Tiistain kokouksessa päätettiin solmia Kansallisteatterin kanssa kolmevuotinen kehityssopimus.
Sopimuksen pohjalta Suomen Kansallisteatterin uusi Kiertuenäyttämö sitoutuisi tuottamaan esityksiä muun muassa helsinkiläisille terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille, vankeinhoidon yksiköille, vanhusten palvelutaloille, omaishoitajille. Tavoitteena on korkeatasoisten teatteriesitysten vieminen sellaisille ihmisille, joiden muuten on vaikeaa tai mahdotonta päästä esittävän taiteen esitysten äärelle.
Annamme siis Kansallisteatterille 30 000€ vuodessa ko. näytöksiä varten seuraavan kolmen vuoden ajan.
Asiasta käytiin pitkä keskustelu, jossa yritin tuoda esille omia näkemyksiäni siitä, mihin nyt valitulla tavalla jaettu tuki saattaa johtaa. En kyennyt vakuuttamaan perusteluillani muita lautakuntalaisia. Eräs jopa totesi suoraan että ei ymmärrä mistä puhun.
Keskustelu oli kuitenkin laaja ja hyvä. Aihe on varmasti lautakuntalaisilla mielessä seuraavalla kerralla.
Yritän tässä nyt avata omaa ajatteluani hiukan perinpohjaisemmin. Haluan korostaa vielä kerran sitä, että mielestäni ”etsivä kulttuurityö”, jossa kulttuuria pyritään uusilla tavoilla viemään mm. vanhainkoteihin ja muihin laitoksiin on ihan älyttömän hyvä juttu ja tärkeä avaus. Myllyaho on oikealla asialla! Ehdottomasti! Missään nimessä en halua estää tätä pyrkimystä.
Minun kritiikkini kohdistuu vain siihen, miten tämä hanke on toteutettu ja jos tässä ”kehittämishankkeessa” syntyvä rakenne sementoidaan, joudutaan mielestäni aivan väärille urille.
Ongelman ydin on esityksen tässä kappaleessa (painotus minun):
Kiertuenäyttämön varsinaisten tuotantojen rinnalle rakennetaan Kiertuenäyttämön Esityspankkia. Sinne kootaan Kansallisteatterissa toimivien taiteilijoiden valmiita esityksiä, joita on mahdollista kohtuullisen helposti viedä erilaisiin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköihin ja vankiloihin. Kansallisteatteri myy Kiertuepankissa olevia esityksiä erilaisille Helsingin terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköille sekä esimerkiksi vankiloille subventoituun hintaan. Omavastuuosuus yritetään saada hyvin matalaksi, jotta mahdollisimman monilla yksiköillä olisi mahdollisuus hyödyntää esityspankin tarjontaa.
No mikäs tässä sitten muka on probleemi? Eikös se ole hieno juttu että laitokset saavat kulttuuria mahdollisimman halvalla?
Ei ole. ”Väärin sammutettu” sano entinen palopäällikkö. Kulttuurin tuki on mahdollista kohdistaa monilla eri tavoilla, ja nämä tavat synnyttävät erilaisia kokonaisuuksia. Tärkeää on tunnistaa mahdolliset epäterveet asetelmat ja minimoida niiden haitat.
Nyt loimme järjestelmän, joka toimii osapuilleen näin:
Kansallisteatteri saa valtaisaa julkista tukea. Nyt antamamme 30 000€ lisäksi se saa vuosittain valtiolta noin 10,6 miljoonaa euroa ja Helsingiltä vielä 180 000€. Tämän tuen turvin se voi tarjota esityksiä laitoksille käytännössä ilmaiseksi. Jos esityksen todelliset kulut ovat vaikkapa noin tuhannen euron luokkaa, voi KT myydä esityksiä helposti vaikka satasella.
Mikä on ongelma?
Tuhosimme juuri tarjonnan markkinoilta. Jos jokin muu taho kuin Kansallisteatteri, esim. Myrsky-ryhmä, haluaa päästä laitokseen esiintymään, heillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia, sillä olemme nyt efektiivisesti luoneet Kansallisteatterille kolmeksi vuodeksi monopolin ”hoitolaitosteatterikentälle”.
Kuka ostaisi esityksen tonnilla, jonka se oikeasti maksaa, jos kerran Kansallisteatterilta saa satasella? Aivan. Ei kukaan.
Tärkeä osa ongelmaa on myös se, että tässä järjestelmässä tilaajatahoille ei synny todenmukaista kuvaa siitä, paljonko taide oikeasti maksaa.
Miten olisimme voineet välttää nämä epätoivottavat piirteet? Ensin yksinkertaistettu rautalankaesimerkki:
Jos olisimme jakaneet saman tuen laitoksille, olisivat ne voineet tilata sisältöjä miltä tahansa teatterilta. Näin tuki ja mahdollinen ohjelmisto ei rajoittuisi vain Kansallisteatterin tarjoamiin vaihtoehtoihin. Periaatteessa subventio olisi täsmälleen saman kokoinen. Se vain luo täysin erilaisen markkinatilanteen.
Mielestäni tällainen järjestelmä olisi avoimempi ja reilumpi. Todennäköisesti tarjonta olisi pitkällä tähtäimellä myös vaihtelevampaa ja monipuolisempaa kuin vain yhden toimijan kattaus, vaikka toimija olisi kuinka korkeatasoinen tahansa. Lisäksi tilaajalle muodostuisi realistinen käsitys esityksen kustannuksista.
Tietenkään tuo malli ei ole sellaisenaan toimiva. Hoitolaitoskulttuuriin liittyy muitakin ongelmia kuin vain rahoitus. Niistä tärkeimmät ovat laitosten osaamattomuus kulttuurin ostajana ja laitoksiin tarjottavan kulttuurin kehittymättömyys sisällöllisesti.
Nämä ongelmat voidaan ratkaista luomalla kulttuuria tarjoavien ja ostavien tahojen väliin laadullisesti kehitetty markkinapaikka, ”Avoin esityspankki”.
”Avoin esityspankki” ei tietenkään tarkoita mitään ”wiki-pankkia”, johon kuka tahansa voi ilmoittaa minkä tahansa esityksen. Tarvitaan hakumenettely, vaikkapa koe-esiintyminen, jonka perusteella pankin tuottajataho tutkisi esityksen soveltuvuuden. Mahdollisesti tarjoaisi myös kehitysehdotuksia.
Konkreettisesti esiintyjäpankki olisi siis katalogi laitoksiin soveltuvaa esittävää taidetta.
Näin olisimme luoneet subventoidut markkinat, johon monet toimijat, ei vain KT, voisivat tarjota teoksiaan. Lisäksi pankin ylläpitäjälle, esim. Kulkelle, syntyisi arvokasta asiantuntijaosaamista vanhusten kulttuurin kentästä.
Esityspankkiin saattaisi syntyä sikälikin ”aidot markkinat” että esitysten välille saattaisi syntyä hintaeroja; nuori nälkäinen näyttelijä voisi myydä shownsa halvemmalla ja vastaavasti tunnettu ryhmä voisi pyytää listahintaa enemmän liksaa. Tilaaja saisi päättää satsaako esitysten määrään vai laatuun.
Laitoksille annettava julkinen tuki voisi olla konkreettisesti ”laitoskulttuuriseteleitä”, ”vouchereita”, jotka kelpaisivat siis vain esityspankin esitysten maksamiseen. Tukea voitaisiin myös ”positiivisen diskriminaation” hengessä kohdistaa helposti haluttuihin laitoksiin.
Jos jokin laitos haluaisi erityisesti satsata asukkaidensa hyvinvointiin, voisivat he jatkaa rahoitustaan ihan normaalista toimintabudjetistaan. Hiukan niinkuin lounassetelin päälle voi laittaa omaa rahaa ja ostaa vähän paremman pihvin.
Tällainen markkinapaikka varmastikin houkuttelisi useita teatteri-, musiikki- ja tanssiryhmiä sekä muita kolmannen sektorin kulttuuritoimijoita luomaan soveltuvia sisältöjä.
Järjestelmän aktiivinen kehittäminen onnistuisi nykyisen kohdeavustusjärjestelmän kautta. Tukea voitaisiin myöntää laitoksiin suunnattujen teosten tuottamiseen ja harjoittamiseen.
Näin järjestelmää voitaisiin aktiivisesti ohjata haluttuun suuntaan, mutta se olisi yhä avoin kaikille niille toimijoille, jotka täyttävät Esityspankin kriteerit.
Kulttuurin tuen tavoite on vääristää markkinoita – luoda keinotekoinen tilanne, jossa kaupallisesti kannattamaton toiminta muuttuu kannattavaksi. Sillä, miten se toteutetaan on kuitenkin kauaskantoisia vaikutuksia siihen, millaiseksi kulttuurin kenttä ja sitä kautta koko ”kulttuurielämä” muodostuu. Isoja instituutioita vai pieniä pelaajia? Me otimme eilen jälleen yhden askeleen kohti isojen instituutioiden mallia.
Esittelemäni ”kaksi-suuntainen” malli, jossa tukea tarjotaan sekä tilaaja- että tuottajaorganisaatioille ja laitosten ostajien työtä helpotettaisiin vääristäisi nykyistä mallia vähemmän markkinoita ja tarjoaisi useammalle toimijalle mahdollisuuden luoda esityksiä hoitolaitoksiin. Elävämpää, joustavampaa, monipuolisempaa, moniarvoisempaa, kustannustehokkaampaa, ketterämpää, heh, dynaamisempaa.
Malli soveltuisi mainiosti myös peruskoulujen ja päiväkotien kulttuurisisältöjen tukemiseen. Konserttikeskus itseasiassa toimii hiukan tähän tapaan, tosin sen suora subventio tulee vain yhdestä suunnasta ja on niin voimakasta, että se vaikeuttaa Konserttikeskuksen ulkopuolisten musiikkiryhmien, tanssiryhmien tai teatterien mahdollisuuksia myydä esiintymistilaisuuksia kouluille.
Toivottavasti tämä kehityshanke on ”vain” perustutkimustyötä avoimemman järjestelmän pohjaksi. Organisaatiomalleilla on vaan valitettavasti tapana jämähtää ja suuntaa on päätös päätökseltä vaikeampi muuttaa. Laajempi tuottajajoukko tulee ottaa mukaan prosessiin mahdollisimman pian.
..:: Hannu Oskala ::.. 
Viimeisimmät kommentit