01
Maa
08

mikkelin tauti

HS uutisoi, että Mikkeli haluaa lakkauttaa orkesterinsa.

Kaupunki supistaa toimintaansa tänä vuonna miljoonilla euroilla muun muassa vähentämällä laitospaikkoja. Karsittavaa halutaan löytää myös 12 soittajan jousiorkesterista, joka maksaa kaupungille vuosittain runsaat 400 000 euroa.

”Samaan aikaan pannaan mahdollisesti vanhuksia vanhainkodista ulos, niin tämä ei oikein synkkaa yhteen”, kaupunginvaltuutettu Erkki Paasonen (sd) sanoo.

Olen itse kotoisin Savonlinnasta ja valtuutettujen ajatuksenjuoksu kuullostaa tutulta. Vanhassa kotikunnassani jokavuotinen spektaakkeli oli valtuuston kokous, jossa naristiin Savonlinnan Oopperajuhlien avustuksesta. Markka-aikaan muistaakseni noin miljoona.

”Herrojen leikkejä me vaan täällä kustannetaan” totesivat kansan syvät rivit useammankin kerran Itukan ja Savonmuan mielipide-palstoilla.

Muistaakseni oopperajuhlat toivat kaupunkiin noin 20 miljoona markkaa. Eli kunnan sijoitus oli äärimmäisen tuottava. (Summat hatusta, mutta suuntaa-antavia.)*

Adressi kuvastaa erittäin hyvin sitä henkistä ilmapiiriä minkä vuoksi en voi kuvitellakaan muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Ahdistava, tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt, kulttuurivihamielinen, rasistinen – kaikkea muuta kuin suvaitseva, luova ja avoin. Pienellä paikkakunnalla, jossa ”kaikki tuntevat toisensa” kyräily ja kyttääminen on sääntö, ei poikkeus.

Mikkeliläisten valtuutettujen kannattaisi tutustua valtion orkesterilakiin; kunnan 400 000 euroa on vain osa orkesterin budjetista. Valtio piffaa loput. Orkesterilaiset ovat siis kunnalle kannattavia! Muusikot pienipalkkaisina myös käyttävät palkkansa pääosin Mikkelissä ostaen palveluja, tavaraa ja muusikkojen alkoholinkäytön tuntien ravintolatkin ovat jousiston olemassaolosta hyötyneet. Orkesteri säteilee siis ympärilleen taloudellistakin hyötyä.

(En voi kieltää sitä, että orkesterilaitosjärjestelmä luotiin tyystin toisenlaiseen aikaan. Musiikin muodot, tekijät, kysyntä ja tarjonta ovat sittemmin muuttuneet. Summalla, minkä Mikkeli käyttää orkesteriinsa olisi saatavissa huomattavasti suurempi määrä konsertteja toisenlaisella rakenteella. (Palannen tähän ja mm. pienyhtyeiden kiertuetoimintaan liittyviin kysymyksiin lähitulevaisuudessa, stay tuned.))

Viime vuosina on ollut paljon puhetta ns. luovasta luokasta. Mikkeli näyttää hyvän esimerkin, miksi Suomessa luova talous on keskittynyt vain suurimpiin keskuksiin, jos sinnekään. Toimiva talouselämä ja yhteiskunta tarvitsee muutakin kuin pelkät luut! Lihaa ja verta! Teatteri, orkesterit, museot, kansalaisopistot, urheilujoukkueet ym. muodostavat kokonaisuuden, joka jo pelkällä olemassaolollaan tekee paikkakunnasta houkuttelevamman.

En usko, että tämänkertainen itäsuomalainen keskustelu tulee jäämään yksittäistapaukseksi, huoltosuhteemme kun ei ole muuttumassa tuottavammaksi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Ja niin karua kuin se kulttuurin ammattilaiselle onkin; ”first things first” – moni asia menee kulttuurin edelle. Erittäin todennäköisesti maakunnalliset orkesterit kuihtuvat pois seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Mitä niiden tilalle tulee, jos mitään, jää nähtäväksi.

Kysymys mielestäni kuitenkin kuuluu: onko Suomi niin köyhä, ettei sillä ole varaa enää kulttuuriin?

Ei sinne päinkään. Valtiomme on varakkaampi kuin koskaan aiemmin. Samoin kansalaiset.

Mistä sitten kiikastaa? Onko kyse ajasta, zeitgeist ei ole myötä? Miksi arvoviisarimme on kääntynyt oikealle? Mihin kehitys johtaa? Mitä on suomalaisuus ilman suomalaista kulttuuria? Eikö sivistys ole koko demokraattisen valtiojärjestelmän ydin?

Muutama päivä sitten Hesari kirjoitti Rauta-ajasta, Paavo Haavikon kalevala-tulkinnasta. Viimeiset kappaleet jäivät kaivertamaan:

Juha Itkonenkaan ei pidä Rauta-ajan tapaisen työn tekemistä kovin mahdollisena nyt.

”Se oli niin kokonaisvaltaisen häpeilemättä kulttuuria ja taidetta, että on vaikea kuvitella, että tällainen hanke toteutuisi tv:ssä vuonna 2008. Noin radikaalia käsikirjoitusta olisi mahdotonta saada läpi.”

”Ollaanhan me konservatiivisempia kuin ne”, Itkonen sanoo, viitaten Rauta-ajan tekijöiden sukupolveen.

”Ne oli radikaaleja. Radikaalius oli niiden identiteetti. Me ei olla sellaista onnistuttu kehittämään itsellemme. Ei sukupolvena, enkä ainakaan minä kirjailijana.”

Tunnistan tästä itseni, radikaalius ei ole ensimmäinen sana millä kuvaisin itseäni tai ikätovereitani. Me olemme nössöjä, ja päätavoiteemme tuntuu olevan kiipiminen edellisen sukupolven luomilla rappusilla. Me emme kyseenalaista. Ehkä sekin on vain osa luontevaa kehitystä? Mikä voisi luoda skandaalin nykyään (Marskin korsettia ja Smedsin tuntematonta lukuunottamatta)? Ei ole kuvia kaadettavaksi. Ja kuvien kaataminenkin on niin pirun tylsää. Jos konvention rikkominen on konventio, niin mitä silloin voi tehdä? Ahh, ihanan postmodernia. Tai post-postmodernia, mene/tiedä. Web 4.0, anyone?

Meillä on opittavaa 70-lukulaisesta anteeksipyytämättömyydesä. Kunnioitan osastomme professoria Heikki Laitista juuri sen vuoksi, että hän on ikuinen radikaali, idealisti. Viime syksynä kansanmusiikin kiertuetoimintaa käsitelleessä seminaarissa hän oli ainoa keskustelija, joka toi ”taloudellisten argumenttien” oheen myös kulttuurisen; kulttuuria on tuettava, jotta meillä olisi kulttuuria. Se on ajatus, jota ei enää kuule usein esitettävän. ”Me kulttuurialan toimijat” olemme ostaneet kaupallisen ja taloudellisen diskurssin, jossa kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä mitään itseisarvoa, se on vain väline jollekin muulle. Me olemme typistäneet itse itsemme lisäarvon tuottajiksi.

Ja loppujen lopuksi nimenomaan itseisarvoinen taide on sitä pysyvintä, arvokkainta, parhaimmillaan jopa yhteistä identiteettiämme määrittävää.

Suomessa tulee olla korkeatasoista kulttuuria saavutettavissa kaikialla. Sen tulisi olla perusoikeus. Kiinteä osa mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Toivottavasti Mikkeli ei lakkauta orkesteriaan. Pelkään pahoin, että se vain ajan kysymys. Tänä vuonna sitä ei ehkä vielä tehdä, mutta viiden vuoden kuluttua kyllä.

Suomen henkinen maisema tulee muuttumaan. Tämän maan ”idea”, suomenruotsalaisten johtama nationalistinen projekti, perustui kultturille, korkea-kulttuurille; jalostetulle kielelle, musiikille ja taiteelle. Nyt olemme ilmeisesti valmiita hylkäämään sen.

Mitä meillä on tarjota tilalle?

Mitä jää jäljelle, jos se otetaan pois?

IHANAA LEIJONAT, IHANAAAAAA! VAIKKA TEKEE KIPEEÄÄ, EI HAITTAAAAAAA!

*Heh, Savonlinnan kulttuurielämässä on yksi poikkeus, jota ei voida lakkauttaa: kaupunginteatteri. Sattumalta kiinteistön, jossa se toimii, omistaa paikallinen työväenyhdistys. MOT, tutkimisen paikka! Backmanin Jounilta voi kysyä yksityiskohtia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: