menkää oikeisiin töihin

Erehdyin jokunen viikko sitten jälleen mukaan erinäisiin nettikeskusteluihin tekijänoikeuksista.

Ei olisi kannattanut. Kukaan ei taatusti tullut hullua hurskaammaksi ja menetin keskellä kauneinta kesää mielenrauhani.

Osa ongelmista liittyy mielestäni nettikeskusteluihin formaattina, osa väiteltävänä olevan asian monimutkaisuuteen ja vain osa todellisiin perusteltavissa oleviin mielipide-eroihin.

Nettikeskustelu on vaikea laji, joka vaatii kaikilta osapuolilta uudenlaista lukutaitoa ja myös foorumeilta kehittynyttä yhteisöllisyyttä (mm. Metafilter), jotta edes jollain tapaa sivistynyt mielipiteiden vaihto olisi mahdollista.

Erityisen hankalaa helposti polveilevissa threadeissa on käsitellä monimutkaisia ja asiantuntijuutta vaatia aiheita kuten esimerkiksi tekijänoikeuksia tai ilmastonmuutosta. Jokainen kun tuntuu olevan aiheen kuin aiheen ekspertti. Välillä vain pelkkien väärien ja vääristeltyjen “faktojen” kumoaminen veisi sivutolkulla tekstiä.

Ja kun ei niitä kaikkia ääliömäisyyksiä haluaisi jättää oikomattakaan.

Tuoreessa Teostory-lehdessä oli erinomainen juttu, “10 väärinkäsitystä tekijänoikeudesta” (pdf, s.30), jonka toivoisin kaikkien tekijänoikeuksista kiinnostuneen lukevan on aiheesta mitä mieltä tahansa. Myös lehden Pirate Bay -juttu on vilkaisemisen arvoinen.

Yritän tässä kesän aikana paloitella TO-asiat useamman otsikon alle ja selvitellä niitä ainakin itselleni jos ei kukaan muu niistä selkoa saisikaan.

Kaikkein ikävintä on kuitenkin ollut lukea enemmän ja vähemmän kätkettyä perusasennetta monien kirjoittajien ajattelussa.

Musiikki ei ole työtä. Muusikkohan vain “haihattelee”, soittelee kitaraansa pellolla maaten heinänkorsi hampaissaan. Puuhastelusta ei makseta muillekaan, miksi ihmeessä näille joillekin “sanoittajille”, “säveltäjille” ja “soittajille” pitäisi rahaa siirtää? Kyllä musiikkia syntyy ilman näitä “tekijänoikeus-mafiosoja”. Kaikki musiikki on “yhteistä kulttuuriperimäämme”, jota on saatava jakaa kaikille ilman mitään esteitä! Tehkööt kunnon hommia ja tilutelkoot sitten vapaa-ajallaan.

Uskon, toivon ja tiedän että suurin osa suomalaisista ei näin ajattele, mutta ilmeinen perusaatos on läsnä monen “piraatin” kommenteissa. Surullista ja ankeaa.

Uskokaa pois. Kyllä tämä työstä käy. Eikä ole aina hauskaa. Huonoa palkkaa, outoja työaikoja ja epävarmuutta löytyy riittämiin. Ei työterveyshuoltoa, ei kuukausipalkkaa, ei pekkaspäiviä. Kuuntelen usein kateellisena “pätkätyöläisten” tilitystä miten muutaman kuukauden välein on epävarmuutta. Hah. Muusikoiden tienestejä kuvaa paremmin “tilkkutäkkityöläisyys”.

Vanha vitsi muusikoista, jotka hyppäävät välittömästi junaan kuullessaan että Rovaniemen Tivolin oveen on naulattu satasen seteli, on täyttä totta.

Soitettavaa materiaalia täytyy jonkun tehdä. Se ei synny tyhjästä Ja ei onnistu vain vapaapäivinä, “oikean työnteon” lomassa.

Hyvä todiste työn tärkeydestä ja ammattitaidon merkityksestä on se kuinka ammattisäveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teokset ovat suomessakin niitä, jotka parhaiten ovat kestäneet ajan hammasta: Junnu & Ilkka Vainio, Topi Kärki, Jukka Virtanen, Saukki, Vexi Salmi, Jukka Kuoppamäki, Kassu Halonen…

Jos edes tämä, mielestäni erittäin yksinkertainen perusasia ei mene jakeluun, niin silloin “tekijänoikeuskeskustelu” on täysin turhaa. Mitään yhteistä mielipidettä ei voida löytää.

spotify jaksaa askarruttaa

Stream-musiikkipalvelu Spotify on vaikea pala. Olen käyttänyt sitä itsekin ilolla jo pari kuukautta, laillinen kun kerta on. Avoimia kysymyksiä silti riittää.

Mikä on Spotifyn todellinen ansaintalogiikka?

Paljonko Spotify tilittää artisteille?

Kuka Spotifyn todellisuudessa omistaa?

Miten suuret levy-yhtiöt saatiin mukaan?

Ainakin Suomen mainosrahoitteisessa eli ns. ilmaisessa versiossa kaikki mainokset ovat olleet Spotifyn omia. Tuloja ei siis synny lainkaan. “Kentällä” kiertääkin jo koko joukko huhuja, joita on mahdotonta kumota tai todistaa oikeiksi, mutta monet niistä ovat varsin järkeenkäypiä.

Ensimmäinen kuulemani “todellinen ansaintalogiikka isoille yhtiöille” oli että suuryhtiöt saavat äärimmäisen tarkkaa dataa kuluttajien käyttäytymisestä; kertoman mukaan tällainen mikrotason lähes reaaliaikainen data on erittäin arvokasta. Jos havaitaan käyttäjien kuuntelevan erityisesti retropoppia, niin sitten sitä tuupataan tuutista ulos vielä enemmän.

Toinen varsin realistinen arvio on se, että riskisijoittajat maksoivat suurille yhtiöille merkittävät ennakot katalogeista. Nyt puhutaan kymmenistä miljoonista euroista.

Ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävin huhu on että suuryhtiöt saivat katalogeistaan paitsi käteistä rahaa, myös Spotifyn osakkeita tai optioita, joiden arvo on mahdollisesti jopa satoja miljoonia jahka firma listautuu pörssiin seuraavan nousukauden alkaessa. Tai kun se myydään Googlelle miljardeilla.

Marginaalisemman musiikin tekijänä tässä piileekin homman juju. Toivoisin arvon tekijänoikeusaktivistien miettivän miten tällainen asetelma muuttaa markkinatilannetta. Pienet “independent” -yhtiöt kun eivät saa Spotifylta ennakkoja eivätkä optioita. Ja tulojen tullessa suurillekin yhtiöille muita reittejä kuin artisteille yksilöitävissä olevat soitto- tai tallennekorvaukset, jäävät myös ison puulaakin riveissä musiikkia tekevän tulot saamatta. Iso “paha” pääoma voittaa joka tapauksessa. Hilpeää kerrassaan.

Entä sitten? Tekijöillehän maksetaan streamatusta sisällöstä?

Maksetaan jos jaksetaan. “Levy-yhtiön mies” tiesi kertoa erään varsin merkittävän online-jakelijan lisenssoineen katalooginsa Spotifylle. Ensimmäinen tilitys oli tullut joku aika sitten. Kuuntelukertoja 3 miljoonaa – yhtiön tilille oli kapsahtanut 300€. Könttänä. Ilman mitään selvitystä siitä, kenen raitoja oli soitettu. 300€ jaettavaksi kaikkien artistien kesken, eläkkeet, lomakorvaukset…

Vaikka kuinka streamaaminen on eri asia kuin musiikin ostaminen, en malta olla ajattelematta, että jos edes kymmenesosa olisi Spotifyn sijaan käyttänyt iTunes Music Storea, olisivat tekijät (ja levy-yhtiö) saaneet 300 000€. Sadasosakin olisi sentään 30 000€. Nyt tilitys oli vastaava kuin jos promillen kymmenesosa olisi ostanut teokset itselleen.

Vertailun vuoksi voisi mainita vaikka että studiopäivä maksaa vähintään n. 500€. Äkkiseltään laskeskellen siis streamauksia pitäisi halvankin levyn (8000€) tekemiseen tulla n. 80 miljoonaa, jotta hommassa päästäisiin edes omilleen masterkulujen jälkeen. Ja jos muusikoille maksettaisiin työstään vaikkapa SAK:n ehdottaman minimipalkan mukaisesti olisi kuuntelukertoja oltava yhden bändin kappaleille vähintään semmoiset 160 miljoonaa.

Ei toimi. Ei vain toimi.

Montako levyä voitaisiin Suomessa tehdä kaupallisesti kannattavasti vuodessa tällä markkinalogiikalla? Yksi? Kaksi? Edellämainitut summat olivat lisäksi absoluuttisia minimejä. Jos äänittämiseen ja miksaamiseen käytettäisiin vaikkapa kuukausi nousisivat vaadittavat kuuntelukerrat yhdelle levylle jo noin 300 miljoonaan. Heh.

Samoihin tuloihin päästäisiin n. 1000 levyn myynnillä keikoilta. Tai 2000 levyn myynnillä kaupoista. Mainosrahoitteisuus ja “loppukäyttäjälle ilmainen” musiikkipalvelu saattaa olla tulevaisuuden bisnesmalli, mutta näin se ei tule toimimaan. Tai sitten musiikkia ei tuoteta ammattimaisesti. Ainakaan pieneille markkinoille. Lue: Suomi.

Spotifyhan on oikeastaan vain “on-demand -radio”, joten mielestäni korvausten pitäisi noudatella edes radiosoittojen teosto- ja gramexmaksuja. Jos Spotify ei ole näillä korvauksilla kannattava, se on Spotifyn ongelma. Tällä hetkellä Spotify yrittää sanella ehdot kaikille toimijoille – pienet ja keskisuuret levy-yhtiöt ovat todella ikävässä pakkoraossa.

Millä muulla alalla vastaava muilutus hyväksyttäisiin? Jos vaikkapa palomiehille, paperiteollisuudelle ja opettajille yritettäisiin vastaavaa ehtojen heikennystä uhkaisi ay-liike välittömästi yleislakolla.

Muusikot! Nyt lakkoon! Kirjastonhoitajat ja humanistitutkijat mukaan! Näytetään voimamme! Yhteisrintamahan käy! Pysäytetään Suomi!

*kyynistä naurua*

pikahuomioita japanista

Käytiin keikkareissulla Tokiossa, Osakassa ja Nagoyassa. (Japanin suurin sekä kolmanneksi ja neljänneksi suurimmat kaupungit.) Hieno reissu, onnistuneita keikkoja, mahtava maa, ystävällisiä ihmisiä, erinomaisesti organisoitu kiertue. Muutamia pikaisia huomioita:

1. 24/7/365

Ainakin suurimmissa kaupungeissa on lähes joka kadunkulmassa marketti, joka on auki ympäri vuorokauden. Loistavaa. Lisäksi kaduilla on juoma-automaatteja. Sopivahko asukasstiheys minun makuuni.

2. autot

Japanissa on autoille kaksi eri veroluokkaa, joista halvemman erottaa helposti keltaisista rekisterikilvistä. Halvemmat ovat ulkoisesti todella pieniä lähinnä “mopoauton” oloisia menopelejä. Mutta niitäkin on kaikkia mahdollisia eri laatuja avolava-autoista “urheiluautoihin”.

Miksei Suomeenkin voitaisi luoda kokonaan uutta veroluokkaa todella pienille (ja vähäpäästöisille) autoille?

3. pysäköintipaikat

Tokiossa autoa ei saa ostaa, jollei omista käyttöoikeutta parkkipaikkaan. Näin autojen määrä pysyy edes jotakuinkin kurissa.

Pysäköintilaitoksia on todella paljon ja niissä on suomalaisittain mielenkiintoisia ratkaisuja. Esimerkiksi autohissi on tilankäytöllisesti paljon tehokkaampi kuin ajettava luiska.

4. tiet

Tietullit moottoriteillä, moottoritiet katujen päällä silloilla. Kaupunki ainakin neljässä eri tasossa: metro/maanalainen, katu, junasilta, moottoritiesilta. Futuristista, mutta ei järin kaunista tai viihtyisää. Silti varmaan ainoa mahdollinen ratkaisu noilla asukastiheyksillä.

5. junat

Junat ja metrot kulkevat todella täsmällisesti. Kellon voi tarkistaa junan kulusta eikä toisin päin kuten…

Vuorovälit olivat myös mielenkiintoisia. Esim. Nagoyan lentoaseman suuntaan junia lähti asemalta 2 minuutin välein. Metron automatisointia on Helsingissä perusteltu vuorovälien tiivistämisellä, jonka pitäisi olla mahdotonta, jos ihmiset kuskaavat junia. Ei siltä näytä Japanilassa. Olivatko muutkin automatisoinnin perusteet yhtä tuulesta temmattuja?

Tokion ja Osakan välisen luotijunan vuoroväli oli 8 minuuttia. Käsittämätöntä. Mahtavaa. Varmasti nopeampaa kuin lentäminen, juna kun kulkee suoraan keskustasta keskustaan.

6. siisteys ja huono-osaisuus

Japani on todella siisti maa. Tupakantumppeja ja purkanjämiä ei kaduilla näy. Ei myöskään juoppoja tai kerjäläisiä Euroopan malliin. Muutamia toki suurimilla asemilla, mutta joko Japanissa ei ole päihdeongelmaa tai sitten se on siivottu jonnekin näkymättömiin.

Metroissa ja paikallisjunissa ei heikompisosaisia ollut lainkaan. Liekö kulkuporttijärjestelmän ansiota? Siistiytyisikö myös Helsingin metro porteilla? (En kannata niiden hankkimista – niin erilainen yhteiskunta Japani on, että mitään suoraa johtopäätöstä ei voida vetää.)

7. ruoka

Kalaa, kalaa, levää, nilviäisiä, äyriäisiä ja kalaa. Aivan mahtavaa kunhan vain uskaltaa. Miksi ihmeessä Helsingissä (ja lännessä ylipäätään) on vain sushi-ravintoloita kun japanilailla ruokakulttuurilla on paljon muutakin hienoa tarjottavaa?

Erikseen on pakko mainita, että sain Tokiossa aivan käsittämättömän hyvää tofua.

8.polkupyörät

Japanissa suurin osa fillareista oli “naisten pyöriä”, myös miesten käyttämät. Lisäksi pieniä taittopyöriä oli todella paljon. Suomea useammin tsygissä oli myös suuri kori tavaroita varten. Pyörä vaikutti enemmän “välttämättömältä käyttöesineeltä” kuin statussymbolilta tai urheiluvälineeltä. Ei työmatkalainen halua hikoilla jos ei ole pakko.

9. nuorison pukeutuminen

Osa japanin teineistä pukeutuu tavalla, joka näin länsimaisin silmin on lähinnä fetisistinen; todella lyhyitä minihameita, sukkanauhoja ja ehkä korsetiksi luokiteltavia vaatekappaleita kävelee kadulla vastaan keskellä päivää.

Seksuaalisuuden ilmaisemisen kulttuurinen standardi selvästi eroaa lännestä. Ehkä myös hyväksyttävyys. Länsimainen lapsiporno-keskustelu ei ilmeisesti ole rantautunut Japaniin asti. Mitä muuta voi ajatella tavallisissa ruokakaupoissa myytävistä manga-albumeista, joissa mustekalat harrastavat seksiä teelasisilmäisten neitojen kanssa?

10. kumartelu ja ruuhkat

Arigatoo saimaste! Hyvää ja kohteliasta palvelua saa kaikkialla. Jopa konduktööri kumartaa saapuessaan vaunuun tarkastamaan lippuja.

Ruuhka-aikaan metrossa kulki aivan käsittämätön määrä ihmisiä, mutta silti liikkuminen oli sujavaa; ei tönimistä, ei turhaa tunkua – japanilaiset ovat tottuneet korkeaan asukastiheyteen ja sen lieveilmiöihin.

11. kielitaito

Englannin kieli vaikuttaa todella vaikealta japanilaisille. Emme tavanneet koko reissulla kuin muutaman keskiverto suomalaisen tasoisesti englantia puhuvan. Ajatusten vaihto oli välillä aika hankalaa.

12. kaupunkisuunnittelu

Monet Japanin suurista kaupungeista tuhoutuivat täysin toisessa maailmansodassa. Jälleenrakentaminen tapahtui todella nopeasti ja ilman kokonaisuutta ohjaavaa suunnittelua. Tästä seurasi se, että esim. Tokiolla ei ole varsinaista “keskustaa”. Se on vain valtava tiheästi pakattu matto asutusta ja liike-elämää.

Myöskään talojen ulkonäköä tai korkeutta ei tunnuttu valvottavan yhtä tarkasti kuin Suomessa. Pilvenpiirtäjiä tuntui olevan joka puolella. Talojen julkisivujen ollessa paikoitellen täysin järjettömiä – usein ne eivät olleet millään tavalla suhteessa ympäröiviin rakennuksiin tai edes ympäröivään maailmankaikkeuteen. Miltä näyttäisi viisimetrinen rapu äyriäisravintolan oven yllä Helsingissä?

13. fanitus

Nimikirjoitusjono suomalaiselle kansanmusiikkibändille konserttien jälkeen? Vain Japanissa. Aivan käsittämätön meininki. Lisäksi osa porukasta fanittaa nimenomaan pohjoismaita tai Suomea. Tapasimme Nagoyassa hahmon, joka oli jostain syystä erityisen kiinnostunut meänkielisestä humpasta. Vain Japanissa!

piraatit, spotify

Taas on se aika vuodesta kun kaikenkarvaiset aktivistit alkavat kaivautua talviuniltaan. Tänä keväänä ns. tekijänoikeusaktivisti-kanta näyttää vahvistuneen tavallista enemmän jo alustavien laskentojenkin mukaan. Liekö syynä tavallista kylmempi talvi ja pesinnän onnistuminen. Mene, tiedä.

Tekijänoikeusaktivisti on jännä termi. Nämä aktiivit kun eivät juurikaan tykkää tekijänoikeuksista. Samalla logiikalla Stora Enson metsurit ovat varmaankin “metsäaktiiveja” ja pilssivedet vapaasti laskettavan purkin kapteeni “Itämeri-aktiivi”. Tekijänoikeusterroristi olisi varmaankin lähempänä.

Suuri häly näyttää nousseen ruotsalaisen Pirate Bayn puuhamiesten saamasta vankeustuomiosta. Tuomion kohtuullisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni se oli joka tapauksessa täysin oikean suuntainen.

Mielestäni Pirate Bayta voi hyvin verrata kirppariin. Mukavalle ja lailliselle torille naapurin mummo vie myytäväksi itse kutomiaan villasukkia ja suussasulavaa omenapiirakkaa, kalpea serkkupoika polttaa cd-r -levyille tuoreinta Linux-distroa, kulmakunnan valokuvakerhon näyttely on esillä takaseinällä ja laihdutuskuurin aloittanut Pertti-eno tuo turhaksi käyneen fondue-pannunsa.

“Pirate Bay -kirppis” on valtava teollisuushalli täynnä leffoja, musiikkia ja pelejä, joita puliveivarit myyvät toinen toistaan halvemmalla. Itse asiassa antavat ilmaiseksi, koska ovat tavaran varastaneet ja haluavat kuumasta kamasta mahdollisimman nopeasti eroon. Tällaisia marketteja olen nähnyt Kiinassa, Ukrainassa ja Mustamäellä.

Kyllä tuollaisen kirppiksen ylläpitäjät pistettäisiin Suomessa linnaan vaikka kuinka vakuuttaisivat vain “tarjonneensa seinät” ja olevansa täysin vastuuttomia siitä mitä tavaraa torillaan myydään. Pirate Bayn aktiivit ovat kuin trokareita, jotka “vain vihjaavat” että kulman takaa saa pimeää viinaa ja humehia.

Eihän tuollainen peli vetele. Kaikki mikä on mahdollista ei välttämättä ole sallittua.

HS:n mielipidepalstalle kirjoitti männä päivänä toimittaja Tuulikki Laine. Sanoman ydin oli se että koska tiedostojen jakaminen on mahdollista sen pitää olla laillista ja että “Artistin varsinainen leipä on keikkailu, jolle musiikin vapaa levitys on täysin ylittämätön, ilmainen mainos.”.

Hiulihei, huolta nyt ei.

Onkohan Laine havainnut, että osa “artisteista” ei keikkaile? Onkohan Laine miettinyt keikkailun ansaintalogiikkaa maassamme, jossa jo viisikin euroa tuntuu olevan liikaa pääsylipusta? (Ja sitten kiskotaan kaljaa 4,50€ per tuoppi.) Onko Laine kuullutkaan esim. biisintekijöiden tai sanottajien ammattikunnista?

Ehkäpä toimittaja Laine kirjoittaa juttujaan vain mainosrahoitteisiin lehtiin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan pyydää palkkaa tekemästään työstä. Onhan jokainen hänen nimellään julkaistu juttu hyvää promoa.

Vihreiden Nuorten mukaan oikeuden päätös on “yleisen oikeustajun vastainen”. Ilmeisesti minun oikeustajuni ei ole yleinen, sillä se ei riitä tajuamaan miksi varkauden avustamisen tulisi olla sallittua.

Vasemmistonuorten mielestä taas “Pirate Bayn toiminnassa on kysymys kulttuurin vapaasta levittämisestä, jonka viihdealan suuryritykset haluavat alistaa voitonpyynnilleen.”. Vanun kannattaisi katsoa hiukan ulos ikkunasta. Tekijänoikeudet suojaavat nimenomaan pienen tekijän oikeuksia pahoja suuryrityksiä vastaan ja musiikkibisneksen murros tulee iskemään todella rajusti erityisesti pieniin ja keskisuuriin puljuihin, jotka jo nyt sinnittelevät kannattavuusrajalla. Mikseivät vasemmistonuoret ole huolissaan kulttuurialan työntekijöiden mahdollisuuksista tienata elantonsa työllään myös tulevaisuudessa?

Entäs sitten Spotify, jota monet ovat tervehtineet ilolla. Vihdoinkin “internet-aikakauden” bisnesmalli ja ansaintalogiikka? Niin, mikä ansaintalogiikka? Olen testannut palvelua pari viikkoa ja olen kuullut pelkästään Spotifyn omia mainoksia. Ei tuolla tavalla mitään tulovirtoja synny tekijöille asti tuloutettavaksi.

Ylipäätänhän Spotify on vain “yksilöllinen nettiradio”. Ei siis mitään radikaalia taivaan alla. Uutta on vain se, että levy-yhtiöt ovat antaneet katalooginsa jaettavaksi. Ja tähänhän oikeuksien omistajilla juuri on lupa tekijänoikeuslakien puitteissa toisin kuin esim. Pirate Baylla.

Spotifyn (ja muiden vastaavien palveluiden) vaikutus markkinoihin ei varmastikaan näy hetkessä. Sen verran hitaasti näin isot laivat kääntyvät.

Pelkään sen kuitenkin iskevän kaikkein rajuimmin nimenomaan “absoluuttisen marginaalin” (täysin ilman ansaintalogiikkaa toimivan) ja “mainstreamin” (kaupallisesti kannattavan hittiradiosoitto-materiaalin) välissä toimiviin ammattilaisiin. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa suomalaisista biisintekijöistä ja muusikoista.

gazasta

(Kirjoitin tämän jo männä viikolla ennen tulitaukoa.)

Gazan tilannetta ei voi seurata välinpitämättömänä. Miehittäjävaltion huippuvarusteltu armeija aiheuttaa siviiliväestölle kohtuutonta tuskaa ja hyökkääjän julkilausutun tavoitteen (Hamasin “tuhoaminen”) saavuttaminen muuttuu päivä päivältä mahdottomammaksi.

Useimmiten palestiinalaisalueiden kriisin syypääksi osoitellaan joko Yhdysvaltoja tai Israelia ja sen demokraattisen poliittisen koneiston kykenemättömyyttä laittaa ns. siirtokuntalaisiaan kuriin. Vikaa molemmissa on toki ollutkin; vuosikymmeniä vihollisten piirittämän valtion perspektiiviharha on ymmärrettävä, vaikkakaan ei välttämättä hyväksyttävä. Yhdysvaltain ajama juutalaisvaltion puolustus Israelin toimista riippumatta ei ole myöskään tervehdyttänyt tilannetta.

Karttaa katsellessa ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että keskustelusta puuttuu tärkeä elementti: Israelin naapurivaltioiden osallisuus kriisiin.

Palestiinalaisten pakkosiirtoa vuonna 1948 kutsuttaisiin nykyisin etniseksi puhdistukseksi eikä kansainvälinen yhteisö toivoakseni voisi enää hyväksyä sitä missäään tapauksessa. Palestiinalaisten täysi palaamisoikeus on kuitenkin mahdoton tavoite. Muutaman vuosikymmenen kuluttua alkuperäisiä pakolaisia ei enää ole edes jäljellä.

Noista tapahtumista on jo yli 60 vuotta. Miksi palestiinalaiset yhä elävät leireillä vailla perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia? Onko syy vain Israelin?

Mielestäni kriisin pitkittymiseen syypäitä ovat myös Israelin naapurit – erityisesti Egypti ja Jordania, joiden maa-alueisiin palestiinalaisalueet rajautuvat.

Google Maps antaa mielenkiintoista perspektiiviä. Ilmasta käsin Gazan rajan Israeliin erottaa peltojen loppumisesta – Egyptin ja Israelin rajan taasen viljellyn alueen päättymisestä ja tyhjän autiomaan alkamisesta. Myös Länsirannan rajalla Jordaniassa (Itäranta?) on autiota.

Jos Israelin arabinaapurit olisivat todella kiinnostuneita palestiinalaisten hyvinvoinnista, tulisi myös niiden avata rajansa palestiinalaisasutukselle tai ainakin liikenteelle ja kaupalle. Näin Palestiinalaisvaltio muodostuisi maantieteellisesti yhtenäiseksi ja elinkelpoiseksi.

compassionate conservatism?

Kokoomuksen valtuutettu, sosiaalilautakunnan vpj., Laura Räty kirjoitti blogillaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksien sijoittamisesta ja jatkoi aiheesta Hesarin haastattelussa:

“Rehellisesti sanottuna, miten helsinkiläisille selitetään se, ettei 90 prosentilla kaupunkilaisista ole varaa asua Uudenmaankadulla, mutta sinne sijoitetaan turvapaikanhakijoita?”

Rädyn mukaan turvapaikanhakijoita voidaan sijoittaa Helsinkiin, muttei kantakaupunkiin, jonne on lähiaikoina tulossa runsaasti esimerkiksi asunnottomien tukiasuntoja.

Kuten Tapsa jo ehti mainitsemaankin, niin Rädyn logiikalla ainoa sovelias sijoituspaikka olisi varmaankin Jakomäki? Käsittämätöntä. Nimbyilyä se on rikkaan ja koulutetunkin nimbyily.

lisää kävelykeskustaa Kalevankadun ympärille?

Kalevankadun Mannerheimintien pää on vähitellen kuoriutunut rakennustelineiden alta: 2/3 kadusta on autoramppia ja jäljelle jäänyt pätkä ennen Yrjönkatua on sitten varmaankin sitä kauankaivattua “kävelykeskustaa”.

Mukavaa, että edes näin. Kalevankadun ravintoloiden (mm. Baker’s, U Kaleva, Kosmos) ei luulisi lisääntyvästä kävelijöiden määrästä kärsivän.

Pätkä on myös hyvä lähtökohta kävelykeskustan laajentamiselle. Eerikinkatu on jo nyt Fredalle asti käytännössä yksikaistainen. Miksei koko alueesta Tornilta Coronan nurkalle voitaisi tehdä autotonta? Tai ainakin pihakatua. Näin Hotelli Torniinkin pääsisi autolla yhä tarvittaessa.

Yrjön-, Kalevan ja Eerikinkatujen autoton vyöhyke yhdistäisi luontevasti Kampin keskuksen aina Ruttopuistoon asti.

Sitten vain enää hitunen poliittista rohkeutta ja Pohjois-Espan liikenne poikki ja “kävelykeskusta” ulottuisi Kauppatorilta Kamppiin.

Ainahan sitä saa uneksia.

ylen youtube-kanava?

Muutama viikko takaperin uutisoitiin Ylen haluavan suomalaisen “haastajan” Youtubelle. En vieläkään ymmärrä Jungnerin tarvetta nationalisoida netti – miksi juuri Yleisradion tulisi olla luomassa jotain kansallista kuppaista kopiota jo toimivasta kaupallisesta palvelusta? Lupamaksurahoille on parempaakin käyttöä.

Mutta “Youtuben voiman” valjastaminen Yleisradion käyttöön ei olisi tyhmä idea.

Youtuben merkittävimmät piirteet mielestäni ovat:
1. Videosisällön tekninen laatu ei ole pääasia. Tanssin evoluutio, yhdellä kameralla kuvattu pikselimössö on katsottu uskomattomat 108 miljoonaa kertaa. Sisältö ratkaisee.

2. Jopa “laadukkaita” videoita on nykyisin mahdollista tehdä kohtuullisen hintaisella laitteistolla, etenkin jos tietotaitoa löytyy.

3. “Kuka tahansa” voi julkaista videoita. Tämä on tunnetusti kaksiteräinen miekka, mutta potentiaalisesti koko kulttuurin kenttää ravisteleva muutos, jonka täysi vaikutus ei ole nähtävissä vielä vuosikausiin.

TV on massamedia, Youtube taasen valtava verkosto käyttäjien luomia “mikrovideoita”, jotka saavat merkityksensä linkkien ja katsojalukujen kautta. Yleisradio voisi luoda kohtuullisin kustannuksin tv-kanavan, jossa suomalaiset “Youtube-videot” saisivat massamedian nosteen. Tarkoitan “Youtube-videolla” siis mitä tahansa av-tuotantoa, jota ei ole tehty taalankuvat silmissä vilkkuen. Näen kuvitelmissani jonkinsorttisen MoonTV:n*, Youtuben ja YLE Teeman ristisiitoksen; kanavan, jonka sisällön tuottaisivat suomalaiset “tv:n käyttäjät” ja voittoa tavoittelemattomat kulttuuritoimijat Yleisradion roolin ollessa lähinnä sisällön seuloja.

Mitä tuollaisella kanavalla voisi olla? Puuttuuko tv-tarjonnastamme tällä hetkellä jotain?

- Missä ovat marginaalikulttuurien ohjelmat? Mikseivät esim. metalli-, noise-, jazz- tai kansanmusiikkikentän aktiiviset toimijat voisi itse tuottaa materiaalia Yleisradion julkaistavaksi? Innostusta ja taitoa varmaankin löytyisi. Basso-tv?
- Missä näkee suomalaisia musiikkivideoita? Muitakin kuin niitä muutamaa suurten levy-yhtiöiden tuotosta, joita Voice pyörittää.
- Missä ovat lasten ja nuorten kouluissa ja videopajoilla tekemät ohjelmat? Voisivatko nuoret oikeasti tehdä osan nuorten ohjelmista?
- Missä ovat suomalaiset lyhytelokuvat, ammattioppilaitosten harjoitustyöt ja muu “ammattikentän” luoma “epäkaupallinen tuotanto”? Onko sitä?
- Missä näkee mediataidetta? Vain Kiasmassa?
- Missä ovat konserttitaltioinnit? Tarvitseeko jokainen Ylen kanavalla näkyvä konsertti olla kuvattu kymmenellä kameralla ja miksattu kokonaisuudessaan uudestaan? Mielestäni riittävän laadukasta jälkeä kun saa aikaan nykyisin kohtuullisen kevyellä laitteistollakin. Jo noin puolen tunnin konsertin Teosto-tulot kattaisivat varmasti kustannukset.
- Ylen tv-ohjelmien ja formaattien pilottiprojektit? “Ohjelmahautomo”?
- Jotain aivan muuta, mitä?

Varmastikaan kanava ei kaikin osin saavuttaisi sitä teknistä (tai edes taiteellista) tasoa, jota olemme tottuneet Ylen kanavilta odottamaan, mutta olisiko sillä niin väliä? Takuulaatuista huttua kun tulee kaikilta muilta kanavilta 24/7/365. Eikö Yleisradion tehtävänä olisi juuri ruokkia kulttuurin aluskasvillisuutta? Mielestäni Ylen Ykkösen kansalaismediakatsaus, joka on tätäkin blogia pariin otteeseen julkaissut, on hyvä esimerkki siitä, miten Yle voisi halutessaan käyttää laajemminkin verkon “hajautettua sisällöntuotantoa” hyväkseen.

*Ahh, MoonTV. Oi niitä aikoja kun sai kerrankin katsoa telkkarista rehellisiä festariraportteja: yleisö, artistit ja toimittajat kännissä kuin käet. Ihanata. Sisällöltään niin särmää, että Yle ole koskaan moiseen kyennyt…

uintia ulkosalla?

Päivän Hesarin mukaan liikuntavirasto aikoo juhlia 90-vuotista taivaltaan pitämällä uimastadionin ulkoaltaan auki vuoden 2009 loppuun saakka. Lämmityksen lisäkustannukset: noin 300 000€.

Ilmastonmuutos, shilmastonmuutos – Energiansäästö, shmenergianshäästö. Käsittämätöntä! Pistää vihaksi. Lopullisesti aamukahvit roiskuivat näppikselle kun liikuntaviraston ajatusten Tonava loihe lausumahan:

Liikuntavirasto puolustaa energiasyöppöä projektiaan juhlavuoden lisäksi muun muassa sillä, että samalla tulee pohdittua miten energiaa voitaisiin säästää muissakin kaupungin liikuntapaikoissa, esimerkiksi tekojääradoilla.

“Ilman tällaista kokeilua emme varmasti lähtisi edes tutkimaan vaihtoehtoja, miten liikuntapaikoista voitaisiin tehdä mahdollisimman energiaystävällisiä.”

Otetaanpas tuo ydinkohta vielä uudestaan, ettei keltään vaan sujahtaisi ohi silmien.

“Ilman tällaista kokeilua emme varmasti lähtisi edes tutkimaan vaihtoehtoja, miten liikuntapaikoista voitaisiin tehdä mahdollisimman energiaystävällisiä.”

Miten tällainen on mahdollista vuonna 2009? Onko asiaa todellakin käsitelty liikuntalautakunnassa ja kaupunginhallituksessa avoimesti kustannukset esitellen? Jos on, niin mikseivät vihreät jäsenet ole älähtäneet? Uuden lautakunnan tulee ottaa suunnitelma välittömästi uuteen käsittelyyn ja torpata tällainen päättömyys.

Energiansäästö ja ilmastonmuutoksen torjuminen tulisi ottaa huomioon kaikessa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Asenteissa on vielä paljon korjattavaa, jos tuollaista mennään sanomaan julkisesti.

pelien todellisuus

Rauhan ja rakkauden juhlan eli joulun piristykseksi pelailin tietokoneella Call of Duty 4: Modern Warfare fps-shootteria. Pisteet Infinity Wardille, pelin tunnelma imaisi täysin mukaansa. Vaikka pidänkin useammin vähemmän käsikirjoitetuista peleistä oli CoD4:a todella viihdyttävää räiskintää – olo oli kuin toimintaelokuvan sankarilla.

Täysin ongelmatonta sotapeliviihde ei kuitenkaan tällaiselle jonkin sortin pasifistille ole. Ajatuksia herättävin taso oli mielestäni “Death from Above”, jonka yhtäläisyydet Youtubesta löytyvään Afghanistanin pommitusvideoon eivät varmastikaan ole vain sattumaa.

“You are not authorized to level the church – do not fire on the church” (0:30)

“Do not engage the mosque.” (2:50)

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain armeija totesi vain osan sotilaistaan ampuneen kohti vihollista:

During World War II, for example, U.S. Army Brigadier General S.L.A. Marshall undertook a survey of thousands of American troops right after they’d been in combat. His shocking conclusion was that less than 20 percent of soldiers actually shot at the enemy, even when under attack.

Tämä ei tietenkään ollut toivottavaa, joten koulutusta muutettiin realistisempaan suuntaan, toivotuin tuloksin:

When Marshall was sent to the Korean War, he discovered that 55 percent of infantrymen were now firing their weapons. In Vietnam, the ratio of fire was nearly 90 percent. The Army had managed to turn the most personal of moral situations into an impersonal reflex. Soldiers no longer felt a surge of negative emotion when they fired a weapon.

Harjoituksissa mm. alettiin ampua tarkkuustaulun sijaan ihmisen muotoisia liikkuvia kohteita. Harjoiteltiin siis tappamista eikä vain ampumista. Kouluttavatko realistiset tietokonepelit sukupolvestamme tehokkaampia tappajia?