09
syys
08

”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi”

Tuoreesta Rondo-lehdestä löytyy Kare Eskolan kirjoittama juttu ”Nykyetno elää klubeilla”, jossa mm. allekirjoittanut pääsi haastateltavana kertomaan näkemyksiään kansanmusiikin tilasta. Kaiken sanomani takana seison, mutta muutamat ”soundbitet” ovat siinä määrin poleemisia, että parempi varmaan tarkentaa näin blogilla vielä mitä tarkoitin.

– Olisihan se hirveä menetys, jos kansanmusiikki typistyisi konserttisalimusiikiksi, sanoo kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi Hannu Oskala. – Se on niin paljon muutakin. Ja aika tärkeässä yhteydessä kaljaa juovaan kansaan.

Ei. Kalja ei ole elinehto kansanmusiikille. Ihan selvinpäinkin voi soittaa ja kuunnella. Mutta mielestäni myös vapaammassa klubiympäristössä pitää kansanmusiikkia olla kuultavissa – erilaiset yleisökontaktit synnyttävät erilaista musiikkia. Jos soitamme vain konserttisaleissa hiiren hiljaa pysyttelevälle yleisölle, etäännytään ko. musiikin alkuperäisestä esitystilanteista turhan kauas. Ei Otto Hotakaisen rytmikäs polkka-tyyli syntynyt kirkossa, soiton piti kuulua tanssin paukkeen ja ihmisten hihkumisen yli akustisestikin, siksi nykykorvaan jo turhankin voimakas jousen käyttö oli tarpeen.

Klubitoiminta tuntuu erittäin luontevalta kodilta suomalaiselle nykykansanmusiikille. Toki lajityyppi elää myös kesäfestivaaleilla, tanhuväen häissä, maakuntien haitarikerhoissa ja niissä ”intiimeissä konserteissa”. Mutta tulevaisuuden kannalta nuorten aikuisten kaupunkiarki on erityisen tärkeä kohde.

Ongelmana on, kuinka saada toimintaan jatkuvuutta. Nuoret huippumuusikot pyristelevät edelleen ilman vakiintunutta estrdia.

– Perinnearkkua ei kukaan jaksa pyörittää kymmentä vuotta pidempään vapaaehtoistyönä, arvoi Hannu Oskala. – Se on ensisijaisesti pilotti, joka näyttää valtiovallalle, että tällaiselle musiikille on sekä tarjontaa että kysyntää, eikä se edes maksa paljon.

Oskalan toiveissa on, että kun formaatti nyt on synnytetty, sille heltiäisi vakiintunutta tukea, ja huipputason nykyetno-osaajille saataisiin sellaisia keikkoja, joita olisi mukava sekä soittaa että kuunnella. Oskalalla riittää ideoita – valtio voisi vaikkapa kilpailuttaa ohjelmapalveluyrityksiä järjestämään kansanmusiikkikiertueita.

Käsittääkseni Britanniassa ainakin osa valtiollisesta kulttuurista toimii juuri näin; ohjelmatoimistoja kilpailutetaan tuottamaan erilaisia kiertueita. Näin raskasta byrokratiaa tarvitaan mahdollisimman vähän ja rahan käyttö keskittyy erilaisten kulttuurisisältöjen järjestämiseen. ”Kaupallisten ohjelmatoimistojen” käyttö ei kerro mitään sisällöistä – kyllä täysin ”epäkaupallisellakin musiikilla” on omat agenttinsa ja managerinsa, jos sille vain luodaan ”markkinat”.

Oskalan mukaan suomalainen orkesterilaitos on luonut muusikkostandardin, joka on poikkeuksellinen muusikkouden historiassa: muusikon, joka nauttii kuukausipalkkaa ja soittaa omassa orkesterissaan neljä konserttia kuukaudessa.

– Se on mukava formaatti ja auttaa asuntolainan saamisessa, ja on valitettavaa, että ne vakiintuneet edut on unohdettu muiden musiikin lajien edustajilta, polemisoi Oskala.

Kansanmusiikille hän ei kuitenkaan toivo samanlaista järjestelmää – ei uusia Tallareita:

– Freelancerius on tälle genrelle lähes elintärkeää, siis se että kokoonpanot ja esiintymispaikat vaihtelevat.

Ja huh. Älkää nyt kukaan vaan ymmärtäkö tätä lausahdusta siten, että haluaisin romuttaa koko nykyisen klassisen musiikin orkesterilaitoksen. Se on erinomainen järjestelmä siihen mitä se tekee: tarjoaa klassista orkesterimusiikkia kuultavaksi elävänä ympäri Suomen. Ja vaikka seuraavissa kappaleissa esitänkin tiukkaa kritiikkiä nykyiselle systeemille, täytyy muistaa, että orkesterilaitoksella on paljon positiivisia ”ulkoisvaikutuksia”, joiden arvoa ei voi taskulaskimella mitata. (Esim. kuinka parikymmentä muusikkoa/näyttelijää/tanssijaa vaikuttaa pienen paikkakunnan henkiseen ilmapiiriin, jonka mukaan vaikkapa korkeakoulutetut lääkärit saattavat valita asuinpaikkansa.)

Täysin ongelmaton järjestelmä se ei silti ole. Ravistelemiselle on tarvetta. Ja laitoksen puolustajien parista huokuva muutosvastarinta jo pelkälle kriittiselle tarkastelulle on mielestäni pitkällä tähtäimellä vahingollinen myös klassisen musiikin tulevaisuudelle Suomessa. 1970-luvun perusteluilla ja organisaatioilla ei pärjätä enää 2010-luvulla.

1. Klassista musiikkia on paljon muutakin kuin orkesterimusiikki. Tarjoaako nykyinen orkesterilaitosjärjestelmä parhaan kattauksen koko sitä kirjoa, mitä ns. klassinen musiikki pitää sisällään? Miksei jähmeän kuukausipalkkaisen järjestelmän ohessa (tai jossain päin Suomea tilalla) voisi olla myös ns. klassisen musiikin kiertuepohjaista toimintaa? Vanha musiikki, kamarimusiikki (klassisen musiikin pienkokoonpanot 2-8 henkeä), uusi musiikki ja solistien resitaalit joutuvat suotta paitsioon yksipuolistavan orkesterilaitoksen vuoksi.

2. Ns. klassisen musiikin orkesterisoittajat ovat valtion tarjoamien työtilaisuuksien ja pitkäkestoisten työpaikkojen suhteen kohtuuttoman paljon paremmassa asemassa kuin muiden musiikinlajien edustajat. Suomesta löytyy n. 1000 kuukausipalkkaista klassista muusikkoa, n. 20 jatsaria (UMO) ja 5 kansanmuusikkoa (Tallari). Tilanne ei ole kestävä. Onko mitään järkeä, että suuri osa eturivin jazzmuusikoistamme ansaitsee leipänsä opettamalla samalla kun klassiset muusikot voivat keskittyä soittamiseen? Ei.

3. Orkesterilaitosjärjestelmä keskittää musiikkitilaisuudet maantieteellisesti suuriin asutuskeskuksiin, vaikka lähes jokaisessa niemenmutkassa maassamme on jokin konserttitoimintaan soveltuva tila. (Kirkko, auditorio, jumppasali jne.) Kulttuurin kiertuetoimintaa kehittämällä voitaisiin korkeatasoisia elävän taiteen kokemuksia saada huomattavasti suuremmalle osalle väestöä. Maaseutu ei pysy elävänä pelkillä maataloustukiaisilla.

4. Orkesterilaitos on taiteen tuotantomuotona jähmeä ja ei sovellu kaikille musiikinlajeille sellaisenaan. Vaikka esim. Tallari on tehnyt hienoa työtä viimeiset parikymmentä vuotta, ei se kuitenkaan edusta sellaista kansanmusiikin kuvaa, joka mielestäni on elävintä ja tuoreinta. Freelancerius, jatkuva muutos, kehittyminen ja vaihtuvat kokoonpanot, jotka ovat mielestäni vahvasti sekä kansanmusiikin että jazzin ytimessä tuntuvat vastakohdalta kuukausipalkkaiselle eläkeviralle.

Viime aikoina on myös puhuttu paljon kulttuurialojen ylikoulutuksesta. Tavallaanhan tämä pitääkin paikkansa; nykyisellä kulttuurin tuen määrällä läheskään kaikille ei riitä koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Hyvä kysymys kuitenkin on, onko kulttuurin tuen kohdistuminen ja kulttuurin tuen kokonaismäärä kohdallaan maassamme? Ei kai kukaan voi väittää, että Suomessa olisi aivan liikaa kulttuuritilaisuuksia kautta maan? Kulttuurin valtakunnallinen tarjonta ei suinkaan ole yhtä laajaa ja monipuolista kuin Helsingin konserttikalenterista voisi päätellä. Pullonkaula on järjestelmän tarjoaman tuen muodoissa.

Jazzille, kansanmusiikille ja muillekin ”epäkaupallisen, mutta korkeatasoisen musiikin muodoille” tuleekin kehittää oma tukijärjestelmänsä, joka mahdollistaa konserttitoiminnan kaikkialla maassamme. Ja miksi rajoittua vain musiikkiin? Mm. maantieteellinen keskittyminen on musiikkia räikeämpää esim. nykytanssin saralla. Kulttuurin tuki pitäisi voida irroittaa laitoksista tiukkoine genrerajoineen, ja kohdistaa tilaisuuksiin.

Miltä näyttäisi ulkoistettu kulttuuri? Miksei kulttuuria voisi ulkoistaa? Täytyykö jokaisella kunnalla olla täysi koko kulttuurituotannon ketju palkkalistoillaan? Eikö asiantunteva tilaajaorganisaatio riittäisi? Onko kulttuuritoimen tärkein tehtävä taata kuukausipalkkaisia virkoja taidealoille vai tuottaa mahdollisimman monipuolisia ja korkeatasoisia tilaisuuksia kuntalaisille?

Itse asiassa ns. taiteen vapaa kenttähän on jo ulkoistettua, kunnille ja valtiolle äärimmäisen edullista taidetta. Hyvänä esimerkkinä hyvin tuntemani Tanssiteatteri Hurjaruuth, joka saa Helsingin kaupungilta vuosittain vähemmän tukea kuin mitä se maksaa Kaapelille (kaupungin kiinteistö) vuokrana. Kaupunki ei siis tavallaan tue Hurjaruuthin korkeatasoista esitystoimintaa eurollakaan.

Vapaa kenttä kunniaan ja rahoitus nousuun! Lukekaa koko juttu kamu-klubeista tuoreesta Rondosta. Hop!

Mainokset

4 Responses to “”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi””


  1. 1 Kare Eskola
    syyskuu 10, 2008 12:19 pm

    Ehkä tuo poikii Rondoon ns. keskustelua ja sitten sulla on valmista tekstiä hihassa. Tai sitten ei. Mutta hyvejä kommenteja. Sanoo toimittaja itse.

  2. 2 Devil's Advocate
    syyskuu 10, 2008 9:04 pm

    Hyvä juttu, mutta kommentoin kärjistäen ja hiukan holtittomasti asian vierestä:

    Ettäkö valtion rahoilla pitäisi taata ohituskaistamainen esiintymis- ja toimeentulosysteemi valtion kouluttamille kansanmuusikoille? Eikös tuo idea ole just sitä ihteään eli 70-luvun ajattelua: vain viralliset kansantaiteilijat saavat esiintyä oikeissa konserteissa kaupungeissa. Siis parhaat keikat (heh, luultavastikin yleisönä nuoret, kaupunkilaiset aikuiset) päältä heille ja harrastajat hoitakoot ylijäävät tupaillat.

    Mitä tästä seuraisi? Joku extriimi puutorvenulina (jota toki itse suorastaan rakastan) tai syvähenkevä sähkökantele-elehtiminen saisi keikan jos toisenkin, mutta pakottamallako sinne väki saataisiin? En millään usko, että elävässä todellisuudessa mainosbudjetin koko olisi loppujen lopuksi suoraan verrannollinen yleisömäärään.

    Tuo ammattikansanmuusikko -käsite vaikuttaa hiukan tarkoitushakuiselta etupolitiikan termiltä. Meillä on siis nyt joku aktiivisten ryhmä joka julistautuu topakasti ammattikansanmuusikoiksi perusteilla x ja y ja z ja lähtee ajamaan tätä ohituskaista-agendaansa, eipä kai tässä sisällä kummempaa ole. Kissanhännännostoon on keksittävä konsti jos toinenkin, ymmärrän.

    Minua aina epäilyttää, kun sillon tällöin kuulen ja näen esitettävän jotain sen tapaista, että kansanmusiikin esiintymistilaisuuksia esim. pk-seudulla tulisi jollain virallisluontoisella järjestelyllä varata ns. ammattilaisille harrastajien sijaan. Idea taitaa olla syntynyt jossain kamu-osaston aivoriihessä? Ymmärrettäväähän tuo kova tarve erottua alan harrastajista on. Kyllähän se toki jurppii, kun harrastajaporukat vievät esiintymistilaisuudet ”polkuhintaan” (tai siis ”markkinahintaan”, joka ei tuo toimeentuloa sitä havittelevalle) ja ns. ammattikansanmuusikot saavat esiintyä toinen toisilleen ja sukulaisilleen jossain Pitskun kyläkirkossa.

    {Eikö nuo markinahäirikköharrastajat voisi sulkea vaikka jonnekin leiriin keskenään, että valioyksilöt pääsevät loistamaan? Eikäkuhei nyt menee jo liian pitkälle tämä provoilu…}

    Nostan kumminkin foliohattuani kaikille rajua pelimanniparadigman muutosta ajaville:
    Ennen: itseoppinut, huvikseen soitteleva pelimanni = oikea ja aito kansanmuusikko
    Nyt: akatemialainen, nuori, kaupunkilainen, taiteilija = oikea ammattikansanmuusikko

  3. 3 hannuoskala
    syyskuu 10, 2008 10:12 pm

    Ettäkö valtion rahoilla pitäisi taata ohituskaistamainen esiintymis- ja toimeentulosysteemi valtion kouluttamille kansanmuusikoille?

    No sikäli kyllä ammut huti (kuten itsekin toteat) että mielestäni yritän ajaa koko taiteen ns. vapaan kentän aseman parantamista. Ohituskaistaa apurahoihin (kansanmusiikin) maisterin paperit omaaville en todellakaan toivo. Nimenomaan taidealoilla kun niillä todistuksilla ei välttämättä ole yhtään mitään tekemistä taiteen laadun kanssa.

    Perinnearkun (, jonka perustaja ja pj. olin sen ensimmäiset kaksi vuotta) piirissä olemme myös tietoisesti pyrkineet välttämään yhtäsuurikuin-merkin vetämistä ”korkeatasoinen pelimanni” = ”akateemisesti koulutettu pelimanni” -käsitteiden välille. Mm. tästä syystä viime vuonna meillä oli keikalla esim. Kiharakolmio, Jouhiorkesteri, Rymäkkä sekä Tötterssön ja tänä syksynä keikalla on Pekko Käppi ja olisimme ottaneet myös Bill Hotat, jos keikka olisi herrojen aikatauluihin sopinut. Tärkein kriteeri kaikille orkesterivalinnoillemme on hyvä meininki. Papereita ei kysytä. (Hyviä esimerkkejä montaa koulutettua pelimannia verevämmistä soittajista ovat vaikkapa Paula Susitaival (Hyperborea) ja Juhani Lautamaja (mm. Hota).)

    Se mitä toivoisin tältä sivistysvaltioltamme on, että mikä tahansa riittävän korkeatasoinen, omaperäinen (ja tavalla tai toisella ei-kaupallinen) taide olisi samalla viivalla valtiollista tukea haettaessa. Tällä hetkellä musiikin saralla rahoituksesta n. 95% menee ns. ”klassisen musiikin” tekijöille. Ne perustelut, joilla nykyinen järjestelmä 1960- ja 1970-luvuilla luotiin eivät mielestäni enää ole hyviä. Tukea pitää saada muillekin musiikin lajeille. Onko oikein tai kohtuullista, että klassisen musiikin ammattilaisen työllistymismahdollisuudet koulutustaan vastaaviin (valtion tukemiin) tehtäviin ovat aivan eri luokkaa kuin jazz- tai kansanmusiikin ammattilaisen?

    Valtiollista rahoitusta ammattimaiselle kansanmusiikille (siis nimenomaan ammattimaiselle, joka voi pitää sisällään myös kovatasoisia harrastajia) tarvitaan mielestäni erityisesti siksi, että nykyisellään tätä meidän mahtavaa suomalaista elävää musiikkikulttuuriamme ei ole kuultavissa maassamme kuin aivan muutamilla klubeilla suurimmissa kaupungeissamme. Kysyntää kuitenkin olisi ja se kysyntä ei todellakaan löydy vain ”kaupunkien klubeilta” – päin vastoin. Minulla on paljon omakohtaisia kokemuksia siitä innostuksesta, minkä konsertti tai teatterinäytös pienellä paikkakunnalla saa aikaan.

    Toivoisin että Suomeen luotaisiin esim. kiertuejärjestelmä, jonka piirissä olisi mahdollista viedä korkeatasoista kulttuuria jokaiseen kylään tässä maassa, ei vain suuriin asutuskeskuksiin.

    Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin: https://keskenerainen.wordpress.com/2007/11/12/kulttuurin-tuesta-ja-kiertueista/

    Minua aina epäilyttää, kun sillon tällöin kuulen ja näen esitettävän jotain sen tapaista, että kansanmusiikin esiintymistilaisuuksia esim. pk-seudulla tulisi jollain virallisluontoisella järjestelyllä varata ns. ammattilaisille harrastajien sijaan.

    En ole kyllä koskaan kuullut mistään tuollaisesta. Kerro lisää. Miten tuo olisi ylipäätään edes mahdollista?

    Perinnearkun kanssa olemme pyrkineet luomaan mahdollisuuksia (apurahoilla ja talkootyöllä) ammattimaiselle kansanmusiikille toimia Helsingissä, mutta emme me ”ihan oikeasti” ketään harrastajia vastusta tai yritä jotenkin harrastajapelimannien toimintaa torpata. Oikeasti. Tervetuloa jameihin vaan, ovet ovat avoimet ja kynnykset matalalla.

    Mielestäni se, että jonkin musiikinlajin ammattilaisille luodaan mahdollisuuksia harjoittaa ammattiaan ei ole pois missään mielessä ko. musiikinlajin harrastajilta. Eikös se ole juurikin päinvastoin? Eikö meidän kaikkien intresseissä olekaan saada Suomeen mahdollisimman paljon kansanmusiikkia mahdollisimman monella eri tavalla ja mahdollisimman monessa eri paikassa?

    Kansanmusiikin ammattilaisuuden nousu 1980-luvun lopulta lähtien ja vähitellen esim. koulutettujen ohjaajien tulo alallehan on nimenomaan nostanut harrastustoimintaakin uuteen kukoistukseen! Ei suomalainen kansanmusiikki ja erityisesti kansanmusiikin koulutustoiminta olisi sillä tasolla kuin on nyt, ellei Sibiksen koulutusohjelmaa olisi perustettu.

    Hmm, jonkin sorttinen kulttuurin ”trickle down”-teoria?

    /paatos

    Toki loppujen lopuksi kyse on poliittisista päätöksistä. Onko kulttuuri jotain, mitä pitää ylipäätään kollektiivisesti tukea? Onko kaupallisesti kannattava kulttuuri ainoaa oikeaa? Pitäisikö muun antaa kuihtua pois? Onko monipuolisella kulttuurilla jotain arvoa, jonka vuoksi sitä tulee ylläpitää vaikka samaan aikaan vanhustenhoidossakin on pulaa rahoituksesta? Onko suomalaisessa kulttuuriperimässä jotain erityistä, jonka vuoksi sitä tulee tukea? Jos on, miten sitä parhaiten tuettaisiin? Minkälainen maa Suomi olisi ilman teatterilaitosta, orkesterilaitosta, konservatorioita ja musiikkiopistoja, taiteen perusopetusta, tanssia, balettia, oopperaa?

    Köyhä.

    Henkisesti.

    Meillä pitää olla A.D. 2008 varaa parempaan. Ja enemmän. Me voisimme tukea kulttuuria nykyistä laajemmalla sektorilla jos vain haluaisimme. Kyse on poliittisista päätöksistä.

    /paatos

    {Eikö nuo markinahäirikköharrastajat voisi sulkea vaikka jonnekin leiriin keskenään, että valioyksilöt pääsevät loistamaan? Eikäkuhei nyt menee jo liian pitkälle tämä provoilu…}

    Eiku täähä on ihan mahtava idea! Otanpa tämän esille heti seuraavassa okkultistisessa MAISTERI-kokouksessamme. Leiriltä vois päästä sit pois heti kun oppii soittamaan ”Arjalan poikia” -polkan ”oikea, vasen, oikeavasenoikea”-oppisesti…

  4. syyskuu 11, 2008 8:21 pm

    ”Meillä on siis nyt joku aktiivisten ryhmä joka julistautuu topakasti ammattikansanmuusikoiksi perusteilla x ja y ja z…”

    Provoilua totta tosiaan, mutta yksi asia mietityttää ylitse muiden. Jos joku ihminen soittaa kansanmusiikkia ammatikseen (aivan koulutuksesta riippumatta), miksi ihmeessä hän ei saisi käyttää itsestään nimitystä ammattikansanmuusikko*? Ja, mikäli ammattikansanmuusikko ajaa laillisin ja hyväksyttävin keinoin omia ammatillisia etujaan, miksi kenelläkään voisi olla mitään sitä vastaan? Ihan kuin yhtäkkiä ammattikalastajien tulisi lopettaa ko. ammattinimikkeen käyttö, koska se voi loukata kalastuksen harrastajien herkkiä sieluja ja heidän kalaonneaan. En tajua, vaikka kyseessä olisi tujakka ironiakin.

    *Toki tässä on kyse määrittelyistä. Minulle kansanmusiikki on yksi monipuolinen musiikkigenre muiden joukossa, ei sosiologisin perustein määräytyvä tapa esittää itseopitusti kansanomaisia musiikkikappaleita. Mikäli asia halutaan määritellä jälkimmäisellä tavalla, on ”ammattikansanmuusikkouden” käsite toden totta hieman ongelmallinen.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: