Usein tekijänoikeuskeskusteluissa teosten suojan heikentämiselle argumenttina käytetään ”orpoteoksiin” (orphan works) ja ”loppuunmyytyihin teoksiin” (out-of-print works) liittyviä ongelmia.
Orpoteoksilla tarkoitetaan tekijänoikeudella suojattuja teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat todennäköisesti voimassa, mutta joiden oikeuksien omistajasta ei ole selvyyttä ja näin ollen uusi julkaiseminen on hankalaa tai jopa mahdotonta.
Toinen ryhmä ovat teokset, joiden painos on loppunut, mutta joiden kaupallinen uudelleenjulkaisu ei ole taloudellisesti kannattavaa.
Molemmat ongelmat ovat todellisia, vaikkakin marginaalisia. Näin saattaa jäädä arkistojen kätköihin lojumaan aarteita, joille saattaisi olla kuulijoita ja joilla voisi olla myös kulttuurihistoriallista tai kulttuurillista merkitystä vaikka julkaisujen taloudellinen merkitys olisikin vähäinen.
Tällaisten teosten luvaton uudelleenjulkaisu esim. netin vertaisverkoissa on kuitenkin laitonta. Mitä siis pitäisi tehdä?
En usko tekijänoikeudellisen suojan heikentämisen olevan paras tai ainoa mahdollinen ratkaisu. Suojan poisto itse asiassa saattaisi jopa vähentää mahdollisuuksia toteuttaa laadukkaita uudelleenjulkaisuja.
Hollannissa on keksitty mielestäni oivallinen ratkaisu. Paikallinen kansallinen äänitearkisto Fonos on sopinut tekijänoikeusjärjestöjen kanssa kiinteät könttäkorvaukset levystä kuin levystä.
Kun Fonos saa tilauspyynnön arkistoistaan löytyvästä hollantilaisesta äänitteestä, niin organisaatio digitoi levyn ja polttaa tilaajalle CD:n. Levyt maksavat 19,95€ ja tuplalevyt 39,90€. Lupaavat toimitusajaksi jo digitoidulle levylle 2-3 työpäivää ja digitoitavalle 3-4 viikkoa. Palvelu on saatavilla vain Alankomaissa.
Arkisto pääsee digitoinnin kustannuksissa omilleen noin kolmen levyn jälkeen. Kuulemma joitain albumeja on järjestelmän kautta myyty niin paljon, että alkuperäiset levy-yhtiöt ovat päättäneet ottaa äänitteitä uudelleen sekä digitaaliseen että fyysiseen levitykseen!
Kaikki voittavat. Yksikään teos ei jää pölyttymään hyllyjen kätköihin jos joku sitä vain haluaa kuunnella. Ja tekijänoikeuksien omistajat saavat omansa. Kulttuuri säilyy ja digitoituu järkevästi ja kustannustehokkaasti.
Miksei Suomessa ole vastaavaa palvelua? Kansalliskirjasto ohoi!
..:: Hannu Oskala ::.. 
Hieman off topicina, sattui perheen kesken olemaan hiljattain keskustelua siitä miten digitaalinen arkistointi onnistuu – vai onnistuuko se ollenkaan. Digiarkisto vaatii huomattavasti paljon enemmän töitä kuin perinteinen fyysinen. Tekniikkaa pitää päivittää säännöllisesti uuteen ja jossain vaiheessa kaikki aineisto on arkistoitava uudelleen jos digitaalinen standardi/formaatti muuttuu. Sitä mukaa kun lukulaitteet muuttuvat on arkiston muututtava, ja itse digitallenteet ovat hyvin haavoittuvia.
Suomen kieltä opiskellessa tutustuin Kansallisarkiston toimintaideaan, ja saman tien kun siirryttiin ”digi-aikaan” tuli ensimmäisenä mieleeni se miten paljon julkaisuja ja informaatiota menetetään koko ajan, koska niitä ei ikinä tallenneta.
Katastrofin sattuessa koko digitaalinen kulttuuriperintö haihtuu ilmaan, tai muuttuu käyttökelvottomaksi lukulaitteiden puuttuessa.
LP-levyille voi ehkä sentään rakentaa jonkinlaisen veivattavan gramofonin, CD-levyä ei soiteta lainkaan jos sähköä ei ole. Digikuvat häviävät leikiten ilman katastrofejakin, paperikuvat säilyvät moninkertaisesti kauemmin ja ovat katsottavissa ilman koneita.
Anteeksi vuodatus, herkesin synkistelemään :)
Jos ihmiskunta on tuhoutunut, eikä tietoa siitä, miten sähköä tuotetaan, ole enää olemassa, voivat arkistot tietysti jäädä melko mykiksi.
Itse ajattelisin, että digitaalista arkistointia kannattaisi kehittää niin, että arkisto olisi osa elävää tietojärjestelmää, eikä kasa digitallenteita hyllyillä. Tällöin arkistoitu materiaali olisi (maksutta kaikkien) helposti käytettävissä eikä tällaista formaattiongelmaa pääsisi syntymään.
Fonoksen ratkaisu vaikuttaa kulttuuriteolta nykyisessä idioottimaisessa tekijänoikeustilanteessa. Voisiko samansuuntaisia etuja saavuttaa laajemminkin esimerkiksi mallilla, jossa teoksen suoja-aika olisi lyhyehkö, vaikka sen 5-10 vuotta, jonka jälkeen teos voitaisiin pakkolisensoida jollain ulkopuolisen tahon määrittämällä hinnalla?
Itseäni ärsyttää erityisesti se, että tietokonepelikulttuurin lyhyt historia on saatu tallennettua jälkipolville ainoastaan tällä hetkellä laittomin keinoin.
Voisiko samansuuntaisia etuja saavuttaa laajemminkin esimerkiksi mallilla, jossa teoksen suoja-aika olisi lyhyehkö, vaikka sen 5-10 vuotta, jonka jälkeen teos voitaisiin pakkolisensoida jollain ulkopuolisen tahon määrittämällä hinnalla?
Miksi ihmeessä suoja-aikaa pitäisi lyhentää? Eihän suoja-aika sinällään estä erilaisia joukkolisenssejä. Fonoshan tietyllä tapaa on ”pakkolisensointi”, jossa se vain toteutetaan voittoa tavoittelemattoman valtiollisen toimijan kautta mutta tekijänoikeudet suoja-aikoineen säilyttäen yhteistyössä tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa.