2009 Ihan ihmejuttu

20-vuotista taivaltaan ensi viikolla juhliva Tanssiteatteri Minimi päätti pönäkän historiikin sijaan muistella menneitä juhlablogilla, johon eri tavoin Minimin historiaan liittyvät henkilöt ovat kirjoitelleet muistojaan. Minulta pyydettiin kirjoitus vuodesta 2009, jolloin teimme musiikit ”Ihmejuttu” -nimiseen teokseen.

Syyskuu 2009 Kuopionlahdenkadulla. Ihmejutun synnytys käynnissä. Asumme Jarnon kanssa “karuhkosti” kalustetussa yksiössä.

Minä nukun keittiön lattialla ja Jaffe sohvalla, väliovea ei ole. Eikä verhoja. Vessan lamppu paloi ensimmäisellä viikolla. Kumpikaan ei viitsi hankkia uutta lamppua. Vessan ovea ei saa lukkoon. Kohtelias keskusteluyhteys on säilytetty, mutta tunnelma on käsinkoskeltavan kireä. Puoliso kommentoi viikonloppuisin kotona että “Sä voisit muuttaa sen Jarnon kanssa asumaan kun sä kuitenkin vietät sen kanssa enemmän aikaa kuin mun.”.

Riikka Puumalainen, Antti Lahti, Ahto Koskitalo, Sampo Kerola ja Reetta Hyvärinen etsivät pyhää. Kuva: Petra Tiihonen

Miten tänne päädyttiin?

Oma Minimi-kokemukseni alkoi yleisön joukosta jo (luultavasti) vuonna 1996 kun Minimi vieraili Savonlinnan Taidelukiossa.

En muista itse tanssista juuri mitään – toinen biiseistä taisi olla “Aitoa ilonpitoa”, mutta Sam Siltavuoren näytöksen yhteydessä meille taikkarilaisille pitämä “demo” valotekniikasta on jäänyt mieleen: “Sinisellä sivuvalolla saadaan syvyydet erottumaan paremmin.”.

Tärkeää on kuitenkin se, että Minimi oli minullekin, aktiivisesti taidetta harrastaneelle ja “kulttuuriin” myönteisesti suhtautuvan perheen vesalle, ensimmäinen koskaan näkemäni “moderni” tanssiesitys. Balettia olin nähnyt aiemmin Oopperajuhlilla.

En varmasti ollut sinäkään aamuna ainoa, jonka nykytanssineitsyyden Minimi vei. Monesti puhutaan “uraauurtavasta” taiteesta – Minimi on juuri sitä. Koko Itä-Suomi oli vuonna 1996 ja on valitettavasti usein yhä, lähes koskematonta maastoa uudelle tanssille.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan seiniin ja kaavoihin kangistuneiden laitoksien keskellä Minimi onkin kuin raikas tuuli: uutta taidetta, yleisöä ja tekemisen tapoja etsivä järjestäytynyt anarkisti.

Miksei kukaan muu ole tuottanut produktiota usean kunnallisen laitosteatterin kanssa? Miksi Minimi on yhä lähes ainoa ryhmä, joka jaksaa kiertää pienemmilläkin paikkakunnilla myrkyttämässä nuorison mieliä huumorin kaapuun piilotetulla korkeakulttuurilla?

Mikä suomalaista kulttuurialaa, jonka pitäisi olla erityisen luova ja brändikielellä “innovatiivinen”, oikein vaivaa? Miksi luovuus tuntuu jäävän henkilötyövuosien, sisäisten vuokrien ja yleisen byrokratian jalkoihin? Miksi Minimi on poikkeus? Miksei tällainen positiivinen hulluus ole yleisempää?

Ahto Koskitalo venyttää ihmeellisesti, Kuva: Petra Tiihonen

Takaisin Kuopioon ja vuoteen 2009. Edeltävänä syksynä Riikka soitteli ja pyysi minua ja pelimannitoveriani Jarno Tastulaa säveltämään ja soittamaan musiikkia Marjo Kuuselan koreografiaan. Näin mahtavia tarjouksia ei usein kävele vastaan: pääsisi tekemään taidetta hienolla porukalla ja siitä vielä maksettaisiinkin!

Ensimmäisessä palaverissa Marjon kanssa keväällä 2009 minä sitten linjasin että “Me ollaan Jaffen kanssa tuota kansanmusiikkia soitettu viime aikoina niin paljon, että olisi mukava tehdä vähän jotain erilaista – taidemusiikkia!”.

Myöhemmin sain selville että Marjo oli ollut etukäteen innoissaan siitä että nyt pääsisi tekemään liikettä juuri “kansanmusiikkiin”. Hupsista. Ilmankos taiteilijarohvessori näytti ensi alkuun vähän nyreältä. No, ei siitä musasta kyllä ihan puhdasta modernismiakaan tullut.

Käynnistysjärkytyksen jälkeen yhteistyö sujui kuitenkin mukavasti ja kesän alku ja syyskuu kuluivat Kuopiossa taidetta vääntäen. Ensi-ilta lokakuussa on jäänyt mieleen erityisesti siksi, että Minimi lahjoi meitä pelimanneja omilla hotellihuoneilla yksiössä vietetyn työparisuhdeintensiiviperiodin päätteeksi.

Ihmejuttu oli mielestäni onnistunut proggis. Ainakin Jaffen kanssa soitimme itsellemme ihan uusia juttuja, kun kerrankin oli aikaa kaivaa ja tutkia rauhassa, ilman ulkoisia paineita siitä, mitä lopputuleman pitäisi olla. Luottamusta löytyi ja siitä nautittiin.

Ihmejuttu alkoi omalta osaltani noin 15 minuuttia ennen näytöksen alkua torven tuuttauksella Sotkun ulkopuolella. Idea ei enää joulukuun pakkasissa tuntunut aivan yhtä briljantilta kuin elokuussa.

Antin Lahden luotsaamana Minimi on silminnähden kehittynyt niin organisaationa kuin taiteellisestikin ja olen vakuuttunut siitä että tulevat viisi vuotta ovat vähintäänkin yhtä upeita kuin kuluneet viisi. Suurkiitos Marjolle, Minimille ja Tanssin aluekeskukselle siitä että saimme olla mukana!

Onnea ja menestystä kaksikymppiselle Minimille!