.

Tanssin aluekeskukset pyrkivät parantamaan tanssitaiteen toimintaedellytyksiä, lisäämään tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia sekä laajentamaan kulttuuritoimintaa valtakunnallisesti.

Hienoja tavoitteita. Metodit vain paikoitellen olivat mielenkiintoisia. Osa aluekeskuksista nimittäin lisäsi tanssitaiteilijoiden työtilaisuuksia tarjoamalla kunnille ja kouluille tanssiesityksiä ilmaiseksi. Kyllä, kustannukset 0€ ja saatte laitokseenne ammattilaisten luomaa tanssitaidetta.

No, mikä olisi saattanut mennä vikaan? Tuolle alueelle ei sitten enää voinut myydä mitään muita (eri tavoin tuettuja) näytöksiä edes naurettavan pienillä liksoilla koska tapahtumia sai myös ilmaiseksi.

Vastaavia markkinahäiriöitä (vaikkakin lievemmin) aiheuttaa myös mm. Koulun konserttikeskus, joka tarjoaa subventoituja artisteja katalogistaan keikoille kouluihin ja päiväkoteihin. Esim. Jussi Raittinen & The Boys -yhtyeen konsertti maksaa 295€. Neljän hengen yhtye, 73,74€/muusikko. Tuosta summasta siis matkat, majoitukset, äänentoisto, palkat ja palkan sivukulut… Ongelmia tässä järjestelyssä on ainakin kaksi. Ensinnäkin on erittäin vaikeaa myydä subventoimatonta orkesteria koulukiertueelle ja toisaalta koulun konserttikeskuksen rooli yhtyeiden valitsijana antaa sille vallan ”sanella” mitä kouluissa soitetaan. Konserttikeskuksen listoilla olevat orkesterit ovat kyllä laadukkaita ja oppilaitoksiin sopivia, mutta miten listalle pääsee ja ovatko ne ainoat orkesterit maassamme, jotka voisivat kouluissa keikkailla?

Kolmas tapa millä voimakas subventio aiheuttaa markkinahäiriöitä tulee hyvin esille maamme pääkaupungin jazz-tarjonnassa. Freelancemuusikot ry sahaa omaa jalkaansa järjestämällä Juttutuvassa Rytmihäiriö-klubia, johon ei ole lainkaan pääsymaksua. Illat ovat erittäin suosittuja, eikä syyttä; siellä esiintyvät kaikki maamme eturivin jazz-muusikot ja meno on mahtavaa. Mikä siis ongelmana? Yksinkertaisesti se, että pienikin pääsymaksu tuntuu nykyisin olevan helsinkiläiselle jazz-yleisölle liikaa. Miksi maksaa kun saman saa ilmaiseksikin? Ylittämätön hintakilpailu syö muut mahdolliset toimijat markkinoilta.

Mikä sitten olisi oikea ratkaisu? Lopettaa kaikki tuki kulttuurille? Lisätä tukea dramaattisesti, jolloin pullonkaulat ainakin laajenisivat?

Kulttuurin avustaminen on välttämätöntä jos halutaan varmistaa maassamme tehtävän taiteen monimuotoisuus. Tuen tarkoituksenahan on nimenomaan luoda häiriö: mahdollistaa ammattimainen toiminta vaikka markkinat maassamme ovat liian pienet elättääkseen kriittisen massan verran taiteilijoita.

Markkinataloudellisen perustelun lisäksi ei saa unohtaa kulttuurillista perustelua; ilman tukea (ainakaan näin monimuotoista) suomalaista kulttuuria ei olisi olemassa – on kyse sukupolvien ketjusta aina kalevalaisista ajoista lähtien. Sen ei saa antaa katketa markkinavoimien alla.

Tuki vain tulisi kohdistaa siten, että se olisi mahdollisimman hyvin toimivaa. Tällä hetkellä näin ei monilta osin ole.

Ainakin kiertue-tilannetta helpottaisi rahoituksen muodon muuttaminen; artistien subventoinnin sijaan tulisi ehkä tukea enemmän alueellisia toimijoita, jotta heillä olisi varaa maksaa ”oikeat markkinahinnat” esityksistä. Näin syntyisi myös todellinen, ”terve” kilpailutilanne keikoille pyrkivien bändien välille.

Tästähän sitten seuraisi tietenkin sellainen tilanne, jossa tilaajan valta nousisi ja tuottajan vähenisi. Tekisivätkö koulujen rehtorit ja kuntien kulttuurisihteerit viisaita päätöksiä ja tilaisivat laadukkaita taidepläjäyksiä? Onko kevyestä mm. konserttikeskuksen ”asiantuntijaholhouksesta” luopuminen viisasta? Entä jos kaikki ns. ”kevyen musiikin” konserttitoiminnan tuki valuukin ilman valvontaa vain ”MattiTepoille”? Menisikö kunnille kulttuuriin annettu raha ”tärkeämpiin rahareikiin”?.

Ei ole valmis ajatus tämä ei. Ehkäpä pitäisi kyseenalaistaa koko kulttuurin tukemisen ajatus ja lähteä pohtimaan miltä kenttä näyttäisi ilman tukea? Syntyisikö rakenteita, jotka kuitenkin loisivat mahdollisuuksia muullekin kuin massaviihteelle? Onko nykyinen muusikkojen ja taiteilijoiden määrä maassamme luonnoton*? Olemmeko vain loisia ”tuottavien kansalaisten” lihassa?

*Jossain toisessa postissa sitten klassisen musiikin ja muun musiikin tuen suhteesta… Tai lähinnä suhteettomuudesta.