Posts Tagged ‘museovirasto

24
Mar
11

kaupunginmuseo sanoo ei

Jokunen viikko sitten kaupunkisuunnittelulautakunta päätti eteläisten kaupunginosien joukkoliikennesuunnitelmasta. Ihan asiallisesta esittelytekstistä pomppasi silmiini kaupunginmuseon Huvilakadun ratikkalinjauksesta antama kommentti:

”Raitiovaunulinjan rakentaminen kapeahkolle Huvilakadulle toisi tullessaan kadun kokonaisilmeettä oleellisesti muuttavia elementtejä kuten ajolangat tolppineen, kiinnityksineen rakennuksiin yms. Joten kaupunginmuseo ei voi puoltaa raitiovaunulinjaa Huvilakadulle.”

En tietenkään ole kaupunginmuseon veroinen kaupunkihistorian asiantuntija, mutta lausunto on tavallaan huvittava, jos ottaa huomioon että Huvilakatua risteävällä Tehtaankadulla alkoi sähköistetty raitioliikennöinti jo vuonna 1908. Ja suurin osa Huvilakadusta rakennettiin vasta sen jälkeen.

I.K. Inhan kuva Tehtaankadun ja Kapteeninkadun risteyksestä

Sen sijaan minua häiritsee eräs kaupunkikuvallinen elementti, jota Huvilakadulla ei ollut vielä rakentamisaikoihin. Ensimmäiselle oikein arvanneelle tikku silmään! Viiden pisteen vihje: maamme ensimmäisen ajokortin sai helsinkiläinen liikemies Yrjö Weilin vuonna 1907.

Vastaus: Vanhoissa valokuvissa kadun varteen pysäköidyt autot huutavat poissaolollaan.

Tänään Hesari kertoi Laajasalon moottorikadun muuttamisesta kaupunkibulevardiksi:

Laajasalon päätie, Laajasalontie, on sata metriä leveässä kuilussa kulkeva, ruma ja rutosti tilaa vievä moottorikatu.

Nelikaistaista tietä reunustavat hylätyltä näyttävät ryteiköt. Autoja kulkee harvakseltaan.

Se on moottoritie, joka on irrotettu moottoritieverkosta.

Laajasalossa saatetaan ryhtyä kokeilemaan ideaa moottoritien muuttamiseksi bulevardiksi.

Se tarkoittaisi, että kaistoja kavennettaisiin, autojen nopeudet rajoitettaisiin neljäänkymppiin ja nykyisten ryteikköjen tilalle rakennettaisiin taloja.

”Vertauskohtana voisi käyttää vaikka Mäkelänkatua”, bulevardi-ideasta innostunut yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen kuvailee.

Erinomaista! Juuri näin! Kaupunkibulevardit ovat tulevaisuutta! Tiiviimpää kaupunkimaista kaupunkia ihmisten ehdoilla. Laajasalontiellä kulkee päivittäin vain 11 200 autoa, joten ne kyllä mahtuvatkin kapeammallekin väylälle.

Mutta sitten aamukahvit lensivät ulos nenän kautta luettuani Kaupunginmuseon edustajan kommentin:

Sanansa voi olla sanottavana myös museoviranomaisilla.

Kaupunginmuseon kulttuuriympäristöstä vastaava päällikkö Anne Mäkinen vertaa Laajasalon moottorikatua toiseen autoiluhuuman muotokuvaan, Makkarataloon.

”Ilman muuta sillä on historiallista arvoa.”

Nyt kyllä kerrassaan. Aivot sulaa. Että ”ilman muuta” ”historiallista arvoa”. Oikeesti. Niinku sillai ihan oikeesti.

Ihailkaa Laajasalontien ainutkertaisia historiallisia arvoja.

Makkarataloja ramppeineen löytyy tästä maasta vain yksi, sen sijaan metsän keskelle rakennettua motaria löytyy satoja kilometrejä. Spot the difference? Laajasalon moottorikatu ei ole millään tavalla ainutlaatuista tai ainutkertaista ”kulttuuriympäristöä”.

Kolmas esimerkki tuli äskettäin vastaan ”Itä-Pasila iskuun!” -ryhmän Facebook-sivuilla. Olivat miettineet mahdollisuuksia ”pimpata” Itä-Pasilaa vähän modernimpaan kuosiin kansainvälisten esimerkkien mukaisesti. Vastaus oli kuitenkin tyly:

Väriä Itä-Pasilaankin? Asukastilaisuudessa tuli ilmi, että kaupunki ei salli julkisivuremonttien yhteyteen esimerkiksi kirkkaampia värejä talojen julkisivuissa vaan sävyjen tulee olla lähellä alkuperäistä.

Mielestäni rakennusten on voitava elää ajassaan. Värityksen palauttaminen alkuperäiseksi ei edes luulisi olevan mahdotonta, jos 2050-luvulla betonibrutalismi nouseekin jälleen arvoon arvaamattomaan.

Onko todella niin että kun 60-80 -lukujen huumassa tässä maassa voitiin tuhota mikä tahansa arvorakennus, niin nykyisin ei saisi tehdä enää mitään muutoksia? Onko maamme vain valtaisa ulkomuseo? Toivottavasti sinällään arvokasta työtä tekevä kaupunginmuseo löytää tulevaisuudessa myös hiukan positiivisemman asenteen. Aina ei kannata huutaa sutta.

Mainokset
07
Lok
10

baareja ja värejä

Käväisimme syyslomalla Berliinissä. Mahtava mesta, ei siitä mihinkään pääse. Jotain sen kaupungin tunnelmassa on, mitä ei muualla voida toistaa. Onneksi. Kaupungin jakaminen muurilla ja toisen puoliskon alistaminen diktatuuriin vuosikymmeniksi on ”ehkä” ”hiukan” kehno keino edistää elävää kaupunkikulttuuria. Muutama huomio.

Baarit. Miksi Berliinissä on niin paljon enemmän mukavia pieniä baareja ja ravintoita kuin Helsingissä? En mielestäni nähnyt ainuttakaan Mr. Pickwick-tyyppistä ketjubaaria tai ”Sedulaa”. Sen sijaan pieniä, sympaattisia ja monen hintaisia paikkoja oli joka makuun.

Syitä lienee monia. Halvat vuokrat, suomalaista lepsumpi alkoholilainsäädäntö, kevyempi alkoholiverotus ja halvemmat henkilöstökulut selvittänevät suuren osan ainakin edullisuudesta. Mutta mistä johtuu ”miellyttävien” paikkojen runsaus? Onko malka minun silmässäni? Näyttääkö baari aina vihreämmältä muurin toisella puolella?

En oikein keksi mitään hyvää syytä. Ehkä se, että Berliinissä kaljaa saa ympäri vuorokauden mistä tahansa kioskista tai kebaberiasta johtaa siihen, että baarien täytyy tarjota viinan lisäksi myös ympäristö, jossa ihmiset viihtyvät. Suomalaisen alkoholilainsäädännön eetoshan on tavannut olla se, että jos ihmiset viihtyvät ja juovat samalla alkoholia, niin jossain täytyy olla vikaa. Pimeässä, kylmässä ja yksin pitää sinun kaljasi kittaaman.

Elektronisen improvisaation ilta löytyi kellarista

Keikkapaikassa baarihenkilökunta oli selvästi järjestävän tahon aktiiveja, ei ammattilaisia. Liekö anniskeluluvan saanti Berliinissä helpompaa?

Värit. Berliinissä oli lukuisia vanhoja taloja, jotka on maalattu silmiinpistävän rohkeilla sävyillä. En usko värityksen olevan esimerkiksi tässä alkuperäinen.

Miksei Suomessakin voisi talojen värityksiä vaihtaa ajan ja muodin mukaisesti? Eikö Helsingissäkin voisi maalata seiniä 2010-luvulla jyrkemmillä sävyillä kuin mitä 1950-luvulla oli tullut arkkitehdille mieleen? Vastustaako museovirasto? Kaupunkisuunnitteluvirasto? Vai eikö muka kenellekään ole tullut vaan mieleen?

Ylipäätään rakennuskulttuurin pitäisi elää ajassa ja hengittää. Voitaisiinko esimerkiksi betonbrutalismin hirveimpiä muistomerkkejä pimpata väreillä tai valtaisilla muraaleilla? Ainahan sen maalin saa siitä pinnasta pois jos paljas betoni joskus jälleen ihmisiä erityisesti miellyttää.

Kiasman seinä on ollut Helsingissä hyvä esimerkki elävästä kaupunkikuvasta – koko museon ulkoasu on toisinaan muuttunut näyttelyiden mukaan. Eikö esim. Lahden kaupunginteatteria (Valtakunnallinen betonityö kunniamaininta vm.1983) tai Itä-Pasilaa voisi värjätä hiukan inhimillisemmiksi?

Viihtyisä ja kodikas pihakatu Itä-Pasilassa

Estetiikka on vaikea laji. Ymmärrän hyvin, että esim. Merihaalla on nykyisellään rakennushistoriallisia ja esteettisiä arvoja. Mutta kyllä Helsingistä löytyy useita sekä yksityisiä että julkisia kohteita, joiden ulkoasu kohenisi ”pimppaamalla”. Varmasti myös monen kiinteistön arvo samalla nousisi. Mihin Museoviraston linjauksista voi valittaa?




twtr

Flickr Photos

Mainokset

%d bloggers like this: