Tiistain kokouksessa päätettiin solmia Kansallisteatterin kanssa kolmevuotinen kehityssopimus.
Sopimuksen pohjalta Suomen Kansallisteatterin uusi Kiertuenäyttämö sitoutuisi tuottamaan esityksiä muun muassa helsinkiläisille terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille, vankeinhoidon yksiköille, vanhusten palvelutaloille, omaishoitajille. Tavoitteena on korkeatasoisten teatteriesitysten vieminen sellaisille ihmisille, joiden muuten on vaikeaa tai mahdotonta päästä esittävän taiteen esitysten äärelle.
Annamme siis Kansallisteatterille 30 000€ vuodessa ko. näytöksiä varten seuraavan kolmen vuoden ajan.
Asiasta käytiin pitkä keskustelu, jossa yritin tuoda esille omia näkemyksiäni siitä, mihin nyt valitulla tavalla jaettu tuki saattaa johtaa. En kyennyt vakuuttamaan perusteluillani muita lautakuntalaisia. Eräs jopa totesi suoraan että ei ymmärrä mistä puhun.
Keskustelu oli kuitenkin laaja ja hyvä. Aihe on varmasti lautakuntalaisilla mielessä seuraavalla kerralla.
Yritän tässä nyt avata omaa ajatteluani hiukan perinpohjaisemmin. Haluan korostaa vielä kerran sitä, että mielestäni ”etsivä kulttuurityö”, jossa kulttuuria pyritään uusilla tavoilla viemään mm. vanhainkoteihin ja muihin laitoksiin on ihan älyttömän hyvä juttu ja tärkeä avaus. Myllyaho on oikealla asialla! Ehdottomasti! Missään nimessä en halua estää tätä pyrkimystä.
Minun kritiikkini kohdistuu vain siihen, miten tämä hanke on toteutettu ja jos tässä ”kehittämishankkeessa” syntyvä rakenne sementoidaan, joudutaan mielestäni aivan väärille urille.
Ongelman ydin on esityksen tässä kappaleessa (painotus minun):
Kiertuenäyttämön varsinaisten tuotantojen rinnalle rakennetaan Kiertuenäyttämön Esityspankkia. Sinne kootaan Kansallisteatterissa toimivien taiteilijoiden valmiita esityksiä, joita on mahdollista kohtuullisen helposti viedä erilaisiin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköihin ja vankiloihin. Kansallisteatteri myy Kiertuepankissa olevia esityksiä erilaisille Helsingin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille sekä esimerkiksi vankiloille subventoituun hintaan. Omavastuuosuus yritetään saada hyvin matalaksi, jotta mahdollisimman monilla yksiköillä olisi mahdollisuus hyödyntää esityspankin tarjontaa.
No mikäs tässä sitten muka on probleemi? Eikös se ole hieno juttu että laitokset saavat kulttuuria mahdollisimman halvalla?
Ei ole. ”Väärin sammutettu” sano entinen palopäällikkö. Kulttuurin tuki on mahdollista kohdistaa monilla eri tavoilla, ja nämä tavat synnyttävät erilaisia kokonaisuuksia. Tärkeää on tunnistaa mahdolliset epäterveet asetelmat ja minimoida niiden haitat.
Nyt loimme järjestelmän, joka toimii osapuilleen näin:
Kansallisteatteri saa valtaisaa julkista tukea. Nyt antamamme 30 000€ lisäksi se saa vuosittain valtiolta noin 10,6 miljoonaa euroa ja Helsingiltä vielä 180 000€. Tämän tuen turvin se voi tarjota esityksiä laitoksille käytännössä ilmaiseksi. Jos esityksen todelliset kulut ovat vaikkapa noin tuhannen euron luokkaa, voi KT myydä esityksiä helposti vaikka satasella.
Mikä on ongelma?
Tuhosimme juuri tarjonnan markkinoilta. Jos jokin muu taho kuin Kansallisteatteri, esim. Myrsky-ryhmä, haluaa päästä laitokseen esiintymään, heillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia, sillä olemme nyt efektiivisesti luoneet Kansallisteatterille kolmeksi vuodeksi monopolin ”hoitolaitosteatterikentälle”.
Kuka ostaisi esityksen tonnilla, jonka se oikeasti maksaa, jos kerran Kansallisteatterilta saa satasella? Aivan. Ei kukaan.
Tärkeä osa ongelmaa on myös se, että tässä järjestelmässä tilaajatahoille ei synny todenmukaista kuvaa siitä, paljonko taide oikeasti maksaa.
Miten olisimme voineet välttää nämä epätoivottavat piirteet? Ensin yksinkertaistettu rautalankaesimerkki:
Jos olisimme jakaneet saman tuen laitoksille, olisivat ne voineet tilata sisältöjä miltä tahansa teatterilta. Näin tuki ja mahdollinen ohjelmisto ei rajoittuisi vain Kansallisteatterin tarjoamiin vaihtoehtoihin. Periaatteessa subventio olisi täsmälleen saman kokoinen. Se vain luo täysin erilaisen markkinatilanteen.
Mielestäni tällainen järjestelmä olisi avoimempi ja reilumpi. Todennäköisesti tarjonta olisi pitkällä tähtäimellä myös vaihtelevampaa ja monipuolisempaa kuin vain yhden toimijan kattaus, vaikka toimija olisi kuinka korkeatasoinen tahansa. Lisäksi tilaajalle muodostuisi realistinen käsitys esityksen kustannuksista.
Tietenkään tuo malli ei ole sellaisenaan toimiva. Hoitolaitoskulttuuriin liittyy muitakin ongelmia kuin vain rahoitus. Niistä tärkeimmät ovat laitosten osaamattomuus kulttuurin ostajana ja laitoksiin tarjottavan kulttuurin kehittymättömyys sisällöllisesti.
Nämä ongelmat voidaan ratkaista luomalla kulttuuria tarjoavien ja ostavien tahojen väliin laadullisesti kehitetty markkinapaikka, ”Avoin esityspankki”.
”Avoin esityspankki” ei tietenkään tarkoita mitään ”wiki-pankkia”, johon kuka tahansa voi ilmoittaa minkä tahansa esityksen. Tarvitaan hakumenettely, vaikkapa koe-esiintyminen, jonka perusteella pankin tuottajataho tutkisi esityksen soveltuvuuden. Mahdollisesti tarjoaisi myös kehitysehdotuksia.
Konkreettisesti esiintyjäpankki olisi siis katalogi laitoksiin soveltuvaa esittävää taidetta.
Näin olisimme luoneet subventoidut markkinat, johon monet toimijat, ei vain KT, voisivat tarjota teoksiaan. Lisäksi pankin ylläpitäjälle, esim. Kulkelle, syntyisi arvokasta asiantuntijaosaamista vanhusten kulttuurin kentästä.
Esityspankkiin saattaisi syntyä sikälikin ”aidot markkinat” että esitysten välille saattaisi syntyä hintaeroja; nuori nälkäinen näyttelijä voisi myydä shownsa halvemmalla ja vastaavasti tunnettu ryhmä voisi pyytää listahintaa enemmän liksaa. Tilaaja saisi päättää satsaako esitysten määrään vai laatuun.
Laitoksille annettava julkinen tuki voisi olla konkreettisesti ”laitoskulttuuriseteleitä”, ”vouchereita”, jotka kelpaisivat siis vain esityspankin esitysten maksamiseen. Tukea voitaisiin myös ”positiivisen diskriminaation” hengessä kohdistaa helposti haluttuihin laitoksiin.
Jos jokin laitos haluaisi erityisesti satsata asukkaidensa hyvinvointiin, voisivat he jatkaa rahoitustaan ihan normaalista toimintabudjetistaan. Hiukan niinkuin lounassetelin päälle voi laittaa omaa rahaa ja ostaa vähän paremman pihvin.
Tällainen markkinapaikka varmastikin houkuttelisi useita teatteri-, musiikki- ja tanssiryhmiä sekä muita kolmannen sektorin kulttuuritoimijoita luomaan soveltuvia sisältöjä.
Järjestelmän aktiivinen kehittäminen onnistuisi nykyisen kohdeavustusjärjestelmän kautta. Tukea voitaisiin myöntää laitoksiin suunnattujen teosten tuottamiseen ja harjoittamiseen.
Näin järjestelmää voitaisiin aktiivisesti ohjata haluttuun suuntaan, mutta se olisi yhä avoin kaikille niille toimijoille, jotka täyttävät Esityspankin kriteerit.
Kulttuurin tuen tavoite on vääristää markkinoita – luoda keinotekoinen tilanne, jossa kaupallisesti kannattamaton toiminta muuttuu kannattavaksi. Sillä, miten se toteutetaan on kuitenkin kauaskantoisia vaikutuksia siihen, millaiseksi kulttuurin kenttä ja sitä kautta koko ”kulttuurielämä” muodostuu. Isoja instituutioita vai pieniä pelaajia? Me otimme eilen jälleen yhden askeleen kohti isojen instituutioiden mallia.
Esittelemäni ”kaksi-suuntainen” malli, jossa tukea tarjotaan sekä tilaaja- että tuottajaorganisaatioille ja laitosten ostajien työtä helpotettaisiin vääristäisi nykyistä mallia vähemmän markkinoita ja tarjoaisi useammalle toimijalle mahdollisuuden luoda esityksiä hoitolaitoksiin. Elävämpää, joustavampaa, monipuolisempaa, moniarvoisempaa, kustannustehokkaampaa, ketterämpää, heh, dynaamisempaa.
Malli soveltuisi mainiosti myös peruskoulujen ja päiväkotien kulttuurisisältöjen tukemiseen. Konserttikeskus itseasiassa toimii hiukan tähän tapaan, tosin sen suora subventio tulee vain yhdestä suunnasta ja on niin voimakasta, että se vaikeuttaa Konserttikeskuksen ulkopuolisten musiikkiryhmien, tanssiryhmien tai teatterien mahdollisuuksia myydä esiintymistilaisuuksia kouluille.
Toivottavasti tämä kehityshanke on ”vain” perustutkimustyötä avoimemman järjestelmän pohjaksi. Organisaatiomalleilla on vaan valitettavasti tapana jämähtää ja suuntaa on päätös päätökseltä vaikeampi muuttaa. Laajempi tuottajajoukko tulee ottaa mukaan prosessiin mahdollisimman pian.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Asiaa jälleen.
Mulle tuli yhdessä seminaarissa istuessa ja loputonta hyvinvointia kulttuurista -hehkutusta kuunnellessa (ja ehkä myös eilistä Wallinin haastattelua lukiessa) karmea dystooppinen aavistus. Entä jos jollakulla jossakin on piilotettu agenda, joka tulee joskus tulevaisuudessa ajamaan kulttuurin pelkäksi tyky-toiminnan välineeksi ja kaiken taiteen tuen vastikkeelliseksi, tyyliin ”saat tämän apurasan vain, jos teet proggiksesi hoitolaitokseen”?
Mielenkiintoinen juttu! Onko lautakunta valmis tulevaisuudessa tukemaan myös muiden toimijoiden vastaanvanlaisia hankkeita, vai tarkoittaako nyt tekemänne päätös sitä ettei muita ko.palvelujen tuottajia tueta?
alpo
Hei, ymmärsin keskustelusta, että elokuussa tulee lisää tukea haettavaksi. Tämä oli vasta koko kentän ”avaus”. Mutta jos sekin elokuussakin jaettava tuki tarkoittaa yksittäisten ryhmien avustamista, jotta voivat myydä mahdolliimman halvalla, niin silloin monopoli vain muuttuu duo- tai triopoliksi. Tämä on tulevaisuudessa ydinkysymys.
Kiinnostava analyysi ja ehdotus! Mieleen tulivat kuitenkin kaksisuuntaisen mallin kustannukset. Oleko yhtään laskeskellut? Sen ylläpitäminen vaatii kuitenkin jonkin verran työpanosta, mikä ei tietenkään ole sinänsä este mallin edistämiselle.
@Minna:
Kaikki järjestelmät maksavat jotain. En osaa sanoa paljonko. Koulun konserttikeskus on ainakin erittäin kustannustehokas, vaikka buukkaavat itse kiertueetkin. Ehkä 1-4 henkilötyövuotta?
Uskallan kuitenkin väittää että kaksisuuntaisen mallin muodostama ”kilpailutilanne” pitää toisaalta tuottajaportaan kustannukset paremmin aisoissa kuin nykymalli, jossa annamme rahaa yhdelle toimijalle, joka saa itse määritellä miten rahan käyttää. Kulttuurin vapaa kenttä tuottaa kulttuuria kaupungin näkökulmasta todella edullisesti.
”Esityspankki” voisi hyvinkin olla valtakunnallinen/maakunnallinen hanke. Ehkä perustamiseen voisi hankkia myös EU-rahoitusta?
Agentuureista, jotka välittävät ohjelmistoa soster-puolelle, tulisi hyvä lisä esittävän taiteen infraan. Aiheesta valmistui viime vuonna OKM:n mietintö: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Taiteesta_ja_kulttuurista_hyvinvointia.html?lang=fi&extra_locale=fi
terv. Tuomo
Suomessa julkaistiin viime vuonna aivan hillitön määrä erilaisia taiteen visioita, strategioita ja selvityksiä. Saas nähä. Mulla on tossa pöydällä ”Helsinkiläiset taiteilijat” -selvitys vuodelta 1986, jossa on ihan täsmälleen samoja asioita kuin nytkin.
En ollut tiennytkään tällaisesta TeaKin pilotista:
http://www.sovellataidetta.fi/
Periaatteessa idea on juurikin oivallinen, ongelma on vaan se, että ostajaosaamista ja ostajan resursseja puuttuu.
Nää on vähän tällaisia kysymyksiä, joihin tarvittaisiin yhtäaikaisesti sekä muna että kana. Ilman toista toinenkaan ei oikein toimi.
Julkinen tuki kohdentuu väärin jos se vääristää kilpailua ja näinhän se tässä tapauksessa tekee. Useimmiten esityksen valintakriteeri on raha; mennään katsomaan sitä mitä halvimalla saa. Tämä koskee erityisesti lastenkulttuuria. Kaupungin omat kulttuurikeskukset tarjoavat lastenteatteria neljän euron lipunhinnoilla. Siinä on paha pienen teatterin osallistua kilpailuun. En tiedä tarvitaanko esityspankkia mutta kyllä julkista tukea olisi hyvä kohdentaa enemmän näille kulttuurinkuluttajille; kouluille, päiväkodeille jne. Jos korvamerkittyä rahaa jaettaisiin esitysvierailuihin valintakriteerinä voisi olla se mikä kiinnostaa eikä se minkä saa puoli-imaiseksi.
Tämä on lastenteatteripuolelta tuttua itsellekin ihan konkreettisesti. Tuo postauksen ensimmäinen kuva on Raatikon näytelmästä, jota heitin pari sataa keikkaa ympäri Suomen.
Siinäkin hinnoittelu toimii juuri näin: VOS-teatteri voi polkea hinnan niin alas, että kukaan muu ei voi markkinoille edes pyrkiä.
Perusongelmahan on se, että kouluilla ei ole rahaa sisältöihin. Ja sitten jos saisivat lisää rahaa ilman korvamerkintää, niin se käytettäisiin (ymmärrettävästikin) ensin ryhmäkokoihin, opettajien vakituistamiseen jne.
Tästä syystä tarvitsisimme mielestäni erittäin kipeästi ”korvamerkityn kulttuurirahan”/Esityspankin ja ehkä jonkinnäköisen kulttuuriseteli-käytännön laajentamisen.
Pyörittelin näitä ajatuksia aiemmin HKO:n lipunhintojen yhteydessä:
http://hannuoskala.fi/2010/11/03/lippujen-hinnoista/
Niin. Näin moninkertainen subventio tuhoaisi alalta yksityisyritteliäisyyden, sellaiset toimijat kuin vaikka Draamaräätälit, jotka tekevät sosiaalista teatteria tai yhteisöllistä draamaa, jota saa räätälöitynä nimenomaan sellaisille tilaajille kuin vaikka kouluille, vanhainkodeille tai lastenkodeille. Ja kuitenkin alan – tai minkä tahansa alan – yrittäjiä pitäisi tukea. On toisaalta hienoa, että yhteiskunta takaa edes minimimäärän taiteellista tuotantoa, mutta tässä kannatan kyllä mieluummin kaikkia keinoja tukea pluralismia. Ei vain taiteellisen tarjonnan monipuolisuuden vaan myös työllisyyden takia.
Hei Hannu ja muut!
Ja kiitos Hannulle ansiokkaasta paneutumisesta haasteelliseen kysymykseen siitä, kuinka kulttuuritarjonta voitaisiin ulottaa myös niiden henkilöiden ulottuville, jotka eivät terveyden- tai elämäntilanteensa puolesta pääse siitä taiteen tyyssijoissa helposti nauttimaan.
Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön osalta haluan kuitenkin tarkentaa, päivittää ja kommentoida muutamia blogissa esitettyjä yksityiskohtia ja pelkoskenaarioita.
1. Esityspankki
Kansallisteatteri on ensimmäinen suuri suomalainen taidelaitos, joka on ottanut kehitystyönsä kohteeksi ja erityistehtäväkseen toimimisen nimenomaan terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköissä sekä vankiloissa. Kyse on paitsi esitysten viemisestä yksiköiden arjen keskelle, myös esitysten valmistamisesta vuorovaikutussuhteessa niiden kanssa. Taidelaitoksena uimme siis ennalta kartoittamattomia vesiä. Kiertuenäyttämö on perustettu aivan äskettäin, marraskuussa 2010, ja sen toimintamallit ovat erittäin voimakkaassa muovautumisen tilassa. Mitään ”sementoitua” ei todellakaan ole olemassa, tällä hetkellä elämme pilotointivaihetta, jossa etsimme parhaita tapoja toimia.
Se mitä esityslistassa kirjoitetaan esityspankista on elänyt voimakkaasti kirjoittamisajankohdan jälkeen. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön yhteyteen ei olla toistaiseksi perustamassa esityspankkia. Sen sijaan kaupungin kanssa laadittavan kehityssopimuksen yhtenä sisältönä on aloite yhteisestä esityspankista, jonka suunnitteluun on tarkoitus kutsua Kiertuenäyttämön ja kulttuurikeskuksen lisäksi myös muut asiasta kiinnostuneet helsinkiläiset taidelaitokset ja esitystaiteen tekijät. Kiertuenäyttämö pohjustaa yhteistä esityspankkia keräämällä kokemuksia ja tietoa. Taidelaitoksen näkökulmasta suurimmat haasteet liittyvät nimenomaan esitysten hinnoitteluun ja sopimustekniikkaan sekä kysymykseen siitä, miten taiteilijoiden työehtosopimukset taipuvat uuteen toimintamalliin.
2. Subventointi ja omavastuu
Olen kiertänyt viiden vuoden ajan esiintymässä erilaisissa terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköissä sekä vankiloissa ja kokeillut sinä aikana monenlaisia rahoitus- ja hinnoittelumalleja. Olen todennut, että tämänkaltainen rajoja ylittävä taidetoiminta on pitkällä tähtäimellä mahdollista ainoastaan siten, että rahoitus järjestetään yhteistoiminnallisesti sekä kulttuuritoimen että sosiaali- ja terveydenhuollon budjeteista. Ilmaiseksi esityksiä ei kannata eikä pidä yksiköihin viedä. Perinteisessä laitoskonsertti -ajattelussahan kulttuurikeskus on tarjonnut esityksen laitokseen ”ilmaiseksi”. Tästä voi pikku hiljaa muodostua terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille se käsitys, että esitysten tuottaminen todella olisi ilmaista. Oma rahoitusosuus lisää myös yksikön motivaatiota panostaa esitysvierailu järjestelyihin ja homma toimii paremmin paikan päällä.
Näin ollen Kiertuenäyttämön toiminnan periaatteena on, että tilaava yksikkö maksaa esityksestä omavastuuosuuden, joka määritellään esityskohtaisesti. Omavastuuhinnan määritteleminen on varsin haasteellista puuhaa. Kokemuksesta tiedän, että Suomessa on koko joukko hoitolaitoksia, jotka panostavat kulttuuriin ja käyttävät omiakin määrärahojaan sen tuottamiseksi osaksi yksikön elämää. Sitten on valtava määrä hoitolaitoksia, joissa ei juuri koskaan ole juuri minkäänlaista kulttuuritarjontaa. Johtajalta saa kuulla, että kaikki rahat käytetään ensisijaisen toiminnan (hoito- tai sosiaalityö) järjestämiseen eivätkä ne siihenkään ihan tunnu riittävän.
Pirunpuntari –esityksen kohdalla määrittelimme palvelutalojen omavastuuhinnan 150 euroon. Ajattelimme, että näin esityksen voisivat tilata myös ”köyhät hoitolaitokset” eikä hinta olisi kohtuuttoman halpa niillekään, joilla on budjettia käytettävissä löyhemmin.
Missään tapauksessa emme halua polkea esitystaiteen hintaa. Hoitolaitosten kipukynnys esityksen tilaamisen suhteen nyt vaan asettuu suurin piirtein noille euromäärille. Subventoimme hoitolaitoksia suhteellisen reilulla kädellä omasta budjetistamme, mutta emme anna ilmaiseksi, toisin kuin monissa kunnissa parhaillaan tehdään.
Ja toisaalta, subventoihan Kansallisteatteri muidenkin asiakkaittensa teatterielämyksiä. Lipputuloilla ei taatusti kateta esitysten tuotantokustannuksia.
Seuraamme tilannetta erittäin tarkalla silmällä ja muutamme tarvittaessa omavastuuosuutta siten, että se olisi kaikkien kannalta kohtuullinen. Kulttuurikeskuksen kehityssopimuksen ansioista voimme pilotoida myös tätä asiaa Helsingin alueella.
3. Monopoli
Mitä tulee esitystoiminnan järjestämiseen hoitolaitoksissa, kysyntä ja tarjonta eivät ole minkäänlaisessa suhteessa toisiinsa tällä hetkellä tässä Suomen maassa. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö voi vastata haasteeseen vain pienen pieneltä osalta. Kaikkia mahdollisia toimijoita tarvitaan mukaan. Yhä kasvava väestönosa ikävystyy kuoliaaksi erilaisissa hoitolaitoksissa samalla, kun monet taiteilijat kärsivät työmahdollisuuksien puutteesta.
Kiertuenäyttämön perustamisen taustalla oli ajatus muiden suomalaisten taidelaitosten haastamisesta vastaavanlaiseen toimintaan. Pyrimme verkostoitumaan ja tekemään laaja-alaista yhteistyötä. Monopoliasemaa kartamme viimeiseen asti. Olemme vielä aivan lähtöruudussa, ja Helsingin kaupungin kanssa lähitulevaisuudessa allekirjoitettavan kehityssopimuksen keskeinen ajatus onkin juuri uuden toimintamallin luominen ja testaaminen myös muiden tekijöiden käyttöön.
Nyt mun pitää rientää varsinaisen sorvini ääreen eli esittämään Globen uupuneita Hämeenlinnan nuorille.
Jatketaan keskustelua aiheesta!
Töitä riittää!
Jussi Lehtonen
taiteellinen suunnittelija
Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö
Hei Jussi! Kiitos heti kärkeen. Mahtavaa että osallistut keskusteluun näin blogillanikin ja jaat tietoasi. Olisi mukava päästä tsekkaamaan joku esitys ihan paikan päälläkin.
Heh, mukava kuulla että esityslistojen tiedot eivät pidä enää paikkansa päätöksiä tehtäessä – niiden pohjaltahan luottamushenkilön on ponnistettava… :) Tämä uudempi versiohan on jo selkeästi lähempänä sitä, mitä itse hahmottelin kirjoituksessani.
Kyllä. Juuri näin. Täsmälleen samaa mieltä.
Eli tässä ollaan juuri kirjoitukseni ytimessä. Hinta asettuu tuolle tasolle, koska rahaa ei laitoksilla ole, eikä tietoa siitä, paljonko taide maksaa. Mielestäni olisi erittäin tervettä, että hoitolaitokset näkisivät jollain tapaa ostaessaan realistisemman kustannuksen. Eli annetaan niille rahaa kulttuuriin. Tällöin joskus vuonna 2030 hoitolaitoskulttuurin vakiinnutettua asemansa osana laitosten normaalia toimintaa syntyisi kulttuurille subventoidut, mutta silti todelliset markkinat.
Nyt subventio tulee teidän kauttanne, se voisi aivan yhtä hyvin tulla jollain korvamerkityllä rahoituksella hoitolaitosten kautta.
On varmaankin hyvä käynnistää tämä kenttä tällä tapaa, mutta olisi hyvä tietää myös millaiseen lopputulokseen pyritään. Mikä on visio tulevaisuudesta ja mitkä ovat ne askeleet, joilla siihen päästään?
Suomessa kuvitellaan, että ongelmat ratkeavat sillä että kaadetaan rahaa ongelman päälle. Osa ongelmista näin ehkä ratkeaakin, mutta kun sen rahan voi laittaa kentälle monella eri tavalla ja se tietenkin kannattaisi käyttää mahdollisimman fiksusti.
Teatterin vapaalla kentällä pelätään mielestäni varsin oikeutetusti sitä, että sinällään positiivinen laitosteatterien ”jalkautuminen” aiheuttaa sen, että laitokset dumppaavat senkin vähäisen elintilan mikä lainsuojattomilla oli. Mitä läpinäkyvämpää tukikriteereistä ja kilpailusta saadaan, sen parempi.
Kiitokset Jussille kommentista ja tsemppiä työhön! Toivottavasti nähdään naamatustekin joku päivä. (Kirjoitan tätä itse keikkareissulta Lahdessa (Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, ison VOS-teatterin isolla näyttämöllä…))
Kirjoitit Hannu, että vos-teatterit voivat polkea hinnan niin alas, että kukaan muu ei voi markkinoille edes pyrkiä. Jonkunlaiset resurssithan on oltava jos haluaa jalkautua; auto, tekninen kalusto ja henkilökunta. Ilman kiertämisen peruskalustoa ei voi kiertää järkevällä hinnalla. Se hinta mikä esitykselle syntyy, jos tilaajalta laskutetaan kaikki kulut ei ole kohtuullinen eikä se hinta jonka kiertävä vos-teatteri laskuttaa ole välttämättä hintojen polkemista.
Itse muuten työskentelen kiertävässä vos-teatterissa jonka julkinen tuki on paljon pienempi kuin monen nk.lainsuojattoman:). Olemme valinneet kiertämisen ja panostaneet siihen ja tinkineet monessa monessa muussa asiassa.
Esityspankki on hyvä ajatus mutta sekään ei ratkaise sitä, että jos yksittäinen esitys kiertää 5-10 kertaa on se varmasti kalliimpaa esityskertaa kohden kuin jos se kiertää 200 esityksen verran. Näinhän se on kaikessa kaupanteossa.
@Sanna: Ehkä käyttämäni VOS-teatteri -termi oli tässä väärä. Tarkoitin sillä tässä yhteydessä suuria alueellisia ”monopolitaloja”. Jos esim. Lahden kaupunginteatteri tekee nyt innoittuneena lasten kiertueteatterinäytöksen, jonka myy alueen kouluihin 50€ hinnalla tai jopa ilmaiseksi, on siinä vaikea Rollonkaan vastata haasteeseen.
”Terveen hinnan” määrittely on hankalaa, mutta jonkinlaista osviittaa voisi ottaa ihan työehtosopimuksista. Jos ajattelisi että pitäisi keikkaliksasta kyetä maksamaan edes esiintyjille ”liiton liksat” olisi kilpailutilanne jo paljon terveempi. Kouluilla ei tällaiseen tietenkään tällä hetkellä neljän hengen työryhmällä olisi varaa, mutta silloin pitää antaa kouluille lisää rahaa eikä vaatia taiteilijoita subventoimaan kulttuurikasvatusta selkänahastaan.
Muistelen esim. jonkun tanssin aluekeskukseen hoitaneen alueensa kouluihin tanssiteatterinäytöksiä ilmaiseksi. Sinne päin Suomea oli/on aivan turha kenenkään muun sitten edes yrittää.
Järjestelmä on lisäksi tällä hetkellä aivan hirveä suo päällekkäisiä ja ristikkäisiä järjestelmiä. Pitääkö esim. musiikilla ja tanssilla olla eri systeemit edistämässä kulttuurikasvatusta?
Ja vielä Sannalle. Teidän ongelmannehan tässä suomalaisessa teatterikentässä on nimenomaan se, että te olette kiertueteatterina väliinputoaja.
VOS-järjestelmä kun perustuu (korjatkaa jos olen ymmärtänyt väärin) laskennallisiin henkilötyövuosiin, joissa valtio antaa 37% henkilötyövuodesta ja kunta/oma varainhankinta kattaa loput.
Teidän kohdallanne ”kunta” puuttuu lähes kokonaan ja Helsingin avustus peittää juuri ja juuri vuokrakulunne. Kiertueteattereilla tuen ”kuntaosuus” tulisikin tulla subventoitujen keikkaliksojen kautta. Näin pääsisitte samalle resurssitasolle niiden toimijoiden kanssa, jotka ovat ”tajunneet” jättää kiertämisen ja pysyä omien seiniensä sisällä…
Sikäli Kansallisteatteri, jonka noin 11 miljoonan tukipotista Helsingin osuus on vain muutaman prosentin luokkaa olisikin luonteva toimija kehittämään teattereiden kiertuejärjestelmää. Se on valtion teatteri, jonka toimintakenttä tulisi olla koko maa.
Suurin keskustelu on jo näkynyt laantuneen, mutta heitänpä vielä kommentin naapuripuolueen lautakuntakollegan sivuille, mikäli sitä ei katsota huonotapaiseksi ns. vieraisiin pöytiin huuteluksi.;)
Samaisessa kokouksessa läsnäolleena pitää kiittää Hannua erinomaisesta keskustelun herätyksestä. Jaan Hannun ”monopolihuolen” pitkällä aikavälillä. Jostain pitää kuitenkin aloittaa. Kaikkein suurin pullonkaula koko jutussa on hoitolaitosten toimintakulttuurin muutos, eli siellä pitää herätä näkemään kulttuurin mahdollisuudet osana normaalia toimintaa. Tällä hetkellä se kuitenkin mielletään hyvin usein tyyliin ”ihan kivaa puuhastelua”. Toki poikkeuksiakin on.
Uskon että toimintakulttuurin muutosta auttaa mikäli Kansallisteatterin tyyppinen korkean profiilin ja ”vanhustaiteessa” kovan osaamisen omaava organisaatio lähtee oikeasti ja suunnitelmallisesti tekemään nyt sovitun kaltaista hanketta.
Ja taas asiakkaan eli esim. hoitokodin vanhuksen kannalta tärkeintä on, että sitä henkistä hyvinvointia tarjotaan, ei kuka sitä tarjoaa.
Jos ja toivottavasti kun tämän tyyppinen toiminta tässä kasvavan vanhusväestön maassa lyö itsensä läpi, töitä riittää varmasti muillekin kuin KT:lle. Tuskin KT pystyisi laajamittaisesti hommaa hoitamaan vaikka kaksinkertaistaisi väkensä määrän.
Siitä olen Hannun kanssa samaa mieltä, että seuraava askel pitää olla laajemman ”vanhuskulttuurin markkinapaikan” luominen, jossa koko kenttä – sekä ammattilaiset että riittävän tasokkaat amatöörit – voivat olla mukana.
Terveisin,
-Aleksi, lautakunta/Kok-
Tervetuloa Aleksi, mäkin luin eilen taas sun blogia. Että mä voin tulla vastavuoroisesti sinne huutelemaan. :)