radovan

Hehän ovat kuin kaksi marjaa - ehkäpä Mladickin löytääkseen Serbian poliisin täytyy vain pidättää kaikki parrakkaat herrat ja seuloa sitten niistä. Olisiko Pietari Suuren parta-lain kaltainen säädös olisi paikallaan? Silloin tosin Serbiassa tulisi varmaankin ottaa kiinni koko ortodoksisen kirkon papisto. Hmm. Ehkä se todellakin pitäisi pidättää joka tapauksessa. Niin keskeinen asema kirkolla oli nationalismin lietsonnassa.

Karadžićin pidätys on upea uutinen. Serbiassa Eurooppa-myönteiset ja suhteellisen liberaalit voimat ovat viimein saamassa vahvempaa jalansijaa. Loistavaa. EU:n tärkein tehtävä - rauhan takaaminen mantereellamme näyttää toimivan sittenkin. Pehmeä voima tuntuu toisinaan vaan niin tuskallisen hitaalta, mutta loppujen lopuksi se on aina kuitenkin tehokkaampaa kuin pelkkää aseellinen uhittelu.

Vaikka viime aikoina onkin vaikuttanut siltä, että Serbian päävientituote on sotarikolliset, on maa täynnään ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Olen käynyt kahdesti paikan päällä asian toteamassa.

Serbiaan minut on vetänyt paikallinen perinnemusiikki ja erityisesti Gucassa vuosittain pidettävä torvimusiikkifestivaali. (Muzika) Etelä-Serbialaiseen n. 10 000 asukkaan kylään ahtautuu viikoksi noin 100 000 ihmistä kuuntelemaan torvimusiikkia ja juomaan olutta. Meininkiä on vaikea kuvailla sanoin; toisin kuin Suomessa, jossa kaikki on tarkasti säänneltyä on tämä festivaali kuin kaikkialle levittyvä kasvusto.

Päälavalla on toki bändejä ja festivaalin tärkein ohjelmanumero onkin trumpetistien kisa - Suomessakin usein keikkaillut Boban Markovic voitti kisan aikoinaan niin monesti ja ylivoimaisesti, että hän ei enää kilpaile - mutta käsittämättömin elämys syntyy koko kylän kattavasta äänivallista. Paikkakunnalle saapuu n. 40 yhtyettä eri puolilta Serbiaa ja suurin osa niistä tienaa rahansa kiertelemällä pöydästä toiseen kylän ravintoloissa ja kaljateltoissa. Muistan istuneeni olutteltassa ja laskeneeni näköpiirissäni seitsemän torvibändiä. Soittaen tietenkin eri kappaletta täysillä yhtä aikaa. Meteliä oli ihan ilman äänentoistoakin niin paljon, että tulppia oli paras pitää päässä koko ajan. Ihanata, ihanata.

Politiikasta ystävällisten ja vieraanvaraisten paikallisten kanssa ei kannattanut edes aloittaa keskustelua. Muutamaan kertaan seurueellemme kerrottiin, etenkin nuorempien herrojen taholta, että meille “lännessä” syötetään “Naton propagandaa” ja miten “Serbit eivät ole syyllisiä vaan puolustivat vain luontaisia oikeuksiaan.”. Mukavan isäntäperheemme vanhemmalla pojallakin oli festivaalin ajan yllään Arkanin tiikereiden logolla koristettu t-paita. Perheen nuorempi ja asteen verran angstisempi poika soitti kellarissa heviä kavereidensa kanssa, kasvatti vanhempiensa kauhuksi pitkää tukkaa ja kyseli kiinnostuneena meiltä Yövissystä ja Stratovariuksesta…

Kylän kojuissa myytiin valtaisien liha-annosten ja piraatti(?)-(torvihumppa)levyjen lisäksi myös mm. Slobodan Milosevic, Radovan Karadžić ja Radko Mladic kalentereita, t-paitoja, pinssejä ja huoneentauluja. “Milosevic - Serbian Hero” ja “Kosovo is Serbia” t-paitoja näkyi siellä täällä. Kokardeilla varustetut sotilaslakit ja Arkanin Tiikereiden punaisia baretteja oli sekä kaupan että ihmisten päissä. Enpä kysellyt miksi. Epäilemättä tämän videon kaltaiset tunnot ovat aidosti yhä pinnassa Serbiassa. Muistan Belgradista mukavan kaljakuppilan, jossa huomasimme vasta toista olutta ryystäessämme seinältä Slobon kehystetyn kuvan. Tämä siis vuonna 2004 kun herra oli vielä Haagissa.

Miten tuollainen tuhoisa nationalismi voidaan pysäyttää? Onko Saksan totaalisen tuhon kaltainen tappio ainoa keino saada omaan erinomaisuuteen perustuva ideologia poistetuksi? Miten historiasta ja etenkin lähihistoriasta voitaisiin olla samaa mieltä? Mikä toisaalta on totuus? Eihän Balkanin sodista todellakaan juuri “hyviksiä” löydy. Mikä on kohtuullinen kansallisen ylpeyden taso? Miksi kukaan ei enää Suomessa haikaile Suur-Suomen perään, vaikka aate oli varsin elävä vielä ennen toista maailmansotaa? Serbian kriisin yhtenä tekijänä voidaan pitää myös Venäjää, jonka halu pitää kiinni antiikkisista etupiireistään tuntuu antiikkiselta. Pitäisikö Suur-Venäjästä olla huolissaan?

Aseellinen ja taloudellinen pakottaminen ei riitä. Eristäminen kurjistaa oloja entisestään ja vaikeuttaa paitsi syyllisten, myös vapauteen kaipaavien liberaalien elämää. Meidän suomalaisten on vaikea kuvitella, miltä tuntuu belgradilaisesta nuoresta, joka ei voi matkustaa minnekään (ehkä Venäjää lukuunottamatta) ilman kutsuviisumia. Ei asiaa Eurooppaan saatikka muihin maanosiin, vaikka ulkoisesti elämä onkin täysin samankaltaista kuin vaikkapa Milanossa, Berliinissä tai Prahassa ja asuinpaikka maantieteellisesti selvästi keskempänä historiallista Eurooppaa kuin esim. Helsinki. Tähän puoleen tutustuin kun tapasimme Belgradissa paikallisia taiteilijoita, jotka kuuluivat varmasti “Eurooppa-myönteisiin liberaaleihin”. (Eivät muuten ymmärtäneet haluamme mennä sinne “takahikiän junttien festivaalille”…)

Ulkoista pakotettakin tarvitaan, mutta serbeille tulee antaa kepin lisäksi myös porkkanoita - on kaikkien etu, mitä pikimmin kaikki serbit huomaavat yhteisen, rauhallisen ja “post-nationalistisen” Euroopan™* hyödyt eristäytymisen sijaan. Silti EU:n on pysyttävä tiukkana - suvaitsemattomuuta ei saa suvaita. Sotarikolliset on saatava oikeuteen ennen jäsenyysehdokkuutta ja liberalismi on saatava aidosti tavoitteeksi, josta myös pidetään kiinni. Tämä toisaalta ei koske vain Serbiaa, vaan myös koko vanhaa “Itä-Eurooppaa”, jossa esim. tasa-arvon tavoittelu näyttää jääneen kuolleeksi kirjaimeksi hyvistä laeista huolimatta.

Mladicin pidätystä odotellessa voi tutustua Serbian kansalliskirjaston digitaaliseen levykokoelmaan.

150 digitised old Gramophone Records on 78 rpm from the NLS rich Collection of phono documents. They contain various sound recording of National Songs Lyrics performed by some of the most famous Singers of that period, Folk Dances, Hymns, and records of Popular Melodies, performed by famous Ensembles, as well as Records of Opus of Famous Domestic and Foreing Composers. Most of them are recorded abroad, within the first 60 years of the XX Century. First, the Gramophone Records were physically cleaned with special instruments, then reproduced with a professional equipment and audio processed, then converted in digital format. Within the next period, the NLS is plannng to include more than 200 new digitised records. All digitised gramophone records can be listen through the NLS Website. The Search of the Collection is available through the entire record, by authors and performers, by title, year and country of publishing.

Upeita esityksiä vaikka kyriilinen käyttöliittymä hiukan hankaloittaakin tutustumista. (Hupaisaa kyllä, suuri osa labeleista näyttää olevan latinalaisilla kirjaimillal.) Ainakin Jugotonin valkoisella laabelilla varustetut sinkut vaikuttavat asiallisen juurevilta kaikille serbialaisen haitarimusiikin ystäville. Ja niitähän olemme me kaikki jahka nuo levyt kuuntelemme! Hoba!

(*Pelottavaa on mielestäni myös se into, millä yhdentyneelle Euroopalle yritetään keinotekoisesti luoda “kansallista identiteettiä” lippuineen, hymneineen ja muine symboleineen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää. Eikö voitaisi vähitellen pyrkiä heittämään koko nationalismin aate historian romukoppaan?)

raidereista

Yhtä varmaa kesäjournalismia kuin mansikan hinta Suomen toreilla on “kohujuttu” bändien raidereista. Sillä ja sillä räp-tähdellä pitää olla festarin takahuoneessa 25 pulloa parasta skumppanjaa ja juuri oikean värinen mersu. Toisella oli 15 sivua vaateita. The Smoking Gun -sivuilta löytyy 220 julkimon raiderit. Suosittelen lukemaan Iggy Popin raiderin (hauskaa ainakin audio-nörteille).

Raiderit ovat ihan normaalia toimintaa pienemmillekin bändeille. Tavanomainen raideri Suomessa menee suurinpiirtein näin:
- kori kaljaa/siideriä (riippuu siitä, onko bändissä tyttöjä)
- pullo jallua/punaviiniä (kts. edellinen)
- hedelmiä, sämpylöitä (vege, jos kts. edellinen)
- kahvia/teetä (kts. edellinen)
- pyyhkeitä (artistit hikoilevat työssään, paitsi tietysti tytöt)
- vettä pulloissa (lavaa varten, kuplilla ja ilman)

Miksi keikkajärjestäjän pitäisi tällaisiin pyyntöihin suostua? Johan he maksavat bändille aktistaan? Ostakoot omat viinansa, sämpylänsä ja vetensä? Englanniksi tätä raiderin osaa kutsutaan Hospitality rideriksi, vieraanvaraisuus lienee paras suomennos. Bändin on ihan oikeasti epämiellyttävää (ja jopa mahdotonta) roudata soittimiensa lisäksi kaikenlaista pientä sälää keikkapaikalle. Ottamalla bändin (kohtuulliset) pyynnöt (kohtuullisesti) huomioon, järjestäjä osoittaa olevansa samalla puolella taiteilijoiden kanssa. Kaikkien yhteisenä tavoitteenahan pitäisi olla mahdollisimman reteä lava-show ja vaikkapa kahvin metsästäminen ympäri festarialuetta ennen keikkaa ihan oikeasti laskee sitä kuuluisaa fiilistä. Rahasta raiderin kanssa sekoilussa ei pitäisi olla kyse - kustannukset ovat 95% Suomi-bändeistä alle 50€ per ilta. Ei Suomessa mitään Dom Perignonia bäkkärillä kaivata. (Tai ehkä nuoret hiphopparit kaipaakin, en tiiä.)

Otetaanpa esimerkiksi yhtye X, joka kävi kotomaassa keikoilla festareilla Y j Z. Orkesteri keikkailee vuosittain sellaiset 50-80 keikkaa, suurin osa esityksistä ulkomailla, joissa nämä asiat ovat vakio.

Festivaali Y:n takahuoneessa oli sämpylöitä, vettä ja kori kaljaa. Pyydettyä Jallu-pulloa ei löytynyt, mutta syykin selvisi puolisen tuntia ennen keikkaa: festarin johtaja tulee paikalle anteeksi pyydellen “Sori sori, huomasin vasta tänään kun Alkot olivat jo kiinni, että teille piti olla se pullo, anteeksi!” ottaa povitaskustaan puoliksi juodun yksi-tähtisen ja ehdottaa bändille “Ottakaa tämä minun!”. Kompromissiin päästiin - pojat ottivat piiskat johtajan pullosta, palauttivat loput, keikka meni hienosti ja ilta oli kaunis kuten Suomen kesässä usein.

Festivaali Z palautti sopimuspaperit allekirjoitettuna vasta kaksi päivää ennen keikkaa. Takahuonetarjoiluiden kohdalla punakynä oli viuhunut. Sopimuspapereihin oli kirjoitettu käsin “Festivaali Z ei hoida takahuonetarjoiluja.”. Keikkapaikalla kävi myös ilmi, että varsinaista takahuonetta ei ole. Vaatteet piti vaihtaa majoituksessa, kahvista maksaa baaritiskillä ja vettä sai kun pyysi tuoppeja (jotka annettiin pitkin hampain) ja kävi ne täyttämässä henkilökunnan vessassa (jota sai käyttää pitkin hampain).

Kysymys kuuluukin, kumman festarin keikalla oli bändillä parempi meininki? Kummalle festarille bändi palaa mieluummin? Kumman festarin mahdolliseen tulevaan keikkakyselyyn lisätään 500€ ihan vaan vittuilun vuoksi?

Rakkaat festivaalijärjestäjät, asialliset tarjoilut ja työtilat taiteilijoille, artistien ystävällinen kohtelu, eli ns. reilu meininki, tulee teille “pitkässä juoksussa” paljon edullisemmaksi kuin se muutama kymppi, jonka säästätte takahuonetarjoiluissa.

Onneksi Festivaali Z:n tyyppiset tapaukset ovat vähemmistö. Entäs sitten se Gaussin käyrän toinen pää? Olen kavereilta kuullut, että RMJ:n takahuonetarjoilut olisivat melko legendaariset. En ole itse siellä käynyt, mutta muutama erittäin hyvä festari on jäänyt kyllä mieleen.

Jyväskylän Summer Jazzeja ja Kihveli Soikoon skiffle-juhlaa järjesti joku vuosi sitten Lajusen Kirsi, joka selvästikin ymmärsi mistä naruista tulee vetää. Molemmilla festareilla oli aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tarjolla festivaalitoimiston jääkaapissa sämpylöitä ja kaljaa niin paljon kuin jaksoi vetää. Töitähän siellä oltiin tekemässä, joten ei siinä kaljakorin vieressä koko yötä passissa oltu, mutta aina kun hiuko yllätti, oli mahdollista napata kinkkusämpylä tai kaksi. Kihvelissä oli vielä lisäksi läpi yön mahdollisuus lämmittää lounasta keittiössä. Kyllä oli mukavaa ja mitä tuo lysti maksoi festarille? Maksimissaan n. 100€ per bändi. Siinä vaiheessa kun juhlaorkestereihin joka tapauksessa satsataan useampia kymppitonneja, ei tuon pitäisi tuntua enää missään. Hyvälle pössikselle on vaikea laskea hintaa.

Rakkaat festivaalijärjestäjät, muusikoita on helppo kusettaa. Ei tarvita kuin muutama pullo vettä, hedelmiä, kori kaljaa, pullo jallua ja läjä pyyhkeitä, niin bändin mielestä juuri Te olette juuri tänä iltana Maailman Paras Promoottori. Tie suomalaisen muusikon sydämeen käy vatsan kautta.

maisteriksi

On tullut pidettyä vähän taukoa bloggauksesta.

Kesäkuun alussa intensiivisempään kirjoitteluun liittyi uhkaava opintojen päättyminen; venytin viime tippaan saakka muutaman puuttuvan esseen kirjoittamista ja edessä odottaneen työn pakoilu vapaaehtoisen kirjoittamisen pariin onnistui paremmin kuin hyvin. 18.6. sain kuitenkin viimeiset esseet palautetuksi ja kansanmusiikin maisterin papereiden pitäisi kolahtaa luukusta elokuun alussa.

Täytynee joku päivä kirjoittaa taas laajemmin kansanmusiikin koulutuksen ja establisoituneen marginaalimusiikin ongelmista, mutta nyt “valmiina” on kiitoksen paikka.

Opiskelin siis Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla syksystä 1999. Vuonna 2003-2004 hoidin siviilipalvelukseni, joten akateemisille opinnoille tuli kestoa seitsemisen vuotta.

Kamu-osasto on aivan loistava laitos. Opiskelijoihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti ihmisinä, taiteilijoina, persoonina, joita ei pyritä pakottamaan mihinkään tiettyyn muottiin, vaan (ehkä jopa liiallisestikin) painotetaan oman persoonallisen tyylin ja taiteen etsimistä.

Minun on vaikea kuvitella toista musiikkialan opinahjoa Suomessa, jossa vapaus tuottaa juuri sitä mitä itse haluaa olisi yhtä laajaa. Sekä sisään otettavien nuorten ja jo valmistuneiden taiteilijoiden kirjo kuvastaa hyvin tätä monipuolisuutta. Osastoltamme on valmistunut mm. maailmanluokan avant-garde -improvisoijia (Kimmo Pohjonen), kotimaisen perinteen taitajia (Piia Kleemola, Arja Kastinen, Lassi Logren), uutta perinnemusiikkia luovia solisteja ja bändisoittajia (Jouko Kyhälä, Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Petri Prauda, Antti Paalanen, Antti Järvelä, Esko Järvelä, Timo Väänänen, Johanna Juhola), kuoron johtajia ja kuoromusiikin säveltäjiä (Ilona Korhonen, Tellu Virkkala) sekä työllistettyjä teatterimuusikoita (Taito Hoffren, Jarno Tastula). Kaikki persoonallisia, omaleimaisia ja alansa huippua edustavia taitelijoita. Uudemman kansanmuusikkosukupolven osaamisen tasosta kertoo sekin, että suurin osa mainitsemistani nimistä voisi kuulua lukuisiin eri jaotteluihin. Osastomme ei tuota liukuhihnaosaajia vaan käsityönä valmistettuja uniikkikappaleita.

Kansanmusiikkiosasto on Sibelius-Akatemian outo anarkistisiipi; laitos, jota ei varmasti enää 2000-luvulla perustettaisi. Omien opintojenikin alun jälkeen osaston opinto-ohjelmaa on tiivistetty, työnnetty tiiviimmäksi 5,5 vuotiseksi paketiksi, joka vääjäämättä johtaa vapauden ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Toisaalta tiukemmat raamit erityisesti opintojen alkuvaiheessa saattavat helpottaa opintojen määrätietoisessa harjoittamisessa. Toivottavasti laaja vapaus ja uuden etsiminen kuitenkin jatkuvat Akatemialla.

Osaltaan juuri suuri vapaus työskennellä kuten haluaa johti ainakin omalla kohdallani suureen työn teon määrään koulun käynnin ohessa. Tämä varmasti verotti määrätietoista omaa harjoittelua ja haittasi varmaankin osaltaan opintojani, mutta en osannut silloin (enkä vieläkään) nähdä työskentelyä kentällä haitalliseksi omassa kehityksessäni muusikkona. Ketä haittaa se, että opintoni myöhästyivät muutaman vuoden koska sävelsin ja soitin musiikkia maailmalla? Olisiko ollut parempi jättää työt tekemättä ja olla nyt, valmiina maisterina, vailla suhteita ja kentän tuntemusta, jotka mahdollistavat työskentelyn muusikkona. (Asia olisi tietysti eri, jos olisin seissyt Mäkkärin kassalla.)

Musiikki kun ei ole mitään aivokirurgiaa - kukaan ei keikalla kysy papereita. Toisaalta oppiminen ja uuden opiskelu ei lopu papereiden saamiseen.

Viime vuosien pyrkimys opintojen rajaamiseen haittaa myös mielestäni erilaisten ihmisten huomioon ottamista. Apinakin oppii soittamaan kunhan vain pidetään kopissa riittävän pitkään, mutta muusikoksi ja taiteilijaksi ei hermeettisesti suljetussa kammiossa tulla. Omalla kohdallani kypsyminen vei vuosia ja mielestäni tärkein kasvuni oli henkistä ja tapahtui P-talon ulkopuolella.

Ehkäpä ajatus siitä, että maisterina ihmiset olisivat “valmiita” onkin päätön ja tulevien 5,5 vuoden “broilerimaistereiden” valmiudet ovat juuri oikeat. Jää nähtäväksi. Kansanmusiikin maistereiden työllistymistä koulutustaan vastaaviin tehtäviin kannatanee seurata tulevina vuosina tältäkin kantilta.

Mutta nyt siis Suuri kiitos professorillemme Heikki Laitiselle, jonka ideologista linjaa osastomme noudattelee. Aiemminkin olen tainnut mainita tällä blogilla, että oma sukupolvemme on liian mukautuva; konformistinen. Otamme olosuhteet valmiiksi annettuina, sopeudumme, hyväksymme, emme pyri muuttamaan lähtökohtia. Vaikka en kaikkia Heikin ajatuksia allekirjoitakaan olisi omalla ikäluokallani mielestäni paljon opittavaa 60-70 -lukulaisten “kapinallisuudesta”, tietystä kaikkeen toimintaan sisäänrakennetusta anarkismista ja idealismista. Kassothan, jos jotain vaikka saataisiin heräteltyäkin…

Kiitokset myös opettajilleni (mm. Maria Kalaniemi, Markku Lepistö, Marjut Tynkkynen, Mika Väyrynen, Heikki Valpola, Timo Alakotila, Merja Ikkelä, Tapani Varis, Olli Varis, Pekka Jalkanen) ja osaston henkilökunnalle (mm. Anne Etelätalo, Hannu Tolvanen). Kansanmusiikkiosasto on mahtava paikka oppia. Erityiskiitos Sinikka Kontiolle, joka painosti saattamaan kirjallisen lopputyön valmiiksi ajoissa.

kulttuuritehtaalla

Olin eilen pitkästä aikaa kokkareissa kun Kulttuuritehdas Korjaamo avasi ovensa.

Vaikutti mahtavalta; ratikkamuseon puoli oli laitettu todella hienoon kuntoon, tekniikka korkealaatuista, Suomen parhaat jazzmuusikot soittamassa taustamusiikkia, paljon tuttuja paikalla, Joonas Brandtin upeat valokuvat roikkuivat katosta, ruoka oli hyvää, alkoholi ilmaista ja sitä oli paljon.

Konsepti on Suomessa uusi. Korjaamossa yksityinen ja julkinen rahoitus yhdistyvät uudella tavalla. Käytännössä kaupunki maksoi ratikkamuseon remontin ja Korjaamo kustansi irtaimiston, tekniset laitteet ja maksaa tilasta (ei markkinahintaista) vuokraa museovirastolle.

Järjestelyssä kyseenalaista on taloudellinen asetelma. Miksi kaupunki tukee näin merkittävästi yhtä toimijaa, mutta ei jotain toista yrittäjää?

Minulle perusteluksi riittää se, että Korjaamo on erikoistapaus; ei sääntö, eikä malli kaikille kulttuuritiloille. Ratikkamuseo oli kannattamaton ja sen kävijämäärät keskeiseen sijaintiin nähden naurettavan pienet. Nyt kun ratikkamuseo on yhdistetty galleria- ja konserttitilaan molemmat voittavat - ratikat saavat kävijöitä ja galleria ainutlaatuiset puitteet. Kunnallisten päättäjien vain tulee pitää huolta siitä, että Korjaamo toteuttaa myös kulttuurillista tehtäväänsä järjestämällä korkealaatuisia yleisötapahtumia eikä keskity vain esim. yritysjuhlien järjestämiseen. Firmakekkereiden subventoiminen kaupungin budjetista ei olisi mielekästä. Sitä varten on olemassa omat täysin markkinaehtoiset tilansa.

Tällä hetkellä näyttää hyvältä. Ohjelmisto on monipuolista, korkealaatuista ja kiinnostavaa. Ja selkeän omaperäistä. Korjaamolla on oma visionsa, linjansa, joka ei kilpaile kaikkien jo olemassaolevien tilojen ja toimijoiden kanssa vaan pyrkii löytämään oman ekologisen lokeronsa kaupungin elämässä.

Tuonne pitää saada kansanmusiikkifestarikin järjestettyä joku päivä! Keskipihalle tanssit, kulmasaliin klubi ja ratikkamuseoon konsertteja! Juuri tuossa kehyksessä minä haluaisin pelimanneja nähdä; moderni ja urbaani ympäristö. Toivottavasti rohkeutta ottaa monimuotoista sisältöä riittää.

Toisaalta gourmet-pastaa ja sponsorikaljaa nauttiessani en voinut välttyä ajattelemasta koko konseptin laajempaa kehystä. Jo pelkillä avajaisten tarjoilukuluilla pyörisi pieni teatteri vuoden. Minkälaista maailman- ja kulttuurinkuvaa Korjaamo edustaa?

Perinteisessä mielessä taiteilijat ja sitä kautta myös kulttuuri on usein käsitetty vasemmistolaiseksi. Taiteilijan arkkityyppi kun on köyhä yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta aiheitaan ammentava kollektiivisen syyllisyyden sijaiskärsijä. Räkä poskella näyttelijä huutaa puolityhjän (kellari)teatterin halkeileville seinille tärkeitä asioitaan nälkäpalkalla, tai todennäköisemmin apurahalla. Se, että yleisöä on vähemmän kuin esiintyjiä on lopullinen todiste taiteen korkeasta laadusta.

Tämän “syvällisen vasemmistolaisen kulttuurin” vastakohdaksi on tavattu lukea viihde, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin hetkellinen nautinto, helppous, bling-bling. Sijoittuuko viihde kuitenkaan lainkaan politiikan perinteiselle akselistolle? Ei ainakaan yhtä selvästi kuin “Taide”. Populaarikulttuurin voi ajatella olevan muutamia muotojaan lukuunottamatta epäpoliittista, lähtökohtaisesti kaikille kelpaavaa ja tarkoitettua vasemmalta äärioikealle. Kaupallisena toki oikeistolaisempaa kuin “Kulttuuri”, mutta ehkäpä juuri siksi viihdettä ei ole taiteeksi ymmärrettykään.

(Mielenkiintoisen mutkan tekee valtiorahoitteinen ooppera, joka koetaan (oikeistolaisen) eliitin taiteeksi, vaikka se on yhteiskunnan rahoittamaa ja kaikkien tavoitettavaksi subventoitua.)

Korjaamon taidekuva on erilainen. Korjaamolta löytyvä kulttuuri on coolia, tyylikästä, vaaratonta ja sisäsiistiä, sanalla sanoen: “korkealaatuista”. Arvovapaata se ei ole eikä edes yritä olla. Onko Korjaamo siis oikeistolaista kulttuuria? Onko sellaista? Muuttuuko mikä tahansa taide oikeistolaiseksi, jos siitä tulee kaupallisesti kannattavaa tai “coolia”? Onko coolius oikeistolaisuutta vai oikeistolaisuus cooliutta?

Ainakin nykyinen muusikkopolvi tuntuu olevan lähes sietämättömän epäpoliittista. No palveluammatissahan tässä ollaan; olen itsekin soittanut sekä demarien että kokkareiden vaalitilaisuuksissa vihreiden jäsenkirjan omaavana, joten ehkäpä koko kysymyksenasettelu on nykyjään tarpeeton. Erilaisten kulttuurin ilmenemismuotojen yhteydessä yhteiskunnallista ulottuvuutta ei voi kuitenkaan ohittaa. Esimerkiksi klassisen musiikin muita musiikin lajeja korkeammalle valtion tuelle on poliittis-historialliset syynsä, jotka ovat täysin itse taiteen laadusta riippumattomia.

Korjaamolle on selvästi Helsingissä tilaa ja tilausta. Täytyy vain pitää huoli, että taiteenkin kentällä (erotuksena siitä viihteestä) löytyy tiloja ja järjestäjiä niin kokeelliselle ja epäkaupalliselle kuin coolimmallekin kulttuurille. Korjaamon konseptista ei saa tulla ainoa tapa, jolla kulttuuria Suomessa ja Helsingissä tuetaan, mutta on hyvä asia, että Grundsteinin kulttuuritehdas on olemassa. Jo pelkällä olemassaolollaan se herättelee ja haastaa muita toimijoita uusiin ideoihin.

rikospoliisi

Sain ystäviltä syntymäpäivälahjaksi Rikospoliisi-lehden numeroita 80-luvulta. Hieno meininki ollut kissalan pojilla. Esimerkiksi vuonna 1982 järjestöä johti Ylermi Kilpelä! Ei sellaisia nimiä enää yhdistystoiminnassa tänä päivinä ole ei!

Mitään paperiahan ei saa suoraan heittää roskiin, joten otin läpyskät vessalukemistoksi. Jutut eivät niinkään herättäneet mielenkiintoa, mutta ne mainokset! Parhaita paloja, olkaatten hyvät:

(klikkaamalla pääsee isompiin kuviin)

Tasa-arvollisesti epäilyttäviä:

En tiennytkään, että Suomessa saa (on saanut) ostaa Uzeja?

Tuoreimpien gadgettien mainokset ovat aina yhtä hilpeitä:

 

****

 

Tauno ottaa tyylit takas.

Poliisien ostopaikka ei herätä minussa mitenkään miellyttäviä mielleyhtymiä.

Crack teki tuloaan Suomeenkin vuonna 1986.

 

 

 

 

 

Kekkonen oli kuollut. Pääkirjoitus NMT-puhelimen mainoksen vieressä käsitteli edesmennyttä:

 

 

 

Pankkien luottamusta herätteleviä mainoksia 80-luvun puolivälistä. Mutta mikä ihmeen firma on Aarne Hiltusen Seuraajat KY?

 

korholat ympäristöjärjestöjä vastaan

Pariskunta Eija-Riitta ja Atte Korhola debatoivat Sunnuntain Hesarissa ympäristöjärjestöjä vastaan. Artikkelin mukaan “ympäristöjärjestöjä” ei pitäisi kuulla päätöksenteossa asiantuntijoina vaan ainoastaan mielipidejärjestöinä.

Kirjoitus oli melkoista soopaa. Greenpeacen Kaisa Kosonen kirjoittikin blogilleen hyvän vastineen asiakysymyksistä jo sunnuntaina. Parlamentaarikolta ja professorismieheltä voisi toivoa faktoissa pysymistä.

Yleisesti sävy oli erikoinen. Korholat latasivat täyslaidallisen ympäristöjärjestöjä kohti tarjoamatta itse juuri mitään parempaa tilalle. Myös syyte siitä, että ympäristöjärjestöt ovat matkan varrella vaihtaneet ja tarkentaneet mielipiteitään mm. biopolttoaineista on absurdi. Eikö tiedemiehen pitäisi olla onnellinen, että “mielipidejärjestötkin” pohjaavat kantansa tieteeseen ja uusien tutkimustulosten mukaan muutetaan toimenpide-ehdotuksia?

Kirjoittajat hyökkäsivät enemmän itse rakentamaansa olkinukkea kuin todellisuutta vastaan.

Järjestöt vastustivat pitkään myös ilmastonmuutokseen sopeutumista edistäviä toimenpiteitä. Niiden mielestä ilmastonmuutokseen ei tule sopeutua, vaan se tulee estää.

Vasta vähitellen ympäristöjärjestöt ovat itse alkaneet sopeutua ajatukseen siitä, ettei ilmastonmuutosta voi enää estää kokonaan, vaan siihen varautuminen on välttämätön täydentävä politiikan keino. Tarvitaan molempia: päästöjen vähentämistä tulevien sukupolvien vuoksi ja muutokseen sopeutumista nykyisten vuoksi. Ihanteista kumpuava dogmaattisuus on jo nyt maksanut paljon ihmishenkiä, etenkin köyhistä köyhimmissä maissa.

Vastaavaa dogmaattisuutta esiintyy ympäristöjärjestöjen kannanotoissa yleisemminkin.

<ironia>

Poliittiset päättäjät Suomessa ja Eu:ssa vastustivat pitkään myös ilmastonmuutoksen estämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Niiden mielestä vaaraa oli liioteltu, vaikutukset olisivat jopa positiivisia ja joka tapauksessa tehokkaat toimenpiteet liian kalliita.

Vasta vähitellen päättäjät ja suuryritykset ovat alkaneet sopeutua ajatukseen siitä, että ilmastonmuutosta pitäisi edes jollain tavoin pyrkiä hidastamaan. Sopeutumista ei enää voida välttää, koska ilmastotuho on jo edennyt liian pitkälle. Ahneudesta ja lyhytnäköisyydestä kumpuava taloudellinen pragmaattisuus on jo nyt maksanut paljon ihmishenkiä, etenkin köyhistä köyhimmissä maissa.

Vastaavaa itsekästä kyynisyyttä esiintyy hallitusten ja suuryritysten kannanotoissa yleisimminkin.

</ironia>

Ilmastonmuutoksen estäminen olisi tullut halvemmaksi kuin siihen sopeutuminen, etenkin kun prosessin monimutkaisista kokonaisvaikutuksista ei voi olla täyttä varmuutta. Sopeutuminen tapahtuu aina pakon edessä. Siihen ei siksi tarvitse erikseen valmistautua. Onko reaktiivinen vai aktiivinen politiikka parempaa politiikkaa? Ilmastonmuutoksen mittakaavaan voisimme tehokkailla toimilla yhä vaikuttaa ja siksi ympäristöjärjestöt ovat keskittyneet ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Matti Vanhasen taannoisista moottorikommenteista huokunut teknologiausko nostaa päätään myös Korholoiden tekstissä:

Olisi lyhytnäköistä ajautua uusiutuvien edistämisessä peruuttamattomiin ympäristö- ja maisemamuutoksiin, kun teknologia tarjoaa lähivuosina ekologisesti pehmeämpiä ja kestävämpiä ratkaisuja.

Siksi kummastuttaakin, että järjestöt ovat suhtautuneet vähintään nuivasti uusien teknologioiden, kuten fuusiovoiman, polttokennoteknologian, vetytalouden ja puhtaan hiilen tekniikan, kehittämiseen. Pitkällä aikajänteellä juuri tällaiset energiajärjestelmät ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Korholat viitannevat muutoksilla paitsi puun polttamiseen myös tuulivoimaan, jota ovat vastustaneet voimallisesti.

En tunne oikeastaan ketään vihreää, joka suhtautuisi fuusiovoimaan nuivasti. Fuusiossahan on uskomaton potentiaali! Ihmiskunnan kaikki energiaongelmat olisi ratkaistu kertaheitolla päästöttömästi ja turvallisesti. Asiassa on vain se ongelma, että ko. voimala on yhä “viidenkymmenen vuoden päässä”. Kuten se oli myös viisikymmentä vuotta sitten. Eurooppalaisen JET-koevoimalan tehoennätys on vuodelta 1997, jolloin laitos tuotti 16MW voimaa 0,5 sekunnin ajan. Tosin hyötysuhde oli negatiivinen: laitos tuotti vain n. 65% energiasta, joka sen käyttämiseen kului. Seuraavan sukupolven koevoimala, ITER, käynnistetään (ehkä) ensimmäisen kerran vuonna 2016.

Jätämmekö todella ilmastonmuutoksesta huolehtimisen mahdollisten tulevien ratkaisujen varaan kun ongelmat olisivat ratkottavissa jo nykyisellä teknologialla ja kultuurisilla muutoksilla? Kumpi näkökanta on realistisempi, ympäristöjärjestöjen vai Korholoiden?

Hiilidioksidin talteenottoa hiilivoimaloissa pitää kehittää. Suurissa yksiköissä se on ainakin tehokkaampaa ja ylipäätään mahdollista. Polttokennojakaan tuskin vastustetaan periaatteesta. Niiden hyötysuhde eli tehokkuus vain on aivan äärimmäisen kehno. Vety kun ei ole primäärinen energianlähde, vaan se täytyy ensin tuottaa jollain toisella tapaa. En pidä itsekään mahdottomana Saharassa sijaitsevia aurinkokennoja, joiden tuottamalla sähköllä vetyä sitten merivedestä erotettaisiin, mutta aikamoiselta haihattelulta se tuntuu kun ilmastonmuutokseen pitäisi tarttua NYT! Monet “tulevaisuuden ratkaisut” ovat mahdollisia, mutta niiden tutkimiseen ja tutkimustulosten siirtämiseen koelaitoksista tuotantoon kuluu vähintään kymmeniä vuosia. Monelle järjestelmälle (mm. vety) kun pitäisi rakentaa kokonaan uusi globaali infrastruktuuri!

Teknistä kehitystä tärkeämpää olisivat sitovat poliittiset päätökset, jotka samalla valmistaisivat tuleviin haasteisiin. Jos tulevaisuudessa keksitään parempaa teknologiaa, ei sen käyttöönotto varmastikaan ole pahin ongelmistamme, jos koko yhteiskunnan infrastruktuuri on nykyisessä määrin energiaa haaskaava.

Eija-Riitan kytkennöistä energiateollisuuteen on puhuttu paljon. Vaalirahoitusilmoitus (pdf) ei asiaa paljon valaise. Rahoituslähteitä kun on vain kaksi, oma rahoitus (35 185,25€) ja “Pro Societas Europea ry”, jolta kampanja on saanut tukea 32 452€.

Tuki etujärjestöiltä, säätiöiltä, yhdistyksiltä ja vastaavilta

Pro Societas Europae ry, jonka hankkima rahoitus on koostunut tavanomaisesta varainhankinnasta kuten seminaarituotoista, lahjoituksista ja kirjamyynnistä.
Tämä rahoitus ei sisällä yhtäkään yksittäisen yrityksen tai etujärjestön lahjoitusta, joka ylittää (vaalirahoituslaissa määritetyn) 3.400 euron rajan.

“Pro Societas Europea” -googlehaulla löytyy vain Korholan ilmoitus. PRH:n rekisteristä yhdistys löytyy, mutta ei muutosilmoituksia sitten vuoden 2003. Myöskään kotisivuja puljulla ei ole. Komean nimen on Eija-Riitta peiteoperaatiolleen keksinyt! Juuri tämän kaltaisten tukiyhdistysten olemassaolon tulisi olla mahdotonta - poliitikkojen taustavoimat on saatava auki ja avoimiksi, jotta kansalaiset voisivat edes pohtia mahdollisten harmaiden eminenssien vaikutusta päätöksentekoon.

Voimmeko todella luottaa Eija-Riitta Korholan sanaan siitä, että yhdistyksen saamat yksittäiset lahjoitukset olivat kaikki alle 3400€? Kuka lahjoitti 3399€? Kenen intressejä Korhola EU:ssa ajaa, ympäristön vai ydinvoimateollisuuden?

vielä taajuuksista

Viikko vierähti, valitusaika loppui ja savun hälvennyttyä tarkistamme vauriot.

Ilmeisesti ensimmäinen reaktio oli ylireagointia; tietenkään kaikki langattomat eivät kuukauden varoitusajalla muutu käyttökelvottomiksi.

Muutoksessa on hyviäkin puolia kuten Viltsu toteaa.

“taajuuskauppaa”-postauksesta tuli myös hetkessä tämän blogin kaikkien aikojen luetuin postaus. Statistiikka-käppyrä on lohduttoman näköinen. :)

Muutama seikka kyllä pysyy; ministeriön tiedotus oli lievästi sanottuna surkeaa. Lausuntokierroksen jakelussa olisi ehdottomasti pitänyt olla myös audiotekniikan ammattilaisia. Toinen outo seikka on Lindenin lupailema “radiomikrofonien pitkä siirtymäaika”. Mikä se on? 2015 on ilmoitettu taajuuksien olevan Euroopan laajuisesti matkaviestinjärjestelmien käytössä. Milloin siis langattomat lopettavat toimintansa Suomessa? Vasta silloin? Heinäkuussa? 2012? Toimivatko ne vain haja-asutusalueilla 2011 eteenpäin? Onko mahdollista jo “siirtymäajan” aikana hankkia laitteita, jotka toimivat myös tulevilla taajuuksilla?

Kysymykset eivät ole merkityksettömiä. Esimerkki omasta elämästäni. Olen kehittelemässä erään orkesterini toimintaa pysyvämpään suuntaan ja yksi tärkeä osa tätä projektia on oman langattoman järjestelmän hankkiminen soittimiin. Tarkoituksenani oli hankkia 6 kanavaa mikrofoneja. Hyvät vehkeet eivät ole ilmaisia. Vähänkin ruuhkaisemmassa ympäristössä toimivan (lue festarit) laitteiston hinta pyörii tuhannen euron nurkilla. Per mikki. Pienellekin langattomalla järjestelmälle tulee hintaa siis (laadusta riippuen) 3000€-6000€. Kun muusikkojen keikkapalkkiot ovat mitä ovat Suomessa, voi helposti laskea, että laitteet eivät maksa itseään takaisin aivan viikossa. Laadukas järjestelmä on siis pitkäaikainen sijoitus. Esim. Sibelius-Akatemialla ja monilla kaupunginteattereilla on yhä käytössään 90-luvun alkupuolen vehkeitä.

Uskallanko tehdä hankinnan? En. Ainakaan ennen lisätietoja uudistuksen aikataulusta sekä mahdollisista korvausjärjestelyistä, jos kaikki laitteet todellakin jouduttaisiin uusimaan esim. jo 2010, jolloin omat purkkini olisivat vasta juuri juuri kannattavuusrajalla.

Langattomien mikrofonien taajuuskaistan muutoksen aikataulusta tulee informoida kenttää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Toivottavasti ministeriö otti opikseen möhläyksestään.

*koputtaa puuta*

pysäköinnistä

Vuokrasin pitkästä aikaa autoa männä viikolla. Easyrentista saa vuokrapirssin päivähinnoilla, jotka tekevät omistamisesta järjetöntä jos kuljetustarpeet ovat satunnaisia.

Parkkipaikan etsiminen Töölöstä sai jälleen hermot kireälle. Ainakaan arki-iltana niitä ei tuntunut olevan tarjolla missään. Selvä ongelma siis. Miten se pitäisi ratkaista? Tulisiko parkkipaikkoja lisätä esimerkiksi viistoparkin avulla kuten Museokadulla tehtiin?

Ei. Helpotus on vain väliaikainen ja muutaman kuukauden kuluttua myös kaikki viistoparkit ovat täynnä autojen kokonaismäärän lisäännyttyä. Bonuksena tietysti myös ruuhkat pahenevat. Miksi näin siis yhä toimitaan?

Kantakaupungin parkkipaikka-ongelma pitäisi ratkaista asukaspysäköintimaksua nostamalla. Se on tällä hetkellä 36€ vuodessa alueesta riippumatta. Kyllä, 36€. Sillä summalla saa luvan varastoida romurautaa Helsingin keskustassa. Jokainen auto vie vähintään 4,5m2 yhteistä tilaa (1,5m * 3m) kadulta. 4,5m2 pääkaupungin ytimessä hintaan 3€/kk. Mikä muu hyödyke on näin halpa? Tämä selkeä alihinnoittelu onkin johtanut siihen, että myös järjettömän vähälle käytölle jääviä autoja kannattaa säilöä katujen varsilla.

Itseasiassa asukaspysäköinti on erittäin edullinen tapa hankkia varastotilaa Helsingissä. Jos hinauttaisin jonkin pakettiauton Tunturikadulle, voisin säilöä sitä asukaspysäköintimaksulla siellä vaikka maailman tappiin, vaikka en ajaisi sillä metriäkään. Katsastuksessa pitäisi ehkä käyttää kerran vuodessa. Typerää ja äärimmäisen tehotonta. Ymmärrän pysäköinnin, jos autolle on todella tarvetta ja käyttöä. Mutta toisaalta haluaisin aina löytää helposti tyhjän paikan kun sitä todella tarvitsen. Täyttöasteen optimi olisi mielestäni siis jotain lähellä 80%. Tarkistamalla asukaspysäköinnin hintaa aluekohtaisesti tämä voitaisiin helposti saavuttaa. Vaikkapa parin kympin kuukausimaksu ydinkeskustassa karsisi varmasti pahimmat pitkäaikaissäilöjät katujen varsilta. Autojen määrän vähentyminen kantakaupungissa olisi hyvä kokonaistavoite.

Toinen ihmetyttävä seikka on se, ettei polkupyörille ole edes Töölön kaduilla mitään kiinnityspaikkoja. Eikö fillareillekin voisi varata pysäköintiruutua sieltä täältä? Kolmen metrin matkalle mahtuisi helposti kymmenisen fillaria muutamaan betoniseen painoon kiinnittettynä. Pyörän vieminen aina erikseen sisäpihalle tai kellariin tekee sen käytöstä jälleen asteen verran hankalampaa ja näin ollen epäsuositumpaa.

Autojen viemä katutilan määrä pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa. Museokatu on hyvä esimerkki; kadulla on jalkakäytävä n. 2 metriä, sen vieressä viistoparkki 2 metriä, ajoväylä 4 metriä, normaali parkkirivistä 1,5 metriä ja vielä toinen jalkakäytävä 2 metriä. Pysäköidyt autot siis vievät kadulta lähes yhtä paljon tilaa kuin jalankulkijoille varatut väylät. Onko tämä todellakin paras tapa käyttää julkista tilaa?

Voisiko terassi olla metrin leveämpi? Entä jalkakäytävät? Miksei kadun keskellä voisi olla puu- tai pensasistutuksia? Tarvitaanko autoja kaikille kaduille? Voitaisiinko pysäköintipaikkoja “hajakeskittää” (kiitos Matti) siten, että viistoparkkeja pienemmille sivukaduille lisäämällä pääväylien pysäköintipaikat voitaisiin tyystin poistaa ja näin lisätä kaupungin yleistä viihtyisyyttä asuinympäristönä? Onko kaikilla kaduilla oltava parkkitilaa molempiin suuntiin? Miksi katuja pidetään yhä pääasiallisesti autojen säilöntäalueina?

taajuuskauppaa

Viikonloppuna on äänitekniikkapiireissä kiehunut. Sähköpostit ovat lentäneet ja blogimerkintöjä löytyy jo useampia.

Syy kuumentumiseen löytyy täältä. Kyse on siis liikenne- ja viestintäministeriön asetusehdotuksesta, jolla tällä hetkellä mm. audiokäytössä oleva taajuuskaista (790-860MHz) siirrettäisiin 1.7.2008 (!) alkaen mobiililaajakaistan käyttöön.

Uskomatonta toimintaa! Ensinnäkin aikataulu. AV-tekniikan järjestöjyrät ja ammattilaisetkin saivat kuulla asiasta ilmeisesti vasta viime viikon lopulla. Lausuntokierros kun alkoi 26.5. ja päättyy huomenna 2.6., ja asetus, joka muuttaisi kaikkien käytössä olevien langattomien audiolaitteiden käyttöä astuisi voimaan jo 1.7.2008! Ei järjen hiventäkään!

Millä herrat ministeriön kuvittelevat popparin kesän festareilla laulavan? Mihin pitää rouva presidentti puheensa? Entä kaupunginteatterien syyskauden näytökset? Byebye korvamonitorointi, tervetuloa takaisin kovempi lavaäänenpaine. Joudutaanko kesän suuria stadionkonsertteja jopa perumaan? (”We are very sorry Mr. Bon Jovi, but here in Finland we have this legislation…”)

Muusikot (ja äänentoistofirmat) eivät ui rahassa. Alalla ei ole mitään mahdollisuuksia uusia kaikkea langatonta kalustoa täysin ilman varoitusta kuukauden varoajalla. Puhumattakaan siitä, että mahdollisesti juuri toukokuussa ostettu uusi kalusto olisikin yhtäkkiä jopa laitonta heinäkuussa!

Toinen hilpeyttä herättävä seikka on asetuksen lausuntokierroksen jakelu (doc). Joukossa ei ole yhtä ainutta äänentoistopalveluja tarjoavaa yritystä eikä esim. yhtään kaupunginteatteria. Miten ihmeessä tällainen puupäisyys on mahdollista? Halusiko ministeriö tietoisesti välttää taajuuksien käyttäjien mielipiteitä?

Elääkö ministeriö jossain rinnakkaistodellisuudessa?

“Hei Pera, mitäs nämä langattomat audiolaitteet on?”
“Emmä vaan tiä, ei kait ne mitää.”
“Hohoo, pistetääs niiden tilalle vaikka mobiili-tv!”
“Juu! Kyllä sitä ny aina ennemmi vormuloita kattoo ko poppia kuuntelee ja maikkarin poijjat lupas mulle laittaa Pulttipoisia uusintana koko syksyn!!”
“Ei prkl, tämä selvä. Menkööt hipit oikeisiin töihin! Nyt kaljalle!”

Itse otin yhteyttä lähimpään kansanedustajaan avustajansa kautta. Toivottavasti asetukseen saadaan edes jotain järkeä. Vähimmäisvaatimus pitäisi olla ainakin vuoden siirtymäaika. Mobiililaajakaistaa ei kukaan juuri nyt kaipaa, mutta langattomia mikkejä tarvitaan ympäri Suomen päivättäin ja korvaavia järjestelmiä ei ole käsittääkseni olemassa. Ainakin suurimman osan laitteistosta päivittäminen käyttämään (mahdollisia) uusia taajuuksia on täysin mahdotonta. Iskee ikävästi moniin teattereihin ja bändeihin. Tämäkö on sitä luovaa kulttuurimyönteistä Suomea?

Ainiin, unohdin, mobiilit innovaatiot ovat Maailman Tärkein Juttu(tm).

nato tunteilulla

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Olli Kivinen julkaisi viime syksynä Nato-myönteisen pamfletin “Nato ilman tunteilua”, joka on ladattavissa ilmaiseksi Suomi-Atlantti -seuran kotisivuilta. 52-sivuisella kirjasellaan Kivinen pyrkii pohtimaan “Suomen suhdetta Natoon ilman tunteilua, kapulakieltä, lähdeviitteitä tai muita koukeroita” ja tuomaan keskusteluun “perusasioita, jotka helpottavat asian viileää käsittelyä”.

On erittäin positiivista, että Naton kannattajat uskaltautuvat argumentteineen julkisesti esille tyhjänpäiväisen “Venäjä, Venäjä, Venäjä” -pelottelun sijaan. Pyrin muodostamaan aina mielipiteeni rationaalisen perustelun kautta, joten pamfletin lähestymistapa on minulle läheinen. Jäin opuksen luettuani silti Nato-vastaiselle kannalleni.

Heti kättelyssä ärsytti läpyskän nimi. Ikäänkuin Naton vastustaminen rajoittuisi vain “tunteiluun”. Eikö sotilaallisen liittoutumisen vastustaminen ole muuta kuin “naisellista käytöstä”, heikomman astian haihattelua, johon tunteellisuus kulttuurissamme viittaa? Tosimiehet käyttävät Rexonaa ja risteilyohjuksia? Eikö Naton jäsenyyden vastustamiselle ole rationaalisia perusteita?

Toinen yleisempi kokonaisuuteen liittyvä seikka on myös retorinen. Kivisen turvallisuuspoliittisessa maailmassa keskustelun raameja tuntuvat määrittävän amerikkalaiseen tapaan uhat ja pelot; valtioiden välisiä suhteita enemmän vihollisuuden asteet kuin kumppanuus ja yhteistyö. Jonkin sortin pasifistina tätä on mielestäni mahdoton hyväksyä lähtökohdaksi. Monilta sinänsä rationaalisilta argumenteilta putoaa pohja kun näitä lähtöoletuksia muutetaan.

Olen Kivisen kanssa monesta seikasta samaakin mieltä. Tärkein niistä on se, että Suomessa turvallisuuspoliittista keskustelua ei käydä tosiasioihin pohjautuen, vaan toisen maailmansodan ja kylmän sodan juoksuhaudoista. Uhkat ovat muuttuneet, mutta asevelvollisuuteen perustuva massa-armeijamme ei. Suomen sodanajan vahvuus on yhä Euroopan määrällisesti suurimpia, yhteensä noin 350 000 taistelijaa käsittävä joukko. Se on yli kaksi kertaa suurempi kuin muilla pohjoismailla yhteensä.

Keskustelu turvallisuuspolitiikan “normalisoinnista” pitäisi aloittaa, vaikka sen seurauksena “kansan puolustustahto” hiukan laimenisikin - suomalaiset tuntuvat olevan koko Euroopan sotahulluinta kansaa. Onko tuo kummakaan kun armeijan tärkeimpiä tehtäviä näyttää olevan sen omien intressien ajaminen ja aseelliselle maanpuolustukselle myönteisen ilmapiirin ylläpito. Turvallisuuspolitiikasta pitäisi pystyä lähes 70 vuotta talvisodan ja 20 vuotta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen keskustelemaan yhtä neutraalisti kuin vaikkapa talouspolitiikasta.

Kivinen on oikeassa myös pitäessään “Nato-optio” -keskustelua outona. “Optiota” kun ei ole olemassa missään muualla kuin suomalaisessa sisäpolitiikassa. On vain epärehellisyyttä ja poliittisen rohkeuden puutetta olla kertomatta suoraan Nato-kantaansa. Joko haluamme jäseneksi tai sitten emme. Parempi olisi puhua Nato-limbosta, oudosta välitilasta, jonka olemassaoloa jopa katolinen kirkko ihmettelisi.

Pamfletin argumentaation voi tiivistää muutamiin pääkohtiin:
- Nato on muuttunut, se ei ole enää sama “menneisyyden mörkö”.
- Nato on demokraattisten maiden demokraattinen liitto, ei sen jäsenistä irrallinen mahti.
- 5. artikla luo lisää turvallisuutta.
- Naton jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille.
- Naton jäsenyys avaa uusia vaikutusmahdollisuuksia.
- Suomen Yhdysvaltain-suhteet paranisivat Nato-jäsenyyden myötä.
- Nato-jäsenyys ei ole kustannuskysymys.

Mitä turvallisuuspoliittisia uhkia Suomella on ja mikä Nato on?

Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton sotilaallisen vaikutuspiirin vastapooliksi. Pohjois-Atlantin puolustusliitto toteuttikin tehtävänsä loistavasti, Itä-blokki hävisi kartalta ilman laukaustakaan. Kuinka paljon tämä sitten oli Naton ansiota onkin jo monimutkaisempi kysymys. 90-luvun alun tapahtumiin kun vaikutti joukko voimia, joista sotilaallinen voimapolitiikka oli yksi merkittävistä, mutta ei suinkaan ainoa ja autuaaksi tekevä. Itse uskon demokratian ja sosiaalisesti kestävän markkinatalouden ylivoimaisuuteen diktuureihin ja suunnitelmatalouteen verrattuna. Neuvostoliitto hajosi koska järjestelmä oli mätä - ei Reaganin varustelupolitiikan ansiosta.

Naton voiman perusta kylmän sodan aikana olivat ydinaseet. Ne ovat sitä yhä. Venäjän ja Naton ydinasearsenaalit ovat olemassa, vaikka niistä ei enää niin paljon melua pidetäkään. On kylmän voimapoliittisen arvioinnin lisäksi erittäin syvä arvokysymys haluammeko olla osa liittoumaa, jonka arsenaaliin kuuluu totaalisen tuhon aseita. Olemme valmiita luopumaan jalkaväkimiinoista moraalisin perustein, mutta hyväksymme kymmenien kilotonnien pommit?

Kivinen kirjoittaa Naton roolin muuttuneen. Hyvä niin, sillä pääasiallinen uhka tuskin enää ovat idästä vyöryvät panssariarmadat. Nato harjoittaa kirjoittajn mukaan jopa “merkittävää ympäristönsuojeluun liittyvää tutkimusta”. Lisäksi Natosta on kuulemma tulossa YK:n rauhanturvaamisen “alihankkija” ja tärkeä osa terrorismin vastaista taistelua.

Eli mikä Naton tarkoitus on tänään? Tietääkö Nato sitä itsekään vai yrittääkö järjestö epätoivoisesti keksiä itselleen tehtäviä, jotka kaikki sen jäsenmaat voisivat hyväksyä? Onko Naton harjoittama “ympäristönsuojeluun liittyvä tutkimus” argumentti, jonka vuoksi meidän viherpiipertäjien pitäisi se hyväksyä? Eikö kannattaisi ennemmin tukea ympäristötutkimusta yliopistoissa ja siviilien johtamissa tutkimuslaitoksissa? Onko Nato todellakin paras mahdollinen järjestö vastaamaan muuttuneisiin uhkakuviin ja laajan turvallisuuskäsitteen uhkiin?

Haluan lukea laajaan turvallisuuskäsitteeseen sotilaallisten uhkien lisäksi mm. suuronnettomuudet, energian saannin turvaamisen, ympäristönsuojelun, influenssa-epidemioiden ja terrorismin torjunnan sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyn. Nämä kaikki vaikuttavat näkemykseni mukaan suomalaisten turvallisuuteen seuraavan 25 vuoden aikana enemmän kuin pyssyjen paukuttelu. Onko Nato oikea järjestö vastaamaan yhteenkään näistä uhkista?

Suuronnettomuuksien estämiseen ei ohjuksilla kyettäne, energia-talouden turvaamiseen on monia fiksumpia tapoja kuin sotilaallinen yhteistyö, ympäristö ja ilmasto eivät pelastu hävittäjillä lentelemällä - päinvastoin. Entä terrorismi? Tarvitaanko sen torjuntaan myös sotilaallisia liittoutumia?

Osama Bin-Laden onnistui löyhällä terroristiverkostollaan tuhoamaan kertaheitolla amerikkalaisten turvallisuudentunteen. 9/11:n tuhoa ja hirveyttä ei voi ohittaa. Muuttuiko maailma silti kuitenkaan ratkaisevasti? Ovatko hyökkäysarmeijat paras tapa taistella kansainvälistä terrorismia vastaan? Naton Afganistanin operaatio ei anna yrityksestä mielestäni kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Paras tapa torjua globaalia terrorismia on kansainvälinen turvallisuusyhteistyö. Sen ytimessä ovat kansalliset turvallisuuspalvelut ja perinteinen poliisitoiminta. Aseellisella ylivoimalla voidaan voittaa jokainen taistelu mutta hävitä sota - Naton pommituskampanjoita tärkeämpää olisi puuttua terrorismin perussyihin; köyhyyteen, koulutuksen puutteen ruokkimaan fundamentalismiin ja osattomuuteen. Niihin sotilasliitolla on antaa hyvin vähän vastauksia toisin kuin siviilikriisinhallintaa varten perustetuilla järjestöillä. Ei ole myöskään välttämättä positiivista, että pääasiassa sotilaallinen järjestö ottaa itselleen muita askareita. Sotatoimien ja humanitääristen tehtävien sekoittuminen saattaa asettaa kriisialueella toimivat siviilijärjestöt nykyistä vaarallisempaan asemaan ja pahimmillaan jopa estää avun saattamisen sitä tarvitseville.

Välillä pamflettia lukiessa tuntui siltä, että Kivisen mielestä sotilasliittoa ei edes saisi arvostella toimintansa perusteella!

Turvallisuuskeskustelussa terrorismi-peikkoa myös pyritään jatkuvasti ja tarkoitushakuisesti paisuttamaan. Kannattaisi pitää mielessä, että Al-qaida ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi ainuttakaan iskua länsimaissa sitten vuoden 2005. Samaan aikaan Euroopassa kuolee vuosittain noin 40 000 ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Kumpi uhkista on akuutimpi? Minkä torjuntaan Suomen kannattaa käyttää 1.4% bruttokansantuotteestaan?

Mielestäni paras argumentti Natolle on se, että Nato-jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille, etenkin ottaen huomioon Suomen osallistumisen sekä Naton rauhankumppanuus-ohjelmaan (, johon kuuluu muuten myös VenäjäVenäjäVenäjä) että Nato-johtoisiin rauhanturva-operaatioihin mm. Afghanistanissa ja Balkanilla. Kyllähän se kieltämättä vaikuttaa oudolta että emme ole jäseniä, kun muut operaatioihin aktiivisesti osallistuvat ovat. Toisaalta taas monet Nato-maat eivät osallistu näihin toimiin lainkaan. Mitä lisäarvoa siis ylipäätään saisimme jäsenyydestä? Mitä menettäisimme? Osallistuisimme todennäköisesti jäsenenä täsmälleen samoin kuin nykyäänkin. Miksi emme ole jäseniä? Miksi ihmeessä olisimme? Mitä väliä sillä on? Mikä nykytilassa on vikana? Tähän pamfletilla on tarjota useampikin jatkoargumentti.

Naton täysjäsenyys kuulemma “avaisi vaikutusmahdollisuuksia”. Vai niin. Mitä kansainvälisiä poliittisia tavoitteita Suomelta on jäänyt saavuttamatta jäsenkirjan puuttumisen vuoksi? Olisiko Yhdysvallat Kioton sopimuksen takana jos Suomi olisi jäsen? Tuskin. Pidän erittäin ongelmallisena, että jäsenyyttä perustellaan epämääräisillä heitoilla sisältöä tarkemmin määrittelemättä. Kaikkea turvallisuuspoliittista keskustelua ei tietenkään voida käydä koko kansan (ja vihollisten) silmien edessä, mutta kai Naton puhemiehillä pitäisi olla näyttää edes yksi konkreettinen esimerkki Suomen toteutumattomista eduista väitteidensä tueksi? Kaikissa kansainvälisissä järjestöissä isot vievät ja pienet vikisevät. Naton strategia Afganistanissa on Yhdysvaltain luoma ja selvästi sen Eurooppalaisten jäsenten mielestä osittain päätön. Jäsenyys asettaa selviä paineita osallistua eurooppalaisesta näkökulmasta epäonnistuneen strategian toteuttamiseen.

Lisäksi jäsenyys “parantaisi suomen transatlanttisia suhteita”. Miten? Onko niissä jotain vikaa? Naton kannattajat puhuvat Yhdysvaltain suhteista ikäänkuin niissä olisi suuriakin ongelmia. Mitä ne oikein ovat? Jos niitä löytyy, eikö niitä todellakaan voida ratkaista muilla tavoin kuin liittoutumalla sotilaallisesti? Maamme painoarvo maailmanpolitiikassa on pienentynyt 1980-luvun huippuvuosista, mutta se lienee vain ja ainoastaan tervettä. Eikö olekaan hyvä asia, että meille pohjolaan ei enää kohdistu suurvaltapoliittisia intohimoja kylmän sodan vuosien tapaan? Eikö olekaan hyvä, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit voivat tavata toisensa maidensa pääkaupungeissa? Eikö Baltian maiden jäsenyys Natossa ole osoitus niihin kohdistuvasta uhasta, josta Suomen ei tarvitse enää kärsiä? Eikö Nato-jäsenyyden hankkiminen “suosion” saavuttamiseksi olisi täysin verrattavissa 70-luvun Neuvostoliiton miellyttämiseen?

Karttaa Naton jäsenistä ja liittymisvuosista katsellessa ei voi välttyä kysymykseltä, että kuulummeko me todellakin samaan joukkoon Romanian, Bulgarian, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa? Emmekö olekaan vakaampi, varakkaampi ja vapaampi demokraattinen maa, jonka ei tarvitse nojata turvallisuuspolitiikassaan “isoveljen” ydinpelotteeseen? Kartasta huomaa myös, että Sveitsi ja Itävaltakaan eivät ole liiton jäseniä. Menettävätkö nekin jotain merkittävää pysyttelemällä ulkopuolella? Meneekö Sveitsillä jotenkin lähtökohtaisen kurjasti? Eroaako Suomen turvallisuuspoliittinen asema nykyisessä verkottuneessa maailmanpoliittisessa todellisuudessa mitenkään Keski-Europpan vakaista valtioista?

(Lähde: Wikimedia Commons)

Onko Suomi todellakin samaa “arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, “waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa? Onko Nato vai EU parempi väylä ajaa näitä asioita? Sotilaat ja sotilasliitot kun ovat harvemmin ihmisoikeustaistelun eturintamassa. Skitsofreenisesti eräs realistisimmista uhkakuvista Euroopassa on aseellinen konflikti kahden Nato-maan, Kreikan ja Turkin, välillä. Haluammeko olla osa tällaista “liittoumaa”?

Kustannusargumenttia en voi hyväksyä lainkaan. Sivuilla 35-37 kirjanen väittää ihmeemmin todisteita esittämättä, että Suomen ei tarvitsisi pyrkiä nostamaan puolustusmenojaan Nato-jäsenyyden myötä. Nato kun edellyttää, että sen jäsenmaat käyttäisivät 2% bruttokansantuotteestaan puolustukseensa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi puolustusmenojen huomattavaa lisäystä. Kivinen yrittää esimerkeillään osoittaa, että julkilausuma ei ole sitova, mutta onko liittoutuma, joka ei pidä kiinni omista tavoitteistaan olla toimiva ja liittymisen arvoinen ylipäätään?

Naton jäsenyyden käytännön vuotuiseksi kustannukseksi Kivinen laskee 70 miljoonaa euroa vuodessa. Tämäkö ei ole merkittävä kustannuskysymys? Suomen puolustusbudjetista (2 225 m€ (2007)) tuo ei tietenkään olisi kuin noin 3%, ja Suomen kokonaisbudjetista vielä vähemmän, mutta onhan se joka tapauksessa aivan järjetön summa! Kymmenessä vuodessa siitä kertyy jo 700 miljoonaa euroa. Eikö tuolle rahalle ole muka Suomen puolustusvoimissa, Suomessa tai maailmassa mitään tähdellisempää kohdetta, joka mahdollisesti parantaisi myös turvallisuustilannettamme? Musiikin ammattilaisena en edes viitsi miettiä paljonko suomalaista kulttuuria tuollaisella summalla voitaisiin edistää. (PALJON.)

Tuntuu siltä että Naton kannattajat pyrkivät piilottelemaan sotilasliiton jäsenyyden ydintä eli sotilaallisesta voimaa. Tässä tapauksessa kyse on Yhdysvaltain ydinpelotteessa ja realistisemmin Naton tarjoamassa täydellisessä ilmaherruudessa, jota yksikään muu liittouma tai valtio ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa kykene uhkaamaan. Mitä todellista uhkaa torjumaan Suomi tarvitsee tuota tukea? Onko meillä jotain pelättävää? Eivätkö Suomen ilmavoimat riitäkään takaamaan ilmatilamme koskemattomuutta?

Naton 5.:n artiklan turvatakuita ei ole myöskään koskaan todellisuudessa koeteltu, eikä niihin voi mielestäni luottaa yhtään sen enempää kuin ns. EU:n turvatakuisiinkaan. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates on varoitellut jopa Naton hajoamisesta jo Afganistanin kriisin vuoksi. Kestäisikö Nato sen jäseneen kohdistuvaa todellista hyökkäystä?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen “Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Suomen odotteleva Nato-kanta vaikuttaa mielestäni jäsenyyttä viisaammalta ratkaisulta. Nato-option selkeä hylkääminenkään ei olisi ongelma. Meillä ei ole mitään hävittävää Naton ulkopuolella. Saatammepa jotain jopa voittaa. Demokraattisten maiden globaaliin yhteisöön kuulumme joka tapauksessa. Turvallisuuspolitiikan typistäminen pelkästään sotilaallisiksi kysymyksiksi on typeryyttä, johon ei pitäisi enää olla varaa vaikka emme kantilaista Ikuista Rauhaa olisikaan vielä saavuttaneet.