29
touko
08

nato tunteilulla

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Olli Kivinen julkaisi viime syksynä Nato-myönteisen pamfletin ”Nato ilman tunteilua”, joka on ladattavissa ilmaiseksi Suomi-Atlantti -seuran kotisivuilta. 52-sivuisella kirjasellaan Kivinen pyrkii pohtimaan ”Suomen suhdetta Natoon ilman tunteilua, kapulakieltä, lähdeviitteitä tai muita koukeroita” ja tuomaan keskusteluun ”perusasioita, jotka helpottavat asian viileää käsittelyä”.

Naton logo

On erittäin positiivista, että Naton kannattajat uskaltautuvat argumentteineen julkisesti esille tyhjänpäiväisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -pelottelun sijaan. Pyrin muodostamaan aina mielipiteeni rationaalisen perustelun kautta, joten pamfletin lähestymistapa on minulle läheinen. Jäin opuksen luettuani silti Nato-vastaiselle kannalleni.

Heti kättelyssä ärsytti läpyskän nimi. Ikäänkuin Naton vastustaminen rajoittuisi vain ”tunteiluun”. Eikö sotilaallisen liittoutumisen vastustaminen ole muuta kuin ”naisellista käytöstä”, heikomman astian haihattelua, johon tunteellisuus kulttuurissamme viittaa? Tosimiehet käyttävät Rexonaa ja risteilyohjuksia? Eikö Naton jäsenyyden vastustamiselle ole rationaalisia perusteita?

Toinen yleisempi kokonaisuuteen liittyvä seikka on myös retorinen. Kivisen turvallisuuspoliittisessa maailmassa keskustelun raameja tuntuvat määrittävän amerikkalaiseen tapaan uhat ja pelot; valtioiden välisiä suhteita enemmän vihollisuuden asteet kuin kumppanuus ja yhteistyö. Jonkin sortin pasifistina tätä on mielestäni mahdoton hyväksyä lähtökohdaksi. Monilta sinänsä rationaalisilta argumenteilta putoaa pohja kun näitä lähtöoletuksia muutetaan.

Olen Kivisen kanssa monesta seikasta samaakin mieltä. Tärkein niistä on se, että Suomessa turvallisuuspoliittista keskustelua ei käydä tosiasioihin pohjautuen, vaan toisen maailmansodan ja kylmän sodan juoksuhaudoista. Uhkat ovat muuttuneet, mutta asevelvollisuuteen perustuva massa-armeijamme ei. Suomen sodanajan vahvuus on yhä Euroopan määrällisesti suurimpia, yhteensä noin 350 000 taistelijaa käsittävä joukko. Se on yli kaksi kertaa suurempi kuin muilla pohjoismailla yhteensä.

Keskustelu turvallisuuspolitiikan ”normalisoinnista” pitäisi aloittaa, vaikka sen seurauksena ”kansan puolustustahto” hiukan laimenisikin – suomalaiset tuntuvat olevan koko Euroopan sotahulluinta kansaa. Onko tuo kummakaan kun armeijan tärkeimpiä tehtäviä näyttää olevan sen omien intressien ajaminen ja aseelliselle maanpuolustukselle myönteisen ilmapiirin ylläpito. Turvallisuuspolitiikasta pitäisi pystyä lähes 70 vuotta talvisodan ja 20 vuotta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen keskustelemaan yhtä neutraalisti kuin vaikkapa talouspolitiikasta.

Kivinen on oikeassa myös pitäessään ”Nato-optio” -keskustelua outona. ”Optiota” kun ei ole olemassa missään muualla kuin suomalaisessa sisäpolitiikassa. On vain epärehellisyyttä ja poliittisen rohkeuden puutetta olla kertomatta suoraan Nato-kantaansa. Joko haluamme jäseneksi tai sitten emme. Parempi olisi puhua Nato-limbosta, oudosta välitilasta, jonka olemassaoloa jopa katolinen kirkko ihmettelisi.

Pamfletin argumentaation voi tiivistää muutamiin pääkohtiin:
– Nato on muuttunut, se ei ole enää sama ”menneisyyden mörkö”.
– Nato on demokraattisten maiden demokraattinen liitto, ei sen jäsenistä irrallinen mahti.
– 5. artikla luo lisää turvallisuutta.
– Naton jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille.
– Naton jäsenyys avaa uusia vaikutusmahdollisuuksia.
– Suomen Yhdysvaltain-suhteet paranisivat Nato-jäsenyyden myötä.
– Nato-jäsenyys ei ole kustannuskysymys.

Mitä turvallisuuspoliittisia uhkia Suomella on ja mikä Nato on?

Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton sotilaallisen vaikutuspiirin vastapooliksi. Pohjois-Atlantin puolustusliitto toteuttikin tehtävänsä loistavasti, Itä-blokki hävisi kartalta ilman laukaustakaan. Kuinka paljon tämä sitten oli Naton ansiota onkin jo monimutkaisempi kysymys. 90-luvun alun tapahtumiin kun vaikutti joukko voimia, joista sotilaallinen voimapolitiikka oli yksi merkittävistä, mutta ei suinkaan ainoa ja autuaaksi tekevä. Itse uskon demokratian ja sosiaalisesti kestävän markkinatalouden ylivoimaisuuteen diktuureihin ja suunnitelmatalouteen verrattuna. Neuvostoliitto hajosi koska järjestelmä oli mätä – ei Reaganin varustelupolitiikan ansiosta.

Naton voiman perusta kylmän sodan aikana olivat ydinaseet. Ne ovat sitä yhä. Venäjän ja Naton ydinasearsenaalit ovat olemassa, vaikka niistä ei enää niin paljon melua pidetäkään. On kylmän voimapoliittisen arvioinnin lisäksi erittäin syvä arvokysymys haluammeko olla osa liittoumaa, jonka arsenaaliin kuuluu totaalisen tuhon aseita. Olemme valmiita luopumaan jalkaväkimiinoista moraalisin perustein, mutta hyväksymme kymmenien kilotonnien pommit?

Kivinen kirjoittaa Naton roolin muuttuneen. Hyvä niin, sillä pääasiallinen uhka tuskin enää ovat idästä vyöryvät panssariarmadat. Nato harjoittaa kirjoittajn mukaan jopa ”merkittävää ympäristönsuojeluun liittyvää tutkimusta”. Lisäksi Natosta on kuulemma tulossa YK:n rauhanturvaamisen ”alihankkija” ja tärkeä osa terrorismin vastaista taistelua.

Eli mikä Naton tarkoitus on tänään? Tietääkö Nato sitä itsekään vai yrittääkö järjestö epätoivoisesti keksiä itselleen tehtäviä, jotka kaikki sen jäsenmaat voisivat hyväksyä? Onko Naton harjoittama ”ympäristönsuojeluun liittyvä tutkimus” argumentti, jonka vuoksi meidän viherpiipertäjien pitäisi se hyväksyä? Eikö kannattaisi ennemmin tukea ympäristötutkimusta yliopistoissa ja siviilien johtamissa tutkimuslaitoksissa? Onko Nato todellakin paras mahdollinen järjestö vastaamaan muuttuneisiin uhkakuviin ja laajan turvallisuuskäsitteen uhkiin?

Haluan lukea laajaan turvallisuuskäsitteeseen sotilaallisten uhkien lisäksi mm. suuronnettomuudet, energian saannin turvaamisen, ympäristönsuojelun, influenssa-epidemioiden ja terrorismin torjunnan sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyn. Nämä kaikki vaikuttavat näkemykseni mukaan suomalaisten turvallisuuteen seuraavan 25 vuoden aikana enemmän kuin pyssyjen paukuttelu. Onko Nato oikea järjestö vastaamaan yhteenkään näistä uhkista?

Suuronnettomuuksien estämiseen ei ohjuksilla kyettäne, energia-talouden turvaamiseen on monia fiksumpia tapoja kuin sotilaallinen yhteistyö, ympäristö ja ilmasto eivät pelastu hävittäjillä lentelemällä – päinvastoin. Entä terrorismi? Tarvitaanko sen torjuntaan myös sotilaallisia liittoutumia?

Osama Bin-Laden onnistui löyhällä terroristiverkostollaan tuhoamaan kertaheitolla amerikkalaisten turvallisuudentunteen. 9/11:n tuhoa ja hirveyttä ei voi ohittaa. Muuttuiko maailma silti kuitenkaan ratkaisevasti? Ovatko hyökkäysarmeijat paras tapa taistella kansainvälistä terrorismia vastaan? Naton Afganistanin operaatio ei anna yrityksestä mielestäni kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Paras tapa torjua globaalia terrorismia on kansainvälinen turvallisuusyhteistyö. Sen ytimessä ovat kansalliset turvallisuuspalvelut ja perinteinen poliisitoiminta. Aseellisella ylivoimalla voidaan voittaa jokainen taistelu mutta hävitä sota – Naton pommituskampanjoita tärkeämpää olisi puuttua terrorismin perussyihin; köyhyyteen, koulutuksen puutteen ruokkimaan fundamentalismiin ja osattomuuteen. Niihin sotilasliitolla on antaa hyvin vähän vastauksia toisin kuin siviilikriisinhallintaa varten perustetuilla järjestöillä. Ei ole myöskään välttämättä positiivista, että pääasiassa sotilaallinen järjestö ottaa itselleen muita askareita. Sotatoimien ja humanitääristen tehtävien sekoittuminen saattaa asettaa kriisialueella toimivat siviilijärjestöt nykyistä vaarallisempaan asemaan ja pahimmillaan jopa estää avun saattamisen sitä tarvitseville.

Välillä pamflettia lukiessa tuntui siltä, että Kivisen mielestä sotilasliittoa ei edes saisi arvostella toimintansa perusteella!

Turvallisuuskeskustelussa terrorismi-peikkoa myös pyritään jatkuvasti ja tarkoitushakuisesti paisuttamaan. Kannattaisi pitää mielessä, että Al-qaida ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi ainuttakaan iskua länsimaissa sitten vuoden 2005. Samaan aikaan Euroopassa kuolee vuosittain noin 40 000 ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Kumpi uhkista on akuutimpi? Minkä torjuntaan Suomen kannattaa käyttää 1.4% bruttokansantuotteestaan?

Mielestäni paras argumentti Natolle on se, että Nato-jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille, etenkin ottaen huomioon Suomen osallistumisen sekä Naton rauhankumppanuus-ohjelmaan (, johon kuuluu muuten myös VenäjäVenäjäVenäjä) että Nato-johtoisiin rauhanturva-operaatioihin mm. Afghanistanissa ja Balkanilla. Kyllähän se kieltämättä vaikuttaa oudolta että emme ole jäseniä, kun muut operaatioihin aktiivisesti osallistuvat ovat. Toisaalta taas monet Nato-maat eivät osallistu näihin toimiin lainkaan. Mitä lisäarvoa siis ylipäätään saisimme jäsenyydestä? Mitä menettäisimme? Osallistuisimme todennäköisesti jäsenenä täsmälleen samoin kuin nykyäänkin. Miksi emme ole jäseniä? Miksi ihmeessä olisimme? Mitä väliä sillä on? Mikä nykytilassa on vikana? Tähän pamfletilla on tarjota useampikin jatkoargumentti.

Naton täysjäsenyys kuulemma ”avaisi vaikutusmahdollisuuksia”. Vai niin. Mitä kansainvälisiä poliittisia tavoitteita Suomelta on jäänyt saavuttamatta jäsenkirjan puuttumisen vuoksi? Olisiko Yhdysvallat Kioton sopimuksen takana jos Suomi olisi jäsen? Tuskin. Pidän erittäin ongelmallisena, että jäsenyyttä perustellaan epämääräisillä heitoilla sisältöä tarkemmin määrittelemättä. Kaikkea turvallisuuspoliittista keskustelua ei tietenkään voida käydä koko kansan (ja vihollisten) silmien edessä, mutta kai Naton puhemiehillä pitäisi olla näyttää edes yksi konkreettinen esimerkki Suomen toteutumattomista eduista väitteidensä tueksi? Kaikissa kansainvälisissä järjestöissä isot vievät ja pienet vikisevät. Naton strategia Afganistanissa on Yhdysvaltain luoma ja selvästi sen Eurooppalaisten jäsenten mielestä osittain päätön. Jäsenyys asettaa selviä paineita osallistua eurooppalaisesta näkökulmasta epäonnistuneen strategian toteuttamiseen.

Lisäksi jäsenyys ”parantaisi suomen transatlanttisia suhteita”. Miten? Onko niissä jotain vikaa? Naton kannattajat puhuvat Yhdysvaltain suhteista ikäänkuin niissä olisi suuriakin ongelmia. Mitä ne oikein ovat? Jos niitä löytyy, eikö niitä todellakaan voida ratkaista muilla tavoin kuin liittoutumalla sotilaallisesti? Maamme painoarvo maailmanpolitiikassa on pienentynyt 1980-luvun huippuvuosista, mutta se lienee vain ja ainoastaan tervettä. Eikö olekaan hyvä asia, että meille pohjolaan ei enää kohdistu suurvaltapoliittisia intohimoja kylmän sodan vuosien tapaan? Eikö olekaan hyvä, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit voivat tavata toisensa maidensa pääkaupungeissa? Eikö Baltian maiden jäsenyys Natossa ole osoitus niihin kohdistuvasta uhasta, josta Suomen ei tarvitse enää kärsiä? Eikö Nato-jäsenyyden hankkiminen ”suosion” saavuttamiseksi olisi täysin verrattavissa 70-luvun Neuvostoliiton miellyttämiseen?

Karttaa Naton jäsenistä ja liittymisvuosista katsellessa ei voi välttyä kysymykseltä, että kuulummeko me todellakin samaan joukkoon Romanian, Bulgarian, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa? Emmekö olekaan vakaampi, varakkaampi ja vapaampi demokraattinen maa, jonka ei tarvitse nojata turvallisuuspolitiikassaan ”isoveljen” ydinpelotteeseen? Kartasta huomaa myös, että Sveitsi ja Itävaltakaan eivät ole liiton jäseniä. Menettävätkö nekin jotain merkittävää pysyttelemällä ulkopuolella? Meneekö Sveitsillä jotenkin lähtökohtaisen kurjasti? Eroaako Suomen turvallisuuspoliittinen asema nykyisessä verkottuneessa maailmanpoliittisessa todellisuudessa mitenkään Keski-Europpan vakaista valtioista?

Naton jäsenmaat liittymisvuosineen(Lähde: Wikimedia Commons)

Onko Suomi todellakin samaa ”arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, ”waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa? Onko Nato vai EU parempi väylä ajaa näitä asioita? Sotilaat ja sotilasliitot kun ovat harvemmin ihmisoikeustaistelun eturintamassa. Skitsofreenisesti eräs realistisimmista uhkakuvista Euroopassa on aseellinen konflikti kahden Nato-maan, Kreikan ja Turkin, välillä. Haluammeko olla osa tällaista ”liittoumaa”?

Kustannusargumenttia en voi hyväksyä lainkaan. Sivuilla 35-37 kirjanen väittää ihmeemmin todisteita esittämättä, että Suomen ei tarvitsisi pyrkiä nostamaan puolustusmenojaan Nato-jäsenyyden myötä. Nato kun edellyttää, että sen jäsenmaat käyttäisivät 2% bruttokansantuotteestaan puolustukseensa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi puolustusmenojen huomattavaa lisäystä. Kivinen yrittää esimerkeillään osoittaa, että julkilausuma ei ole sitova, mutta onko liittoutuma, joka ei pidä kiinni omista tavoitteistaan olla toimiva ja liittymisen arvoinen ylipäätään?

Naton jäsenyyden käytännön vuotuiseksi kustannukseksi Kivinen laskee 70 miljoonaa euroa vuodessa. Tämäkö ei ole merkittävä kustannuskysymys? Suomen puolustusbudjetista (2 225 m€ (2007)) tuo ei tietenkään olisi kuin noin 3%, ja Suomen kokonaisbudjetista vielä vähemmän, mutta onhan se joka tapauksessa aivan järjetön summa! Kymmenessä vuodessa siitä kertyy jo 700 miljoonaa euroa. Eikö tuolle rahalle ole muka Suomen puolustusvoimissa, Suomessa tai maailmassa mitään tähdellisempää kohdetta, joka mahdollisesti parantaisi myös turvallisuustilannettamme? Musiikin ammattilaisena en edes viitsi miettiä paljonko suomalaista kulttuuria tuollaisella summalla voitaisiin edistää. (PALJON.)

Tuntuu siltä että Naton kannattajat pyrkivät piilottelemaan sotilasliiton jäsenyyden ydintä eli sotilaallisesta voimaa. Tässä tapauksessa kyse on Yhdysvaltain ydinpelotteessa ja realistisemmin Naton tarjoamassa täydellisessä ilmaherruudessa, jota yksikään muu liittouma tai valtio ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa kykene uhkaamaan. Mitä todellista uhkaa torjumaan Suomi tarvitsee tuota tukea? Onko meillä jotain pelättävää? Eivätkö Suomen ilmavoimat riitäkään takaamaan ilmatilamme koskemattomuutta?

Naton 5.:n artiklan turvatakuita ei ole myöskään koskaan todellisuudessa koeteltu, eikä niihin voi mielestäni luottaa yhtään sen enempää kuin ns. EU:n turvatakuisiinkaan. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates on varoitellut jopa Naton hajoamisesta jo Afganistanin kriisin vuoksi. Kestäisikö Nato sen jäseneen kohdistuvaa todellista hyökkäystä?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Suomen odotteleva Nato-kanta vaikuttaa mielestäni jäsenyyttä viisaammalta ratkaisulta. Nato-option selkeä hylkääminenkään ei olisi ongelma. Meillä ei ole mitään hävittävää Naton ulkopuolella. Saatammepa jotain jopa voittaa. Demokraattisten maiden globaaliin yhteisöön kuulumme joka tapauksessa. Turvallisuuspolitiikan typistäminen pelkästään sotilaallisiksi kysymyksiksi on typeryyttä, johon ei pitäisi enää olla varaa vaikka emme kantilaista Ikuista Rauhaa olisikaan vielä saavuttaneet.

Mainokset

4 Responses to “nato tunteilulla”


  1. Touko 29, 2008 11:04 pm

    Olipas erinomaista pohdintaa. Kiitos siitä. Naputtelin itsekin natopostin joku hetki sitten http://nettiherutus.blogspot.com/2008/03/muuta-mitenkn-suomen-ja-naton-suhdetta.html

  2. 2 unta odotellessa
    Touko 30, 2008 4:15 pm

    Hyviä pointteja Hannu. Natosta pitäisi minusta keskustella osana laajempaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, eikä siis yksittäisenä asiana. Minusta tarvittaisiin kolme asiaa:

    1. Lyhyt (1kk) kaikille pakollinen (miehet ja naiset) kansalaispalvelus, jossa ikäluokalle opetettaisiin kriisinhallinnan perusteet, tietysti painottaen siviilikriisejä, mutta käsiteltäisiin myös sotilaalliset kriisit.

    2. Pieni ammattilaisten palkka-armeija.

    3. Tarvittava liittoutuminen kriisinhallintaa varten.

    Tosiasiallisesti liittoutumisessa tärkeään on että ammattisotilaat pääsevät harjoittelemaan nykyaikaista sotimista. Nykyiset kumppanuudet toteuttavat tätä asiaa ilmeisesti ihan hyvin. En osaa arvioida sotilasliittojen ”turvatakauiden” toimivuutta tai tarvetta. Pointti on kuitenkin että Nato-kysymystä pitäisi arvioida laajemmasta kriisinhallinnan kokonaisuudesta.

    Nato arvokoalitiona on kyllä perseestä. EU on Suomelle hyvä ja riittävä arvojen ja talouden yhteisö.

  3. 3 hannuoskala
    Touko 31, 2008 3:55 pm

    Kiitti Stobe, NRF-valmius mielestäni sinällään fiksua – kyllähän järjestelmien kannattaa olla kavereiden kanssa yhteensopivia.

    @Unta odotellessa:
    1. Asevelvollisuuden koskeminen vain miehiä on huutava vääryys! Missä on tasa-arvo? Pakollisessa ”kansalaispalveluksessa” voitaisiin päivittää koko kansalle myös muita käteviä kriisitaitoja esim. ensiapu olisi hyvä olla hanskassa.
    2. Eikö voisi olla myös nykyistä pienempi vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen perustuva järjestelmä?

  4. 4 unta odotellessa
    kesäkuu 2, 2008 8:12 am

    @HannuO:

    2. Joo. Palkka-armeijahan meillä jo on (kantahenkilökunta), siihen rinnalle sopisi mainiosti vapaaehtoinen reserviläisyys. Edelleen myös kohta 1, eli koko ikäluokka olisi 2. kriisinhallinnan reservissä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: