10
Hel
08

äänentoistamisesta

Allen & Heath

On taas viime viikkoina tullut harrastettua hiukan enemmän äänentoistotöitä.

Miksasin mm. viime viikon keskiviikkona Sibelius-Akatemian kamarimusiikki-salissa Outi Tarkiaisen sävellyskonsertin. Muusikot loistavia, biisit hyviä, laitteet laadukkaita, roudaus kohtuullinen ja palkka hyvä. Silti olin pettynyt omaan panokseeni. Mikä vialla siis?

Koko äänen vahvistamisen tarve ja mielekkyys.

Miksi äänentoistoa käytetään? Mihin se sopii ja mihin se ei sovi?

PA (public address) -järjestelmät ovat kehittyneet huikeasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Enää miksaaminen ei ole pelkkää äänen kantavuuden lisäämistä ja kiertojen väistelyä vaan oma osansa kokonaistaideteosta, jonka muusikot ja äänisuunnittelija/miksaaja yhdessä luovat. Hämmentävä kulttuurillinen kehitys on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa vahvistusta käytetään myös tilanteissa, joissa sitä ei tarvittaisi lainkaan.

Sibiksen kamarimusiikkisali on hyvä esimerkki; Pohjoisen Rautatiekadun toimipisteen toisessa kerroksessa sijaitseva pieni (n. 150 henkeä vetävä) sali, joka on akustisesti loistelias. Siellä on todella ilo soittaa – seinät heijastelevat kauniisti ja monipuolisesti ja varsinaisia häiritseviä sävyjä ei ole. Ääni myös leviää akustisesti kohtuullisen tasapainoisesti kaikille istumapaikoille. Yleisö – usein suurelta osin joko Akatemian opiskelijoita tai opettajia – istuu ja kuuntelee hiiren hiljaa musiikkiin keskittyen.

Klassisen musiikin konserteissa, jonka perinteisiin äänen vahvistaminen ei kuulu en ole nähnyt kamarimusiikkisalissa kertaakaan käytettävän vahvistusta. Soittajat säätelevät itse balanssiaan.

Kansanmusiikki- ja jazz-konserteissa samassa paikassa äänentoisto taas on vakio. Miksi?

Syitä lienee useita:
– Jazz- ja kansanmuusikot keikkailevat tavallisesti paikoissa, joissa musiikki vahvistetaan. Ammattimuusikolle äänentoistosta tulee vähitellen normi, ei poikkeus. Sen tarvetta ei edes kyseenalaisteta.
– soittimien väliset voimakkuuserot ovat jatsissa ja (uudessa) kansanmusiikissa suurempia; laulajan ja rumpalin tai haitarin ja kantelistin on vaikeampaa soittaa balanssissa akustisesti
– soittimen sointi-ihanne ei ole enää ”akustinen” vaan levyjen kautta opittu, ”lähimikitetty” sointikuva. Esim. kielisoittimet (mandoliini, kitara, cittern) eivät ”helise” akustisesti yhtä ilmavasti kuin mikitettynä ja kevyesti kompressoituna. Sama koskee myös laulua – akustisesti on mahdotonta luoda pienillä hengityksillä ja eleillä yhtä voimakkaita elämyksiä.

No mikä tässä kuviossa sitten riipii? Etenkään allekirjoittanutta? Helppoa rahaa ja siistiä sisätyötä!

Äänentoisto, hyväkin sellainen, muuttaa esityksen luonnetta. Se vaikuttaa soittajien väliseen peruskommunikaatioon. Ja se taas on laadukkaan musisoinnin ydin. Ei se onko saundi tai soittotekniikka täydellinen, vaan keskustelu. Sitä ainakin minä itse kuuntelen ja siihen myös soittaessani pyrin.

Äänentoiston olisi tuotava esitykseen jotain lisäarvoa. Jotain, mitä ei voida ilman sitä saavuttaa. Muutoin se vain vähentää taiteellista kokonaisarvoa luoden vieraannuttavan elementin kuulijan ja taiteilijan välille.

Esimerkkikeikassani moni perusasia ei toiminut toivottavalla tavalla. Sibelius-Akatemian organisaatio oli varannut salin kahdeksi tunniksi ennen keikkaa ”Studia Generalia”-keskustelutilaisuutta varten. Tämän vuoksi roudausaikani oli puolisen tuntia (tunnin vähemmän kuin juoksematta yksi työntekijä ehtii) ja sound check aika jäi noin viiteentoista minuuttiin, johon koko yhtye ei edes ehtinyt paikalle. Lisäksi bändi ei toiminut tilassa akustisesti kovinkaan mielekkäästi; en mikittänyt rumpuja lainkaan ja silti ne tulivat ”yli” koko muusta bändistä vaikka vahvistin laulajaa kierto- ja yleisön kipurajalle. Jos rumpali olisi suostunut soittamaan hiljempaa (etenkin peltejään) olisi konsertti ollut kokonaisuutena huomattavan paljon parempi. Ainoa yksittäinen elementti yhtyeessä, joka vahvistusta mielestäni aidosti tarvitsi oli laulu.

(Tärkeää olisi huomata myös, että Tarkiaisen yhtye ei soveltunut esiintymispaikkaansa. Moderni jazz-yhtye tarvitsee erilaisen salin kuin kamari-musiikki. Suomen ainoalla musiikkikorkeakoululla, Sibelius-Akatemialla, ei ole lainkaan vahvistetun musiikin esittämiseen tarkoitettua tilaa, vaikka sen opiskelijoista ja opettajista suuri osa (musiikkikasvatus, jazz, kansanmusiikki, noin 800 opiskelijaa) tuottaa musiikkia, joka sellaista tilaa tarvitsisi. Sibelius-Akatemia tarvitsee tulevasta musiikkitalosta kipeimmin juuri mustaa teatteritilaa ja ”jazz-klubia”, joissa äänentoiston vaatima musiikki pääsisi oikeuksiinsa.)

Peräänkuulutan rohkeutta esiintyä hyvissä tiloissa akustisesti, ilman äänentoistoa tai minimalistisin ratkaisuin. Kansanmusiikkia ei tarvitsisi mm. kamarimusiikkisalissa mielestäni vahvistaa lainkaan ja jazziakin erittäin harvoin. Valitettavan usein mikitys luo esitystä rajoittavan, yleisön ja esiintyjän väliin tunkevan tason – jo mikkiständien ruma viidakko pitäisi olla riittävä syy jättää mikit varastoon!

Lukioikäisenä kansanmusiikki-diggarina sain hienon elämyksen Väsen-yhtyeen keikalla Kaustisella. Kallio-Paviljongilla konserttien äänentoisto (vuonna 1996 tai 1995) ei ollut laadultaan kovinkaan kummoinen; hyvää ”nuorisoseura-tasoa”… Esityksen alku viivästyi n. 40 minuuttia heinäkuisen ukkosen iskettyä laitteita toimintakelvottomiksi, mutta bändi yritti kuitenkin urhoollisesti aloittaa keikkaa vahvistetusti. Valitettavsati äänentoisto pätki jo ensimmäisen biisin aikana ja huonon startin jälkeen ’ruotsalaisen kansanmusiikin ”fab four”’ pyysi katsojia tulemaan lähemmäksi lavaa penkeiltä kuuntelemaan ja soitti keikan akustisesti. Kokemus oli aivan uskomaton; koko yleisö hengitti polskien ja sottiisien mukana. En muista vastaavaa tuon keikan jälkeen. Ammatinvalinta oli selkeytynyt kertaheitolla.

Jo se, että vahvistus mahdollistaa kuuiljan ja esiintyjän välimatkan kasvattamisen laskee keikan intensiteettiä. Onhan tyystin erilaista soittaa sadalle kuulijalle, jotka ovat piirissä kymmenen metrin säteellä kuin sadalle hengelle, jotka ovat sijoittuneet sinne tänne isoon nuorisoseuran saliin. Suomalainenhan ei eturiviin vapaaehtoisesti istu!

Saman ilmiön huomasin myös tammikuisella Folklandia-risteilyllä. Kouon Frouva soitti virallisten keikkojensa lisäksi myös kertaalleen laivan rappukäytävässä ilman äänentoistoa ja mielestäni tuo vahvistamaton keikka oli koko festivaalin mieleenpainuvin hetki. Eikä mikkien puute estänyt tanssia tai hyvää meininkiä! Jos halusi juopotella äänekkäästi ja huutaa, oli laivalla lukuisia paikkoja myös sitä varten!

Kouon Frouvat Folklandialla 2008

Ehkä vahvistamattomuus voisi jopa parantaa elävän musiikin arvostusta – olen usein baarikeikkoja miksatessani huomannut, että volyymin nostaminen yleisön mekkaloidessa ei ole paras keino saada kaljoittelijoita hiljenemään. Päin vastoin, vahvistaminen tuntuu antavan luvan huutaa ja mölytä kuin vieressä ei olisi ketään musisoimassa! Juttutuvan Rytmihäiriö-klubit ovat tästä erinomainen esimerkki…

Äänentoistossa on kyse siis paljon muustakin kuin pelkästä kuuluvuuden lisäämisestä. Mikrofoni on kulttuurinen symboli, valtikka, jonka haltijalla on oikeus puhua tai laulaa. Akustinen karaoke ei varmastikaan olisi yhtä suosittua. Lisäksi ajan henki tuntuu uskottelevan kaikkialle teknologian muuttavan kullaksi mitä tahansa se koskeekin. Midas indeed…

En tietenkään vastusta kaikkea äänentoistoa tai vahvistamista. Rockia ei ilman vahvistusta voi esittää ja pelkkä äänenvoimakkuuskin voi olla musiikillinen aspekti; kokeilkaapa kuunnella vaikka Sunn O)))a 80db kotivolyymilla tai sitten 110 db:n selkärankaan ja perustuksiin asti menevällä jyrinällä. Kokemus on taatusti erilainen.

Vakiintuneet normit kannattaa kuitenkin aika-ajoin kyseenalaistaa ja äänentoiston tarvetta harkita tilannekohtaisesti.

Mainokset

6 Responses to “äänentoistamisesta”


  1. helmikuu 11, 2008 12:06 pm

    Tsot tsot, unohdit mainostaa pa(i)nopaarin akustisia pikkukeikkoja…

    Kaustimen Pelimannitalon keikat ovat myös kaunis esimerkki akustisen esiintymisen taiasta.
    Muistaakseni muuten H-borean ekan levyn julkkari vedettiin kamarimusiikkisalissa ilman äänentoistoa, ihan harkitusti. Hyvin selvittiin, vaikka haitari räimäsi ja laulettiin. Parikielimiestä lie tietty vituttanut yksi jos toinenkin seikka…

  2. helmikuu 11, 2008 3:56 pm

    Kiitokset mielenkiintoisesta tekstistä. Itsekin olen välillä miettinyt äänentoiston vaikutusta musiikkiin tai puheeseen, mutta monesti käytössä oleva tila ja kyseessä olevan tilaisuuden tyyppi asettaa niin suuria rajoituksia ettei homma yksinkertaisesti toimi kunnolla ilman lähimikitystä. Ei sinänsä ettäkö lähimikitys olisi se ehdottomasti toimivin ratkaisu joka tilanteeseen.

    Ongelmaksi helposti muodostuu se, etteivät laulut tai heikommin kuuluvat instrumentit kuulu kunnolla jos niitä ei erikseen vahvista. Rumpujen mikityksestä on monenlaisia mielipiteitä, mutta mielestäni lähimikitys selkeyttää soittimen ääntä ja tuo samalla täyteyttä rumpujen kokonaisääneen. Ilman mikkejäkin rumpuja on tullut kokeiltua välillä, mutta silloin eteen tulee se, että rumpusetin äänestä erottuu helposti lähinnä matalampi töminä. Overheadeilla saa kyllä kohtalaisesti kokonaisääntä ja lähimikitystä yhdessä overheadien kanssa pienillä kaiuilla pehmennettynä saa useimmiten paremman ainakin omasta mielestäni.

    Tietysti mikitysten toimivuuteen vaikuttavat isolta osin soittajien soittotyylit, mutta se on taas kysymys erikseen. Muttapa hjeps, äänentoiston perimmäisenä tarkoituksena on kait lisäarvon tuominen ja jos siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, tulisi toteutustavoille pyrkiä löytämään vaihtoehtoja. (Olen siis kolmisen vuotta tehnyt harrastuspohjalta livemiksausta muutmassa paikassa.)

  3. helmikuu 12, 2008 2:42 pm

    Hyviä pointteja sulla. Soundihan lähtee ensisijaisesti näpeistä, mikä ei ihan kaikille ole aina selvää sekään. Sitten kun hommaan lisätään vääränlaisella egolla varustettu, esim. kitaristi jolla ei ole hallussa edes kitaravahvistimensa säädöt, niin itku meinaa tulla.

    Mä olen jossain klasari yms. akustisissa vedoissa nostanut esimerkiksi kantele-solistia tyynesti heivaamalla pienen tarkkailumonitorin siihen kylkeen kiinni ja raottamalla sopivasti.
    Tällöin säilyy illuusio akustisesta menosta ja tottahan se soundaakin paremmalle, kun ääni tulee sieltä mistä pitääkin.

  4. 5 hannuoskala
    helmikuu 12, 2008 5:27 pm

    @Daniel: Juu tää mun avautuminen koski tosiaan siis enimmäkseen siis akustista jazzia ja kansanmusiikkia, joiden esittäminen ei vahvistamista mielestäni juurikaan tarvitse. Danielin mainitsema rumpujen mikittäminen esim. kamarimusiikkisalin-tyyppisissä (tai vaikka Liberte-kokoluokan klubeilla) saattaa parantaa marginaalisesti erottelua mutta silti syy vahvistamiseen on selkeän esteettinen – se saundaisi ”paremmalta”. Paremmalta miksi ja kenen mielestä? Siltähän ne rummut saundaa miten niitä siinä tilassa soitetaan. Olemme vain jo ”tottuneet” ”tarkempaan”, sanotaan nyt paremman puutteessa ”lähimikitettyyn” saundiin, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten olisi edes osattu kaivata. Onko kehitys parempaan vai huonompaan suuntaan? Onko kehitys ylipäätään tarpeen?

    @Jazmanaut: Kantelistit ovat alkaneet itsekin ostella pieniä Geneleccejä bändivahvistusta varten. Eilen juuri Painobaarin akustisella keikalla kantelisti veteli haitaristin kanssa ”akustisesti” Genelecillä ja hienosti toimi. Lokalisaatio toimii ja periaatteessa myös bändin akustinen balanssi koska soittajat voivat kuitenkin selvästi monitorointi/PA-järjestelyä helpommin säädellä tasapainoaan.

    Toisinaan tekisi mieli myös akustisia bändejä live-miksatessa kurmoottaa taiteilijoita ottamaan sovituksissaan akustiset balanssit huomioon. Kerran jos toisenkin olen törmännyt haitaristeihin, jotka soittavat sitten siinä ”forte”-paikassa niin lujaa kuin palkeista lähtee täysin ottamatta huomioon mikä esim. viulun dynaaminen skaala on. Ja sitten se, että ”kantele ei kuulunu niissä lujissa paikoissa” kaatuu tietysti äänimiehen niskaan.

    /audioläppää
    Tuosta tuli muuten akustisen musiikin toistamiseen liittyvä ongelmakohta mieleen. Erittäin usein kamua ja jatsia esitetään Suomessa ns. rajoitetuilla resursseilla. Eli aikaa, miehiä ja laitteita on liian vähän. Ainakin itselle miksatessa kompressori on melkein eq:takin tärkeämpi työkalu. Piikit on saatava kuriin. (BSS:n 4ch kompura on favoriitti – säädettävä ässälimitteri toimii lähes nerokkaasti myös pelimanniviuluihin.) Ongelmaksi tällöin muodostuu monitorointi koska se tapahtuu useimmiten myös etupäästä ja myös monitoireihin menevä signaali on kompressoitua ja artistin on vaikeampi säädellä omaa akustista balanssiaan. Puskemista koneita vastaan. Arvaa kumpi voittaa?

    Probleema poistuu heti jos on varaa monitorimieheen. Kuinka monella akustisella bändillä tuntuu olevan varaa edes omaan äänimieheen?

    /audioläppää

    Lueskelen tossa juuri Robert Johnsonin elämäkertaa, josta on kyllä pakko poimia seuraava kappale:

    ”Robert lauloi aika kovaa, ja yleensä se lauloi korkeelta, ja selvää on että sen ääni kantoi. Meillä ei ollut pahemmin ongelmia tulla kuulluksi niissä paikoissa missä me soitettiin. Tanssiva väki nappas sen rytmin, ja jos ne joutu kuuulomatkan ulkopuolelle, se rytmi taisi vaan pysyä niiden mukana ja ne jatko tanssimista. Koska koko talo heilu samaan tahtiin…”

    Tossa on aikast hyvä tunnelma. Ehkä myös jotain taikaa, jota ei parhaallakaan toistamisella voida saavuttaa.

    Ylipäätään kun kuuntelee vanhempia äänityksiä ja/tai arkistonauhoja rapakon takaa tai täältä pohjolasta, niin ensimmäinen huomio on usein päälleäyvän rankka tatsi; selkeä rytmiikka ja korostuneen voimakas soittotyyli. Musiikin estetiikka syntyi siis osittain tarpeesta soittaa lujaa. Djangon soolot, Texasin blues-äijät, Bill Monroe, kaustislaiset pelimannit, valtavat panhuilu-bändit jne.

    En tietenkään tarkoita sitä, että PA-laitteiden käyttö olisi turhaa tai kiellettävää, mutta täysin ”arvo-neutraaleja” ne vehkeet eivät mysökään ole. PA-laitteiden käyttö tai niiden puute vaikuttaa musiikkiin, jota niillä toistetaan.

  5. helmikuu 12, 2008 6:24 pm

    Olipa hyvä kirjoitus! Mulla perushomma on aina melko akustista, niin niiden mikkien kanssa häärääminen tuntuu aina jotenkin ylimääräiseltä stressitekijältä. Esiinnynpä itsekin tuossa mainitussa salissa tänä keväänä ja päätinkin tämä kirjoituksen myötä, että ilman äänentoistoa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


twtr

Flickr Photos


%d bloggers like this: