Archive for the 'vehkeet' Category

09
Maa
11

Laita mun lauluu lujemmalle!

(Kirjoitus on julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan lehdessä SAYmaassa 1/2011)

Uudessa uljaassa musiikkitalossa on akatemialaisille tarjolla mullistava uutuus, joka on jäänyt suuren salin säihkeen varjoon: Black Box, ”musta laatikko”, muunneltavalla katsomolla varusteltu teatterikäyttöönkin soveltuva tila.

Se on Sibelius-Akatemian historian ensimmäinen äänentoiston tarpeet huomioiden suunniteltu sali.

Mukan kasvatti Lauri Schreck Puhuri-yhtyeensä kera keikalla.

Kyllä, Kamarimusiikkisalissa ja Feeniksillä on ”peeaat”, mutta ei, niitä kumpaakaan ei ole rakennettu vahvistettua musiikkia varten. R-talon kuppilaa ei ole oikeastaan suunniteltu mitään musiikkia varten – siitä pitävät huolen jo kylmälaitteet. Toki elektroakustisen musiikin ystävät kuulevat siinäkin surinassa yläsävelsarjoja, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kuitenkin Sibelius-Akatemian opiskelijoista noin puolet, eli muka-, kamu- ja jazz-osastot ovat jo vuosikymmeniä soittaneet musiikkia, joka kaipaa äänentoistoa. Ja ns. ”työelämässä” lähes kaikki esiintymiset ovat vahvistettuja.

Nykytilannetta voikin verrata siihen, että Sibiksen klassiset pianistit joutuisivat soittamaan konserttinsa tumpussa luokkahuoneessa Hellas-pianolla flyygelin ja konserttisalin sijaan. Piireissä puhuttaisiin kulttuuriskandaalista.

Mutta parannusta tilanteeseen on siis luvassa. Hyvä, oli jo aikakin! Saanko esitellä, 2010-luku – Sibelius-Akatemia, Sibelius-Akatemia – 2010-luku.

Yhtä kuitenkin jäi uupumaan: musiikkitalossa ei ole äänentoistolle suunniteltua harjoitussalia, eikä bändiluokkaa, johon olisi suunniteltu hankittavaksi kunnollinen monitori-järjestelmä.

Kun musiikkia soitetaan vahvistetusti instrumenttien oma akustinen ääni (jos sitä edes on) jää helposti salia varten tarkoitetun signaalin jalkoihin. Tarvitaan monitoreita, niitä lattian rajassa vaanivia mustia laatikoita, joiden päälle rokkikukot lajityypilleen ominaisen käytöksen mukaisesti nostelevat karvaisia kinttujaan.

Vahvistetusti soittaminen ja hyvän monitorisoundin luominen on usein vaikeaa: muusikon pitää ymmärtää mistä kaikista osatekijöistä kokonaisuus muodostuu ja tietenkin välittää informaatio vielä monitorimiksaajalle kielellä, jota molemmat ymmärtävät. Tämä kaikki mahdollisimman nopeasti yleisön jo kärkkyessä ovien takana.

Toisin sanoen, vahvistetusti soittaminen on osa nykyaikaista muusikkoutta ja taito, jota pitäisi opettaa. Tällä hetkellä koulutus kuitenkin valmentaa opiskelijoita lähinnä varoittavan esimerkin avulla.

Pitskun bändiluokissa harjoitellaan vahvistettua musiikkia ns. laulukamoilla. Laitteistoa voi kuvailla äänentoiston Hellas-pianoksi – lopputulos on tasaisen kehno. Moni opiskelija kohtaakin kunnollisen monitoroinnin ensimmäistä kertaa vasta keikalla. Suostuisivatko pianon A-kurssin suorittajat soittamaan ensimmäisen kerran Steinwaylla vasta tutkintopäivänään?

Äänentoistoa tulisi ajatella instrumenttina. Sitäkin pitää osata käsitellä ja sitäkin pitää harjoitella. Ja Suomen ainoan musiikkiyliopiston tulisi tarjota opiskelijoilleen parempi mahdollisuus tutustua sen saloihin jo opintojensa aikana.

Hannu Oskala
kirjoittaja on kansanmusiikkiosastolta valmistunut musiikkialan moniottelija

Advertisement
22
Hel
11

hybrid epic fail

Vuonna 2008 Yhdysvalloissa alkanut talouskriisi iski täydellä voimalla sikäläiseen autoteollisuuteen. Kesällä 2008 ennätykseen noussut bensanhinta sai kuluttajat kaipaamaan kulutukseltaan pienempiä menopelejä ja Hummerit jäivät pölyttymään kauppoihin.

Eurooppalaisen lattea litkivän vihreän näkökulmasta vahingoiloa oli mahdoton välttää. Mitäs me sanoimme! Öljy loppuu! Hinnat nousee! Ilmasto tuhoutuu! Hankkikaa tekin järkeviä autoja ja maailma pelastuu! Ähä!

Siksipä viime viikolla sattumalta iltapäivälehteä selailessa lukaisin tapojeni vastaisesti myös autosivuilla olleen artikkelin. Otsikko oli sen verran kiinnostava: ”Chrysleriltä Hybridi”.

Ahaa! Ovat ottaneet opikseen. Hyvä, markkinatalous korjaa itseään! Näkymätön käsi ftw! Katsotaanpa tarkemmin.

No kyseessähän oli Eurooppaan Chrysler Aspen -nimellä tuotava versio Dodge Durango Hybrdistä. Tämä 340 hevosvoiman V8-moottorilla varusteltu 3200 kiloa painava katumaasturi-hybridi kuluttaa kaupunkiajossa satasella vain 12 litraa. Edistystä! Normaalilla polttomoottorilla varusteltu versio kun kulutti kaupunkiajossa 18 litraa!

Voi herran jestas minkälainen piupalipaupali tikka se tanssi rannalla neidolla punapaula kun tanssihin näppäile mua on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen…

Järki lähtee, aivot sulaa, maindi boglaa – pienen ihmisen käsityskyvyn raja tulee vastaan yhtä nopeasti kuin kvanttifysiikkaan tutustuessa.

Juuri tällaiset ”hybridit”, joiden kulutus on litratolkulla keskimääräistä suomalaista polttomoottoriautoa suurempaa, saavat minut epäilemään teknologiauskoani. Luotan kuitenkin yhä ihmiskunnan kykyyn keksiä teknisiä ratkaisuja, joilla voimme parantaa globaalisti elintasoamme ja silti saavutttaa jonkinlaisen tasapainotilan maapallomme kanssa.

Siirrytään uusiutuvaan energiantuotantoon, tehdään energiapihimpiä laitteita, kierrätetään raakamateriaaleja, organisoidaan yhteiskunta ekotehokkaaksi. Ja kaikki tämä miksi? Siksikö että jotkut urpot saavat ajella rekka-autoa painavammilla ”ympäristöystävällisillä” katumaastureilla? No voi ny s*****a. Harjoitus on turha – tärkeämpää olisi ollut muuttaa kulttuuria, ihmistä.

Sori vaan kaikki autoihmiset, mutta minun mielestäni tuon peltihirviön kaltaisten keksintöjen pitäisi olla laittomia. Tai vähintäänkin verotuksen kautta niin kalliita, että niitä ei kukaan tähän maahan hanki.

31
Tam
11

(k)ahjo

Helsingin kaupungin hallinto aikoo siirtyä käyttämään tänä keväänä Ahjoa, sähköistä asianhallintajärjestelmää. Meille luottamushenkilöille tietoa uudistuksesta on tullut tipoittain. Nyt kuitenkin projekti alkaa valmistua – kävin tänään kaupungintalolla passin kanssa varmistamassa käyttäjyyteni.

Uudistuksen perustelut ovat hyvät ja selvät. Ei ole mitään järkeä kuljetuttaa kokousasiokirjoja ympäri kaupunkia kun tieto voitaisiin ehkä näin 2010-luvulla lähettää jo sähköisestikin. Pelkästään kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuusto kuluttivat viime vuonna 11 miljoonaa paperikopiota. Todellinen Vihreä uudistus siis. Voi jopa ihmetellä miksei tätä ole tehty jo aiemmin.

Mutta kuten usein tietotekniikkaan liittyvissä asioissa, tämäkin muutos on onnistuttu toteuttamaan aivan käsittämättömällä tavalla.

Varmentaminen toteutetaan Väestörekisterikeskuksen toimikortilla, joka on ilmeisesti erittäin turvallinen ratkaisu. Tästä tietenkin seuraa se, että kaupungin asiakirjajärjestelmä ei ole käytettävissä esim. iPadilla tai muilla mobiililaitteilla. Olisikohan ”kevyempikin”, esim. pankkitunnuksilla toteutettu varmentaminen riittänyt kokouspapereidemme suojaksi? No, tämä on vielä pientä.

Kaupunki ei tietenkään voi olettaa että kaikilla sen luottamushenkilöillä olisi tietokone ja nettiliittymä. Tämän vuoksi Helsinki on ostamassa kaikille luottamushenkilöilleen (valtuutetut, lautakuntalaiset jne.) kokouskäyttöä varten kannettavat Windows-läppärit, joissa on sisäänrakennettu internet-yhteys (käsittääkseni 3G) ja toimikortinlukija. Yhteensä noin 300-400 läppäriä.

Tuollaiset vehkeet eivät tietenkään ole hinnaltaan halvimmasta päästä, vaan arviolta noin 1500€ per kone.

Ja. Kun sain tänään vihdoin käsiini asiaa tuntevan henkilön, ja kysyin häneltä, voinko käyttää Ahjo-järjestelmää omalla ”Macintosh”-tietokoneellani, sain vastaukseksi ”En tiedä. Lähtökohta on se, että hankitaan kaikille koneet ja niitä käytetään.” (Toimikortinlukija-ohjelmisto sinällään on saatavilla sekä OS X:ään että Linuxiin.)

Epätodellista.

Minä pärjään vallan hyvin omalla kannettavallani. En todellakaan aio ryhtyä kokouspäivinä kanniskelemaan kahta läppäriä ympäri kaupunkia. Tietoyhteiskunta, 2010-luku ja mitä niitä nyt oli.

Helsinki on valmis ostamaan minulle 1500€ hintaisen läppärin, mutta ei 30 euron muistikortinlukijaa. Erotus 1470€ kortinlukijan hyväksi.

En ole varmaankaan ainoa luottamushenkilö, jota ei tekniikkaroina enää kiinnosta vain koska se on ilmaista. Eikö koneet kannattaisi hankkia vain niitä tarvitseville?

Järjestelyn voisi hoitaa esim. siten, että valtuustoryhmät saisivat valtuustokaudelle jonkun summan, esim. 800€-1000€ per luottamushenkilö, jonka ne voisivat käyttää haluamallaan tavalla tietoteknisiin hankintoihin tai palveluihin. Summa olisi selvästi pienempi kuin se, joka nyt käytetään ja lopputulos aivan yhtä toimiva.

Sinänsä muutaman sadan läppärin hankintahinta on kaupungin mittakaavassa mitätön summa ja jopa tällä tavalla toteutettu uudistus on todennäköisesti edukkaampaa kuin nykyinen asiakirjojen printtaus- ja roudausrumba.

Tässä on kuitenkin myös periaatteellinen puoli: onko oikein käyttää turhaan kaupungin yhteisiä rahoja, jos säästämme samanaikaisesti lähes kaikkialta? Ei. Turhaa tuhlausta tulisi välttää, vaikka se olisi osittain symbolista.

Kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa väännämme tuhatlappusia paikasta toiseen ja tiedän, että niiden avulla tehdään kentällä taidetta suurella sydämellä. Nyt pelkästään meidän lautakuntamme jäsenten läppäreihin ollaan käyttämässä summaa, joka vastaa teatteriryhmän tai Espan lavan konserttisarjan avustusta.

Ei tunnu hyvältä eikä järkevältä. Toivottasti tulevaisuudessa voidaan toimia fiksummin.

22
Jou
10

hyvitysmaksuista osa 3

Olin noin neljä vuotta sitten Kansanmusiikin edistämiskeskuksen järjestämässä apurahaseminaarissa, jossa meille kansanmusiikkitoimijoille kerrottiin tukea myöntävistä tahoista. Hyödyllinen semma, ehdottomasti.

Hyvitysmaksu näytti olevan mielenkiintoinen aihe. Vuoden vilkkain päivä tällä blogilla.

Meille esiteltiin mm. esittävän säveltaiteen edistämisen keskusta, ESEK:iä, jonka rahoituksen kerrottiin pohjaavan hyvitysmaksuihin.

Presentaation loputtua esitin yksinkertaisen kysymyksen: ”Mitäs sitten tapahtuu jos hyvitysmaksutulot vähenevät, kun cd-r -levyjä ja muita tallennusformaatteja ei enää tarvita?”. Sain vastaukseksi että ei syytä huoleen.

Ja tässä nyt sitten ollaan. Melkoinen osa sisällöistä on jo pilvessä ja sinällään yhä hyväksyttävän hyvitysmaksun legitimiteetti on vaakalaudalla kun sitä yritetään ulottaa myös laitteisiin, joissa sen oikeutus on yhä kyseenalaisempi.

Samassa tilaisuudessa Taiteen keskustoimikunnan silloinen puheenjohtaja Hannu Saha esitteli meille kulttuurin tukijärjestelmää yleisemminkin. Rahoitustilanne oli kuulemma parantunut kun kulttuuri on saanut lisää Veikkaus-voittovaroja. Kysyin Hannulta mitä sitten tapahtuu, jos Veikkauksen monopoli kaatuu.

Ei kuulemma syytä huoleen. Dam-di-dam-dam-dam-dam.

tv-museo

Aika ajoi Sisä-Suomen Tv-museon ohi

Ongelmat hyvitysmaksukertymässä olivat mielestäni nähtävissä ja ennakoitavissa. Ei nykyisen tilanteen olisi pitänyt tulla millään tapaa yllätyksenä kenellekään.

Pidän yhä kovalevyihin kohdistettua hyvitysmaksua periaattessa perusteltuna – niin suuri osa käyttäjistä käyttää kovalevyä yksityiseen kopiointiin ja kuten edellisessä postauksessani totesin, ”merkittävän määrän” kynnys ylittyy teraisen kovalevyn kohdalla jo noin prosentin käyttöasteesta.

Tästä ei kuitenkaan suoraan seuraa se, että järkevin tapa kerätä tämä sinällään perusteltu hyvitysmaksu olisi lätkäistä ulkoisiin kovalevyihin, matkapuhelimiin tai mp3-soittimiin lisämaksu.

Osmo Soininvaara perustelee blogikirjoituksessaan varsin hyvin miksi hyvitysmaksujen kaltaiset pisteverot eivät ole kansantalouden kokonaisedun mukaisia:

Satunnaiset pisteverot ovat talousteoreettisesti erittäin huono verotusmuoto. Ajatelkaamme, että sotainvalidit saisivat oikeuden verottaa sinisiä villatakkeja, partiolaiset kumisaappaita ja suksivoiteista kerättäisiin erityisverolla rahaa syöpälapsille. Kuka näitä voisi vastustaa, siis sotainvalideja, partiolaisia ja syöpälapsia? Pisteverot kuitenkin vinouttavat käyttäytymistä. Vähemmän sinisiä villapuseroita ja enemmän sinisiä puuvillaisia puseroita tai punaisia villapuseroita. Enemmän kitkapohjasuksia voideltavien sijaan ja vähemmän kumisaappaita.

Tätä logiikkaa vastaan on täysin mahdotonta argumentoida järkevästi.

On täysin mahdollista, että Suomen valtio menettää kovalevyjen tai dvd-levyjen myynnin vähenemisen seurauksena enemmän verotuloja, kuin mikä hyvitysmaksu ko. tuotteista on. Tosiasioiden tunnistaminen olisi hyvä alku järkevämmälle linjaukselle – hyvitysmaksu on nykyisin efektiivisesti vero, ja se myös kannattaisi kerätä muun verotuksen mukana, ei lähes sattumanvaraisena pisteverona.

Sinällään surullista Oden hyvitysmaksukirjoituksissa on ollut asiavirheiden valtava määrä. Kysehän ei ole teostomaksusta, eikä hyvitysmaksua ole koskaan peritty videokameroista kuten Ode virheellisesti väitti. Ensimmäisessä kirjoituksessa myös hyvitysmaksujen luvut olivat aivan seinällään. Toivoisin hänen korjaavan nämä virheelliset tiedot vielä uudessa postauksessa. Oden kaltaisille luotetuilla blogaajille syntyy mielestäni jo ”oikean journalismin” kaltainen vaatimus faktojen paikkansapitävyydestä.

Lisäksi teknologian kehitys on joka tapauksessa niin nopeaa, että vaikka laitteita päivitettäisiin poliittisessa tyhjiössä joka vuosi, olisi korvauslista aina vähintään muutaman vuoden myöhässä. Eikö tekijänoikeusjärjestöjenkin kannattaisi ennemmin olla muutaman vuoden edellä kehitystä kuin jäljessä?

Viisainta ja myös kulttuurin tekijöiden edun mukaista olisi siirtää hyvitysmaksu valtion budjettiin. Jo vuosittaisen hyvitysmaksukeskustelun Teostolle aihettaman imago-tappion välttäminen olisi selkeästi positiivinen seuraus.

Lisäksi ESEK, AVEK, LUSES, Kopiosto ja muut hyvitysmaksuja apurahoina jakaneet tahot edustavat juuri sellaista kulttuuripolitiikkaa, jota toivoisin näkeväni Suomessa enemmänkin: vertaisarviointiin perustuvaa moniarvoista ja monipuolista tukitoimintaa – olisiko tässä nykyaikaisen freelanceriuteen pohjautuvan valtionosuusjärjestelmän perusta?

Kuvitelkaapa millainen olisi Suomen musiikkielämä, jos ESEK:llä olisi jaettavanaan 551 000 euron sijaan vaikkapa viisi miljoonaa vuosittain? Huh. Vau. Aah. Mä tulin just. Budjettiin siirrettyä tukea voitaisiin ajaa osana kulttuuripolittista kokonaispakettia, eikä vain laillisen kopioinnin kompensaationa.

Ja tuo viisi miljoonaa on vasta alle yksi kymmeneosa Kansallisoopperan budjetista.

Täysin vailla ennakkotapauksia hyvitysmaksu ei valtion budjetissa olisi. Itseasiassa se olisi yhä pieni tekijä verrattuna esim. maatalouden periaatteellisesti samankaltaisiin korvauksiin. Pelkästään suurpetojen aiheuttamia riistavahinkoja korvataan vuonna 2010 arviolta noin neljä miljoonaa euroa ja hirvieläinten aiheuttamien metsätuhojen korvaukset olivat vuonna 2009 arviolta noin 5,3 miljoonaa euroa. Sato- ja tulvavahingoista puhumattakaan.

Eivätkä yritystuetkaan ole Suomessa ennenkuulemattomia. Tekes – teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus jakoi vuonna 2009 tukea yrityksille ja yliopistoille 579 miljoonaa euroa. Esim. nimeltämainitsematon puutteessa ja kurjuudessa elävä matkapuhelinjättimme sai apurahaa 9 630 879 euroa ja sen network-puoli vielä lisäksi nelisen miljoonaa. Nokia teki viime vuonna liikevoittoa vain rapiat 1 197 miljoonaa euroa. (Jotta kukaan ei unohtaisi, niin hyvitysmaksukertymähän oli viime vuonna kokonaiset 15 miljoonaa euroa eli suurin piirtein saman verran kuin mitä Nokia sai suoraa tukea valtiolta.)

Kyllä meillä Suomessa pitää olla rahaa rahoittaa kulttuurin tekijöitäkin edes muutamalla miljoonalla. Omasta kokemuksesta tiedän, että monet ESEK:n jakamista apurahoista toimivat kuin kulttuurin ”starttirahoina”, tuotekehitystukena, jonka avulla sisältöjä voidaan jalostaa ja tuotteistaa kansainvälisillekin markkoinoille, joilla ne sitten pärjäävät ihan markkinaehtoisesti.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten tekijänoikeudet eivät haittaa ketään, jos ne on ”piilotettu”. Kun tekijänoikeudet eivät ole suoraan loppukäyttäjän moraalin tai kukkaron äärellä, niitä ei tule edes ajatelleeksi. Tähän tulisi pyrkiä myös hyvitysmaksun kohdalla. Nykyinen käytäntö johtaa juuri päinvastaiseen ja kaikkien kannalta epätoivottavaan lopputulokseen.

20
Jou
10

hyvitysmaksuista osa 2

Olen ollut yllättynyt siitä nettikeskustelijoiden määrästä, jotka eivät koskaan ole laillisesti kopioineet yhtään mitään millekään laitteelle. Vau. Siistiä. Jos yksityistä kopiointia ei tapahdu, niin eihän silloin sitä tarvitse korvatakaan.

Mutta kyllähän sitä harrastetaan:

Yli miljoona 15–79-vuotiaista suomalaista on tallentanut matkapuhelimiinsa
musiikkia. Runsaalla kahdella miljoonalla eli 56 prosentilla tämän
ikäryhmän kansalaisista on käytössään matkapuhelin, jolle voi tallentaa
musiikkia kuunneltavaksi. 15–29-vuotiaiden ikäryhmässä ns. musiikkipuhelin
on 79 prosentilla.

Omat, ostetut CD-levyt ovat yleisin tallennuksen lähde. Toiseksi yleisimmin
tallennetaan kavereilta tai perheenjäseniltä saatuja musiikkitiedostoja.
Keskimäärin puhelimiin on tallennettuina 92 musiikkikappaletta. Ikäryhmässä
15–29-vuotiaat tallennettuja kappaleita on keskimäärin 125.

Ulkoisen kovalevyn käyttäjiä ikäryhmässä 15–79-vuotiaat on noin miljoona
(24 % vastaajista.) Ulkoisten kovalevyjen käyttäjistä 54 prosentilla eli
koko väestöön suhteutettuna noin 540 000 henkilöllä on tallennettuna
musiikkia tai videotiedostoja kovalevylle. Musiikkia on tallennettuna 45
prosentilla vastaajista. Noin 180 000 henkilöllä eli 18 prosentilla
vastaajista on tutkimuksen mukaan tallennettuna yli 500 musiikkitiedostoa
ulkoiselle kovalevylle. Lukuihin eivät sisälly omatekoiset musiikki- tai
videotiedostot. Yleisin kopiointilähde ovat omat, ostetut CD-levyt.
Elokuvia, TV-sarjoja tai TV-ohjelmia on ulkoiselle kovalevylle tallentanut
32 prosenttia vastaajista.

Lakeja ei pidä säätää anekdoottiaineistoon vaan tutkittuun tietoon perustuen.

Hyvitysmaksu koskee lain mukaan niitä laitteita, joita käytetään merkittävissä määrin yksityiseen kopiointiin. Tämän keskustelun pitäisikin keskittyä käsitteen ”merkittävissä määrin” selvittämiseen.

Kuten jo edellisessä postauksessani totesin, kovalevyjen muistikapasiteetti ei enää ole millään tavalla järkevä tapa mitata ”merkittävyyttä”. Ostin eilen juuri digikirjan, jonka koko oli yksi megatavu. Mielestäni sata digikirjaa (eli 100mb) on jo melko merkittävää yksityistä kopiointia, vaikka se ei ole kuin promillen kymmenesosa teraisen kovon kapasiteetista.

Sama koskee musiikkia. Yhteen gigaan mahtuu viiden megan mp3-tiedostoja 200 kappaletta, noin 20 levyä, 4 minuutin keskiarvokestolla 800 minuuttia, eli 13 tuntia 20 minuuttia. Ja tämä vie vain yhden promillen levyn kapasiteetista. Silti kopiointi on jo mielestäni merkittävää.

Ei ”merkittävällä” tarkoiteta sitä, että jokaisella kuluttajalla olisi oltava satojatuhansia kappaleita kovalevyllään. Vaatimushan on täysin absurdi. Merkittävyyttä ei määritäkään enää muistikapasiteetti vaan meidän ihmisten varsin rajallinen kapasiteetti ottaa sisältöä vastaan – tärkeimpänä rajoittimena aika. Yhdelle teran kovalevylle kun mahtuu musiikkia rapiat puolitoista vuotta tai suurin osa koskaan kirjoitetusta kaunokirjallisuudesta…

17
Jou
10

hyvitysmaksuista

Disclaimer: Olen saanut hyvitysmaksutuotoista jaettuja apurahoja useampia kertoja.

Eduskunta päätti eilen laajentaa hyvitysmaksuja koskemaan myös ulkoisia kovalevyjä. Matkapuhelimet jätettiin jälleen maksun ulkopuolelle.

Keskustelu asiasta on hankalaa, koska asiassa risteää ainakin kolme teemaa, joita pitäisi pystyä käsittelemään erillisinä, mutta jotka helposti klimppiytyvät:

1. Hyvitysmaksuilla tuettu kulttuuri
2. Hyvitysmaksujen periaattellinen oikeutus
3. Hyvitysmaksujen käytännöllinen toteutus

Kuva: Taniapaz, Flickr cc-lisenssi

Ensimmäinen kohta on kulttuurin tekijöille tärkein: hyvitysmaksuilla kerätyillä rahoilla tuetaan Suomessa paljon sellaista kulttuuria, joka ei saa tukea mistään muualta.

Tuoreen Gramexpressiin mukaan ESEK:ltä tukea ovat saaneet äänitetuotantoon mm. ”Anal Thunder” -yhtye (800€) ja Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri (3000€). Millä muulla listalla nuo nimet voisivat olla yhtä aikaa?

Itse olen saanut tukea niin harjoittelemiseen, julkaisemiseen, esittämiseen kuin klubien järjestämiseenkin. ESEK on juuri sellaista äärimmäisen tehokasta ja moniarvoista tukitoimintaa, jota toivoisi maassamme olevan enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että sama koskee myös AVEK:ia ja muita hyvitysmaksun tuottoja jakavia tahoja.

Ilman hyvitysmaksutuottoja suuri osa uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista on vaakalaudalla. Tilanne on todella ikävä.

Tällä ei kuitenkaan ole periaatteessa mitään tekemistä hyvitysmaksujen kanssa. Voidaan varsin hyvin perustella, että hyvitysmaksuja jakavien järjestöjen kaltainen vertaisarviointiin perustuva apurahajärjestelmä olisi hyvä olla olemassa joka tapauksessa. Ja verorahoitus olisi vuosittain vaihtelevan hyvitysmaksusumman sijaan monella tapaa kestävämpi ratkaisu.

Se että hyvitysmaksuilla rahoitetaan hyviä asioita ei yksin riitä legitimoimaan niitä.

Kuva: Giovanni Scanavino, Flickr, cc-lisenssi

Toinen onkin sitten monimutkaisempi. Hyvitysmaksu juontaa juurensa 1980-luvulle ja yksityisen kopioinnin syntyyn.

Ennen c-kasettinauhureiden yleistymistä vain aniharvat jaksoivat kopioida iskusäveliä kelanauhalta toiselle. Äänitys oli vaivalloista, kopio huonotasoinen ja laite vaikeasti liikuteltava. Kasetti muutti tilanteen täysin ja yksityinen kopiointi kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti. Käsi sydämelle, kenellä meistä 70- tai 80-luvuilla syntyneillä ei ollut kaverilta kopioituja kasetteja?

Laillisen yksityisen kopioinnin aiheuttama haittaa kompensoimaan kehitettiin ns. kasettimaksu – tyhjän nauhan hinnasta pieni osa kilahti tekijöille, joiden tuottamaa musiikkia nauhoille pääasiassa kopioitiin.

Periaate oli varsin yksinkertainen, hyväksyttävä ja ymmärrettävä.

Samaa periaatetta noudattaa myös nykyinen laki; pieni hyvitysmaksu tallennusmedian hinnassa mahdollistaa laillisen yksityisen kopioinnin. Vaikka hyvitysmaksutuotto on romahtanut viime vuosina, niin yksityisen kopioinnin määrä ei ole laskenut, pikemminkin päin vastoin.

Ongelma onkin lähinnä siinä, miten hyvitysmaksu voitaisiin toteuttaa ja kohdentaa oikein.

Kuva: Matthew Miller, Flickr, cc-lisenssi

Kasettimaksun evoluutio hyvitysmaksuksi oli luonteva.

Aina aika-ajoin hyvitysmaksun piiriin vain lisättiin uusia tallennusformaatteja. Erilaisten nauhojen kohdalla tilanne oli yksinkertainen: mitä pidempi kasetti, sitä enemmän sille mahtui sisältöä ja sitä korkeampi vastaavasti oli maksukin. En ainakaan muista suurta julkista mutinaa vhs-nauhojen yhteydessä. Kasetin hinta oli joka tapauksessa kohtuullinen ja nauhoja käytettiin lähinnä siihen, mitä hyvitysmaksun oli tarkoituskin korvata – tekijänoikeuden suojaamien teosten yksityistä kopiointia.

Kehitys kehittyi ja homma pelasi aina viime vuosiin saakka. Nyt koko järjestelmä on monestakin syystä syvien ongelmien edessä.

Yksi suuri virtahepo olohuoneessa on kännyköistä yhä puuttuva hyvitysmaksu. Keilaniemen jättiläinen sanelee ehdot suomalaisessa politiikassa. Ironisinta koko hommassa on se, että kännykkä olisi ehkä luontevin lisä vanhan järjestelmän piiriin! Niin paljon musiikkia suomalaisten puhelimiin on eri tavoilla kopioitu. Anssi Kela kirjoittaa:

Taloustutkimuksen 3/2010 mukaan yli miljoona suomalaista on tallentanut puhelimeensa musiikkia, keskimäärin 97 kappaleen verran – yhteensä valtakunnan luureissa soi siis yli 90 miljoonaa kappaletta.

Mutta ongelmia on muitakin.

Yhä suurempi osa eri medioille tallennettavasta materiaalista on käyttäjien itsensä tuottamaa. Toisin kuin c-kasettia, ei kukaan tarvitse teran kovalevyä vain kopioidakseen musaa tai leffoja. Kuluttajien itsensä tuottamat valokuvat, digivideo ja varmuuskopiointi vievät yhä suuremman osan tallennustilasta.

Ongelman ydin on siis maksun kohdentuminen. Yhä pienempi osa sisällöistä on sitä, millä korvaus perustellaan.

Osa hyvitysmaksun piirissä olevista formaateista on myös outoja. En voi ymmärtää esim. kameroiden muistikorttien hyvitysmaksuja – enhän minä järkkärini kortille kenenkään muun kuvia saati sitten mp3-tiedostoja lataa.

Myös tallennusmedioiden kapasiteetin kasvu on alkanut tehdä koon mukaan määräytyvän maksun irrelevantiksi. Yhdelle terabitin kovalevylle kun mahtuu arviolta noin 200 000 musiikkikappaletta, joka lienee enemmän kuin suurin osa kuluttajista koskaan tulee kuuntelemaan, saati kopioimaan.

Hyvitysmaksun piiriin pitäisi toki saada nyt myös e-kirjat. Tiedoston koko muuttuu viimeistään tämän vuoksi täysin järjettömäksi tavaksi määrittää maksun suuruus. Onhan kirja paljon arvokkaampi kuin yksittäinen musiikkikappale, mutta silti teran levylle mahtuu 200 000 kirjaa eli kirjastollinen. Iso kirjastollinen.

Myös fyysinen media on tulossa tiensä päähän. Itse käytän Dropbox-nimistä verkkokovalevy-palvelua, josta hyvitysmaksua ei tietenkään tarvitse maksaa. Se kun ei ole fyysinen eikä sitä myydä Suomessa vaan internetissä. (Voin muuten suositella. Ihan loistava systeemi.)

Pilvipalvelut ovat jo arkipäivää, eikä tietokoneen, matkapuhelimen tai digiboksin massamuistin koko millään tavalla määritä laitteella käytettävän yksityisesti kopioidun sisällön määrää.

Kuva: Stallio, Flickr, cc-lisenssi

No minkälaisia johtopäätöksiä tästä sitten pitäisi vetää?

”Taiteilija-blokki” karvahattulähetystöineen vetää johtopäätöksen että koska kohta 1 on elintärkeä ja 2 oikein, niin 3 täytyy vaan vetää eteenpäin välittämättä toimintaympäristön muutoksista.

”Piraattihenkisemmät” tuntuvat perustelevan ajattelunsa siten, että koska 3 on väärin, on myös 2 perusteeton ja 1 turhaa luddiittien kitinää.

Minun ajatteluni on jostain noiden väliltä. Mielestäni median kokoon ja uusiin fyysisiin tallennusmedioihin perustuva hyvitysmaksu tulee muutaman vuoden sisään tiensä päähän. Ehkä hyvitysmaksu olisikin järkevämpi sitoa päätelaitteen ominaisuuksiin kuin muistiin. (Mp3-soittimesta maksu, kamerasta ei, monikäyttöisestä muistikortista ei.)

Olisi myös varmaankin syytä tutkimustiedon perusteella arvioida kuinka suuri osa esim. teran kovalevyn kapasiteetista on hyvitysmaksun piirissä. Kokonaan se ei sitä varmaankaan enää ole.

Siirtymäkaudella maksun ulottaminen esim. kännyköihin ja ulkoisiin kovalevyihin on kuitenkin perusteltua. Tässäkin asiassa kannattaa ”seurata rahavanaa” eli kuka voittaisi ja kuka häviäisi. Hyvitysmaksun laajentamista vastustavat maailman suurimmat laitevalmistajat. Tietenkin. Ne ovat saamapuolella. Häviäjiä ovat sisällöntuottajat. Ei järin reilua sekään.

Ulkoisten kovalevyjen käyttäjistä 54% kuitenkin käyttää niitä hyvitysmaksujen tarkoituksen mukaisesti:

Jos laillisen yksityisen kopioinnin mahdollistava korvaus maksettaisiin yhteisistä verovaroista, joutuisi “Pihtiputaan mummokin” osallistumaan toisten kopioinnin korvaamiseen. Kumpi on reilumpaa?

Suurin hyvitysmaksuista luistava taho tällä hetkellä on kuitenkin laajakaista-palveluiden tarjoajat. Ei kukaan hanki 100MB:n liittymää vain sähköpostia ja naamakirjaa varten. Kyllä nopeaa laajakaistaa tarvitaan nimenomaan sisältöjä varten. Arttu Tolonen lausuu laatuisasti kolumnissaan.

Ajatus ilmaisesta musiikista on loistavaa bisnestä tälle kohtalaisen tehokkaasti yli kansallisten rajojen järjestäytyneelle liiketoimintasektorille, jonka puitteissa varmasti tosi moni ikävyydessä ja mälsyydessä karrikatyyrien levy-yhtiöpatruunalle vertoja vetävä nilkki ansaitsee elantonsa. Sen liikevaihto on kasvanut vielä hurjempaa vauhtia kuin musiikkiteollisuuden on romahtanut. Vuosien 2004 ja 2009 välillä kiinteitä ja mobiili-internet-yhteyksiä tarjoavien yritysten liikevaihto nelinkertaistui $226 miljardiin, kun taas musiikkiteollisuuden liikevaihto kutistui $25 miljardista $16 miljardiin.

Hyvitysmaksu on hyvä olla olemassa myös tulevaisuudessa.

Tärkein minulle näistä kolmesta on kuitenkin kohta 1. Hyvitysmaksuilla tuetaan kulttuuria, joka ei saa tukea mistään muualta. Tuki on vertaisarviointiin pohjautuvaa, pienimuotoista, harkinnanvaraista, moniarvoista ja ennakkoluulotonta. Tätä tarvittaisiin ehdottomasti lisää.

Toisin kuin moni perinteinen tukimuoto, kuten orkesterilaitos, hyvitysmaksuilla tuetaan usein hankkeita, jotka voivat synnyttyään pärjätä omillaan ilman subventiota. Tarvitaan vain siemenraha. ”Kulttuurin starttirahaa”, if you will. On todella sääli, jos tämä loistava tukikanava kuihtuu pois.

Siksi toivoisinkin, että valtio näkisi tilanteessa päivän politiikan yli – rajustikin vaihteleva hyvitysmaksukertymä voi olla osa tämän tuen rahoitusta, mutta ainoaksi rahoituslähteeksi se on tulevaisuudessa liian epäluotettava. Fiksu ratkaisu voisi olla yhdistää nykyinen hyvitysmaksukertymä budjettirahoitukseen tappiontakaus -hengessä.

Tänä vuonna hyvitysmaksukertymä oli noin kuusi miljoonaa euroa, vähän yli euron per suomalainen siis. Aika pieni korvaus yksityisen kopioinnin mahdollistamisesta, eikö vain? Onko tämä maksu todellakin polttavin vääryys maassamme?

 

P.S. Molemmat päähallituspuolueet saavat muuten ensi vuonna puoluetukea yli yhdeksän miljoonaa euroa.

16
Jou
10

web-video on vaikea laji

Vaalit lähestyvät ja puoluekoneistot alkavat käydä täysillä kierroksilla. Vihreätkin avasivat kampanjansa pari viikkoa takaperin.

Vaalirahakohun myötä pienentyneet kampanjabudjetit näkyvät varmaan parhaiten aiempaa vähäisemmässä tv-mainonnassa. Sen sijaan sosiaalisen median voi varmaan pistää huhtikuuksi pois päältä. Virta lienee kyllästetty ehdokkaiden ja puolueiden epätoivoisella tyrkkyilyllä.

Verkkokampanjointi on joka tapauksessa keskeisemmässä asemassa kuin aiemmin. Ja selvästi Suomessa on jokaisessa puolueessa päätetty käyttää YouTubea ja verkkovideoita osana kamppista.

Ongelma vaan on se, että web-video ja video ylipäätään on sikamaisen hankala laji. Hyviä huonoja esimerkkejä riittää. Käydäänpä tässä läpi muutamia.

En muuten väitä itse osaavani tätä hommaa yhtään paremmin – yritin 2008 kunnallisvaaleihin äänittää itselleni vaalivideon mutta luovuin kolmen tunnin yrittämisen jälkeen ajatuksesta. Lähinnä pätkät herättivät myötähäpeää. Web-video on taitolaji, sitä pitää funtsia ja harjoitella. Paljon.

Ensin oman puolueeni Vihreiden tuore kampanja-avausvideo:

Toi taustakilkutus saa mut muuten aivan raivon partaalle. Hirvee biisivalinta.

Videon perusongelma minulle on se, että suoraan kameraan puhuminen ja ällöttävän makean mainostekstin yhdistelmä tuntuu epäaidolta. Jos en olisi hardcore-Vihreä, en olisi katsonut tätä videota.

Eikä sitä muutenkaan ole kovin moni katsonut. Ainakaan sellainen, joka ei jo entuudestaan äänestäisi Vihreitä:

Yleisin linkkaaja on Vihreiden oma kotisivu, johon ei eksy näin kaukana vaaleista muita kuin kotijoukkueen pelaajia ja vastustajien piilokärkiä. Toiseksi yleisin on Hommafoorumi, jolta taas en usko kovin monen katsoneen videota ”positiivisessa hengessä”.

Parhaiten pätkällä pärjää mielestäni Jyrki Kasvi, joka on luonnossakin hyvä ja tottunut esiintyjä. Hänen puheessaan on ainoana jotain eloa ja sävyjä.

Huomio: Kenelle web-video -viestintä on suunnattu? Omille kannattajille vai potentiaalisille uusille äänestäjille?

Huomio: Suoraan kameralle puhuminen vierastuttaa eikä tunnu luontevalta Suomessa.

Lisää kampanjavideoita. Puolueen varapuheenjohtaja Mari Puoskari:

Mari, joka on elävänä älykäs, ihastuttava ja karismaattinen nuori nainen, vaikuttaa tällä videolla pystyynkuolleelta automaattipäältä, joka vain toistaa monotonisesti prompterissa lukevia lauseita. Äänen korkeus ei vaihtele, ei liioin lauseiden rytmitys. Ylipäätään suoritus on mekaaninen, ei inhimillinen.

Vaikka Mari katsoo kameraa, eli minua, äänestäjää, suoraan silmiin, ei kontaktista tule henkilökohtainen olo.

Huomio: Suoraan lukeminen paperista ei tunnu hyvältä. Tarvitaan joku aitoa spontaaniutta tai tietoista esiintymisharjoittelua.

Marin eurovaalikampanjan amatöörimäisesti toteutetuissa videohaastatteluissa on paljon parempi meininki:

Mari on selvästikin tottunut vastaamaan fiksusti fiksuihin kysymyksiin myös kameralle. Heleppoahan se on kun on kerta fiksu ja filmaattinen.

Kokoomus puolestaan on satsannut todella sliipattuun ulkoasuun:

Tämäkään ei minusta tunnu uskottavalta. Yleisö on vain statisti aidosti reagoivan porukan sijaan. Videon ylituotettu tyyli softattuine kuvineen ja leffamusiikkeineen tehostaa kiiltokuvamaisuutta. Jälleen pelkkien iskulauseiden toisteleminen ei tunnu kiinnostavalta. Katsojalla täytyy olla jokin erityinen syy katsoa koko video. Ketä kiinnostaa kuunnella viisi minuuttia mainossaarnaa kun sen jälkeen ei saa edes ilmaista tuotenäytettä?

En ole kylläkään kohderyhmää, mutta kuka on? Tälläkin videolla on vain 1886 katsojaa, vaikka pätkä on jo puoli vuotta vanha. Videon tuottaminen on maksanut takuulla enemmän kuin 2000€, mahdollisesti budjetti on jopa lähempänä kymppitonnia. Euro/ääni -suhde ei ole kovin hyvä.

Huomio: Toisin kuin perinteinen tv-mainos, kuluttajan pitää itse valita web-video katsottavakseen, se ei vaan valu osana mainosvirtaa alitajuntaan. Ketään ei kiinnosta tyhjien komiteaprässin läpikäyneiden vaalilauseiden toistelu.

Huomio: Web-videossa teknisen toteutuksen taso ei takaa onnistumista. Luontevuus, hyvä idea ja aitous on paljon tärkeämpää.

Mutta ei matala tekninen tasokaan ole laadun tae. Pääministeri Kiviniemi:

Pelottava. Onk’ se elossa? Ei tunnetta, ei intohimoa. Mahdollisesti uuniperunoita kuvaamisen jälkeen. Ja jälleen viestinnän yksipuolisuus häiritsee. Kuka jaksaa kuunnella iskulauseita toisensa perään?

Maria ei ollut myöskään valaistu eikä mikitetty sinne päinkään. Myös kuvan asettelu on hyvää ”lomakuvat-Rhodokselta” -tasoa.

Teknisen toteutuksen rupuisuus haittaa ainakin minua myös seuraavissa Vihreiden videoissa:

Anni Sinnemäki 1,2:

Voisi Vihreä liitto varmaan kuitenkin hankkia nappimikrofonin? Puheesta pitäisi saada paremmin selvää ja taustakohina ei olisi aivan noin järkyttävä. Ensimmäinen video, joka lienee kuvattu kamerakännykällä puoluekokouksen pihalla on katsottu 8821 kertaa. Huomioarvo vs. tuotantokulut kohdallaan! Pienellä satsauksella tekniikkaan tämä olisi ollut loistava.

Erityisesti toisen pätkän puhe on sinällään kertaluokkaa luontevampaa kuin vaaliavausvideossa. Luontevin Annin youtube-clippi, jonka Youtubesta löysin oli kuitenkin haastattelusta:

Anni Sinnemäki 3:

Vaikka tässä ei tietenkään myyty poliittista agendaa, oli puhetta silti kertaluokkaa miellyttävämpi seurata kuin mitään muista klipeistä. Uskoisin sen johtuvan siitä, että tv-haastattelu on tapa, jolla olemme tottuneet kuuntelemaan muiden ihmisten puhetta.

Huomio: tv-haastattelu on suomalaisittain tuttu tapa katsoa puhuvia päitä. Ei puhuta suoraan katsojalle saarnaten, vaan puhutaan haastattelijalle. Katsoja tarkkailee.

Paras poliittinen video, jonka nopealla haeskelulla löysin oli ylläripylläri vanhan mediakonkarin, SDP:n puoluesihteerin, Mikael Jungnerin video:

Katsojia 167.

Vaikka Mikael puhuu politiikkaa, hän puhuu perustellen jostain tietystä aiheesta, ei vain ympäripyöreitä vaalilauseita toistellen. Lisäksi hän on loistava esiintyjä: osaa rytmittää ja käyttää elävää ruumiinkieltä. Tätä miestä kuuntelisin mielelläni pidempäänkin.

Hänkään ei puhu suoraan kameralla vaan ikäänkuin luokkatilanteessa jollekulle toiselle. Jos sama sisältö olisi esitetty suoraan kameralle, olisi tilanne ollut todennäköisesti vaivaannuttava.

Web-videoissa toimiva, mutta erittäin vaikea keino on käyttää jotain humoristista jujua. Toisaalta huumori on vakavalle ehdokkaalle helposti myös kaksiteräinen miekka: vitsit eivät välttämättä edistä uskottavuutta.

Toinen hyvä vaihtoehto on tehdä ”viraali-video”, joka ei ole suoraan ehdokkaan tai kampanjan, vaan ehdokasta jollain muulla tapaa buustaava. Paras esimerkki lienee ”Obamagirl”, joka loi demokraattien ennakkovaalikampanjan aikana valtavasti ”hyvää pössistä” ja huomiota Obamalle:

Melko halvalla tehty ja selvästikin aidosta fanittamisesta syntynyt video sai aivan uskomattoman suosion. Katsojia 20 535 724 kappaletta. Tällaista videota mikään kampanjaorganisaatio ei itse osaisi koskaan keksiä – eikä se kampanjan toteuttamana edes toimisi. Silti ObamaGirl oli todennäköisesti ”nettikampanjan” merkittävin videoklippi.

Bonuksena tietenkin Amber Lee buustasi omaa uraansa. Win-win, toisesta tulee tähti ja toisesta presidentti!

Oma suosikkini on kuitenkin samaisten esivaalien fringemmän ehdokkaan, Mike Gravelin ”The Rock” -video.


Toisella pätkällä Gravel
selittää hiukan ajattelua videon taustalla. ”First off, they are not ads, they are not political ads at all.” – ”It is a metaphor.” – ”I didn’t pay for them at all! These are kids who just feel deeply, they’re artistic, two 24-year olds…”

En tiedä saiko Mike tämän ansiosta enemmän vai vähemmän ääniä, mutta video oli jotain täysin muuta ja se sai takuulla enemmän huomiota kuin yksikään mainostoimiston toteuttama sliipattu kampanjavideo.

Huomio: Jos ehdokkaan profiili on oikea, eli jos kohderyhmä ymmärtää esim. nettimemejen tai netti-huumorin päälle, niin outokaan video ei ole haitaksi.

Kaikki lähtee kuitenkin ehdokkaasta ja kohderyhmästä, jota web-videolla tavoitellaan. Samanlaista kokonaispeittoa kuin tv-mainoksella voitiin joskus aiemmin saavuttaa, ei web-videolla voida koskaan saada.

Monien poliitikkojen osaamisen ydintä on puhuminen yleisölle. Paras web-video saattaakin olla hyvä puhe. Esim. Mari Kiviniemellä luulisi riittävän tupailtoja, jossa sanoma voitaisiin taltioida huomattavasti luontevammin. Verkkovideossa myös läheinen suhde yleisöön on hyvästä. Esim. tällä videolla muuten hyvän puheen pitävä Jutta Urpilainen jää puhujanpöntössään kaukaiseksi ja erilleen katsojasta. Katsojan pitää tuntea olevansa tasa-arvoinen, ei vain vastaanottaja.

Toinen luonteva ja tuttu ympäristö on ”Punainen lanka” -henkinen asiahaastattelu. Poliitikot eivät ole (Suomessa) (vielä) näyttelijöitä. Reagointi haastattelijan olemassaoloon tekee puhumisesta pakostakin luontevampaa kuin teleprompterille paasaamisesta.

Tekniseen toteutukseen riittää hiukan videon luonteesta riippuen jopa web-kamera kunhan ääni vain on jotenkin kunnossa. Suosittelen satsaamaan vaikka pieneen kannettavaan ääninauhuriin, joita voi käyttää myös suoraan tietokoneessa ulkoisena laadukkaana mikrofonina. Itseasiassa Zoomin Q3 kääntää tilanteen hauskasti toisin päin: se on melko huonolaatuinen videokamera (riittävä Youtubeen), jossa on ”hyvälaatuinen” stereomikrofoni.

Kannattaa myös miettiä onko videota ”pakko olla”. Osalle ehdokkaista hyvin funtsittu äänitallenne, podcast, voi olla paljon parempi ratkaisu. Hyvälaatuisen ”radio-ohjelman” tekninen toteuttaminen on myös paljon helpompaa ja halvempaa. Varttitunnin keskustelu sympatiseeraavan ammattitoimittajan kanssa voi olla paljon tehokkaampi kuin kahden minuutin suttuinen video.

Muitakin ideoita minulla on, mutta enpäs paljastakaan niitä teille, vaan neuvon vain omaa ehdokastani. Ähä.

12
Mar
10

iHana

Avoin tunnustus. Olen fanboy. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan olen käyttänyt ja omistanut vain macceja. Valinta oli sikäli helppo, että 2000-luvun alussa oli vielä täysin selvää että minulle tärkeät musasoftat (ProTools, Sibelius, Logic) vaan kertakaikkiaan toimivat paremmin Cupertinossa muotoilluilla tuotteilla kuin bulkki-puuseilla.

Maksamalla muotoiluista hiukan ekstraa sai laadukkaamman tietokoneen ja bonuksena mm. viruksista ei ole tarvinnut välittää kun niitä ei juurikaan ole. OS9:stä siirtyminen OS X:ään toi vielä lisäksi (ainakin silloin) pc-puolella ennenkuulemattoman korkean toimintavarmuuden. Tää käyttis ei vaan kaadu. (Tai siis kaatuu, mutta harvoin…)

iLuuria en ole kuitenkaan vielä hankkinut: lähinnä syynä on operaattorisidonnaisuus ja tällä hetkellä huomattavan edullinen datasopimukseni – mobiilidataa kun tulee liikuteltua melkolailla paljon. iPhonea ei voi myöskään käyttää WLAN-tukiasemana Nokialaisen tavoin.

iPadin odotus Suomen markkinoille kävi ylivoimaiseksi avokkaan vierailtua Englannissa elokuussa. Pakkohan tää vehje oli hällä hankituttaa.

Montako Applen vehjettä saa olla yhdessä kotitaloudessa?

Nyt muutamia kuukausia käytettyäni täytyy sanoa, että tää aivan loisto-ostos. En ole vuosiin ollut mistään vimpaimesta näin innostunut.

Käyttöliittymä on loistava – netin selailuun ei ole parempaa vehjettä. Sivut aukeavat nopeasti ja näyttö on laadukas. Läppärin joutuu avaamaan vain Daily Showta varten, flash kun ei toimi lain. Sen sijaan YouTube ja fb-videot pyörivät selaimessakin. HTML5 vaikuttaa erinomaiselta kehityssuunnalta.

Jopa tekstin kirjoittaminen onnistuu kosketusnäytöllä suht nopeasti – vain skandien puute perusnäppiksestä hidastaa nakutusta. Tämäkin puute korjaantunee ohjelmistopäivityksellä, jahka lanseeraavat tuotteen myös pohjoismaisille markkinoille. (Huhujen mukaan marraskuun päivityksessä olisi tää puute korjattu.)

Laitteen paras puoli on akun kesto: normaalillakin käytöllä pääsee lähelle luvattua kymmentä tuntia. Amsterdamin seminaarissa ei tarvinnut kertaakaan metsästää töpseleitä, pärjäilin pari päivää yhdellä latauksella kevyesti. (Vastaavasti lataamiseenkin menee pari tuntia.)

Keveys mahdollistaa laitteen ottamisen mukaan aina. Olkalaukun pohjalla painoa hädin tuskin huomaa.

”No mitä sitte tolla teet? Mihi sä muka tota tartteet?”

Lyhyt vastaus: en välttämättä juuri mihinkään. Kaiken sen minkä olen nyt tehnyt tällä lärpykällä olisin voinut hoitaa myös läppärilläni. Ja kirjat voi lukea myös paperiversioina – laiturinnokassa dekkarit varmaan kuuluukin lukea hiirenkorvilla varustettuna.

Pitkä vastaus: sekä työhön että huviin. Ja työhönkin usein liittyy ”ajanvietekäyttöä”. (Muusikon hommissa yllättävan suuri osa päivästä kuluu odotellessa: junassa, bussissa, keikkapaikalla, teatterissa biisien välissä.) Suurin muutos on se, kuinka vähän olen käyttänyt läppäriä – MacBookPron olen kaivanut esiin vain nuotinkirjoitusta, musahommia ja isompia kirjoitustöitä varten.

Kokousasiakirjat ja pidemmät pdf-dokumentit on iPadista todella paljon miellyttävämpi lukea kuin läppärin näytöltä.

Olen testannut myös Amazonin Kindlereaderia. Ainakin scifin lukeminen näytöltä onnistuu helposti. Ilman silmälaseja melkoisen likinäköisenä olen tosin tottunut pitämään kirjoja huomattavan lähellä naamaa ja n. 10-15 sentin etäisyydeltä katsottuna iPadin näytön tarkkuus ei ole vielä riittävän hyvä – mikään ”retina-display” tämä ei todellakaan vielä ole.

Näin sisällöntuottajana iPad on todella toiveita herättävä. Suljettu järjestelmä mahdollistaa piraattien kiilaamisen markkinoilta avoimia alustoja paremmin. Olen hankkinut tähän softaa jo nyt varmasti noin satasella, lisäksi muutamia kirjoja Kindle Storesta sekä pari numeroa Wirediä. Tekniikka alkaa olla riittävän hyvää kirjojen ja etenkin lehtien digitaalisia versioita varten. Wired oli (ylläripylläri) erityisen hauska digiversiona – paperilehden loistava taitto yhdistettynä nettimäisiin hyperlinkkehin ja mediatiedostoihin.

Myös mainostajalle iPad antaa GoogleAdseja parempia mahdollisuuksia. Wiredin sähköisessä versiossa siirryttiin jutuissa eteenpäin navigoimalla ”alas” ja seuraavaan juttuun navigoimalla oikealle. Juttujen välissä oli perinteistä printtimainontaa muistuttavia mainoksia. Mutta esim. Canonin järkkärimainoksen yhdeydessä oli pelkän stillin lisäksi myös pätkä kameralla kuvattua hd-videota. Eivätkä nämä mainokset jostain syystä ärsytä yhtä paljon kuin tavallinen nettimainonta. Ehkä printtimediassa, johon iPad vertautuu, mainoksiin on jo niin tottunut lapsesta pitäen.

Tavallaan harmillista onkin, että laitteen huonot puolet kytkeytyvät nimenomaan näihin hyviin ominaisuuksiin. Mm. otin tätä blogausta varten kännykälläni kuvan laitteesta ja yritin siirtää kuvaa bluetoothin kautta padiin. Ei onnistunut. Olisi pitänyt kikkailla ja kiertää. Laitteesta puuttuu myös ”Finder”-tyyppinen tiedostonhallinta. Edes itse luotuja tiedostoja ei niin vain liikutella edes takaisin vapaasti.

Tuntuu hiukan siltä että vehje on tarkoituksellisesti rampa, vaikka iPad voisi olla täysiverinen (mini)läppärin korvike.

Kokonaisuudessaan kuitenkin ehdottoman mainio rämpylä. Suosittelen.

24
Hei
10

kuormafillari

Hankin toukokuussa käytettynä Pashley -merkkisen kuormafillarin. Edellinen omistaja oli tilannut sen suoraan tehtaalta.

Kaunotar. Nyt pari kuukautta kokeiltuani täytyy todeta että olen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Kolme vaihdetta riittävät kaupunkiajoon mainiosti ja mahdollisuus pyöräillä ympäri Helsinkiä hanuri etutarakalla on ollut erittäin kätevä. Pisin ”työmatka” on ollut Vallilasta Pitäjänmäkeen, joka taittui kohtuullisella vauhdilla alle puoleen tuntiin. Nopeampi kuin julkiset siis ja voittaa ruuhka-aikoina toisinaan jopa henkilöauton.

Paljon kymmentä kilometriä pidempää matkaa en tällä lähtisi taittamaan, oli lastia tai ei: pienet renkaat ja rungon huomattava paino tekevät polkemisesta kohtuullisen työlästä.

Polkupyörät ovat onneksi sen verran näppärän kokoisia ja hinnaltaankin kohtuullisia, että niitä voi omistaa useampia eri käyttötarkoituksiin. Pihalta löytyy tällä hetkellä kuormapyörän lisäksi vanha Crescentin viisi-vaihteinen CityBike, josta ajattelin saada hiukan tuunaamalla tyylikkään kaupunkipyörän. Sitten tarvitaan vielä ainakin monivaihteinen maantiepyörä, sinkula, kruiseri… Tarvitsen enää luottodiilerin, addiktio on jo.

05
Maa
10

keskustelu tanssin talosta + ustream

Maanantaina ohjelmassa oli kirjastokierroksen lisäksi myös keskustelu tanssin talosta.

En ollut koskaan aiemmin pitänyt julkista puhetta! Tuntui ihan luontevalta. Asiasisältö oli sen verran hyvin hallussa, että en tarvinnut kuin muutaman ranskalaisen viivan ja pysyin ainakin omasta mielestäni ihan jäntevästi asiassa.

Streamasin keskustelun läppäriltäni 3,5G -kännykkäyhteydellä! Tulevaisuus on täällä tänään! Tallenne ohessa. Allekirjoittaneen puheenvuoro löytyy tunnin kohdalta.

Vodpod videos no longer available.

Olen todella innoissani streamauksen mahdollisuuksista. Ensi viikolla on varmaankin odotettavissa streamatut pelimannijamit ja ehkäpä parin viikon sisään jo kansanmusiikkiklubikin!

Sitten seuraa tekniikka-nörtteilyä. Ei kannata lukea eteenpäin jos ei tekninen toteutus kiinnosta…

Käytin streamaamiseen Ustream-palvelua, joka on perustasollaan ilmainen. Ustream Producer, jossa on enemmän ominaisuuksia maksaa 199$. Todella helppokäyttöinen. Monikameraohjauksen saa ainakin Macilla helposti aikaiseksi CamTwistillä, josta sitten ”leikattu” video ohjataan Ustreamiin.

Bändimme laulusolisti Tuomas osti Neverdicen kiertuestreamausta varten Clas Ohlsonilta mahdollisimman halpoja (lue kehnoja) webcameja. Ajattelin hakea itselleni muutaman lisää, niin voimme testata kolmen tai neljän kameran livelähetystä. Laatu on taatusti kehno, mutta näin testivaiheessa ja lähetyskaistan kapeudesta johtuen paremmista kameroista ei varmaankaan olisi paljon iloa. Tärkeintä on saada jonkinnäköisiä tallenteita verkkoon.

Täytyy myös tutkia, jos löytyisi vielä jokin ohjelma, jolla voisi äänen voisi käyttää ”master-ketjun” läpi eli hiukan tasoitella ennen lähetystä. Ehkäpä Jackilla Mainstagen kautta. (Mainstage tulee Applen Logic-paketin mukana, suosittelen. Aivan uskomaton pakkaus hintaansa (399€) nähden.) ”Keikkaäänikortissani”> TC:n Konnektlivessä on myös ”hardiksena” monialuekompressori, jonka kautta äänen ehkä saa ajeltua.

On tullut usein käytännössä havaittua että ihan asiallisen ”muisto”-tallenteen keikoista saa nappaamalla talteen äänipöydän stereosumman ja lisäksi saliäänen stereoparilla. Vielä jos oikein haluaa hifistellä, niin soololaulu ja basso erikseen, niin kamaahan voi jo lähes miksata.

Hauskaa käpistellä välillä tällaisiakin asioita.

/nörtti




Suosituimmat artikkelit

twtr

Flickr Photos


%d bloggaajaa tykkää tästä: