Eilinen Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokous oli rankka kokemus.

Jo kokoukseen saapuminen oli tavanomaista dramaattisempaa: Kulttuurikeskuksen edustalla oli toista sataa ihmistä osoittamassa mieltään kirjastojen puolesta. Vihreät ja vasemmisto vakuuttivat paikalle tulleille että lähikirjastoihin ei kajota.

Kokouksessa ei kuitenkaan ollut kyse palveluverkosta vaan vuoden 2010 avustuksista ja siitä, miten säästöt kohdistetaan. Säästäminen ei ole kenenkään mielestä mukavaa. Etenkään kulttuuribudjetista, jossa jokaiselle määrärahalle tuntuu olevan lukuisia päteviä hakijoita ja tekijöiden heikko taloudellinen asema tiedetään.

Kirjasto säästää ensi vuonna mm. aineistomäärärahoistaan noin 160 000 euroa ja Kulttuurikeskus puolestaan esim. teatteri- ja tanssiryhmille tarkoitetuista kohdeavustuksista n. 51 000€ vuoden 2009 tasoon verrattuna.

Neljän yhdistyksen tuet, yhteensä 77 000 €, menivät kuitenkin äänestyksessä läpi muutoksitta. Vihreät äänestivät vastaan Vasemmistoliiton, SDP:n ja Kokoomuksen yhteisrintaman puolustaessa tukia. (Rkp:n edustaja oli jo poistunut paikalta.)

Mikä siis mahtaa yhdistää Helsingin porvarillista kulttuuriyhdistystä, Helsingfors Svenska Kulturföreningiä, Helsingin työväen sivistystyötä ja Työväen sivistysliiton Helsingin opintojärjestöä?

Aivan. Ne ovat “poliittisia kulttuurijärjestöjä”.

Kulttuurikeskuksen kulttuurijärjestöille asettamia taiteellisen tai toiminnallisen sisällön kriteerejä niistä ei täytä yksikään. Työväen järjestöt edes yrittävät, mutta vuonna 2009 HPKY:n toimintaa oli teatteriesityksissä käymisen lisäksi esimerkiksi “Kulttuurimatka tarunhohtoiselle Maltalle” ja Helsingfors Svenska Kulturförening kultivoi jäsenistöään bussiekskursiolla Vuosaaren satamaan.

Helsingin noin neljän miljardin euron kokonaisbudjetissa 77 000€ on tietenkin vain pieni pieru Saharassa. Kulttuuritoimijoille ja kulttuurin määrärahoissa summa on kuitenkin merkittävä. Mittakaavaa saa vaikkapa siitä että Helsinki käyttää ensi vuonna taiteilija-apurahoihin 140 000€ ja taiteen vapaan kentän kohdeavustuksiin 610 000€. Yksittäiset avustussummat ovat keskimäärin 5000 € – 10000 € luokkaa.

Miten kukaan voi ensi vuonna perustella Harakan taiteilijatalon (kustannukset 90 000€ vuonna 2008) tai Eläintarhan taiteilijaresidenssin (kustannukset 33 860€ vuonna 2008) lakkauttamista “pakottavien” säästöjen nimissä, jos kaupungin tuen piiristä löytyy yhä poliittisten järjestöjen kaltaisia täysin käsittämättömiä mustia aukkoja?

“Sulle-mulle” -periaatteella jaettava piilopuoluetuki ei ole tästä päivästä. Toivottavasti ensi vuonna muidenkin puolueiden joukosta löytyy riittävästi suoraselkäisyyttä näiden yhdistysten erityiskohtelun lopettamiseksi.

(Kirjoitus julkaistu myös Helsingin Vihreiden kotisivuilla.)

Roudailin eilen jälleen CityCarClubin autolla ja ironiamittari raksutti aika kovalla kun noutopisteessä Eurantiellä näytti tältä:

VOI-368

Palautuspaikassa Töölönkadulla tältä:

MGZ-591

Ja jo edellisessä blogauksessa mainitulla Uudemaankadulla tältä:

LVY-943

Holtiton pysäköinti kantakaupungissa heikentää huomattavasti koko City Car Club -järjestelmää! City Car Clubin toimivuus on kuitenkin myös muiden autoilijoiden etu: CCC:n autot ovat noin kahdeksan kertaa tehokkaammassa käytössä kuin yksityisautot – mitä enemmän ihmiset käyttäisivät yhteiskäyttöautoja, sitä enemmän olisi parkkipaikkoja niitä todella tarvitseville!

Ärrr!

Pienet asiat ärsyttää. Etenkin kun on kiire.

Miksei pysäköinninvalvontaa voida tehostaa Helsingin keskustassa? Roudailin viime viikolla CityCarClubin autolla ja olin varannut auton jättöpaikaksi Pikku-Roban päädyssä olevan parkkiapaikan. Perille päästyäni huomasin että paikkani oli vienyt “katumaasturi”-Volvo.

Minulla ei tietenkään ollut mukanani kolikkoja koska parkkipaikan piti olla varma ja maksuton. Soitin CCC:n keskukseen ja kysyin lähintä vapaata paikkaa. “Uudenmaankatu 32″ kuului vastaus. Eikun sinne kiertelemään. Siellä minua odotti seuraava näky:

Jokin traktori oli sitten pokkana pysäköity CCC:n paikalle. Jälleen ilman lupaa, koska kyllä CCC laajemman remontin takia olisi sulkenut pysäkin, eivätkö toisaalta olisi minua sinne myöskään neuvonneet. Uusi puhelu CCC:n varauskeskukseen.

Sain lopulta pysäköityä auton Senaatintorille, josta sitten kävelin sateessa kolme kertaa pidemmän matkan keikkapaikalle Bulevardin kahvihuoneeseen. Aikaa kului 55 minuuttia viiden minuutin sijaan.

Turha varmaan todeta että “otti pannuun”. XOP-970:n omistaja aiheutti minulle lähes tunnin tappion pysäköimällä väärin. Mistä voin hakea vahingonkorvauksia?

Harmia olisi pienentänyt tieto edes siitä, että virheellisesti pysäköity ajoneuvo olisi saanut edes sakot. Näin ei varmaankaan käynyt.*

Miksei Helsingin kaupungin pysäköinninvalvonnalla voisi olla palkattuna valvojien lisäksi myös “pikavalvojia”, joita voisi tilata paikalle tarpeen vaatiessa. Esim. polkupyörälähetit sopisivat tähän hommaan mainiosti. Alle 15 minuutissa varmasti lähes koko keskusta katettavissa jo muutamalla “fillari-parkki-pirkolla”.

Rötösherrat kuriin!

*Jätin Volvon tuulilasiin CCC:n autojen hanskalokerosta löytyvän mainosesitteen, joka on ovelasti pakattu pysäköintisakon näköiseen muovikuoreen. Kiusa se on pienikin kiusa. Ähä.

Ehdotin viime viikolla Teostorylle juttuaihetta: musiikkibisneksen tila Kiinassa.

Idän “kommunistisessa” valtiossa kun on pystyssä piraattien märkä uni – tekijänoikeuksia ei valvota ja kaikki “tiedon” (eli siis musiikin, ohjelmistojen ja leffojen) jakaminen verkossa on laillista tai ainakin maan tapa.

New Perspectives By Bjarne Henning Kvaale

Poimintoja:

Your average western band, therefore, does not sound totally alien, it’s just that no one is willing to spend money promoting an international (and therefore niche) act when 90 per cent of CDs are counterfeit and an even higher percent of online music is pinched. It’s all about hitting the mass market straight out of the box and selling big, if you want a chance of making money.

Such a high piracy rate leaves you with a legitimate physical market of only $86m a year (2006 figures), making China—a country of 1.3 billion people, remember—into only the 20th largest market in the world

Vuonna 2006 suomalaisen musiikkibisneksen kokonaismarkkinat olivat noin 99 miljoonaa euroa, eli karkeasti arvioituna n. 150 miljoonaa dollaria. Lähes tuplasti Kiinan markkinat siis! Suomessa on asukkaita 5 miljoonaa, Kiinassa 1 300 miljoonaa. Tietenkään kiinalaisten ostovoimaa ei voi suoraan verrata suomalaisten ostovoimaan, niin eri kehitysasteilla taloudet ovat, mutta järkyttävä luku on silti.

Summa kertoo suoraan, paljonko uutta musiikkia voidaan Kiinassa tuottaa. Kiinalainen musiikkiteollisuus onkin vaivaista naapurimaihinsa ja Hong Kongiin verrattuna:

Only 20 or so professional-quality albums are produced a year in China. Star musicians make their money from appearances, live performances and endorsement deals.

Summa antaa myös osviittaa siihen paljonko Suomessa tuotettaisiin uutta suomalaista musiikkia jos nettilataaminen laillistettaisiin. Ja meillä Suomessa ei ole tarjota artisteille 1300 miljoonan kuluttajan live- tai sponsori-markkinoita.

Tuollaisessa ilmastossa levy-yhtiöt eivät tietenkään pärjää “perinteisin konstein”. Onko Kiina siis itsenäisten artistien onnela, jossa taiteilija saa 100% muilla keinoin hankittavista voitoista?

In order to survive it has become necessary for labels to take over an artist’s entire life—recording, publishing, management etc.—obsessively tapping all revenue streams in order to survive. You can count the number of recognisable independent labels on a pair of chopsticks.

Ei ole Kiina paratiisi ei. Sama kehitys on jo nyt nähtävissä Suomessakin – useat levy-yhtiöt hoitavat “koko paletin” keikka- ja paitamyynnistä levytysstudioon. Se onko tämä artistin kannalta hyvä vai huono juttu riippuu täysin sopimuksesta.

Kaikkein paradoksaalisinta koko tässä kiinalaisessa nettipiratismissa on mielestäni kuitenkin se, että meillä Suomessa ja Pohjoismaissa vapaata latailua perustellaan usein “sananvapaudella”. Mikä tahansa nettilatailun suitsiminen tuntuu monien keskustelijoiden mielestä olevan lähes fasismia.

Kiinassa sananvapautta ei ole – toisinajattelijoita vainotaan ja vähemmistökulttureita alistetaan väkivaltaisesti. Kiinassa pääsee hengestään jos arvostelee puoluetta tai johtajia väärässä paikassa väärään aikaan. Silti viihdettä saa latailla estoitta. Panem et circenses, anyone?

Ehkäpä näillä asioilla ei olekaan suoraa yhteyttä toisiinsa ja sananvapaus onkin jotain paljon laajempaa kuin oikeus latailla Simpsoneita tai Britneytä ilman rangaistuksen pelkoa?

Tänään on kulunut 2 vuotta tämän blogin ensimmäisestä “postauksesta“.

Mielenkiintoista on ollut ja toivottavasti jaksan jatkaa tätä hommaa seuraavatkin kaksi vuotta. Kirjoittaminen on täyttänyt ensimmäisen: se on edistänyt ajatteluani. Paikoitellen kommenttien kautta tapahtunut vuorovaikutus vielä enemmän. Ylipäätään vähäinenkin yleisö, jonka statistiikka-sivuilta näkee on ollut yllättävän hyvä motivaattori.

“Kautta aikain” suosituin artikkeli on ollut Taajuuskauppaa ja vähiten luettu tehokkuudesta.

Yhteensä blogauksia on tähän mennessä 163. Suosituimmat:

“Paras” yksittäinen kirjoitus omasta mielestäni on ollut “Nato tunteilulla” . Lukaisin sen eilen uudelleen ja olin hämmästänyt miten koherentisti onnistuin perustelemaan näkemykseni!

Tästä on hyvä jatkaa. Kiitoksia vaan lukijoille. Teitä on todistetusti ainakin yksi. Äitini nimittäin lukee blogiani säännöllisesti ja kommentoi sitte ihan naamatusten. O tempora o mores.

Yritän Osmon erinomaisen esimerkin rohkaisemana laittaa tästedes kulttuuri- ja kirjastolautakunnan esityslistat tännekin.

Tämän päiväinen esityslista löytyy löytyy täältä. Samasta paikasta löytyvät myös linkit tarkempiin liitteisiin jne.

Listalta poimittua:

2 Lausunto valtuustoaloitteesta ilmoitustaulujen hankkimisesta metroasemille

Esittelijän mukaan ilmoitustaulujen pitäisi olla sähköisiä. Miksi ihmeessä? Kyllä pienimuotoinen kulttuuri tarvitsee julisteensakin. Lailliset paikat voisivat vähentää myös sähkökoppien yms. laittomien paikkojen liimailua. Eikä nettisivuun voi törmätä samalla tapaa kuin ilmoitustauluun. Lisäksi sähköiset taulut olisivat takuulla kalliimpia kuin perinteiset.

3 Lausunto valtuustoaloitteesta Tokoinrannan puistoaluetta koskevan asemakaavan muutosehdotuksesta

Hyvä. Huvilateltalle vihdoin paikka kaavassa.

4 Teatteriyhdistys Tuli ry:n lausuntopyyntö

ok.

5 Lauttasaari-Seuran aloite Lauttasaaren kulttuuritalon perustamisesta

Sanamuotoja voisi pehmentää, mutta muuten sisältö on ok. Tässä taloudellisessa tilanteessa tähän ei ole resursseja.

6 Raportti tanssin taiteen perusopetuksesta Helsingissä 2008-2009

Erittäin ok. Kaupunki ei tällä hetkellä tue tanssin opetusta, toisin kuin esim. musiikin, kuvataiteen ja sirkuksen. Tarvetta olisi. Tanssin harrastus keskittyy tällä hetkellä sosiaalisesti “paremmille” seuduille – olisiko tässä vielä lisäpaikkaa positiiviselle diskriminaatiolle?

7 Kulttuurikeskuksen elokuvakasvatus 0-18 vuotiaille

ok.

8 Avustusten myöntäminen kansainvälisiin hankkeisiin

ok.

9 Määrärahan käyttötarkoituksen muutos

ok.

Kansainvälisiin projekteihin varattua rahaa haettu “liian vähän” – siirretään käytettäväksi kohdeavustuksina. Kansainvälisten hankkeiden tuki on ollut ensimmäistä kertaa haettavissa tänä vuonna. Ensi vuonna tukea tarvitsevat löytänevät toivottavasti paremmin paikalle.

10 Kohdeavustusten myöntäminen, 9. käsittely

ok, mutta Hurjaruuthin ja Taiteen Vuoksi ry:n hakemusten hylkäämisestä täytyy kysyä.

11 Suomen taidetanssin tuki ry / Tanssikeskus Footlight:in kirje liittyen tanssin tukemiseen

ok.

12 Teatteri Hevosenkengän oikaisuvaatimus

Surullista mutta ok.

Markkinatalousjärjestelmämme perustuu luottamukseen ja vaihtokauppoihin. Myyjä luo tavaran tai palvelun ja ostaja neuvottelee myyjän kanssa kulloinkin sopivan hinnan.

Jos hinta on liian korkea niin kauppoja ei synny. Jos hinta on liian matala myyjä jää tappiolle. Kysynnän ja tarjonnan laki.

Tämä ketju ja vapaa kilpailu ajaa luontevasti tehokkuutta ja innovaatioita: jos tuotteesta saatava hinta on liian matala on tuottajan pyrittävä madaltamaan omia tuotantokustannuksiaan. Esimerkiksi kodin elektroniikan kohdalla tämä on tapahtunut ulkoistamalla henkilöresursseja vaativa tuotanto halpojen työvoimakustannusten maihin. Ns. Kiina-ilmiö siis.

Tällainen kilpajuoksu halpojen hintojen perässä on kuitenkin vain osittain tervettä. Osa edullisuudesta selittyy myös tuotteen laadun heikentämisellä, joka saattaa johtaa loppujen lopuksi siihen, että halvempi tuote on kokonaiskustannuksiltaan kalliimpi pitkällä tarkkailuvälillä. “Köyhän ei kannata ostaa halpaa” tapasi iso-mummuni sanoa.

On myös olemassa absoluuttisia rajahintoja, joiden alle ei tuotteita ainakaan pitkään voi myydä. Jos tuotteesta saatava hinta on raaka-aine- ja pääomakustannuksia alhaisempi, menee yritys kuin yritys konkurssiin.

Kulttuurituotteiden kohdalla pelaa sama mekaniikka.

Levyjä voidaan tuottaa johonkin rajaan asti halvemmalla: käytetään vähemmän päiviä äänitykseen, vähemmän päiviä miksaukseen, halvempia mikrofoneja, halvempia äänipöytiä, vähemmän eläviä muusikoita, tehdään kannet itse ja hoidetaan masterointi nyrkkipajassa Finnvoxin sijaan.

Laatu laskee, mutta jos kuluttaja ei sitä huomaa, niin silloinhan “laatu” olikin turhaa luxusta.

Absoluuttinen alaraja on erittäin liukuva käsite. On monia tyylilajeja, joissa suurin osa tallenteista on keikkatallenteita, jotka sitten vain miksataan julkaisukelpoisiksi. Jos miksataan.

En kuitenkaan usko että kovinkaan moni haluaisi kuunnella vaikka kuinka hyvällä samplepankilla toteutettua versiota Sibeliuksen Karelia-sarjasta. Myös nykyaikaisen populaarimusiikin esteettiset vaatimukset tuotannolle ovat erittäin korkeat. Amatöörilaittein ja amatöörin taidoilla miksattu musiikki nyt vaan kuulostaa… …amatöörimaiselta ja mitään asiaa soittolistaradioon ei ole.

Suomalaista viihdemusiikkia kuunnellessa voi helposti huomata, että tuotannot on jo nyt viritetty äärimmäisen tehokkaiksi. Löysät on todellakin otettu pois.

Lisäksi kustannusten alarajaa laskee meidän musiikin tekijöiden halu tuottaa uusia levyjä omasta osuudestamme tinkimällä. Ilmaista työtä, jonka uskotaan maksavan jollain tapaa takaisin “pitkässä juoksussa” tehdään todella paljon. Ja voi olla että kannattaakin. Saas nähdä. Mutta se, että studiotyölle ei voi välttämättä laskea mitään palkkaa vähentää jo nyt selvästi mahdollisuuksia ja halukkuutta raivata tilaa kalentereista.

Piraattien ja Vihreiden nuorten vaatimus ‘epäkaupallisen’ jakamisen sallimisesta romuttaa tämän markkinatalouden perusteena olevan logiikan.

1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä ja maksaa siitä muusikon pyytämän hinnan.

Jos hinta on liian korkea, jää kauppa tekemättä. Jos hinta on liian matala jää muusikko tappiolle. Kysyntä ja tarjonta asettavat hinnan oikealle kohdalleen.

Piraattien visiossa
1. Muusikko tekee levyn.
2. Muusikko tarjoaa levyään kaupaksi.
3. Kuluttaja on kiinnostunut levystä, lataa sen ilmaiseksi ja näyttää keskisormea Muusikolle.

Kysynnän ja tarjonnan lakia ei enää ole. Muusikko jää aina tappiolle.

Kysymys latailun hyväksyttävyydestä ei ole tekninen vaan moraalinen. Se että lataaminen on mahdollista ei tee siitä hyväksyttävää.

Ennemmin tai myöhemmin saavutetaan absoluuttinen alaraja. Sen jälkeen ei ammattimainen kulttuurin tuotanto ole enää mahdollista.

Ja tämä absoluuttinen alaraja ei kosketa pelkkää musiikki- tai elokuvateollisuutta. Sama helpon kopioitavuuden aiheuttama haaste koskee kaikkea netitse jaettavissa olevaa sisältöä. Jos leffoja kerran saa jakaa ilmaiseksi, niin miksei sitten myös aikakauslehtiä, tietokoneohjelmia ja graafista suunnittelua?

“Vapaan jakamisen” salliminen tuhoaa markkinatalouden edellytykset digitaalisesta maailmasta. En voi uskoa tämän olevan “tietoyhteiskunnan” kehityksen etujen mukaista. Ilmaisia lounaita ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa.

Kävin kouluni ylioppilaaksi saakka Savonlinnassa. Etenkin yläaste oli kaltaiselleni “hikarille” tuskaa; jos koulunkäynti maittoi, sai varmasti osakseen epäsosiaalisen nörtin leiman. Kaikkein eniten olisi “pitänyt” inhota ruotsin opetusta. Muistikuvieni mukaan peruskoulun läpäisi porukkaa, joiden pakkoruotsin taidoilla jopa lause “Jag heter Hannu” jäisi ymmärtämättä. Luokaltani noin puolet jatkoi lukioon ja loput amikseen.

Ammatikseni harjoitan “kansanmusiikkia” jonka piirissä pohjoismainen yhteistyö on tiivistä. Olen käynyt Islantia lukuunottamatta keikalla kaikissa pohjoismaissa ja työskennellyt mm. tanskalaisten ja ruotsalaisten muusikoiden kanssa. Pohjoismaisen kansanmusiikin “piireissä” keskustelut musiikista käydään kuitenkin yhteisellä lingua francalla, englannilla – eiväthän ruotsia osaa ymmärrettävästi tanskalaiset ja norjalaisetkaan.

Vaikka “virkamiesruotsin” Sibelius-Akatemiassa suoritinkin, en uskoisi selviäväni haastavista tehtävistä vain ruotsiksi. Jo perusasioiden, esim. kävelyreitin neuvomisessa, voisi tulla nopeasti tänkapå.

Tilastokeskuksen tuoreen julkaisun mukaan venäjä on puhutumpi kieli kuin ruotsi useimmissa kunnissa. Venäjää puhuvien määrä on lisääntynyt kymmenessä vuodessa n. 50% ja jos kasvu jatkuu nykyisellään on pääkaupunkiseudulla kohta yhtä paljon kuin ruotsia kuin venäjää puhuvia. Miksi vain ruotsin- ja suomenkielisillä on oikeus saada palvelua äidinkielellään?

Lähde: Tilastokeskus

Minun on tilastojen ja omien kokemusteni valossa mahdotonta ymmärtää miksi jokaisen lieksalaisen teinin on pakko opiskella yläasteikäisenä ruotsia eikä venäjää tai jotain muuta vierasta kieltä. Todennäköisesti murrosikäiselle pakolla väännetystä kehnosta kielitaidosta on yhtä paljon käytännön hyötyä kuin vaikkapa muinaisheprean opinnoista.

Pakkoruotsi tulisi poistaa ainakin peruskoulusta. Lukiossa se voisi hyvinkin olla pakollinen kolmas kieli niille, jotka eivät sitä vielä ylä- tai ala-asteella aloittaneet.

Minulla ei ole koskaan ollut ruotsin opiskelua vastaan. Päin vastoin, mielestäni sen hallinta ainakin jollain tasolla kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen. Samaan tapaan pitäisi yleissivistykseen toisaalta kuulua myös venäjän alkeet. Itänaapurissa en osaa edes aakkosia – hävettää.

Venäjän kielen asemaa Suomessa kannattaisi pohtia laajemminkin. Tilastokeskus toteaa aivan oikein että venäjänkielisille ohjelmille olisi katsojia. Haluammeko ylipäätään venäjänkielisen vähemmistömme hankkivan uutisensa pääosin venäläisestä mediasta? Luotettaville ja poliittisesti neutraaleille uutisille olisi varmasti tilausta myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Suomen ja Venäjän välinen raja on yhä yksi maailman jyrkimmistä elintasokuiluista. Aktiivinen venäjän asemaa edistävä politiikka estäisi tehokkaasti myös maidemme välisen poliittisen ja kulttuurisen kuilun syventymistä sekä poistaisi turhia ennakkoluuloja.

Kaksikielisyydestä pitää siirtyä moderniin monikielisyyteen. Pakkoruotsia ei pidä korvata pakkovenäjällä vaan vapaavalintaisen kielen opinnoilla. Kahden vieraan kielen opiskelu on joka tapauksessa hyvä pitää myös peruskoulun opinto-ohjelmassa.

Hienoa! Vihdoin! Jihuu! Kuka väittää että Vihreillä ei olisi merkitystä?

Demareiden ulosmarssin jälkeen viikonlopun budjettiväännöissä saatiin aikaiseksi ensimmäinen asukaspysäköintimaksun nosto 15 vuoteen! Ensi vuonna asukaspysäköintitunnus maksaa 100€, mutta se on toivottavasti ostettavissa kuukausittain.

Kännykuva "asukaspysäköidystä" "kulkuneuvosta" Töölössä - tämä kärry ei varmasti ollut liikkunut kuukausiin.

Päätös on oikean suuntainen mutta riittämätön. Kuten Ode jo ehti mainitsemaan, kuukausimaksu jää yhä aivan liian alas että esim. kesäautot kannattaisi aina siirtää landelle lojumaan talven ajaksi.

Mutta, kuten jo todettua, hyvä että “pää saatiin auki”. Tästä on hyvä jatkaa tulevina vuosina. Kyllä sen kuukausimaksun tulisi olla vähintään 20€ jotta maksulla olisi todellista ohjaavaa vaikutusta.

Hämmentävää kyllä HS:n keskustelupalstalla oli esitetty aiheen tiimoilta ihan hyviäkin ajatuksia!

Samalla voisi ottaa mukaan auton pituudesta riippuvan hinnan, koska suurin osa asukaspysäköintipaikoista on kadunvarsipaikkoja. Esim. 25 euroa/metri -hinnoittelulla päästäisiin samaan summaan, ja ohjaisi autonhankintaa keskusta-alueelle sopivampiin pieniin autoihin. Rekisteritiedoista saa pituuden suoraan, porrastus esim. 10 cm:n välein.

Erinomainen idea! Kyllä näillä kaduilla pitäisi suosia enemmän Smartteja ja mopoautoja kuin kaupunkimaastureita. Ainakin Japanissa “mopoautoja” varten on olemassa alempi veroluokka, jonka ansiosta mikroautoja kaikkiin tarkoituksiin näkyykin liikenteessä todella paljon.

Aiemmin aiheesta tällä blogilla mm:
- Asukaspysäköintiluvat myyntiin huutokaupalla
- Asukaspysäköinti myös fillareille
- Lumi ja autot
- Pysäköinnistä

Tänä kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlien talousvaikeudet ovat ylittäneet yleisen uutiskynnyksen: Kari Tapiokin jäi keikkaliksatta! Hän ei ole ainoa. Meitä Kaustisen festareilta palkkiotaan odottelevia artisteja on itseni lisäksi ystäväpiirissäni lukuisia.

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Äärimmäisen ärsyttävää. Loistava keikka Kaustisen Valio-Areenalla 110% latauksella ja erikoistehosteilla (pyrotekniikka) takana, mutta sovittua keikkaliksaa ei ole näkynyt. Kun tilillä on tällä hetkellä yksinumeroinen summa on suurta valtiontukea nauttivan festivaalin maksukyvyttömyys erityisen masentavaa.

Omalla kohdallani suurinta suuttumusta ei kuitenkaan aiheuta edes oman keikkaliksan kohtuuton viivästyminen vaan koko Kaustisen festivaaliorganisaation ja kansanmusiikki-instituutin toiminta jo muutaman vuoden ajalta. Sallinette että avaudun.

Perustimme vuonna maaliskuussa 2006 Helsingissä Perinnearkku-nimisen yhdistyksen, jonka tehtävänä on:

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkeatasoisen kansanmusiikin ja kansantanssin tunnettuutta ja asemaa Suomessa sekä edistää jäsentensä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä.

Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 2006-2007 ja sihteerinä 2008. Tällä hetkellä olen rivijäsen, jotta voin toimia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä täysipainoisemmin. Tässä blogauksessa esittämäni mielipiteet eivät ole yhdistyksen mielipiteitä vaan omiani.

Käytännössä näiden ylevien tavoitteiden toteuttamiseksi järjestimme (ja Perinnarkku yhä järjestää) Helsingissä säännöllisiä kansanmusiikin klubi-iltoja ja jameja sekä osallistuimme (ja Perinnearkku yhä osallistuu) kiinteästi kansanmusiikin valtakunnallisen kiertuetoiminnan kehittämiseen.

Ilmeisesti toimintamme oli onnistunutta, sillä 2007 loppukesästä sain puhelun Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta. Hän kutsui meitä “kansanmusiikkikentän nuoria toimijoita” mukaan neuvonpitoon Kaustisen festivaalien tiimoilta. Perinnearkun lisäksi kutsun sai mm. Rahvaanmusiikin kerho Tampereelta.

Menin kokoukseen Helsingin keskustan Sokoksen ylimmän kerroksen kabinettiin avoimin mielin. En oikein tiennyt mitä odottaa tai edes mistä olisi kyse.

Kokouksessa oli erikoinen meininki. Kaustisen silloinen toimitusjohtaja tuntui olevan avoimesti sotajalalla festivaalien ohjelmavastaavan kanssa. Lisäksi Kaustisen puolelta esitettiin erikoisia väitteitä; absurdein oli että Sibelius-Akatemian opiskelijoiden piirissä olisi organisoitu “Kaustis-boikotti”! Että me “sibisläiset” emme jostain kumman syystä haluaisi mennä keikalle Kaustiselle! Outoa. Kyllähän me olimme siellä joka kesä keikoilla – emme vain ilmaiseksi vanhojen pelimannien tapaan, musiikilla elantomme tienaavia “ammattilaisia” kun olemme.

Yleiseksi mielikuvaksi tapaamisesta jäi se, että Kaustinen toivoi meidän “kansanmusiikkikentän nuorten toimijoiden” käyttävän suhteitamme, jotta Kaustinen saisi ohjelmaansa ammattimaisia esiintyjiä halvemmalla kuin mitä festivaaliorganisaatio itse kykenee neuvottelemaan ja toisaalta käyttävän huomattavaa kansanmusiikkikentän osaamistamme Kaustisen festivaalien kehittämiseen.

Kumpikaan näistä seikoista ei kuulu niihin syihin, jonka vuoksi talkootöitä kansanmusiikin eteen teen. Ei ole intresseissäni ryhtyä polkemaan omia ja ystävieni keikkahintoja erittäin suurta vuotuista valtionavustusta saavan festarin hyväksi. En liioin kokenut motivoivaksi ryhtyä talkoilla ideoimaan festivaalia kun organisaatiossa oli sitä varten ihan kuukausipalkalla toimivia henkilöitä. Koin vahvasti että Kaustinen halusi hyödyntää korvauksetta suhteitamme ja osaamistamme.

Kirjoitimmekin kokouksen jälkeen Rahvaanmusiikin kerhon edustajien Sirpa Syrjän ja Anne-Mari Kivimäen kanssa Kaustiselle oheisen vastauksen:

Hei,

keskusteltavana on kaksi toisiinsa tiivisti liittyvää asiaa, joita mielestämme kannattaa käsitellä erillään.

1. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kotimaisen artistikaartin puute

Kuten tapaamisessa jo totesimme ammattikansanmuusikot eivät ole riippuvaisia Kaustisesta tässä muodossaan, eikä Kaustinen FMF tarvitse kansanmusiikin ammattilaisia jos Kaustinen on vain kesäinen festivaali muiden joukossa. Jos Kaustinen nähdään “suomalaisen kansanmusiikin näyteikkunana” on tilanne toinen. Tämä lienee erityisesti instituutin intresseissä?

Jos Kaustinen (ja instituutti) haluavat nostaa kotimaista profiiliaan ja esiintyjien määrää on resepti häkellyttävän yksinkertainen; tilatkaa kotimaisia muusikoita keikalle. Kyllä me tulemme. Pienen aivoriihen tuloksena laskeskelimme että jokaiselle festivaalipäivälle saisi konsertin (ja seuraavalle päivälle 15min areenavedon) kotimaisen kansanmusiikin huippunimeltä selvästi alle 40 000 euron satsauksella, eli keskimäärin noin 4000E/päivä.

Mielestämme summa ei ole mahdoton. Se on itse asiassa jopa jonkin verran yläkanttiin. Muutamalla soololla ja pienemmällä kokoonpanolla kokonaisbudjetti painunee jopa alle 30 000:n euron. Kävijää kohden alle 1/3 euroa – ehkäpä kotimaiseen kansanmusiikkiin voisi satsata jopa euron per kävijä? 100 000 Eurolla festareilla olisi jo aivan uskomaton kattaus – varaa olisi jopa luoda täysin uusia sisältöjä.

Suosittelemmekin kotimaiseen artistikaartiin keskittyvän ja kenttää tuntevan uuden tuottajan palkkaamista. (Laittakaa virka avoimeen hakuun; tuottajan sijainti Kaustisellakaan ei tuollaisessa hommassa ole nykyään mikään välttämättömyys.) Antakaa tuottajalle riittävästi budjettia ja selkeästi määritelty tehtävä, niin lopputulos on varmasti eri luokkaa kuin nykyinen. Toteutusta ei myöskään tarvitse odotella vuosikausia tai “tuoda hitaasti sisään”. Vaikutus olisi (hyvässä tai pahassa:) voimakkain kertarysäyksellä.

Pidimme hyvänä ajatuksena myös “vuoden nuori taiteilija” tjms. tittelin kehittämistä. Ko. taiteilija voisi esiintyä yhtyeidensä kanssa useina päivinä ja lisäksi artistille vois esim. tarjota mahdollisuuden keksiä omia sisältöjä jonkin budjettiraamin sisällä. Esim. “Vuoden taiteilijan valinta” – konsertti areenalle, johon budjetointi olisi erikseen ja sisältö mitä tahansa poikkitaiteellista tai perinteistä artistin mielen mukaan. Helsingin Juhlaviikot ovat toteuttaneet tämän tyyppistä konseptia menestyksekkäästi.

Lisäksi pitäisimme erityisen tärkeänä kunnollisen media-strategian luomista. Onko vuoden yhtyeelle festivaalin puolesta omaa tiedotustilaisuutta? Pressipakettia? Etukäteispuffia ulkomaisille toimittajille? Jos kotimaisuutta halutaan nostaa ja sen näkyvyyttä parantaa on ammattimaisesti luotu ja toteutettu tiedotus avainasemassa. Ehkä myös tuottajan kanssa yhteistyössä toimivan ammattitaitoisen lehdistösihteerin palkkaaminen olisi paikallaan?

Kansanmusiikki-instituutin rooli osana festivaaleja jäi myös hiukan askarruttamaan. Kansanmusiikki-instituutin kannattaisi ehkä tahollaan miettiä miten se voisi toimia valtakunnallisesti alan kesäfestivaalien puolesta, joista moni painiskelee vakavien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Toki Kaustinen on historiallista ja maantieteellisistä syistä tärkeä, mutta onko se ainoa? Entä jos Instituutti valitsisikin “vuoden nuoren taiteilijan” ja tukisi artistia keikoille myös muille festivaaleille? Kuten mm. Finland Festivalsien nuori taiteilija -valinnasta on käynyt ilmi on tällaisten valintojen julkisuusarvo yllättävänkin suuri.

2. Kansanmusiikin “nuoren kaartin yhdistysten” rooli kehitystyössä

Palaverissamme päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Edustamamme yhdistykset (Perinnearkku, Pelimannikilta ja Rahvaanmusiikin kerho) ovat kaikki vahvasti paikallisia toimijoita; järjestämämme klubit ja konsertit ovat ensisijainen toimintamuotomme, jossa myös me “ammattilaiset” toimimme talkoohengellä jotta Suomessa ylipäätään olisi kansanmusiikin klubi- ja kiertuetoimintaa.

Mitä vastinetta yhdistykset saisivat Kaustisen tuotantotyöhön osallistumisesta? Käytännössä ideointi-palavereihin ja muihin tuotantoon liittyviin tukitoimiin osallistuvat toimijamme ovat ammattilaisia ja emme voi olettaa heidän käyttävän ammattitaitoaan ilmaiseksi kovin laajamittaisesti. Etenkään jos työn tulosten päätymisestä käytäntöön ei ole mitään takeita.

Konkreettisia yhteistyön muotoja voisivat olla esim. vuoden yhtyeen keikat klubeillamme keväällä – näin puffaten kesän Kaustista. Tällä tavoin festivaali voisi hyvinkin saada valtakunnallista näkyvyyttä parhaaseen ennakkomyynti-aikaan. Ehkäpä Kaustinen voisi olla kummina kansanmusiikkikiertueelle esim. huhti- tai toukokuussa? Myös yhdistysten organisoimat klubi-illat/konsertit Kaustisella ovat mielenkiintoinen ajatus.

Valitettavasti talkoohenkemme kuluu kuitenkin pitkälti omien tapahtumiemme pyörittämiseen. Tuotantoapua on saatavissa, mutta ei korvauksetta. Tärkeintä meidän mielestämme olisi palkata ammattitaitoinen tuottaja, kansanmusiikkikenttää tunteva idearikas henkilö. Mikäli kuvailemamme kaltainen tuottaja palkattaisiin, hänen olisi mahdollisesti helpompi lähestyä yhdistyksiä tai muita ryhmittymiä konkreettisten ehdotusten kanssa; tilata kokonaisuuksien järjestämistä tms. – pelkkään ideointiin eivät resurssimme valitettavasti riitä.

18.9.2007 Hannu Oskala, Anne-Mari Kivimäki, Sirpa Syrjä

Kirjoituksen neuvot ovat mielestäni yhä erinomaisia!

Vastauksen jälkeen sain uuden yhteydenoton Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta: “Tämä ei ole sitä mitä tarkoitimme.”. Halusivat konkreettista yhteistyötä. Ja avasivat pelin konkreettisen summan sisältäneellä ehdotuksella.

Perinnearkku otti pallon vastaan ja järjesti kesän 2008 festivaaleille onnistuneesti konserttisarjan “Yösydänääniä“.

Perinnearkku vastasi hankkeen organisoinnista ja käytännön toimista, rahoitus hoidettiin yhteistyössä: Kaustinen vastasi esiintyjien palkkioista, Perinnearkku Kulttuurirahaston apurahan turvin mm. mediatoimiston ja projektituottajan palkkioista. Emme kokeneet että Perinnearkun tehtävä olisi vastata Kaustisen ohjelmasisällön rahoittamisesta, onhan Kaustinen kuitenkin Suomen eniten valtiontukea nauttiva kansanmusiikkifestivaali.

Konsertit olivat taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeita – uskallan väittää että ohjelmisto oli festivaalin hienointa ja tunnelmallisinta antia. Pelimannitalon intiimiys ja loistavat artistit oli mitä toimivin yhdistelmä. (Suurin osa konserteista oli ainutkertaisia kohtaamisia, jotka Perinnearkku ideoi. Mm. Johanna Iivanaisen ja Eero Grundströmin duo sai kyynistyneen blogaajankin kyyneliin.)

Lopputulos oli siis hieno pienistä säröistä huolimatta. Festivaali ei mm. suostunut tuottamaan keikkapaikalle edes pullovettä. Talkoomiehinä sitten kannoimme artisteille juotavaa paikallisesta S-Marketista ja sämpylöitä kioskilta. Tyhmää, muttei ylitsepääsemätöntä.

Perinnearkku maksoi esiintyjien palkat välittömästi festivaalin jälkeen elokuussa 2008.

Kaustisen festivaali maksoi Perinnearkulle pääosan veloistaan keväällä 2009. Nyt, syksyllä 2009, osa rahoista on yhä saamatta. Perinnearkun ydintoiminta, klubien järjestäminen Helsingissä, on vaarassa Kaustisen aiheuttaman budjettivajeen vuoksi.

Talkootyö kannattaa. Anna hyvän kiertää.

Näistä ongelmista tietoisena uskaltauduin kuitenkin myymään yhtyeellemme keikan kesän 2009 festivaaleille.

Vahingosta viisastuneena laitoin sopimukseen tarkat maksuehdot: puolet summasta keikkapäivän jälkeisenä aamuna käteisenä ja loput heti festivaalien jälkeisenä maanantaina, viikko keikan jälkeen laskua vastaan. Oletin että välittömästi festareiden jälkeen rahaa olisi kassassa. Käteiset saatiin – pieninä seteleinä. Kuulemma melkoinen nippu. Ja niillä maksettiin pyroteknikko ja pommit.

Miksaaja, keikkamyyjä ja muusikot, yhteensä 8 henkeä odottaa yhä saataviaan. Keikasta on kulunut tulevana sunnuntaina 3 kuukautta. Lasku on ollut perinnässä jo puolitoista kuukautta. Palkkaturva lienee ainoa mahdollisuus saada mitään ulos. Paperit ovat vetämässä.

Olen siis käyttänyt viimeisen parin vuoden aikana useampia työpäiviä Kaustisen festivaalien edistämiseen ja kehittämiseen, palkatta. Keikkapalkkioiden ja sopimusten mukaisten saatavien perimiseen olen käyttänyt kohta toisen mokoman. Lisäksi keikkakin jää näköjään palkattomaksi festivaalin “tukemiseksi”.

Arvannette että freelanceria sapettaa.

Tällaistahan tämä on kun hommat kusee. Hävytöntä tässä on se, että kaikkein pahiten pissitään pienituloisten suomalaisten muusikoiden nilkoille. Muusikoiden, jotka loppujen lopuksi luovat sen festivaalin sisällön.

Mutta kaikkein törkeintä silti on jatkuva valehtelu. Jos jo etukäteen tiedetään että sopimuksista ei voida pitää kiinni, kannattaako edes järjestää festivaalia? Kannattaako luvata sopimuksissa eräpäiviä? Jos puhelun aikana tietää, että “seuraavalla viikolla” ei ole varaa maksaa, kannattaako edes väittää maksavansa jos rahaa tulee oikeasti “seuraavana vuonna” jos silloinkaan? Miksei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta?

Minun luottamukseni Kaustisen festivaaliorganisaatioon on nollassa. Uskoakseni monien kanssamuusikoiden fiilis on sama.

Toinen huomionarvoinen seikka on kansanmusiikki-instituutin Kaustis-keskeisyys. Luulisi “kansanmusiikki-instituutti” -nimisen organisaation päätehtäviä olevan koko suomalaisen kansanmusiikkikentän valtakunnallinen kehittäminen eikä vain yhden keski-pohjalaisen kunnan alueella tapahtuvan toiminnan edistäminen.

Olen antanut kertoa itselleni instituutin ja festivaalin talousvaikeuksien taustalla olevan Kaustisella sijaitseva “Kansantaiteenkeskus” – pramea pytinki keskellä Keski-Pohjanmaata. Seinien ylläpito on vienyt rahat toiminnalta. Yhtäaikaisesti paras ja pahin esimerkki suomalaisen kulttuuripolitiikan infrastruktuuri-keskeisyydestä.

On todella vaikea ymmärtää miten Kaustinen Folk Music Festival kuvittelee voivansa järjestää juhlat kesällä 2010? Ainakaan en usko niille kinkereille kovin monen ammattilaisen tulevan. Ja jos tulevat, niin maksu täytyy saada etukäteen.

Ehkä hyvä niin. Aika aikansa kutakin. Yli 40-vuotias festivaali onkin jo aikamoinen dinosaurus. Konkurssin kautta uusin eväin liikkeelle.

Ja ne “uudet eväät” saattavat yllättäen löytyä vanhoista laareista. Pienimuotoinen suomalainen pelimannimusiikki, intiimit laulutuokiot ja juureva akustinen soitanta ansaitsevat festivaalinsa Suomen suvessa. Ei vaan enää välttämättä Kaustisella.